Lähimarjastusta

Töissä oli tehokas päivä. Yhtään emolevyä ei rikkoutunut perinteisessä ko. komponenttiin tutustumisharjoituksessa. Hopeatahnaa löytyi varastosta vain vajaa injektioruiskullinen, mutta se riitti hyvin. Kyseinen tietokoneasennustarvike tuntuu olevan usein vähissä. Harakatko sen vievät?

Alkuillasta kävimme hölkkäämässä. Vauhti oli rauhallinen, mutta parinkymmenen celsiusasteen kosteahko sää tuntui kuumalta. Shortseissa olisi tarjennut hyvin. Moni kävelijä oli riisunut verkkaripuvun takin vyötäisilleen. Eihän tässä nyt vielä mitään syksyä aloiteta (täällä maan eteläisissä osissa siirrytään termiseen syksyyn eli vuorokauden keskilämpötila putoaa välille 0 ... +10^oC syyskuun lopulla, mutta terminen kasvukausi päättyy vasta lokakuun lopulla).

Illan edetessä ja pilvien vähitellen tummetessa poimimme loput viinimarjat. Pensaat ovat pieniä, mutta kaikkineen marjaa tuli viitisentoista litraa. Pääosin punaista. Määrä on pieni, mutta yli kaksinkertainen viime vuoteen verraten. Tämä johtunee ainakin osaltaan keväällä pois siirretyn lehtikompostin pohjien päätymisestä marjapensaiden juurille katteeksi. Savisessa maassa tällaisellakin maanparannustoimenpiteellä voi olla suuri vaikutus. Myös mäen takaista siipikarjaa on kiittäminen tehokkaasta pölytyksestä. Ne keskittyivät kirsikkaan, mutta taisi herukkakin jotain saada. Kevään kylmyys vei omenankukat ja sitä myötä hedelmät, mutta nippon-tunnelmaa tarjoili sitäkin komeammin kukkinut kirsikka. Sen happamat marjat ovat jo jonkin aikaa liuottaneet makuaan etanolituotteeseen. "Kirsikkaliköörin" makeutusaineena on tänä syksynä kokeilussa myös hunaja.

Huomenna aamuvarhaisella, yösähkötariffin aikaan, pääsee mehustin työhönsä.

Ulkona tumman pilven reuna kulkee taivaankannen keskellä. Valaistus on vaikuttava, mutta ehjän jalustan puuttuessa en edes yritä kopioida sitä filmille tai muistikortille.

Takki tyhjänä

Illan harjoituksissa väsytin itseni jo alkujumpassa. Tekniikka ei ottanut toimiakseen, ja harjoitusparin o-soto-gari-hyökkäys piti sisällään vahvan horjutuksen ja sopivasti kiertoliikettä niin, että kylmäsuihkeelle tuli käyttöä. Polvituki osoittautui taas kerran hyväksi turvavarusteeksi.


Kuvassa ankara otetaistelu vapaaottelussa. Vikke torjuu Laten hyökkäystä.

Lopun kolme vapaaottelua jätin suosiolla väliin. Voi hyvällä syyllä kysyä, mitä tekemistä meikäläisellä on alkusyksyn kansallisiin kisoihin valmistautuvien nuorten miesten treeneissä. Mutta tuolle salille kokee satunnaisempikin harrastelija olevansa tervetullut harjoitusryhmästä riippumatta.

Kansanmiehen kielipolitiikkaa

Janne Holmen juoksi verraten hyvin. Miksi häntä ei radiossa haastateltu äidinkielellään? Entä miksi suomalaiset urheilutoimittajat ovat häpäisseet isänmaataan jättämällä käyttämättä maansa toista virallista kieltä haastatellessaan skandinaavisia urheilusankareita?

