Sairastelua

Kolmen aikoihin aamuyöstä heräsin kylmään. Vaikka lämpöisen syksyn vuoksi nukummekin vielä "kesähuoneessa", ei palelu ollut ihan tervettä. Kuumemittari vahvisti ja näytti 38 lämpöastetta. Tuollaisia lukemia mittaan itsestäni aniharvoin.

Sitä taitaa olla liikkeellä.

Käväisin töissä kokoustamassa ja palasin pikimmiten petiin uunin viereen. Opetushommia ei onneksi olisi ollut. Sijaisen löytäminen varsinkin lyhyellä varoitusajalla on vaikeaa.

Näillä sijoilla päivä sitten onkin mennyt. Nukkuminen olisi ollut mitä parhain ajanviettotapa, mutta se tuppaa olemaan hiukan levotonta kuumeisena.

Tein jonkun eläinaiheisen nettitestin, joka palautti tulokseksi murmelin. Siinä oli kiva kuva otuksesta, mutta linkki katosi leikepöydän syövereihin.

Juuret

Eilen illalla Tampereella vanhassa kenkätehtaassa tuli mieleen, mikä on kansallisen historiallisen identiteetin (nykyajan kirosana?) vaikutus yhteiskunnan itsetuntoon. Sinä aikana, kun sodittiin ja sittemmin rakennettiin hyvinvointivaltiota, oli rakentajien käsitys oman maan menneisyydestä - paljolti varmasti koulukirjojen taustavaikuttimien kautta - ymmärtääkseni suunnilleen historioitsija Jalmari Jaakkolan, "historian näkijän", kirjaileman suuren muinaisuuden mukainen (ajattelutavan juuret toki ovat paljon kansallisromantiikkaa tai tasavallan nuoruusaikaa vanhemmat: oliko se Messenius kun laski suomalaisten esi-isät Nooan pojista saakka?). Jaakkolan ja hänen linjoillaan jatkaneiden peruskäsitykset ovat luettavissa vielä sodanjälkeisistä "Suomen historian käsikirjoista", vaikka niiden painopiste olikin siirtynyt uudempaan aikaan. Arvi Korhosta kai suuret ikäluokat lukivat oman maan historian osalta?

Nykyisin kansan tai alueen historia nähdään mielellään periferian historiana. Vaikka yksilöllinen itsearvostus on huipussaan, lähiympäristön ei niinkään. Onko sillä käytännön seurauksia?

Kulttuuri - jonka elimellinen osa niin historiantutkimuksen kuin minkä tahansa tieteen popularisointi on - on vain pintakerrosta ja oopiumia kansalle. Siksi se on tärkeää, koska päivittäisestä huumausaineannoksesta on tullut informaatioympäristön laajenemisen myötä yhä tärkeämpi resurssi.

Viime vuosisadan alkupuolen historiantutkimus oli tarkoitushakuista. Piti kehittää juuret sille, mitä haluttiin olla. Mitä vahvemmat juuret, sen parempi. Mutta tuskinpa miehet arkistoissa tai kaivausmontun reunalla hymähtivät roistomaisen luihusti katsottuaan milloin minkäkin valitsemansa lähteen tukevan käsityksiään.

Entä pyrkiikö nykyinen tutkimus vain puhtaasti Kleion syliin "wie es eigentlich gewesen"? Vai jääkö tulevaisuuden kriitikolle edelleen varaa arvioida vuosituhannen vaihteessa tehtyä tutkimusta joltakin kannalta tarkoitushakuiseksi?

Sänky kutsuu

Niinhän se päivä meni, puoliunessa. Sattuneesta syystä vaihdettiin päivän ensimmäisen oppitunnin aiheeksi päätelaitteen paikantamisen periaatteet matkapuhelinverkossa.

Työpäivän jälkeen uni olisi maistunut, mutta vuorokausirytmiä ei viitsi sotkea enempää. Aika pienestä se olisi kai heilahtanut, kun on tottunut rutiineihin. Ulkoilu lähes kesäisen leudossa säässä oli hyvä ratkaisu.

Hyvää yötä ja huomenta

Eilisiltaisen puhelinsoiton tarkoituksen arvasi kellonajasta ja soittajasta ennen kuin ensimmäistäkään sanaa oli vaihdettu. Haalari päälle, saappaat jalkaan, karttalaukku ja valaisin olalle ja naapurikylään.

Johtopaikka oli poliisiautossa kylmäasemalla. Operaatiopäällikkö huolekkaana tulijoita vastassa:

"Olikko sää saatana kuksimassa, kun et heti vastannu puhelimeen?"

"En, kun mää olin paskalla."

Vaikka suihkussakäynti olikin sillä kertaa totuudenmukaisempi syy, alkaa henkisen valmiustilan rakentaminen päällisin puolin mauttomilla kokkapuheilla. Sellainen lienee perintöä sukupolvien takaa, ja nyt on aika mieluummin vahvistaa kuin pohtia kriittisesti hyväksi koettua käytäntöä.

Useammankin täkäläisen rullin merkityn yö kului sitten metsässä. Tiheä näreikkö, jota tällä seutukunnalla riittää, on yöpimeällä harvinaisen lohdutonta maastoa, ainakin tuossa tilanteessa. Kellon käydessä aamuyön tunteja ruma tilanne onneksi ratkesi vähemmän rumasti kuin se olisi voinut.

Jossain syvällä on kaihertanut tunne, että aivan kuin lintukodossa olisi tänä syksynä tapahtunut turhan paljon asioita, jotka eivät tänne kuulu.

Nukkumisaikaa olisi jäänyt vajaat kaksi tuntia, mutta elimistön vireystilaa ei niin vain keskeytetty. Päivästä on odotettavissa matalavireinen.

Paremman maailman tekijät

Nälkäpäiväkerääjiä oli tiheästi ainakin kolmen hämäläisen kaupungin katukuvassa. Talkootyöpanos olisi noissa hommissa aina tervetullut, mutta on häpeä tunnustaa, että itse en koe oikein soveltuvani lipaskerääjäksi. Tietysti se on väärä ennakkoluulo.

Kaikki näkemäni punaliiviset olivat naisia. Ehkä se oli sattumaa.

Melkein ensimmäistä kertaa

Olen joskus ylpeillyt - tuskin blogissa, mutta muuten - että olen käynyt elämäni aikana vain kerran kuntosalilla. Nyt en enää voi tehdä niin. Puolisoni houkutteli paikalliselle salille, jossa lauantai-iltapäivänä oli sangen rauhallista: meidän lisäksemme vain kolme nuorta miestä. He taisivat olla aktiiviharrastajia keskittyen lähinnä levytankoihin.

Meille kelpasivat mainiosti tavalliselle rahvaalle turvallisemman näköiset laitteet, joilla niilläkin moni paikka sai töitä. Viisaamman varoituksista huolimatta tein tutustumissarjat kuntooni nähden liian suurilla painoilla. Venyttelystä huolimatta sen taitaa huomenna joutua kokemaan.

Karvoihin katsomista

On myönnettävä, että koko lailla hiuksettomana olen joskus hiukan kateellinen pitkähiuksisille. Pitkillä hiuksilla voisi muunnella ulkonäköään. Tosin rumemmalla sukupuolella taitaa olla melko vähän yleisesti hyväksyttyjä konventioita asian suhteen.

Asia tuli mieleeni, kun torpan kauniimpi asukas kävi kampaajalla ja palasi vuosien takaiseen tyyliinsä. Opiskelukaverinsa olivat kuulemma aikanaan kutsuneet häntä jollakin kelttiläiseen kansanperinteeseen kuuluvaa harpunsoittajatarta tarkoittavalla nimellä. En ihmettele. Ehkä ryhdymme kohta larppaamaan.

Asioiden tärkeysjärjestys Blogistanissa

Ylellisyystuotteita koskeva tekijänoikeuslaki kuohuttaa.

Vaikka mahdollisuus äänittää rokkia levyltä kannettavaan soittimeen on tietysti tärkeämpää kuin elintarviketuotannon kaltaiset asiat, tulkoon mainituksi, että yhden kotimaisen elintarviketeollisuuden haaran mahdollisesti viimeinen tuotantokausi käynnistyi tänään. Tai jollei kokonaan viimeinen niin ainakin viimeinen kahden sokeritehtaan voimin tapahtuva.

Täydennys eiliseen

Pieni täsmennys eiliseen blogi-hypen mollaamiseeni lienee paikallaan. Tarkoitin, että blogit eivät teknologisena tai yhteiskunnallisena ilmiönä ole kovin merkittäviä. Mutta niiden merkitys yksilöllisellä tasolla voi olla hyvin suuri. Jollakin yksittäisellä verkkojulkaisulla voi jossakin tilanteessa olla vaikutusta esimerkiksi poliittiseen käyttäytymiseen, mutta kyse on todennäköisesti jostakin muusta kuin median valinnasta. Blogin kautta merkittäväksi noussut asia ei ole merkittävä siksi, että se on julkaistu blogissa. Teknologisesti blogeissa ei ole mainittavaa uutta verrattuna http-sovellusprotokollan jo kauan sitten mahdollistamiin hypertekstin esitysmuotoihin. Joissakin kirjoituksissa mahdollisesti esiin tuleva satunnainen yhteiskunnallinen merkitys hukkuu suunnattomaan kohinaan.

