torstaina, maaliskuuta 06, 2008


Jätkät röökille!


Panu kirjoitti joskus mainion luonnehdinnan pienen kaupungin murrosikäisistä pojista, jotka huutelivat kavereitaan "tupaakille" (valitettavasti en pysty linkittämään alkuperäisteokseen). Jostain syystä tänään hiihdellessä mieleeni tuli tupakki. Luulen, että se johtui moottorikelkasta, joita täällä liikkuu paljon. Monet niistä kuuluvat ja tuoksuvat olevan vielä kaksitahtimoottorisia, vaikka käsittääkseni nelitahtisetkin nykyisellään tarjoavat vauhdikasta menoa sitä kaipaaville.

Taisi olla peruskoulun yhdeksännellä luokalla, kun Honne, Huuhaa-K, Hosse ja keitä nuo Suitan ja kumppaneiden hämäläisvastineet olivatkaan, koulun nurkalla ohimennen kysyivät minulta, maistuisiko tupakki. En harrastanut tupakointia enkä muitakaan paheita, mutta minulla oli mopo ja tykkäsin lätkiä jääkiekkoa ja kuunnella rokkia. Tavanomaista 80-lukulaista pikkukaupungin nuorisokulttuuria. Pitihän sitä tupakkiakin maistaa, kun kerran tarjottiin. Vedin aivan hiton pahalle maistuvat henkoset.

"Mitä tää on?", kysyin.

"Pelmonttia."

"Jaa. Ihan hyvää."

Edelleenkään en tykkää tupakista.

Eilen linkittämässäni LB:n kirjallisuusmerkinnässä on oiva paheksunta tupakanhajuista proosaa kohtaan. Mutta on toisenlaistakin tupakoinnista ammentavaa kirjoitusta. Kun Malakias Härkäniemi valikoi suuhunsa piippua Alastalon salissa, hänen pohdiskelunsa miesten suhteista piippuihinsa muodostavat yhden kokonaisen maailmankuvan. Sellaisen, jossa piippu on piippu, ei enempää eikä vähempää, mutta juuri niin tärkeä kuin piippu tupakoijalle on. Ehkä myöhemmät kirjoittajat ovat tupakkateksteissään pyrkineet jäljittelemään Kilpeä. Huonostihan siinä käy.

2 kommenttia:

Lord Boredom kirjoitti...

Myönnettäköön, että kirjallisuudessa on nähdäkseni olemassa kahdenlaista tupakointia. On olemassa hyvää... ei kun juuri-ja-juuri hyväksyttävää tupakointia. Siihen kuuluu miljööseen ja aikaan kuuluva tupakointi, jota tapahtuu, mutta josta ei tehdä numeroa. Piipputupakoinnille olen suopea - sitä harrastaa niin Conan Doylen Holmes (luulisin, en itseasiassa muista oliko niin kirjoissa ja erinäisissä filmatisoinneissa) kuin Tolkienin hobititkin.

Sitten on sitä anjakaurasnellmanien nykynuorten tupakointikulttuuria ihannoivaa ja romantisoivaa tupakointia tupakoinnin vuoksi. Sitä tupakanhajuista ja/tai tiedostavantupakoivaa (kiitos, Panu ja Kokkarinen) proosaa.

En ole vielä ihan varma, miten tämä tosiasiassa eroaa sitten maailmankuvaansa piipuista ammentavan miehen ajatuksiin. Ehkä se on vain sitä, ajatellessani piippua tulee mieleen elämää nähnyt leppoisa vanha mies, joka polttaa piippua, koska se on elämän vielä jäljellä olevia pieniä iloja. Sen sijaan tupakanlöyhkäiset röökimykset (tästäkin kiitos Panulle) polttavat ensisijaisesti imagosyistä, eli koska halutaan olla yläasteen tupakkanurkan sotilasjuntan adjutantteja, eikä kiusattuja ja hyljeksittyjä.

Sen vielä halusin sanoa, että ihmettelen, miten helposti monet pitkän linjan puhdaskeuhkoiset pystyvät kokeilemaan tupakkia. Itse en tahtonut pystyä siihen kovankaan sosiaalisen paineen alla, kun yhdeksäsluokkalaisena, maalaiskunnan mopopoikana olin serkkupojan ja kahden nuoren tytön kanssa iltaa viettämässä.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Tupakanpoltto taisi ennen olla niin oleellinen osa ainakin aikuisten miesten elämää, että sen kuvaaminen oli itsestäänselvä aikansa kirjallisuudessa. Tupakointi oli tupakointia eikä se sisältänyt mitään elämää suurempia tunteita tai kannanottoja. Sitä mukaa, mitä harvinaisemmaksi se on käynyt, on siihen liitetty yhä hienovivahteisempia merkityksiä. Siitä on joissakin viiheen ja muun massakulttuurin tuotoksissa tehty juuri tuota "tiedostamistupakointia" ja muutoin toimittu tupakkatehtaiden ilmaisena markkinointityövoimana. En usko, että enää nuorten miesten keskuudessa tupakan maistaminen on sellainen itsestäänselvyys kuin se oli vielä 80-luvulla. Ja hyvä niin. Toisaalta kääntöpuoli on se, että asiaan voi liittyä nykyään suurempaa symboliikkaa kuin ennen.