Museokierros maakunnassa

Puolisoni ja minä vietimme molemmille vapaan lauantaipäivän maakunnassa. Jos arvailette museaalisten käyntikohteiden ehdottajaa sukupuolistereotypioiden perusteella, arvannette väärin ;-) Aloitimme aseöljyn tuoksuisesta Panssarimuseosta. Museo oli 1970-luvulla Suomen kuudenneksi suosituin museo (mikä mielestäni vähentää suomettumisideologian uskottavuutta aimo annoksen) ja on nykyäänkin erinomaisella tavalla toteutettu sotahistoriallinen museo. Vaikka vaunuihin ei enää pääse sisälle (tämä nyt onneksi muutettu seikka luultavasti oli yksi entisaikojen suosion taustatekijä), on näyttelyssä panostettu kävijäkohtaisuuteen ja elämyksellisyyteen. Parolantielle kohdistettu panssarintorjuntatykkiasema on sanalla sanoen vaikuttava.


Kuvassa esiintyy T-28-taistelupanssarivaunu Lehijärvi taustallaan.

Museon perustehtävä on tallentaa Suomen panssarijoukkojen historiaa. Edellisen vuosikymmenen lopulla ja viime vuosikymmenen alussa museota voimakkaasti kansainvälistettiin Kari Kuuselan johdolla. Hän oli hyvin aktiivinen toimija oman sotahistoriallisen alueensa ulkopuolellakin, ja yhteistyökuvioita mm. Veturimuseon kanssa suunniteltiin.

Kuuselan aikana Panssarimuseolle saatiin mm. toisen maailmansodan tärkeimpiin taistelupanssarivaunuihin kuulunut yhdysvaltalainen Sherman, jollaisia ei Suomen rintamalla nähty edes vastapuolen kalustossa.

Kansainvälisyys ei ollut kaikkien mieleen, ja niin museon kuin sitä ylläpitävän killankin johto vaihtui. "Kuuselan kavereille" tehtiin selväksi, että aika oli muuttunut.

Kaikille lienee selviö, että ns. kylmän sodan siemenet kylvettiin jo toisen maailmansodan aikana. Sotapotentiaalin merkitys ehkä silloinkin jäi analyytikkojen loppuraporteissa ad-hoc-tilanteen alle. Kun silmämääräisesti vertaa perus-Shermania perus-T-34:ään, ei ole vaikea ymmärtää, miksi useimmat lännen operatiivisen tason johtajat eivät olleet kovin innokkaita viemään sotaa itärintamalle.

Mukaan tarttui kaksi kirjaa. Huiman ammattitaitoisesti kirjoitetun hämäläisen autoteollisuuden historian ohella Panssarikillan historia, joka yhdistyshistorioille poikkeukselliseen tapaan kirjoittaa auki myös ristiriitatilanteet.

Myöhäisen lounaan jälkeen käväisimme myös Tykistömuseossa. Tykistömuseo on äärimmäisen ammattitaitoisesti rakennettu sotahistoriallinen museo, joka lyö laudalta monet pääkaupunkiseudun vastaavat.

Aikaa ei ollut paljon, joten Talin-Ihantalan taisteluista kertonut multimediaesitys jäi väliin. Ehdimme katsoa Ilomatsin taisteluista kertovan vastaavan. Nykytekniikkaa hyväksi käyttäneestä esityksestä oli lähes mahdotonta erottaa autenttista kuvaa replikaatiosta. Väitän teosta osittain historiaväärennökseksi, mutta äärettömän kauniiksi sellaiseksi.

Suomen toisen maailmansodan historian kyseessä ollen muistetaan yleensä Kannaksen suurtaistelut tilanteen vakauttajana. On kuitenkin hyvä muistaa, että Mannerheim valittiin (=suostui?) Tasavallan Presidentiksi nimenomaan Ilomatsin taisteluiden aikana.

Päivän päätteeksi kävimme automarketissa. Kärry täyttyi edullisesta appelsiinimehusta ja kotimaisesta mehupuristimesta.