Mutta blogeille saattaa jo pian syntyä yksi hyvin merkittävä yhteiskunnallinen vaikutus. Se liittyy niiden aiheuttamaan informaatiokohinaan. Kun yksilöllä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä, tietonsa tai muu vastaava "kognitiivinen omaisuutena" suurille massoille ja kun ihmiset tätä mahdollisuutta runsaasti käyttävät, vähenee yksittäisen ilmaistun mielipiteen, tiedon tai vastaavan merkitys. Kielteinen seikka on se, että blogien luoman vastaanottajan kyllästymisen vuoksi yksittäisen julki tuodun näkemyksen huomattavuus ja painoarvo vähenee eli yksilön sortaminen mielipiteet ohittamalla tullee länsimaisissa demokratioissa olemaan muutamaa viime vuosikymmentä aikaisempaa helpompaa (mikä on suora jatkumo kaikille hallinnon "virtaviivaistamispyrkimyksille", joissa päätöksentekoon osallistujien määrää halutaan "tehokkuuden" tai "säästöjen" varjolla vähentää -verkkojulkaisemisen idea kun on morfiinia tästä todellisen osallistumismahdollisuuden amputoinnista aiheutuvan kivun hoitoon). Myönteinen seikka on se, että kaikki edellä sanottu koskee myös niitä ilmaisuja, joilla on kautta historian nostettu väkijoukkoja vihaamaan toisiaan. Blogien tarjoama voimakas kohina passivoittaa niin hyvät kuin pahatkin aikeet.

Sen sijaan yksilön (ehkä pienten yhteisöjenkin - jos ei vielä, niin joskus) tasolla blogien merkitystä ei missään tapauksessa voi vähätellä. Kirjoittaminen ja ennen kaikkea kirjoittamansa julkaiseminen - vaikka sillä tuskin on välitöntä lähipiiriä laajempaa konkreettista merkitystä - voi olla yksilölle mitä tyydyttävintä toimintaa, eikä tällä toteamuksella ole mitään tekemistä kunnianhimosta tai vaikutushalusta moittimisen kanssa. Verkkopäiväkirjailun yksilöpsykologisesti myönteiset puolet laajenevat yhteiskunnalliseksi siten, että tyytyväiset ihmiset tulevat yleensä toimeen keskenään paremmin kuin tyytymättömät.

Lyhyesti sanottuna näen blogit ensisijaisesti yksilöllisenä ja vasta sitten yhteiskunnallisena ilmiönä. Siksi yksilöllisyyteen ja yksilöllisin tavoitteisiin viittaava "verkkopäiväkirja" on minusta paras suomennos blogi-sanalle.

Blogikysely

Harmaa ja hämärä päivä aamusta saakka.

Iltalenkillä tuli kiitettävän lämmin. Naapurikylän insinöörismies kävi tuomassa tietokoneen korjattavaksi. Vika oli päällä ollut NumLock-näppäin.

Puolisoni käväisi taannoin lukemassa kutri.netin terveysjuttuja. Siltä suunnalta löytyi tällainenkin aivan toiseen aiheeseen liittyen:

Oma blogi

0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?
Blogi on tarkoittaa käytännössä samaa kuin enemmän tai vähemmän säännöllisesti päivitettävät www-sivut. Tavanomaisista www-sivuista blogin erottaa lähinnä se, että blogien ylläpitämiseen on olemassa helppokäyttöisiä julkaisujärjestelmiä, toisin sanoen blogin ylläpitäjän ei tarvitse tietää mitään hypertekstin kuvauskielistä tai -editoreista, ohjelmointikielistä puhumattakaan. Tämän vaivattomuuden vuoksi blogit ovat monien kirjoittamista harrastavien yksityishenkilöiden suosiossa (monet kaupalliset tahot ja muut organisaatiot ovat vuosien saatossa päätyneet käyttämään verkkosivuillaan perinteisempiä tekniikoita). Tästä seikasta puolestaan johtuu se, että blogi on lähes poikkeuksetta sama asia kuin verkkopäiväkirja. Pääasiassa blogi-termissä on kuitenkin kyse hype-ilmiöstä, jollainen informaatioteknologiassa melko säännöllisin väliajoin nousee esiin. Blogi on hyvin kustannustehokas hype-ilmiö, koska siinä ei sisällöllisesti tai teknologisesti ole mitään merkittävää uutta verrattuna kymmenvuotiaiden verkkosivujen perusperiaatteeseen. Ilmiöön on helppoa liittyä mukaan, koska välineellisen ja muun osaamisen hankkimisen ja kehittämisen sijasta voi vaikkapa keskittyä korostamaan blogi-idean omaperäisyyttä ja erikoislaatuisuutta.

1. Koska aloitit bloggaamisen?
Kesäkuussa 2003. Olin ajatellut aloittaa jo vähän aiemmin ja kirjoitellut muutaman merkinnän tiedostoiksi, mutta pohdin vähän aikaa julkaisujärjestelmän valintaa. Tuona aikana varsin yleiseen Bloggeriin päädyttyäni kirjoitin ensimmäisen merkinnän 25.6.2003.

2. Miksi bloggaat?
On mukavaa kirjoittaa päiväkirjaa. Tästä voi tarkistaa vaikkapa nurmikon kevätlannoituksen ajankohdan tai milloin torppaa viime syksynä alettiin lämmittää sähköllä. Jossain määrin tätä on tullut käytettyä myös tiedotuspalstana reaalimaailman tovereille.

3. Kuinka usein bloggaat?
Nykyisin kai keskimäärin viisi merkintää viikossa.

4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?
En. Ei tämä niin vakavaa ole.

5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?
En kumpaakaan, vaan pidän verkkopäiväkirjaa.

6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?
Extreme tracking on palvelun nimi. Sen mukaan kävijöitä on päivässä keskimäärin 50.

7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?
34.

Muiden blogit

1. Luetko muiden blogeja? Jos luet, miksi luet niitä?
Luen. Tiettyjä blogeja olen seurannut ennen kuin aloitin omani. Mielenkiintoiset aihepiirit ja/tai hyvin kirjoitetut tekstit, asialliset mielipiteenilmaisutkin, innostavat lukemaan.

2. Koska aloitit blogien lukemisen?
Kevätalvella 2003.

3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?
30 on listattuna, mutta en käytä listaa kovinkaan aktiivisesti. Ei sillä, etteikö se olisi hyvä väline.

4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?
Ks. edellä kohta 1.

5. Millaisia blogeja luet vähiten?
Mahdoton sanoa, koska en ole tutustunut läheskään kaikkeen blogilistan antiin. Tietämistäni luultavasti neuleblogeja.

6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?
Jos "tietää" jonkun blogin ärsyttäväksi, ongelmaa voi hakea ensin omasta suhtautumistavasta. Näiden parin vuoden aikana on ollut muutamia yritelmiä, joiden tarkoitus ilmeisesti on ollut ärsyttää enemmistöä, mutta ne ovat jääneet hyvin lyhytikäisiksi. Joku seuraamani blogin yksittäinen merkintä voi ärsyttää, mutta yhtään tuntemaani blogia en "tiedä" ärsyttäväksi.

7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?
Suomalaisia.

8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?
Mahdoton sanoa, ulkomaalaisia kun en lue.

9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?
Erittäin harvoin. Tiedän, se ei ole kovin reilua. Tässä kohden annan tunnustukseni Maalaiselle, jonka eräänä ansiona monista on se, että suodattimen läpi pääsevät parhaat uutuudet. Maalaisen referointien avulla on uusiakin löytynyt seurattaviksi.

Interblogistisuus yms.

1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?
On.

2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?
-

3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?
Ilmoitin itse. Silloin 2003 kesällä blogeja ei ollut listalla "aivan" niin paljon kuin nyt. Ajattelin, että täytyyhän Internetiin täytettä saada.

4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?
Kerran pari viikossa. On tunnustettava, että se ei ole kovin mielenkiintoista enää, kun tekeleen sijoitus putosi 300:n heikommalle puolelle. Vanhan listan aikoina se keikkui jossakin olettamallani "näkyvyysrajalla" sadan molemmin puolin.

5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?
Mukavaahan se on, mutta muutokset ovat pieniä ja huomaamattomia täällä kaukana satojen siimeksessä. Huomenna on kuitenkin taas huonommin.

6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?
Ikäväähän se on, mutta kuten todettu, muutokset ovat pieniä. Huomenna on kuitenkin vielä huonommin.

7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?
Joskus.

