Tulee paljon omenaa

Eilisen alkupuoli meni hankkiessa henkilökohtaista nostalgiaa kiertämällä kantahämäläistä Lehijärveä. Asfalttia näytti tulleen paljon niin sitten oman viimenäkemäni vuodelta 1988 kuin kävelykaverini Mikon viimenäkemän kymmentä vuotta aiemmalta ajalta. Mikon poika kavereineen juoksi uuden tapahtuman pohja-ajan uusia sukupolvia varten. Mikon kanssa keskustelimme ikuisuuskysymyksistä, muun muassa ongelmasta, miten säilyttää polvensa ehjänä dojolla. Sittemmin Tiiriön marketit kutsuivat, kun tuolle suunnalle oli tullut mentyä. Nyt autolla ajaminen meni vielä läpi. Rajahinta-käsitettä pohdittaneen tulevina aikoina monella taholla pitkään ja hartaasti.

Sunnuntai kului hiljaiseen tapaansa. Puolisoni työkeikka vei aamulla Urjalaan, omani tiskipöydälle. Pappi kuului kritisoineen kivisakastiin - rakentamisvuosia on parempi olla arvailematta - tallennettua kolmikymmenvuotiseen sotaan lähteneiden muistotaulua. On mielenkiintoista, miten nykyisen kriittisen tutkimuksen valossa 30-vuotinen sota oli raakaa teurastusta, samoin kuin Vietnam tai Afganistan, Tsetsenia tai Irak meidän päivinämme. Ja miten toinen maailmansota on yhä sankaritarina. Kansanihmisen on melko vaikea ajatella, että yhteenkään sotaan olisi kotikonnuilta lähdetty mielellään.

Iltapäivän ohjelma lyötiin lukkoon jo aamukahvilla. Kuntien vapaa-aikatoimien virallisen oloinen kuulutus osui silmään - paikallislehti on edelleen tilausboikotissa, mutta se tulee toisinaan saaduksi muuta kautta - ja lähdimme kävelemään ilmeisesti 1970-luvun peruja toteutettavaan kuntien väliseen tempaukseen. Puolenpäivän jälkeen kulkijoita oli enää vähän, ja kääntymispaikalla kunnan rajalla varttuneet naapurikunnan osanottajat muistelivat takavuosien satojen osanottajien määriä.

Reitin varrelle osui muuan talon kivijalka. Talo on purettu vuosia sitten. Varhaista teini-ikää eläessäni (kyllä, olen elänyt tähänastisen elämäni maantieteellisesti melko suppealla alueella) se oli vielä pystyssä. Taloon liittyi tarina, jonka mukaan siellä olisi hirttäytynyt joku merimies ja siksi toisella kymmenellä olevat pojat sitä hiukan kummeksuivat. Mutta merimies näin sisämaassa kuulosti melko oudolta nuorenkin mielestä. Muistan maininneeni tarinasta isälleni, joka kertaheitolla romutti autiotaloon liittyneen mystiikan. Talon poika - isäni ikä- ja koulutoveri - oli aikanaan lähtenyt merille ja syystä tai toisesta päätynyt huonoon jamaan. Itsemurhan nuori mies oli kyllä tehnyt, mutta aivan muualla. Merimiehen vanhemmat muuttivat aikanaan jonnekin pois odottaen, että kasvavan kauppalan kaavoituspolitiikan ansiosta heidänkin tilansa arvo nousisi. Niin ei käynyt, ja talo odotti ostajaansa, sittemmin purkajaansa, vuosikymmeniä. Taitaa mennä vielä hyvän aikaa ennen kuin silloisen kauppalan ja naapurikuntansa teollisuus tai asutus noille yhä edelleen metsäisille seuduille levittäytyvät.

Silloinkin television uutiskuvat levittivät maailmaa, Palestiinasta, Irlannista ja ties mistä, jossa kivääri oli jokamiehen kaveri. Ja elokuvatarjonnassa westerneillä oli huomattava osuus. Pojat omaksuivat oppinsa. Mopoilureitin varrella sijainnut autiotalo oli hyvä kohde. Mopo pusikkoon kuin sissien jeeppi. Ilmakiväärin heitto poikittain kaverin syliin kuin Dean Martin John Waynelle. Jo valmiiksi moneen kertaan rikotun oven potkaiseminen auki ja laukaus takaseinään.

Kyseessä ei todellakaan ollut samantyyppinen ilmakkovahvisteinen terrori, mistä Panu kesällä kirjoitti Varkauden näkökulmasta. Täkäläistä toimintaa harjoitettiin syrjäteillä, vanhemmilta ja poliisilta taatusti piilossa vähälukuisen joukon kesken. Koulukiusaajat eli rakkarit eivät olisi olleet tervetulleita, koska heistä tuskin olisi ollut Puch-moottorin kasaamiseen tai muuhun asialliseen toimintaan. En tiedä, oliko heitä, mutta jos oli, he eivät olisi uskaltautuneet tuohon porukkaan eikä tuo porukka olisi uskaltautunut ottamaan heitä mukaansa.