Muutoksen tuulia?

Illan valo tuli taas matalalta. Uskottava se on, että syksyä kohti mennään. Itse asiassa tulokulma oli sellainen, että se haittasi nurmen leikkaamista. Parturoidun ja parturoimattoman rajaa oli paikoin vaikea hahmottaa. Nurmen kasvua sen sijaan ei syksyn tulo näytä hidastavan. Edellisestä leikkuusta oli vain alun toista viikkoa, kun usein tähän aikaan vuodesta leikkuuväli voi huoletta venyä kahteen viikkoon. Pitänee joskus kirjoittaa sammalsodasta. Se on näyttänyt tänä kesänä erityisen voitokkaalta. Mutta tänä iltana jotakin aivan muuta eli ruohonleikkurin kahvassa pohdittua sotaisaa asiaa.

Sediksen blogissa keskustellaan kahdessa artikkelissa Yhdysvaltain myrskytuhojen vaikutuksesta sikäläiseen yhteiskuntaan. Tulin arvailleeksi yhdessä kommentissa, miten Eurooppa varustaa itseään sitä lujemmin ja näkyvämmin, mitä heikommaksi Yhdysvallat osoittautuu. Siihen on paljon syitä, ja ne kaikki tuskin liittyvät Venäjään tai Kiinaan, kansainvälisestä terrorismista puhumattakaan.

Yksi heikkouden osoitus voi ilmetä myrskytuhojen hoidossa.

Mutta millainen olisi eurooppalainen suurvalta? Historian valossa ei ole aivan helppoa uskoa, että sen perusluonne olisi muutamassa vuosikymmenessä muuttunut Rooman, karolingien, Hohenstauffien, Habsburgien, Vaasojen, Napoleonin tai Hitlerin raudan ja veren makuisesta vuosituhantisesta perinteestä 1900-luvun jälkipuolen leppoisaksi sosialidemokratiaksi, vaikka viime vuosikymmeninä raudasta ja verestä on huolehtinut paljolti nuori perillinen Atlantin takana.

Jos Yhdysvallat osoittautuu Euroopan näkökulmasta liian heikoksi (selkeä osoitus heikkoudesta voisi olla vaikkapa myrskyn jälkiselvittelyjen aiheuttama liittovaltiota ravistelevan konfederatistisen ajattelun renessanssi etelässä), on vielä monia avoimia kysymyksiä ennen mahdollista supervalta-asemaa tai edes sen tavoittelua. Ainakaan siirtymävaiheessa ei pärjätä ilman liittolaisia. Ranska on voimakkaasti ajanut Turkin EU-jäsenyyttä - kuten The Economistin "Charlemagne" taannoin osuvasti totesi, Ranskan tavoitteena on värvätä tulevalle suurvallalle konflikteissa likaisen työn tekevä jalkaväki - mutta unionin laajeneminen yhdellä globaalissa mittakaavassa pienehköllä tekijällä tuskin on ratkaisu.

Tunnettua toki on varsinkin Ranskan puuhailu myös Kiinan kanssa, joka sitten onkin aivan eri painoluokan tapaus.

Venäjään on läntisessä Euroopassa suhtauduttu viimeistään 1800-luvun siirtomaa-ajoilta saakka epäillen, täällä pohjoiskolkassa vuosisatoja pidempäänkin. Poliittisesti varsin epäkorrekti ajatus on se, että aggressiivisen islamin uhan kannalta Venäjä, "kolmas Rooma", voi olla läntiselle Europalle nyt tai viimeistään Yhdysvaltain mahdollisesti heiketessä samassa asemassa kuin Bysantti, "toinen Rooma", oli 1400-luvulla - suhtautumisessa puolin ja toisin taitaa olla myös samoja vuosisatojen takaisia piirteitä.

Eurooppa näyttää rauhantahtoisia ja hymyileviä kasvoja paljon mediajulkisuutta - ja monissa maissa suurta kansansuosiotakin - nauttivilla päätöksillä yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisista tai armeijoiden miesvahvuuden vähennyksistä. Samalla kuitenkin varustelu nielee yhä suurempia resursseja. Ne eivät vain enää kohdistu miesvoimaan, vaan elottomaan teräkseen ja tekniikkaan. Kuinka ollakaan, EU:n puolustusviraston EDAn johtaja J. Solana tuli jokin aika sitten hirvitelleeksi, miten EU-maissa on parhaillaan meneillä kolmatta kymmentä itsenäistä taisteluajoneuvohanketta. Kriittisessä puheenvuorossaan Solana ei arvostellut varustautumista sinänsä, vaan hankkeiden pirstoutuneisuutta. Nouseva suurvalta tarvitsee toki paljon aseita, mutta jo huollon kannalta kalustokirjavuus ei ole eduksi.

Suomikin on osa Eurooppaa - sitä aluetta, jota meidän aikoinamme on Euroopaksi totuttu nimittämään - ollut maantieteellisesti aina ja kulttuurillisestikin vuosituhansia. Niinpä Yleisradion sosialidemokraattinen pääjohtaja M. Jungner esiintyy juuri ilmestyneessä Reserviläinen-lehdessä, maan suurimmassa maanpuolustuslehdessä, näkyvästi ja varsin euro-sinivalkoisin mielipitein.

Jotenkin en vain pääse eroon ajatuksesta, että supervalta-Eurooppa ei olisi niinkään Erasmuksen vaan Machiavellin valtio, eikä sellaisena ainakaan kovin paljon Atlantin takaista lastaan tai kauas Uralin tuolle puolen kasvanutta sisarpuoltaan hurskaampi.

Ja koska itse en ole sen hurskaampi kuin ympäröivä yhteiskunta, pakkaan huomenaamuna saappaat ja repun ja lähden hetkiseksi Lehijärven maisemiin.