8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?
Sediksen blogissa. Sielläkin tosin vain ajoittain.

9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?
Sellaisia, joihin on jotakin sanottavaa eli jollakin tavoin julkaisemisen arvoiseksi katsomani perusteltavissa oleva näkemys.

10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?
Nykyisin aika harvoin. Ennen kuin kommentointimahdollisuus tuli Blogger-julkaisujärjestelmään, interblogistiikka oli paljolti muiden blogeissa esitettyjen näkemysten kommentointia omassa. Nykyään sellainen on melko harvinaista.

11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?
En usko. Samalla paikkakunnalla asuvat tai muuten toisensa tuntevat saattavat hyvin olla tekemisissä toistensa kanssa, samoin kuin samaa alaa harrastavat jne., mutta senkaltaiset sosiaaliset suhteet perustunevat muuhun kuin verkkojulkaisemiseen. Puhtaasti blogimaailmaan perustuvat "sisäpiiri" on niin virtuaalinen käsite, että taitaa kaatua omaan mahdottomuutensa.

12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?
En, koska koko sisäpiiri tuntuu hiukan oudolta käsitteeltä. Ja jos sellainen olisikin, ei tämän kaltaisen vähän tunnetun kirjoitelman tekijä sinne kuulu.

13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?
En. Täältä maalta on usein hankala lähteä illaksi Helsinkiin, jossa niitä kai enimmäkseen pidetään (ja mikä on ymmärrettävää, koska suuri osa kirjoittajista elää sillä suunnalla). Enkä muutenkaan ole suuri sosiaalinen lahjakkuus.

Luomutuotantoa

Lieneekö ollut tänä syksynä viimeinen kerta nurmen leikkuuta? Jos niin on, bensiiniä kului kasvukauden aikana melko tarkkaan kymmenen litraa.

Puolisoni nosti porkkanat ja punajuuret talteen. Myös kasvilavalla hiljenee. Kesän viimeinen lavakurkku taitaa päätyä ruokapöytään huomenna.

Illan jo pimentyessä Esko poikkesi noutamassa talven hunajat.

Hämeenlinnassa

Aamulla poikkesin veturitallilla tarkastamassa paikat ja viemässä pari haltuun päätynyttä kiskoliikennelehteä kokoelmiin. Kääntölava oli käännetty oudolle raiteelle. Syyllinen taisi olla oman nahan sisällä. Keskiviikkona jäi pyöräyttämättä tavanomaiselle kohdalleen.

Puolisoni kanssa vietimme leppoisan lauantain Hämeenlinnassa. Ajelimme vanhaa tietä, jolla liikennettä oli yllättävän paljon. Monet hattulalaiset ja kalvolalaiset, ehkä sääksmäkeläisetkin, käyttävät vanhaa tietä käydessään asioilla maakunnan pääkaupungissa.

Maatalousliikkeestä löydettiin rappuralli, jyrsijäverkko ja kukkasipuleita. Tiiriön automarketista tarttui matkaan enemmänkin tavaraa.

Poikkesimme Suomen Tykistömuseossa nimeltään paljon lupaavan teemanäyttelyn houkuttamana. "Suomen linnat, kartanolinnat, linnoitukset ja skanssit" on teknisesti hyvin toteutettu kuvanäyttely yhden kohteensa kupeessa. Uutta ei juurikaan ollut tarjolla. Tietyille ahvenanmaalaisille kirkoille oli edelleen sälytetty tehtävä puolustaa Valkean Kristuksen oppia tarvittaessa asein. Lieneekö arkeologi M. Hiekkasella joskus ollut jotakin sanottavaa tästä kansanperinteestä?

Museon puolella katsoimme molemmat tarjolla olleet filmiesitykset. Olen usein arvostellut historian elävöittämistoimintaa, mutta Tykistömuseon mustavalkofilmeissä asia on viety tasolle, jossa paitsi tekniikka erityisesti näyttelemättömyyttä korostava henki luo virtuaalitodellisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Pelottavaakin, ehkä?

Taannoin ainakin tietyissä piireissä suurta huomiota saanut "Ihantalan ihme" oli varmasti ilmestyessään vuonna 2000 huomiota herättävä. Tykistön ja panssarivaunujen rooli yhdessä oman toisen maailmansotamme ratkaisutaistelussa oli hämmästyttävän taidokas miksaus autenttista ja nykyelokuvaa. Mutta aidot rc-lennokit aitoine äänineen eivät olleet aivan samalla viivalla aitojen panssarivaunujen, tykkien ja jalkaväkiaseiden kanssa.

Uusin filmi kertoi Laatokan Karjalan taisteluista kesällä 1944. Pyrotekniikassa ei oltu säästelty, ja taitaa kyseessä olla suomalaisen sotaelokuvan tähän saakka jyhkein esitys niiltä osin. Kuten puolisoni totesi, Linnan romaanin hahmon Asumaniemen kaatuminen asettuu tässä filmissä operatiivisiin yhteyksiinsä paremmin kuin Laineen tai Mollbergin elokuvissa.

Tarkoituksellista tai ei, eivät Suomen Tykistömuseon filmit jätä varaa ihmetellä, miksi Suomessa on noin kuuden viimeisen vuosikymmenen ajan ylläpidetty ainakin Euroopan mittakaavassa erittäin vahvaa tykistöaselajia.

Arkisempi katsaus

Kuten useampikin verkkopäiväkirjailija on Tommin jokin aika sitten esittäneitä näkemyksiä seuraillen todennut, arki on sangen usein esteettistä. Se voi olla myös jylhän kaunista. Perjantaipäivän arkeeni osui kolme jykevällä nostopuomilla varustettua neliakselista ajoneuvoa. Ensimmäinen, Lokomo, odotteli töihin lähtiessäni melkein kotiportilla. Mitä lie odotellut. Toinen, Faun, ajeli päivällä ylvään hitaasti torin laitaa. Kolmas, Orenstein & Koppel (lieneekö firma nykyisin New Hollandin omistuksessa?), seisoi töitä odottamassa melkein valmiin rakennustyömaan vieressä.

Mikä kolmesta ei kuulu joukkoon?

Vähän ennen edellistä kirjoitusta kävin tehtaan juuren marketissa hakemassa colaa ja syötävää. Hävisin pajatsolle 60 senttiä (ja tulin ajatelleeksi, että parinkymmenen vuoden takaiselle minälleni voisi kuulostaa aika kovalta - johnwaynemaisessa tai clinteastwoodmaisessa hengessä - todeta, miten tuli hävittyä 60 senttiä: mitä hurjaa sitä isona on oikein tullut tehtyä).

Aukion vierustalla harmaapäinen mies jakoi olkalaukustaan lehtiä. Laitapuolelta hetkiseksi keskustaan pysähtyneet ottivat mieluusti vastaan ja varakkaammin pukeutuneet kiihdyttivät askeliaan. Arvelin ensin uskonnolliseksi julistajaksi, mutta näytti siltä kuin sanomalehden nimessä olisi esiintynyt sana "antaja", mikä kertoisi toisenlaisesta julistuksesta.

Alkaa olla viileää. Iltalenkillä olisi kaivannut jonkinlaisia käsineitä. Kevytjalkaisempi ja hidassykkeisempi varautui viisaasti harmaalla villalla.

Nyt sitä koulutuspolitiikkaa

Tänään on ollut vauhdikas työpäivä. Eilen pidetty tietokonetekniikan koe tuli tarkistettua heti aamusta. Käytännön asennustehtävät menivät paremmin kuin teoriatehtävät, mikä on tavanomaista. Muuten, toisinaan kuultu termi "kokeen korjaaminen" on aika vekkuli. Jos opettaja "korjaa kokeen", saavatko silloin kaikki täydet pisteet? Eihän "korjatussa kokeessa" enää pitäisi olla virheitä?

Loppupäivä on sujunut koulutustarjousta laatiessa. Pitäisi saada myytyä yksi sähköalan perustutkinto. Huipputarjous vain tänään.

Ruokatauko ja muut lakisääteiset kun jäivät viettämättä, on hyvällä omallatunnolla hetkinen aikaa lipittää colaa ja lukea lehteä. Koska koulutuspolitiikkaa ei ole vähään aikaan tullut kirjoitettua, korjataan asia, mutta puhutaan vaihteeksi jostakin muusta kuin ammiksesta - ja enimmäkseen vielä muiden suulla.

Menneen viikon The Economist ottaa kantaa globaalin mittakaavan tiedekorkeakoulutukseen teemassaan "The brains business - A survey of higher education".

Artikkelien sanoma on lehden linjan mukainen: huipputuloksia saavutetaan kilpailun ja ulkopuolisen sääntelyn vähäisyyden kautta. Se, että Shanghain Jiao Tong -yliopiston ylläpitämä kuuluisan ranking-listan top-20:ssä on 17 yhdysvaltalaista tiedekorkeakoulua, selittyy lehden mukaan kolmella syyllä. Nämä ovat valtion vähäinen sääntely, kilpailu ja käytännönläheisyys. Yhdysvaltalaisen tiedekorkeakoulujärjestelmän suurimmaksi ansioksi sanotaan se, että järjestelmää ei ole.

