Rautatielauantai

Päivän talkoissa lumiaura sai suojaa viimeisiin maalaamatta olleisiin osiinsa. Nyt aura on sellaisessa kunnossa, että se varmasti voi nauttia tulevasta eläketalvestaan kärsimättä, katsellen nuorempien työtä ratapihalla. Muiden maalatessa auraa Jani leikkasi nurmikon, luultavasti viimeistä kertaa tällä kaudella. Minä kiipesin tallin katolle eväänä kilo Rooftech-nimistä "kattopaskaa" ja tavoitteena tiivistää ongelmallinen tallin lämmityslaitteena aikanaan toimineen öljypolttoisen lämminilmapuhaltimen hormin tyvi. Syyssateet näyttävät, oliko tällä yrityksellä menestystä. Aine vaikutti pätevältä.

Illalla puolisoni ja minä ajelimme auringonlaskua kohti Minkiölle Museorautatieyhdistys ry:n kauden päättävään syysajoon. Taannoin se oli vakituinen syysperinteemme, mutta viime vuosina tapa on valitettavasti jäänyt.

Kaikki oli kuin ennenkin. Jussi tunnisti ja tunnistettiin heti laiturilla. Vaihdettiin kuulumiset ennen kuin hänen piti pihvi-persikkaeväineen nousta Loviisan-Wesijärven rautatien entisen "kuutosen" (Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy 1909) hyttiin viemään matkustajia Jokioisille. Jussi kehotti tutustumaan kauden päättäjäisten kunniaksi ylöslämmitettyyn, Äänekosken-Suolahden nro 1:een, maan vanhimpaan toimintakuntoiseen höyryveturiin (H. K. Porter 1901), joka keväällä valmistuneen entisöinnin jäljiltä oli kuin karamelli.

Kevyesti henkäilevää amerikkalaista aikamme ihmeteltyämme emme ehtineet Jussin kyytiin vaan kiirehdimme vähemmän täyden näköiseen junaan, joka matkasi Pekan ohjastaman Jokioisten rautatiellä palvelleen nro 4:n (S.A. Les Ateliers Metallurgiques Nivelles Division de Tubize 1947) vetämänä Humppilaan. Siellä, reilut kaksi kertaa leveämmillä raiteilla, jyrisi Dv12-kolmikko säiliövaunujen nokalla itään päin, mutta kameran valovoima ei enää riittänyt. Menomatka tarjettiin avovaunussa, mutta palatessa sijoituimme seinien suojaan.



Siniliivisiä järjestyksenvalvojia oli paljon, mutta työtä heillä olemattomasti. Hyvä niin. Joskus vuosia sitten syysajot olivat matkustajille ilmaisia, ja äänekkäämpiäkin lauantai-illan viettäjiä osui joskus mukaan. Ei sillä, että heistä harmia olisi ollut ainakaan meille. Päinvastoin, "Purista kättä! Kuka vaan saa puristaa" -kehotus palauttaa mieleen sangen hauskoja muistoja.

Kotiin palatessa oli nälkä. Urjalassa ovi oli auki, mutta siivoilu jo käynnissä. Paikasta on todistettavasti saanut syötävää aukioloajan ulkopuolellakin, mutta emme jääneet yrittämään. Kotikylässä ehdittiin juuri ja juuri, ja mukaan annettiin ylimääräinen varsin runsas salaattiannos.