Nyt sitä koulutuspolitiikkaa

Tänään on ollut vauhdikas työpäivä. Eilen pidetty tietokonetekniikan koe tuli tarkistettua heti aamusta. Käytännön asennustehtävät menivät paremmin kuin teoriatehtävät, mikä on tavanomaista. Muuten, toisinaan kuultu termi "kokeen korjaaminen" on aika vekkuli. Jos opettaja "korjaa kokeen", saavatko silloin kaikki täydet pisteet? Eihän "korjatussa kokeessa" enää pitäisi olla virheitä?

Loppupäivä on sujunut koulutustarjousta laatiessa. Pitäisi saada myytyä yksi sähköalan perustutkinto. Huipputarjous vain tänään.

Ruokatauko ja muut lakisääteiset kun jäivät viettämättä, on hyvällä omallatunnolla hetkinen aikaa lipittää colaa ja lukea lehteä. Koska koulutuspolitiikkaa ei ole vähään aikaan tullut kirjoitettua, korjataan asia, mutta puhutaan vaihteeksi jostakin muusta kuin ammiksesta - ja enimmäkseen vielä muiden suulla.

Menneen viikon The Economist ottaa kantaa globaalin mittakaavan tiedekorkeakoulutukseen teemassaan "The brains business - A survey of higher education".

Artikkelien sanoma on lehden linjan mukainen: huipputuloksia saavutetaan kilpailun ja ulkopuolisen sääntelyn vähäisyyden kautta. Se, että Shanghain Jiao Tong -yliopiston ylläpitämä kuuluisan ranking-listan top-20:ssä on 17 yhdysvaltalaista tiedekorkeakoulua, selittyy lehden mukaan kolmella syyllä. Nämä ovat valtion vähäinen sääntely, kilpailu ja käytännönläheisyys. Yhdysvaltalaisen tiedekorkeakoulujärjestelmän suurimmaksi ansioksi sanotaan se, että järjestelmää ei ole.

Kaikki kolme yhdysvaltalaiskäytännön vahvuutta palautuvat taloudelliseen toimintaan. Valtion vähäisen sääntelyn katsotaan tarjoavan yliopistoille mahdollisuuden profiloitua haluamallaan tavalla ja hankkia rahoituksensa sieltä, missä sitä on tarjolla, toisin sanoen rahoitus ei ole sidoksissa valtion budjettitalouden tarjoamaan niukkuuteen. Kilpailun katsotaan luonnollisesti johtavan tehokkuuteen. Käytännönläheisyys tarjoaa välineet hankkia rahoitusta erilaisella tuloja tuottavalla palvelutoiminnalla, joka liittyy oppilaitoksen alaan. Toki esiin päätyvät myös yhdysvaltalaisen käytännön heikkoudet, mutta monet niistä liittyvät tavalla tai toisella kolmen mainitun menestystekijän heikkenemiseen.

Mitä tulee ensimmäiseen syyhyn, valtion vähäiseen sääntelyyn, olisi ollut mukavaa kaivaa historiasta universitas-käsitteen sydänkeskiaikaiset juuret ja universalistinen maailmankuva ja sitä kautta johtaa ajatukset poliittisesta vallasta vapaaseen instituutioon, joka tarjoaa jäsenilleen uutta luovan ajattelun vapauden. Tappoiko kansallisvaltioaate Euroopan yliopistojen loiston paitsi sitomalla ne valtion budjettitalouteen myös valtion ideologiamonopoleihin? Yhdysvaltalaisten yliopistojen heikkoja puolia käsiteltäessä tähän riskiin ikään kuin vihjaillen viitataan kertomalla Harvardin - Shanghain listan mukaan maailman parhaan tiedekorkeakoulun - rehtorille L. Summersille koituneista ongelmista, kun hän taannoin esitti tämän hetken yleisen ilmapiirin valossa provosoivat näkemyksensä huipputason johto- ja tutkimustehtävissä toimivien sukupuolijakauman syistä.

Oli miten oli, monet Economistin lukijat lienevät ainakin nojatuoliekonomisteja itsekin, joten asiat on paras selittää yksinkertaisilla eli laskettavissa olevilla esimerkeillä, kuten rahalla ;-)

Toinen historiaperspektiivi huomioiden mielenkiintoinen seikka on - Shanghain listassa sijalla 95 olevan - Berliinin Humboldt-yliopiston hehkuttaminen oman aikansa, lähinnä 1900-luvun alkupuolen, loistoesimerkkinä. Perusteita toki löytyy nobelistien lukumäärästä alkaen (Shanghain listassa nobelistien määrä taitaa olla yksi tärkeä huomioon otettava seikka menestystä määriteltäessä), mutta Humboltdin muinainen menestys tuntuu historiallisia taustoja vasten katsoessa perustuvan jokseenkin erilaisiin tekijöihin kuin yhdysvaltalaisten opinahjojen nykymenestys. Viimeisten keisarien tai Hitlerin Saksaa on vaikea nähdä yhteiskuntana, jossa valtion sääntely olisi ollut vähäistä. Diktatuuri sinänsä tuskin on mikään tieteelle otollinen kasvualusta (lukuunottamatta joitakin rajattuja nomenklatuuran suosimia aloja, mihin on nähtävissä viitteitä ainakin Neuvostoliiton historiassa), mutta voisiko menestystekijöitä olla muitakin kuin valtion roolin heikkous, vapaa kilpailu tai muut suoraan markkinatalouteen palautuvat seikat? Tai jos onkin, onko niillä nykyisessä maailmassa enää merkitystä? Tieteen tekemisen tuntijat, onko mielipiteitä?

Euroopan pyrkimyksille muuntua "tietopohjaiseksi taloudeksi" Economistin artikkelit nauravat häpeilemättä. Euroopan neuvoston keväällä 2000 Lissabonissa julkaisemaa strategista päämäärää samoin kuin meikäläisessä koulutuspoliittisessa keskustelussa Bolognan prosessina tunnettua Euroopan korkeakoulualuehanketta pidetään taivaanrannan maalaamisena niin kauan kuin valtion kalmankoura lepää tiedekorkeakoulujen yllä. Toisin on muistettava, että Lissabonin julistus on vähemmän ideologinen kuin miltä se ensi kuulemalta vaikuttaa. Suuri osa julistuksen "tietopohjaisesta taloudesta" tarkoittaa paljon vähemmän kuin iskusana lupaa: esimerkiksi välineitä bittimuotoisten merkkijonojen siirtämistä varten. Tämän vuoksi voidaan kysyä, onko asialla paljonkaan tekemistä tiedekorkeakoulupolitiikan kanssa. Bloggaamiseenhan me täällä laajakaistojamme käytämme ;-)

Taidan säästää Economistin jonkin sopivan koulutuspoliittisen laivaseminaarin keskustelupöytien oheisaineistoksi. Tosin silloin on riski, että sopivimpia - tai sopimattomimpia - kohtia referoimalla päätyy kävelemään lankkua pitkin.