Kaikki kolme yhdysvaltalaiskäytännön vahvuutta palautuvat taloudelliseen toimintaan. Valtion vähäisen sääntelyn katsotaan tarjoavan yliopistoille mahdollisuuden profiloitua haluamallaan tavalla ja hankkia rahoituksensa sieltä, missä sitä on tarjolla, toisin sanoen rahoitus ei ole sidoksissa valtion budjettitalouden tarjoamaan niukkuuteen. Kilpailun katsotaan luonnollisesti johtavan tehokkuuteen. Käytännönläheisyys tarjoaa välineet hankkia rahoitusta erilaisella tuloja tuottavalla palvelutoiminnalla, joka liittyy oppilaitoksen alaan. Toki esiin päätyvät myös yhdysvaltalaisen käytännön heikkoudet, mutta monet niistä liittyvät tavalla tai toisella kolmen mainitun menestystekijän heikkenemiseen.

Mitä tulee ensimmäiseen syyhyn, valtion vähäiseen sääntelyyn, olisi ollut mukavaa kaivaa historiasta universitas-käsitteen sydänkeskiaikaiset juuret ja universalistinen maailmankuva ja sitä kautta johtaa ajatukset poliittisesta vallasta vapaaseen instituutioon, joka tarjoaa jäsenilleen uutta luovan ajattelun vapauden. Tappoiko kansallisvaltioaate Euroopan yliopistojen loiston paitsi sitomalla ne valtion budjettitalouteen myös valtion ideologiamonopoleihin? Yhdysvaltalaisten yliopistojen heikkoja puolia käsiteltäessä tähän riskiin ikään kuin vihjaillen viitataan kertomalla Harvardin - Shanghain listan mukaan maailman parhaan tiedekorkeakoulun - rehtorille L. Summersille koituneista ongelmista, kun hän taannoin esitti tämän hetken yleisen ilmapiirin valossa provosoivat näkemyksensä huipputason johto- ja tutkimustehtävissä toimivien sukupuolijakauman syistä.

Oli miten oli, monet Economistin lukijat lienevät ainakin nojatuoliekonomisteja itsekin, joten asiat on paras selittää yksinkertaisilla eli laskettavissa olevilla esimerkeillä, kuten rahalla ;-)

Toinen historiaperspektiivi huomioiden mielenkiintoinen seikka on - Shanghain listassa sijalla 95 olevan - Berliinin Humboldt-yliopiston hehkuttaminen oman aikansa, lähinnä 1900-luvun alkupuolen, loistoesimerkkinä. Perusteita toki löytyy nobelistien lukumäärästä alkaen (Shanghain listassa nobelistien määrä taitaa olla yksi tärkeä huomioon otettava seikka menestystä määriteltäessä), mutta Humboltdin muinainen menestys tuntuu historiallisia taustoja vasten katsoessa perustuvan jokseenkin erilaisiin tekijöihin kuin yhdysvaltalaisten opinahjojen nykymenestys. Viimeisten keisarien tai Hitlerin Saksaa on vaikea nähdä yhteiskuntana, jossa valtion sääntely olisi ollut vähäistä. Diktatuuri sinänsä tuskin on mikään tieteelle otollinen kasvualusta (lukuunottamatta joitakin rajattuja nomenklatuuran suosimia aloja, mihin on nähtävissä viitteitä ainakin Neuvostoliiton historiassa), mutta voisiko menestystekijöitä olla muitakin kuin valtion roolin heikkous, vapaa kilpailu tai muut suoraan markkinatalouteen palautuvat seikat? Tai jos onkin, onko niillä nykyisessä maailmassa enää merkitystä? Tieteen tekemisen tuntijat, onko mielipiteitä?

Euroopan pyrkimyksille muuntua "tietopohjaiseksi taloudeksi" Economistin artikkelit nauravat häpeilemättä. Euroopan neuvoston keväällä 2000 Lissabonissa julkaisemaa strategista päämäärää samoin kuin meikäläisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa Bolognan prosessina tunnettua Euroopan korkeakoulualuehanketta pidetään taivaanrannan maalaamisena niin kauan kuin valtion kalmankoura lepää tiedekorkeakoulujen yllä. Toisin on muistettava, että Lissabonin julistus on vähemmän ideologinen kuin miltä se ensi kuulemalta vaikuttaa. Suuri osa julistuksen "tietopohjaisesta taloudesta" tarkoittaa paljon vähemmän kuin iskusana lupaa: esimerkiksi välineitä bittimuotoisten merkkijonojen siirtämistä varten. Tämän vuoksi voidaan kysyä, onko asialla paljonkaan tekemistä tiedekorkeakoulupolitiikan kanssa. Bloggaamiseenhan me täällä laajakaistojamme käytämme ;-)

Taidan säästää Economistin jonkin sopivan koulutuspoliittisen laivaseminaarin keskustelupöytien oheisaineistoksi. Tosin silloin on riski, että sopivimpia - tai sopimattomimpia - kohtia referoimalla päätyy kävelemään lankkua pitkin.

Okei, nyt Maukkakin on pettänyt meidät. Se on tehnyt sponsoridiilin sen sahalafkan kanssa

Pari päivää sitten purnasin koulutusjärjestelmästä purnaajia vastaan. En ole aikoihin kirjoitellut kyseisestä aiheesta tänne, vaikka blogiurani alkupuolella koulutuspolitiikka oli mieliaiheitani. Noloa sanoa, mutta taustalla on ainakin osittain järjestelmäintegraatio. Järjestelmän osaseksi aikaisempaa tiiviimmin integroitu ei liikaa pureskele ruokkivaa kättä.

Toisaalta eri katselupaikat tarjoavat erilaisia näkökulmia, uusiakin. Itse asiassa on niin, että lähes kaikki purnaaminen johtuu tiedon ja/tai ymmärryksen puutteesta. Ne, joilla on riittävästi tietoa ja ymmärrystä, ovat yleensä melko tyytyväisiä.

Tosin asiallinen kritiikki ei ole purnaamista: siihen tulee poikkeuksetta sisältyä olemassaolevien realiteettien kannalta toteuttamiskelpoisten vaihtoehtoisten ratkaisujen esittäminen (radikaalienkin vaihtoehtojen esittäminen voi olla osa kritiikkiä, mutta jos radikaalit vaihtoehdot jäävät ainoiksi esitetyiksi, palaudutaan takaisin purnaamisen eli tyhjänpuhumisen tasolle). Toisaalta kritiikki vaatii vielä enemmän tietoa ja ymmärrystä kuin tyytyväisyys, purnaamisesta puhumattakaan. Siksi se lienee melko harvinaista.

Täpötäysi IC164 vie systeemin ruokittavaksi etelään. Asemalaiturilla kaksi everstiä, toisella baretti, toisella kenttälakki, tervehti toisiaan. Ensin kättä lippaan ja sitten varmistus kättelemällä.

Pyöriskelyä

VR:n miehet hakivat jossain vaiheessa aamua tallilta veturinpyörän muistomerkkiä varten. Mestari tosin soitti ensin työpuhelimeeni kysellen, missä pyörä on. Miehensä eivät kuulemma olleet löytäneet sitä sovitulta paikalta. Alkuperäisen rakennuttajansa kauan sitten hylkäämän tallin nurkat olivat varmasti tuttuja tamperelaisillekin ammattiveljille aikanaan, mutta ei ole ihme, että nykyisin termit "polttoaineenjakopaikan raide" tai "kastarin raide" eivät kerro juuri mitään nuorille ratayhtiön miehille. Mestarille kertoi, ja pyörä oli noudettu, kun töistä tullessa kävin lykkäämässä rullavaunun takaisin sateensuojaan.

Auto sai uuden sulakerasian, tuulilasinpyyhkijän moottorin ja suuntavilkkureleen. Ensinmainittu oli yllättävän kallis, muut eivät. Jokohan menopeli vähitellen alkaisi olla syyskunnossa?

Ilta meni käytännön fysiikkaa opiskellessa. Hakusessa oli. Mekaniikan käytännön soveltaminen oli hankalaa, ja oma fysiikka väsyi nopeasti. Nuorena taisin käyttää liikaa aikaa turhuuksiin. Ainakin olisi kannattanut opetella hyppäämään narua.

Turhaa marinaa

Tällainenkin osui silmiin. Ensin tuli mieleen, että newssien vanha huuliveikko Rauli Lauhanen on palannut asialle, mutta toisin kuin tässä näyttäisi olevan, oli Lauhasen tarinoissa samantyyppistä lähes kilttiä ironiaa ja omille(?) stereotypioille naureskelua kuin tamperelaisperäisten akateemikkojen uudessa Tietoisuuden vapautuksessa.

