Opetustyötä

Työpäivän alkupuoli kulki kiintolevyosioiden ja -asemien sekä Windowsin levynhallintakonsolin parissa. Iltapäivän kaksi kokousta tuottivat epämääräisen olon kahvista ja kuusi sivua muistioita. Molemmissa sain olla sihteerinä, toisessa myös de jure -puheenjohtajana ja ensimmäisessäkin de facto -sellaisena. Silloin ei tarvitse puhua paljon. Saa puhua, jos on sanottavaa, mutta kukaan ei odota äänessäoloa. Ensimmäisessä esiintyi pilotointi, resurssikartoitus ja osaamistarve. Toisessa puolestaan osoiteavaruus, sovellusprotokolla ja replikointi. Jäin kirjoittamaan työmaalle. Periaatteessa minulla ei ole mitään kotona työskentelyä vastaan, mutta kun puolisoni lähti ystävättärineen viettämään iltaa Tampereen teatterikesään, ei tyhjään kotiin ollut kiirettä.

Arvostan suuresti ammattiopettajia. Tarkoitan ammattiopettajalla sellaista opetustyötä ammatikseen tekevää, jonka työnkuva keskittyy selkeästi suurimmalta osin opettamiseen. Luulen, että ammattiopettajia on paljon perusopetuksen yläasteen ja lukion, varmasti osin myös toisen asteen muiden koulujen ja ammatillisen korkea-asteenkin opettajakunnassa. Sen sijaan käsitykseni mukaan monien tiedekorkeakouluissa opettavien tehtäviin kuuluu myös tutkimuksen tekeminen. Vastaavasti perusopetuksen ala-asteen ja esiopetuksen opettajilla varsinaiseen opetustyöhön liittyy huomattava osa muuta kasvatustyötä. Myös monet ammatillisten koulutusten opettajat puuhaavat opetustyön ohessa jotakin omaan ammattialaansa liittyvää.

Luonnollisesti kaikki tekevät arvokasta työtä ja ansaitsevat kunnioituksen. Suurin vastuu opetettavien kasvamisesta ihmisen tapaisiksi olennoiksi nykyisten perhemallien yhteiskunnassa lienee tehtävänsä vaativuuteen ja vastuullisuuteen nähden käsittämättömän alipalkatuilla peruskoulun ala-asteen opettajilla. Mutta keskityn nyt nimenomaan ammattiopettajiin ja vain omasta rajoittuneesta näkökulmastani.

Itsekin opetan, ajoittain paljonkin, mutta teen myös muuta. Jos joutuisin ammattiopettajan rooliin, luultavasti pumppaisin itseni tyhjiin nopeasti. Ihailen ammattiopettajia, koska he pystyvät lataamaan itseensä niin substanssin kuin sosiaalisen kontekstinkin (perinteinen luokkaopetustilanne on sosiaalinen tilanne, vaikka sitä piirrettä ei millään tavoin pyrkisi korostamaan) vaatimaa sisältöä ilman, että työnkuva tarjoaa ylimääräisiä virikkeitä. Onko heidän vapaa-aikansa jatkuvaa työvoimaresurssin uusintamista?

Geenimanipulaatiota

Uusi mehiläisemo on ainakin päällisin puolin kotiutunut pesäänsä. Tämä geenimanipulaatio on riskialtista, koska pesä voi hylkiä uutta emoa, jolloin investointi menee hukkaan. Kyseessä on todellakin geenimanipulaatio sikäli, että varsinainen mehiläisyksilö ei ole yksittäinen hyönteinen, vaan yksittäinen yhdyskunta eli pesä. Emo on tavallaan yksilön ainoa kantasolu, jonka kautta tämän yksilön muut solut eli eri tehtäviä toteuttavat hyönteiset kehittyvät. Ennen kuin bioturva-aktiivit piirittävät mehiläispesiä varoituskylteillään, voinee todeta, että tätä toimintaa on maailmanhistorian mittakaavassa harrastettu jokunen sata vuotta ilman mainittavia haittavaikutuksia yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: kirkasotsaisen rationaalisuuden 1950-luvulla pyrittiin Etelä-Amerikassa jalostamaan kestävä, tuottoisa ja säyseä rotu, jonka tuloksena saatiin aikaan ns. tappajamehiläinen. Omassa tapauksessamme kyse ei ole sen suuremmasta kuin että italiatar lähtisi levittämään geeniperimäänsä Ravennasta Roomaan.

Edellä sanottua älköön tulkittako yleiseksi kannanotoksi geenimanipulaation puolesta. Ei kuutio- vaan pallopäisyyden määritelmä kun tunnetusti on se, että rva/nti/hra Pallopään maailmassa a_n=1, kun a₁=1.

Kirottua, nyt jo itse BatRydman on kannoilla

Paikallislehdessä Sääksmäen säveltäjä osallistui emeritusprofessori Tatu Vanhasen lausumista käytyyn keskusteluun. Kari Rydman kirjoittaa toisinaan sangen kovaa tekstiä. On hauskaa verrata sitä toisen taannoisten vuosikymmenien yhteiskunnallisen ikonin, naapurikunnan lehdessä usein kirjoittavan Pertti Hémanuksen pakinoivaan ja leppoisaan ilmaisuun.

Monien muiden välittömästi iltahöpö-linjalle lähtemättömien tapaan Rydman esitti asiallisen huolensa siitä, että tiede on vaarassa asettua alttiiksi poliittisen korrektiuden vaatimuksille. Kuten ensimmäisenä blogipäivänäni kirjoitin, minulla ei ole sanottavaa tieteestä tai sen filosofiasta, mutta sanottakoon silti tämä. Suhteellisen harva tieteen puolestapuhuja on tullut problematisoineeksi sitä, että hyväksyttävän tieteen ainoa kriteeri ei ole vastaavuus todellisuuteen. Päätelmät ovat - kunnes toisin osoitetaan - kestäviä myös, jos ne ovat oikeita käytettyjen menetelmien puitteissa.

Suuria kertomuksia rakastava modernin maailman perintöön ja sen - käyttääkseni Tommi Perkolan hyvää sanontaa - äijänpäägalleriaan nojaava (mutta postmodernina mielellään esiintyvä) yhteiskuntatiede on omiaan herättämään harrastajiensa kertomusten kaltaisia vastareaktioita. Isojen linjojen yhteiskuntaoppinutta vastaan voi olla vaikea hyökätä isojen linjojen operaatiolla sortumatta jossain vaiheessa poliittiseen korrektivismiin. Metodologinen perusta sen sijaan lienee hyvinkin mahdollista murentaa. Mutta se vaatii työtä. Kovaa, takapuolta kuluttavaa työtä, jota Vanhasen kaltainen kvantitatiivisen aikakauden oppinut on tottunut tekemään.