Museojuna

Muutaman kymmenen talkoolaisen yhteistyöllä taisimme onnistua tuottamaan paikkakuntien asukkaille mukavan elokuisen hellelauantain.



Dv16:n vetämä roikka saapui perjantai-iltana. Aluksi lyhyt neuvottelu. Sitten Dv16 irti, vaihteiden yli, raiteensulut auki, kääntöpöydälle ja lepäämään itäiselle tallitielle, radankorjaajien BXE-asuntovaunujen eteen. Sitten Tk3 irti, samaa reittiä tallitielle ja seis.

Täyttöventtiilin paikkaa saimme hakea muutaman sekunnin luukkujen alta, mutta pian tenderi täyttyi.

Perjantai-ilta meni huollon puitteissa. Viime viikolla taisin mainita yhden jos toisenkin urheilulajin hikiseksi. Lisättäköön listaan myös veturin halostus. Herrasmiehet ehdottivat herrasmieshalostusta näyttäen mallisuorituksen yksi halko molemmissa käsissä. Keräsin sylillisen, ja siten muutkin. Isompia ja yhä isompia. Huomasin, leuhkin lukeneeni Pohjantähteni, ja hybriksen vuoksi jouduin tuliseen pätsiin. Siellä oli hiki ja hammastenkiristys. Onhan se mukavaa, että on paljon tovereita ja heidän jokaisen syli on avara, mutta veturin hytissä tuokin voi kääntyä...



Haapamäkeläiset yöpyivät ratapihalle jätetyissä postivaunuissaan. Osa meistäkin jäi tallille. Extreme-nukkumaolosuhteiden kisa lienee ollut tiukka: Esko: Lättähatun takana. Juha: Vr11-vaihtoveturin hytissä. Puolisoni ja minä: Lättähatun Efiab-liitevaunun konduktöörinosastossa. Yö retkipatjalla ja makuupussissa oli normaali kesäinen telttayö, vaikka teltta ruosteista metallia olikin. Aluksi kuumaa, josta seuraa makuupussista kuoriutuminen. Sitten sopivaa. Lopulta viileää, josta seuraa makuupussin pois käärimisen harmittaminen.



Kaikki eivät menneet nukkumaan aikaisin. Miehistöhuone puolenyön jälkeen taisi olla mitä parhain esimerkki hauskuudesta ilman viinaa. Siltä se 60-senttisten seinienkin ulkopuolella kuulosti unta odotelleille. Yleisradion TV-viihteeseen äkkiä Alanko & Peranto -show, ja lupamaksut alkaisivat kasvaa?

Herätyskello soi varhain, kun lähdimme vääpelöimään aamiaista rautatieväelle. Minun on myönnettävä, että en ole veturitallin kahvinkeittimen kaveri, niin mestari kuin se onkin.

Kahvi taisi tuoksua ministeriöön saakka. Mukava, kun aamiainen maittoi.

Lauantain yleisöajelulle oli lähetetty vapaalippuja monelle paikalliselle päättävässä asemassa olevalle. Yhden käden sormin laskettavissa oleva lukumäärä saapui. Hukkaan mennyt oli vain paperia, mitä siitä. Mutta miksi ei tultu? Se on OK, että oli muita menoja. Sekin on OK, että joku museojuna on liian vähäpätöinen tapahtuma. Mutta se huolestuttaa, että pelkäsivätkö, että pyydetään jotain ja siksi jäivät puskaan? Vai oliko vaihtotyönopeudella ajettu matka naapuruskuntien välillä liian pitkä istuttavaksi?

Toisaalta taas ministeriön ja keskusviraston väkeä tuli ilman erityiskutsua. Tämä kertonee jotakin valtion ja kuntasektorin välisestä suhteesta, mutta mitä?

Vaihtotyönopeus oli aika kova hyviä kuvauspaikkoja radanvarsiteillä metsästäneille. Harvoin taitaa höyryveturi Etelä-Suomessa liikkua radalla, jonka vartta eivät sähkötolpat varjosta. Kuvausinnostus on ymmärrettävä. Tämän genren kansallismaisemaksi luokiteltavan Konhon sillan ympäristöön ei kuvaajia enää mahtunut, joten ajoin suosiolla lähemmäs kaupunkia, uuden sisääntulotien sillalle.



Lauantain huoltosuorituksen voisi kai myydä jollekin formulatallille. Talli kuin talli. Ehdin juuri liputtaa veturin pysähtymään, kun Esko jo kytki letkun täyttöventtiiliin ja radiopuhelimella huusi kaivolla päivystäneelle: "Hanaa, Juha!". Minuutti ja kuutiometri -vauhdin takasivat vanhan valtaputken ja palokaivon paineet. Luukku kiinni, kuljettaja hyttiin ja apumies kääntöpöydän koppiin. Veturi pöydälle, pieni kääntö ja veturi muutama metri taaksepäin. Polttoainetankkaus vuorossa.



Varovasti yritettiin tiedustella saunaanmenijöitä, mutta Hpk:n lämmittäjä ja minä taas hyttiin päädyimme. Pian Marko vapautti ensinmaimainitun, Tl-Vi-linjalla jo hikoilleen, ja äkkiäkös me muutaman pinorakenteen pystytimme.

Suuri kiitos kaikille mukana olleille!