Ensin mietin, mistä näitä oikein sikiää? Koulutusjärjestelmästä kerrotaan suu vaahdossa tuntematta tutkintorakenteita tai edes perustermejä. (Muutenkin olisi hauska tietää, kuinka moni "amista" arvosteleva kirjoittaja on opiskellut tai opettanut ammiksessa ja kuinka moni on sitä mieltä kuin on vain, koska "sitä mieltä pitää olla").

Tosin taitaa olla niin, että "Lord Selibacy" yrittää jo nimimerkillään parodioida joitakin kulttimainetta nauttineita tai nauttivia blogeja tai ainakin niiden aihepiirejä (mielestäni ei kovinkaan onnistunutta) ja erityisesti tuoda naurunalaiseksi muinaisen eufemismin "kognitiivinen eliitti" (tässä onnistutaan paremmin; öykkäröinti on aina öykkäröintiä, harjoitettiin sitä karvanoppa-Corollasta tai tiedekorkeakoulun mikroluokasta käsin).

Niin sanottujen nörttien (ilmausta älköön missään tapauksessa tulkittako tarkoittamaan informaatioteknologisella alalla työskenteleviä tai opiskelevia yleisesti, vaan ainoastaan kulttuurillisista, arvomaailmallisista ja muista ulkoammatillisista seikoista käsin määrittyvää osajoukkoa) stereotyyppinen esittäminen puhtaina ja viattomina karitsoina on minusta vielä vastenmielisempää kuin taannoin suurta suosiota saaneen Ei sinutella -blogin kehyskertomus, jossa päähenkilölle rakentui kerta kerralta yhä epäuskottavampi sädekehä, yksinomaan muiden hahmojen kustannuksella.

Rasvaisempaa elämänkatsomusta kuin mitä ns. nörttikulttuuriin sisältyy, saanee etsiä miltä tahansa nykyajan savotalta - turhaan. Eräässä kommentissaan sarjakuvaviihdettä koskien Tino Rossi kiteytti nörttikulttuurin eräät olennaiset piirteet niin tiukasti, että siihen ei ole lisättävää.

Alkoipa tiistaipäivä kielteisellä merkinnällä. Pahoitteluni.

Juhlaa arjessa

Tänään puolisoni teki syyskuiseen tapaansa jotakin, mitä hänen ei uskoisi tekevän: täytti vuosia. Sen kunniaksi on pidetty tulta uunissa ensi kertaa tällä syyskaudella.

Olemme kolmisin viihtyneet uunin lähellä. Yhdellä on sylissään runokirja, toisella kannettava tietokone ja kolmas nukkuu kerällä. Mikäs sitä tällaista maanantai-iltaa viettäessä.

Rauhallinen pyhäpäivä

Iltapäivä kului kauniissa maalaismaisemissa sukulaisten luona. Ruskan ensi sävyt ovat havaittavissa siellä täällä. Pimeä tulee yhä varhemmin. Torpan verhot ovat tähän aikaan kiinni jo muualle kuin radan suuntaan.

Yöpakkanen

Viime yö oli ensimmäinen hallayö tällä seudulla. Sen aisti jo eilisiltaisella reissulla. Pihan kasvit näyttävät vielä säästyneen, ja kasvilavan lämpömittari kertoi plusasteita.

Rautatielauantai

Päivän talkoissa lumiaura sai suojaa viimeisiin maalaamatta olleisiin osiinsa. Nyt aura on sellaisessa kunnossa, että se varmasti voi nauttia tulevasta eläketalvestaan kärsimättä, katsellen nuorempien työtä ratapihalla. Muiden maalatessa auraa Jani leikkasi nurmikon, luultavasti viimeistä kertaa tällä kaudella. Minä kiipesin tallin katolle eväänä kilo Rooftech-nimistä "kattopaskaa" ja tavoitteena tiivistää ongelmallinen tallin lämmityslaitteena aikanaan toimineen öljypolttoisen lämminilmapuhaltimen hormin tyvi. Syyssateet näyttävät, oliko tällä yrityksellä menestystä. Aine vaikutti pätevältä.

Illalla puolisoni ja minä ajelimme auringonlaskua kohti Minkiölle Museorautatieyhdistys ry:n kauden päättävään syysajoon. Taannoin se oli vakituinen syysperinteemme, mutta viime vuosina tapa on valitettavasti jäänyt.

Kaikki oli kuin ennenkin. Jussi tunnisti ja tunnistettiin heti laiturilla. Vaihdettiin kuulumiset ennen kuin hänen piti pihvi-persikkaeväineen nousta Loviisan-Wesijärven rautatien entisen "kuutosen" (Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy 1909) hyttiin viemään matkustajia Jokioisille. Jussi kehotti tutustumaan kauden päättäjäisten kunniaksi ylöslämmitettyyn, Äänekosken-Suolahden nro 1:een, maan vanhimpaan toimintakuntoiseen höyryveturiin (H. K. Porter 1901), joka keväällä valmistuneen entisöinnin jäljiltä oli kuin karamelli.

Kevyesti henkäilevää amerikkalaista aikamme ihmeteltyämme emme ehtineet Jussin kyytiin vaan kiirehdimme vähemmän täyden näköiseen junaan, joka matkasi Pekan ohjastaman Jokioisten rautatiellä palvelleen nro 4:n (S.A. Les Ateliers Metallurgiques Nivelles Division de Tubize 1947) vetämänä Humppilaan. Siellä, reilut kaksi kertaa leveämmillä raiteilla, jyrisi Dv12-kolmikko säiliövaunujen nokalla itään päin, mutta kameran valovoima ei enää riittänyt. Menomatka tarjettiin avovaunussa, mutta palatessa sijoituimme seinien suojaan.



Siniliivisiä järjestyksenvalvojia oli paljon, mutta työtä heillä olemattomasti. Hyvä niin. Joskus vuosia sitten syysajot olivat matkustajille ilmaisia, ja äänekkäämpiäkin lauantai-illan viettäjiä osui joskus mukaan. Ei sillä, että heistä harmia olisi ollut ainakaan meille. Päinvastoin, "Purista kättä! Kuka vaan saa puristaa" -kehotus palauttaa mieleen sangen hauskoja muistoja.

Kotiin palatessa oli nälkä. Urjalassa ovi oli auki, mutta siivoilu jo käynnissä. Paikasta on todistettavasti saanut syötävää aukioloajan ulkopuolellakin, mutta emme jääneet yrittämään. Kotikylässä ehdittiin juuri ja juuri, ja mukaan annettiin ylimääräinen varsin runsas salaattiannos.

Auto on turhan kallis

Töissä oli kiireisehkö päivä. Aamupäivän opetussessiossa poikkeuksellisesti yhtä aikaa kolmen eri ryhmän opiskelijat - sivistyneet rouvas- ja herrasihmiset toki mahtuivat sopuisasti samaan luokkaan - ja tarjontana oheislaiteliitäntöjä. Ymmärrän hyvin, että nuorten koulutuksessa yhdistetyt ryhmät ovat vaativia, ja ryhmäkokojen ollessa isoja ongelmiakin esiintyy, mutta aikuisten kesken kaikki onnistuu.

Iltapäivällä kokous, myyntimies ja muistio. Myyntimies oli olemukseltaan - kaikella hyvällä sanottuna; tiedoiltaan hän toki oli tätä päivää - suoraan 1980-luvulta. Klapin kokoinen matkapuhelin vain puuttui. Melkein teki mieli kysyä, millaiset ovat 80486-suorittimella varustettujen hinnat, kun ne tulevat markkinoille. Toinen muistio jäi kotitöiksi.

Auto vietti päivänsä määräaikaishuollossa. Nyt huoltokirjassa on paikka enää yhdelle leimalle. Ikä alkaa painaa, kertoi maksukuittikin. Ja vielä jäi sähköpuolelle vaihdettavaa osien saapumista odottamaan. Uusi kulkupeli olisi kiva, mutta ainakaan polttoaineiden hinnat eivät puhu yksityisautoilun puolesta, mikä on luonnollisesti järkevää ympäristön näkökulmasta. Tosin rypsiöljystä valmistettua polttoainetta ilmeisesti voisi tietyin edellytyksin käyttää ensimmäistä kertaa Augsburgin konetehtaalla vuonna 1897 puksuttaneen moottorikonstruktion perillisissä. Mahtaisikohan mehiläistarhauksesta tulla osa (liikenne)polttonesteiden tuotantoketjua? Ehkä tulevaisuuden media sylkee kuluttajiensa tajuntaan draamaa, jossa mehiläishoitohattuun siviilissäkin pukeutuva vilunkimies ihastuttaa ja vihastuttaa.

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin tien varrell' illan hämärässä näin?

Iltalenkin varrelle osuu muuan maatalo, jonka päärakennus on Seppo Suvannon (Akaan historia I, s. 166) mukaan alunperin E. Dahlbergin - maamme tyyppirakennusarkkitehtuurin historiassa niin kuulujen rautatiearkkitehtien kuin rintamamies- ja tyyppitalojen lyömättömät divisioonat piirtäneidenkin oppi-isän - tyyppipiirustusten mukaisesti hahmottelema virkatalo. Nykyisellä isännällä on hieno Zetor-traktori, jonka voimansiirtoon kytketty laite, milloin sirkkeli milloin klapikone, tarjoaa usein äänimaiseman.

Kartanon kohdalta näkyy aitiopaikalla kylän nykyinen kirkko. Jolkotellessani mietin viimeaikaisia uskonnollisaiheisia blogisotien - onneksi ilmeisesti suutareiksi jääviä - mainilanlaukauksia ja tulin johtopäätökseen, että evankelis-luterilaisen opin takana on äärimmilleen viety relativismi ja sitä kautta inhimillisen objektivismin kauimmainen piste. Sitä ehkä lisää joskus.

Puhelimeen soitettu esihälytystila kesti hetken. Onneksi vain hetken. Torpan kauniimmalle asukkaalle suuri kiitos tsemppaamisesta. Kuten parturoinnistakin :-)

Ei vielä syksyä

Pitkähkö työpäivä, mutta vielä eletään niin alkusyksyä, että valo riitti illansuussa rullille ja sauvoille. Myötätuuli vei kevyesti Metsäkansaan, ja vastaavasti paluu oli raskas.

Loppuilta on mennyt Google Earthilla leikkiessä. Tältä seutukunnalta ei ole kovin tarkkoja kuvia. Ei sillä, että pitäisikään. Helsinki on aika tarkkaan kuvattu.

Museorautatieaikatauluja tulevalle viikonlopulle

Tulevana sunnuntaina Riihimäellä vietetään VR Osakeyhtiön toimesta asematapahtumaa. Linkin takaa löytyy kattava ohjelma. Ongelmajätelaitoksellakin pääsee käymään "Lättähatun" kyydissä.

Asematapahtumaan osallistuu myös Keski-Suomen kalustoa. Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n Dr13 nro 2343 tuo nostalgiajunan eteläisimpään Hämeeseen jo lauantain puolella. Valokuvaajille ja muille bongareille (jotka varmaan tämän jo tiedättekin) mainittakoon, että juna etelään ajetaan numerolla 1904 seuraavan aikataulun mukaan:

Liikennepaikka	Tuloaika	Lähtöaika
Haapamäki (Hpk)		18.40
Orivesi (Ov)	20.00	20.00
Tampere tavararatapiha (Tpe T)	20.45	20.45
Toijala (Tl)	21.24	21.32
Riihimäki (Ri)	22.40

Paluumatka Haapamäelle tapahtuu junana nro 1905 sunnuntaina 11.9.2005 seuraavasti:

Liikennepaikka	Tuloaika	Lähtöaika
Riihimäki (Ri)		19.05
Sammalisto (Sam)	16.14	16.14
Parola (Prl)	17.10	17.17
Tampere tavararatapiha (Tpe T)	19.00	19.00
Orivesi (Ov)	20.10	20.10
Korkeakoski (Kas)	20.40	21.22
Haapamäki (Hpk)	21.22

Jarkolle jälleen suuret kiitokset aikataulusta!

Lauantai-illaksi on "Alsthomia" vanhemman kiskoliikenteen ystäville tarjolla jotakin aivan muuta. Jokioisten Museorautatien perinteinen syysajo toteutetaan tuolloin iltapäivä- ja iltapainotteisen aikataulun mukaan.

Jalostumaton ajatus

Määritellään tässä "sisältö" asiaksi, taloudellisen tai muun - väljästi käsitetyn - tuotannollisen toiminnan kannalta katsottuna tuotetuksi asiaksi, oli se sitten esine, palvelu, tieto tai mitä hyvänsä. Määritellään "menetelmä" niiksi keinoiksi, joiden avulla sisältö on - hankaloittavien reunaehtojen, kuten esimerkiksi ristiriitaisten intressien ja taloudellisen niukkuuden, vallitessa mahdollista saada aikaan tai jalostaa.

Naivia idealismia on keskittyminen pelkkään sisältöön samalla kun sen toteuttamista vaikeuttavat menetelmän reunaehdot yksikantaan tuomitaan. Sisältö jää toteuttamatta.

Kokemattomuutta on sisällön selkeä painottaminen menetelmän kustannuksella. Toteuttaminen on mahdollista, mutta vaikeaa.

Rutiinia on menetelmän painottaminen sisällön kustannuksella. Toteuttaminen onnistuu varmasti, mutta siinä kaikki. Toteutus ei aina ole sisällön arvoinen.

Kyynisyyttä on keskittyminen pelkkään menetelmään. Tuotos on viimeistä piirtoa myöten oikein toteutettu prosessi, joka ei ole tuottanut muuta kuin itsensä.

Kävin työmaalla toimistosiivessä pyytämässä väliaikaista työtodistusta. Se luvattiin. Samalla keskustelua ohjattiin rahaan ja kysyttiin, mitä on toisaalla tarjolla. Minusta on ikävää puhua sellaisesta. Oli helppoa vastata rehellisesti, että en tiedä.

Syyskeräys

Kotipuolessa toteutettiin illalla Sotainvalidien veljesliitto ry:n valtakunnallinen syyskeräys, nyt viimeistä kertaa. Paikallisia tai alueellisia keräyksiä voi olla jatkossakin. Keräyksen toimittivat Panssariprikaatin varusmiehet, ja oppaiksi oli värvätty väkeä paikallisista yhdistyksistä.

Kun viime aikoina sodankäyneille osoitettua arvostusta on pohdittu, enemmistö tyytyväisenä, jotkut harvat kritisoiden, on puheenvuorosta riippumatta unohdettu minusta kaksi asiaa.

Ensiksi usein unohdetaan, että sodankäyneet olivat myös mitä suurimmassa määrin rauhan sankareita. Samoja ihmisiä he olivat, jotka joutuivat sotaan ja sen jälkeen jälleenrakentamaan. Lienen ennenkin kirjoittanut, miten jokaisella banaanitasavallalla ja bataattikansantasavallalla on omat suuret sotasankarinsa, mutta rauhan töihin hyvinvointiyhteiskuntaa rakentamaan ei läheskään kaikista ole ollut.

Toiseksi nykyisin osoitettu arvostus on vapaa kaikenlaisesta luokkakantaisuudesta, ja ehkä ensimmäistä kertaa saavat osakseen arvostusta myös he, joita yhteiskunta ei huomioinut sen paremmin sodan aikana kuin sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Muodikkaista yleistyksistä huolimatta sodankäyneiden arvostus ei ollut suinkaan olematon kaikissa yhteiskunnan piireissä, varsinkaan todellista valtaa käyttäneiden kabineteissa. Mutta niissä piireissä arvostuksen jakaminen oli vielä luokkakantaisella pohjalla: läheskään kaikille sitä ei riittänyt, joillekin taas sitäkin enemmän. Nykyinen vallalla oleva suhtautumistapa ei tee eroa mökistä tai tehtaasta käskyn mukaan lähteneen eikä yliopistosta tai suojeluskuntatalolta vakaumuksen vuoksi lähteneen kesken.

Paikat remonttiin?

Samaisella reissulla poikkesin dojolla kysymässä, onko tatamiraakeille vuoroja syksyllä. Meneillään oli näytös uusille potentiaalisille harrastajille. Varsin nuorta joukkoa näyttivät olevan, nämä uudet. Raakeille ei vuoroja ole, mutta muiden "vanhojen" sekaan toivottivat tervetulleeksi.

Metaania

Metablogien nousuun (ja aika nopeaan tuhoonkin) on kiinnitetty huomiota kirjoittajien keskuudessa. Ainakin Tiedemies pohti asiaa pintaa syvemmältä. En tiedä, ovatko metablogit sitä verkkoyhteisöllisyyttä, jonka puolesta esimerkiksi Maalainen on pitkään kirjoittanut. Oma mielipiteeni on, että ne eivät ole, kahdesta syystä.

Ensiksi useimpien metablogien (Analyytikko, listoilta kokonaan kadonnut Kriitikko, muuten vain lopettanut Sweetikko ja mitä karjakkoja ja sisäkköjä niitä onkaan ollut) formaatti on jonkinlainen kopio perinteikkäästä !Absolute truthista. "Huumori" ja pyrkimys lievään ärsyttämiseen ja huomionherättämiseen näyttää olevan tärkeää. (Myönnän, että näkemyksessäni on taustalla vain omiin mieltymyksiini liittyvä makuasia: Aivan kuten viime viikolla kirjoitin olevani huono nauttimaan ohjelmoiduista kokemuksista, olen huono nauramaan humoristiksiksi tarkoitettujen blogien teksteille. Ainoa omasta mielestäni hauska blogi on ollut taannoinen Seymoren tuotos; muista vastaavista tekeleistä on paistanut ainakin omiin silmiini lähinnä ahkera Alivaltiosihteerin kuuntelu tai Alivaltioshteeriä ahkerasti kuunnelleiden "huumori"bloggaajien tekstien ahkera lukeminen.) Joka tapauksessa mahdollinen yhteisöllisyys on sivutuote "huumorin" ja näkyvyyden ollessa pääasia.

Toiseksi nykyisen kaltaisella formaatilla toimivat metablogit eivät oikeastaan tuota mainittavaa lisäarvoa eli sisältöä keskusteluun. Niiden kirjoitukset saavat huomiota ja linkityksiä, mutta varsinaista keskustelua ne eivät synnytä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Esimerkkinä vaikkapa Sedis, joka tykittää tavoilleen uskollisesti kärpästä patteristolla. Keskityksen kohteeksi joutunut Analyytikko kun näyttää maallikon silmiin operoivan lähinnä lukion psykologian kurssien sisällön pohjalta - ei toki sillä, että itselläni olisi substanssia tuota sanoa, koska en ole lukiopsykologiaakaan opiskellut. Niin tai näin, minun on myönnettävä että kesällä tapahtunut oman blogini putoaminen näkyvyysrajalta syvälle marginaaliin hiukan harmittaa, koska sen vuoksi "psykoanalyysia" - olkoon sitten todelliseen tietoon pohjautuvaa tai ei - taitaa olla turha odottaa. Kyllähän sellaisen ottaisi, kun ilmaiseksi saisi.

Edellä sanottua ajatellen en itse olisi vielä valmis yhtymään Tiedemiehen odotuksiin metablogien synnyttämien "johdannaismarkkinoiden" merkityksestä. Tietenkin on mahdollista, että täällä(kin) siirrytään järjestelmään, jossa pelkästä huomiosta tulee tärkeä hyödyke ja jopa tuotannontekijä. Aineettomassa ympäristössä se on vieläpä helppoa. Tosin aineettomassa ympäristössä melkein mikä tahansa radikaalikin arvostusten muutos lienee helppoa.

Blogiasiasta toiseen samanlaiseen. Keväällä mietin blogin nimenvaihtoa, koska oma nimi tuntui liian egoistiselta ja yleinen käytäntö huomioiden vanhentuneelta. Harva käytti enää omaa nimeään kirjoitelmansa nimenä. Mutta nyt uutuuksien joukossa on sangen monta vanhanaikaiseen tapaan kirjoittajansa mukaan ristittyä tuotosta. Olkoonkin, että blogien nimet ovat itse asiassa kirjoittajiensa tuotteet ja tavaramerkit, valtakunnantason poliitikkoja kun ovat. Toivottavasti kaikkia omaa nimeään mainostavia ei kuitenkaan luulla poliittisiksi eliöiksi. Sitten pitäisi kyllä vaihtaa vaikka siihen "Sokkoakseliin".

Olikohan tämä metabloggausta, kun linkityksiä muiden blogeihin tuli tehtyä muutama? Jos oli, ei se ollut ainakaan parempaa kuin edellä kritisoimani. Mutta eipä sellainen introvertin verkkopäiväkirjailijan heiniä olekaan.

Tulee paljon omenaa

Eilisen alkupuoli meni hankkiessa henkilökohtaista nostalgiaa kiertämällä kantahämäläistä Lehijärveä. Asfalttia näytti tulleen paljon niin sitten oman viimenäkemäni vuodelta 1988 kuin kävelykaverini Mikon viimenäkemän kymmentä vuotta aiemmalta ajalta. Mikon poika kavereineen juoksi uuden tapahtuman pohja-ajan uusia sukupolvia varten. Mikon kanssa keskustelimme ikuisuuskysymyksistä, muun muassa ongelmasta, miten säilyttää polvensa ehjänä dojolla. Sittemmin Tiiriön marketit kutsuivat, kun tuolle suunnalle oli tullut mentyä. Nyt autolla ajaminen meni vielä läpi. Rajahinta-käsitettä pohdittaneen tulevina aikoina monella taholla pitkään ja hartaasti.

Sunnuntai kului hiljaiseen tapaansa. Puolisoni työkeikka vei aamulla Urjalaan, omani tiskipöydälle. Pappi kuului kritisoineen kivisakastiin - rakentamisvuosia on parempi olla arvailematta - tallennettua kolmikymmenvuotiseen sotaan lähteneiden muistotaulua. On mielenkiintoista, miten nykyisen kriittisen tutkimuksen valossa 30-vuotinen sota oli raakaa teurastusta, samoin kuin Vietnam tai Afganistan, Tsetsenia tai Irak meidän päivinämme. Ja miten toinen maailmansota on yhä sankaritarina. Kansanihmisen on melko vaikea ajatella, että yhteenkään sotaan olisi kotikonnuilta lähdetty mielellään.

Iltapäivän ohjelma lyötiin lukkoon jo aamukahvilla. Kuntien vapaa-aikatoimien virallisen oloinen kuulutus osui silmään - paikallislehti on edelleen tilausboikotissa, mutta se tulee toisinaan saaduksi muuta kautta - ja lähdimme kävelemään ilmeisesti 1970-luvun peruja toteutettavaan kuntien väliseen tempaukseen. Puolenpäivän jälkeen kulkijoita oli enää vähän, ja kääntymispaikalla kunnan rajalla varttuneet naapurikunnan osanottajat muistelivat takavuosien satojen osanottajien määriä.

Reitin varrelle osui muuan talon kivijalka. Talo on purettu vuosia sitten. Varhaista teini-ikää eläessäni (kyllä, olen elänyt tähänastisen elämäni maantieteellisesti melko suppealla alueella) se oli vielä pystyssä. Taloon liittyi tarina, jonka mukaan siellä olisi hirttäytynyt joku merimies ja siksi toisella kymmenellä olevat pojat sitä hiukan kummeksuivat. Mutta merimies näin sisämaassa kuulosti melko oudolta nuorenkin mielestä. Muistan maininneeni tarinasta isälleni, joka kertaheitolla romutti autiotaloon liittyneen mystiikan. Talon poika - isäni ikä- ja koulutoveri - oli aikanaan lähtenyt merille ja syystä tai toisesta päätynyt huonoon jamaan. Itsemurhan nuori mies oli kyllä tehnyt, mutta aivan muualla. Merimiehen vanhemmat muuttivat aikanaan jonnekin pois odottaen, että kasvavan kauppalan kaavoituspolitiikan ansiosta heidänkin tilansa arvo nousisi. Niin ei käynyt, ja talo odotti ostajaansa, sittemmin purkajaansa, vuosikymmeniä. Taitaa mennä vielä hyvän aikaa ennen kuin silloisen kauppalan ja naapurikuntansa teollisuus tai asutus noille yhä edelleen metsäisille seuduille levittäytyvät.

Silloinkin television uutiskuvat levittivät maailmaa, Palestiinasta, Irlannista ja ties mistä, jossa kivääri oli jokamiehen kaveri. Ja elokuvatarjonnassa westerneillä oli huomattava osuus. Pojat omaksuivat oppinsa. Mopoilureitin varrella sijainnut autiotalo oli hyvä kohde. Mopo pusikkoon kuin sissien jeeppi. Ilmakiväärin heitto poikittain kaverin syliin kuin Dean Martin John Waynelle. Jo valmiiksi moneen kertaan rikotun oven potkaiseminen auki ja laukaus takaseinään.

Kyseessä ei todellakaan ollut samantyyppinen ilmakkovahvisteinen terrori, mistä Panu kesällä kirjoitti Varkauden näkökulmasta. Täkäläistä toimintaa harjoitettiin syrjäteillä, vanhemmilta ja poliisilta taatusti piilossa vähälukuisen joukon kesken. Koulukiusaajat eli rakkarit eivät olisi olleet tervetulleita, koska heistä tuskin olisi ollut Puch-moottorin kasaamiseen tai muuhun asialliseen toimintaan. En tiedä, oliko heitä, mutta jos oli, he eivät olisi uskaltautuneet tuohon porukkaan eikä tuo porukka olisi uskaltautunut ottamaan heitä mukaansa.

Muutoksen tuulia?

Illan valo tuli taas matalalta. Uskottava se on, että syksyä kohti mennään. Itse asiassa tulokulma oli sellainen, että se haittasi nurmen leikkaamista. Parturoidun ja parturoimattoman rajaa oli paikoin vaikea hahmottaa. Nurmen kasvua sen sijaan ei syksyn tulo näytä hidastavan. Edellisestä leikkuusta oli vain alun toista viikkoa, kun usein tähän aikaan vuodesta leikkuuväli voi huoletta venyä kahteen viikkoon. Pitänee joskus kirjoittaa sammalsodasta. Se on näyttänyt tänä kesänä erityisen voitokkaalta. Mutta tänä iltana jotakin aivan muuta eli ruohonleikkurin kahvassa pohdittua sotaisaa asiaa.

Sediksen blogissa keskustellaan kahdessa artikkelissa Yhdysvaltain myrskytuhojen vaikutuksesta sikäläiseen yhteiskuntaan. Tulin arvailleeksi yhdessä kommentissa, miten Eurooppa varustaa itseään sitä lujemmin ja näkyvämmin, mitä heikommaksi Yhdysvallat osoittautuu. Siihen on paljon syitä, ja ne kaikki tuskin liittyvät Venäjään tai Kiinaan, kansainvälisestä terrorismista puhumattakaan.

Yksi heikkouden osoitus voi ilmetä myrskytuhojen hoidossa.

Mutta millainen olisi eurooppalainen suurvalta? Historian valossa ei ole aivan helppoa uskoa, että sen perusluonne olisi muutamassa vuosikymmenessä muuttunut Rooman, karolingien, Hohenstauffien, Habsburgien, Vaasojen, Napoleonin tai Hitlerin raudan ja veren makuisesta vuosituhantisesta perinteestä 1900-luvun jälkipuolen leppoisaksi sosialidemokratiaksi, vaikka viime vuosikymmeninä raudasta ja verestä on huolehtinut paljolti nuori perillinen Atlantin takana.

Jos Yhdysvallat osoittautuu Euroopan näkökulmasta liian heikoksi (selkeä osoitus heikkoudesta voisi olla vaikkapa myrskyn jälkiselvittelyjen aiheuttama liittovaltiota ravistelevan konfederatistisen ajattelun renessanssi etelässä), on vielä monia avoimia kysymyksiä ennen mahdollista supervalta-asemaa tai edes sen tavoittelua. Ainakaan siirtymävaiheessa ei pärjätä ilman liittolaisia. Ranska on voimakkaasti ajanut Turkin EU-jäsenyyttä - kuten The Economistin "Charlemagne" taannoin osuvasti totesi, Ranskan tavoitteena on värvätä tulevalle suurvallalle konflikteissa likaisen työn tekevä jalkaväki - mutta unionin laajeneminen yhdellä globaalissa mittakaavassa pienehköllä tekijällä tuskin on ratkaisu.

Tunnettua toki on varsinkin Ranskan puuhailu myös Kiinan kanssa, joka sitten onkin aivan eri painoluokan tapaus.

Venäjään on läntisessä Euroopassa suhtauduttu viimeistään 1800-luvun siirtomaa-ajoilta saakka epäillen, täällä pohjoiskolkassa vuosisatoja pidempäänkin. Poliittisesti varsin epäkorrekti ajatus on se, että aggressiivisen islamin uhan kannalta Venäjä, "kolmas Rooma", voi olla läntiselle Europalle nyt tai viimeistään Yhdysvaltain mahdollisesti heiketessä samassa asemassa kuin Bysantti, "toinen Rooma", oli 1400-luvulla - suhtautumisessa puolin ja toisin taitaa olla myös samoja vuosisatojen takaisia piirteitä.

Eurooppa näyttää rauhantahtoisia ja hymyileviä kasvoja paljon mediajulkisuutta - ja monissa maissa suurta kansansuosiotakin - nauttivilla päätöksillä yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisista tai armeijoiden miesvahvuuden vähennyksistä. Samalla kuitenkin varustelu nielee yhä suurempia resursseja. Ne eivät vain enää kohdistu miesvoimaan, vaan elottomaan teräkseen ja tekniikkaan. Kuinka ollakaan, EU:n puolustusviraston EDAn johtaja J. Solana tuli jokin aika sitten hirvitelleeksi, miten EU-maissa on parhaillaan meneillä kolmatta kymmentä itsenäistä taisteluajoneuvohanketta. Kriittisessä puheenvuorossaan Solana ei arvostellut varustautumista sinänsä, vaan hankkeiden pirstoutuneisuutta. Nouseva suurvalta tarvitsee toki paljon aseita, mutta jo huollon kannalta kalustokirjavuus ei ole eduksi.

Suomikin on osa Eurooppaa - sitä aluetta, jota meidän aikoinamme on Euroopaksi totuttu nimittämään - ollut maantieteellisesti aina ja kulttuurillisestikin vuosituhansia. Niinpä Yleisradion sosialidemokraattinen pääjohtaja M. Jungner esiintyy juuri ilmestyneessä Reserviläinen-lehdessä, maan suurimmassa maanpuolustuslehdessä, näkyvästi ja varsin euro-sinivalkoisin mielipitein.

Jotenkin en vain pääse eroon ajatuksesta, että supervalta-Eurooppa ei olisi niinkään Erasmuksen vaan Machiavellin valtio, eikä sellaisena ainakaan kovin paljon Atlantin takaista lastaan tai kauas Uralin tuolle puolen kasvanutta sisarpuoltaan hurskaampi.

Ja koska itse en ole sen hurskaampi kuin ympäröivä yhteiskunta, pakkaan huomenaamuna saappaat ja repun ja lähden hetkiseksi Lehijärven maisemiin.

Päivän atk-vinkki Windowsien asentajille

Jos NT-tyyppisellä Windowsilla (mm. 2000 tai XP) varustettuun työasemaan halutaan jälkeenpäin syystä tai toisesta (esimerkiksi vanhat pelit) asentaa toiseksi käyttöjärjestelmäksi 9x-tyyppinen Windows (95, 98 tai Me), syntyy tunnetusti ongelmia. Kaikkien Windowsien käynnistystiedostot kun haluavat majailla kiintolevyn ensisijaisella osiolla (C:) riippumatta siitä, mille levyasemalle itse Windows asennetaan. Siten jokainen Windows-versio kirjoittaa asentuessaan C:-aseman käynnistyssektorin haluamakseen. Eli kun 9x-vanhuksen asentaa vaikkapa XP:n rinnalle jälkikäteen, lakkaa XP toimimasta, kun C:-aseman uudelleen kirjoitettu käynnistyssektori palvelee vain 9x:ää. (Toisinpäin asennus onnistuu - eli 9x:n jälkeen asennetaan XP - mutta tämä lienee nykypäivänä melko harvinainen skenaario, kun 9x:t ovat harvinaistuneet ja XP on usein esiasennettuna koneessa. Jos 9x on asennettu ennen XP:tä, tunnistaa XP sen asentuessaan ja osaa luoda automaattisesti ns. kaksoiskäynnistyksen vaadittavine tiedostoineen ja asetuksineen.)

Ratkaisuksi tarvitaan 9x:n käynnistyslevyke, jonne kirjoitetaan esimerkiksi Notepadilla seuraava lähdekoodi, joka luo käynnistyssektoriongelman ratkaisussa vaadittavan bootsect.dos-tiedoston C:-aseman pääkansioon:

L 100 2 0 1
N C:\BOOTSECT.DOS
R BX
0
R CX
200
W
Q


Kyllä, se on sitä, miltä se näyttääkin.

Tiedosto tallennetaan siis käynnistyslevykkeelle esimerkiksi nimellä read.src. Nyt työasema käynnistetään käynnistyslevykkeen avulla. Kun se on tehty, kirjoitetaan komentokehotteessa käsky debug < read.src. Nyt C:-asemalle syntyy kaivattu bootsect.dos-tiedosto. Mutta vielä joudutaan tekemään lisää töitä.

Työasema käynnistetään nyt XP:n käynnistys-CD:llä, ja Welcome-ruudussa valitaan vaihtoehto R eli järjestelmän korjaus. Tämä avaa ns. palautuskonsolin. Kun palautuskonsoliin on kirjauduttu, annetaan komento fixboot c:, joka kirjoittaa C:-aseman käynnistyssektorin XP:n mukaiseksi. Tämä yhdessä edellä luodun bootsect.dos-tiedoston kanssa ratkaisee alkuperäisen ongelman, eli nyt kaksoiskäynnistyksen uuden ja vanhan Windowsin kesken pitäisi toimia.

Matala valo

Suorituskykyvirittelystä innostautumattomalle tietokonetekniikka on toisinaan tylsää, mutta joskus mielenkiintoistakin, kun eteen tulee hieman tavanomaisesta poikkeavia ongelmatilanteita.

Illalla kutsuivat taas luistimet ja sauvat. Tällä kertaa pääsin peesaamaan. Syksyn tulon huomaa jo tuohon aikaan valon mataluudesta ja metsänvierten henkäyksestä. Ja sanotaan tämä taas kerran: olisi oikein hienoa, jos ihmiset käyttäisivät asianmukaisia suojuksia tai edes kypärää. Varsinkin miespuolisilla tuntuu olevan henkilökohtaisen suojauksen osalta paljon parantamisen varaa. Kosketus maanpinnan kanssa ei ole mukava, sen tiedän kokemuksesta, eikä kukaan ole niin taitava, että sen voisi ainakaan ääritilanteessa välttää. Siksi toiseksi suojukset tekevät käyttäjästään paljon fiksumman näköisen rullailijan verrattuna suojaamattomaan.