Word don't come easy to me

Työmaalla jouduin tänään ongelman eteen. Itsenäisen työskentelyn päivää oppilaitoksen varusteilla toteuttanut opiskelija etsi Word-tekstinkäsittelyohjelmasta kaipaamiaan komentopainikkeita, jotka Näytä-valikon Työkalurivit-komennon perusteella olivat näkyvissä, mutta eivät silti olleet. Ratkaisu löytyi Näytä -> Työkalurivit -> Mukauta -> Asetukset - kohdasta, josta piti poistaa valinta valintaruudusta "Vakio- ja muotoilutyökalurivi samalla rivillä". Ongelman varsinainen perussyy oli tietenkin yhdistelmä järjestelmän vain vaatimattomaan resoluutioon kykenevä näytönohjain + vaatimattoman kokoinen näyttö. On myönnettävä, että olin iloinen päästessäni takaisin omieni, tietokoneasentajien, pariin missä ongelmat liittyvät edes jossakin määrin konkreettisiin asioihin eivätkä siihen, miten ulkoa asetettuja määräyksiä kulloinkin tulee soveltaa.

Illansuussa pääkopan tuuletus kaipasi lisää kierroksia ilmanvaihtoon. Vastaan käveli nuorten siistitukkaisten miesten ryhmä päällään mustat pikkutakit. Osalla selvästi erikokoiselta isältä lainatut. Kilisevät muovipussitkaan eivät vieneet tyyliä.

Keskiviikko - melkein 40 sekalaista ajatusta

En tällä kertaa ikävystytä arvon lukijoitani kovin paljoa alkuviikon seminaarin koulutuspoliittisilla huomioilla. Todettakoon kuitenkin yksi asia. Koulutuspolitiikka kuuluu EU:ssa kansalliseen päätöksentekoon, eikä jäsenmailla ole ollut suurtakaan intoa esimerkiksi rahoitusta vastaan luovuttaa koulutuspoliittista päätösvaltaa unionille.

Akateemisessa maailmassa ilmeisesti hyvin tunnetun Bolognan prosessin - virallisemmin Euroopan korkeakoulutusalueen - lisäksi käynnissä on vastaava ammatillista koulutusta koskeva Kööpenhaminan prosessi. Yhtenäisen tutkintorakenteen ja opintosuoritusten siirtojärjestelmän kaltaisista harmonisointitavoitteistaan huolimatta nämä eivät ole eurooppaoikeudellisen direktiivin sovelluksia vaan jäsenmaiden vapaaehtoista yhteistyötä, joka muokkaa kansallista lainsäädäntöä.

Osittain näihin prosesseihin liittyen unioni on aikanaan asettanut vuodelle 2010 tavoitteita, joiden toteutuminen saattaa olla joillekin jäsenmaille vaativaa. Suomen osalta työtä saanee tehdä ainakin siinä, että tämän vuosikymmen lopulla koulunsa peruskouluun jättävien määrä ei nousisi yli 10 %:iin ikäluokasta ja että matemaattisen, luonnontieteellisen ja teknillisen alan tutkintoja suoritettaisiin 15 % enemmän kuin vuosikymmenen alussa.

Enemmän koulutuspolitiikan sijaan hieman työmarkkinapolitiikkaa sivuten aihetta, josta aikanaan newsseissa vänkäsin erään toisen peräänantamattoman vänkääjän kanssa siinä määrin, että kummallakaan ei ollut enää mitään todellista sanottavaa.

Fakta on, että kuntasektorin työntekijöiden palkkakehitys on selvästi jäljessä yksityisestä sektorista ja valtiosta. Palkkaohjelman ansiosta valtion palkkakehitys (tässä tarkoitetaan kasvua, ei absoluuttista tasoa) on itse asiassa nyt yhtä hyvä kuin yksityisellä sektorilla. Syynä ovat ensisijaisesti palkkaliukumat, jotka tarjoavat menestyville ja osaaville työntekijöille taloudellisia palkkioita.

Kuntasektorilla palkkaliukumia ei tunneta, ja kunta-alan palkkakehitys näyttää olevan juuri palkkaliukumien tuoman määrän verran jäljessä valtioon tai yksityiseen sektoriin.

Kuntasektorin sisällä koulutetun työväen palkkakehitys näyttää vielä kunta-alan yleistä kehitystä heikommalta. Tämä johtuu siitä, että kuntasektorilla tarkistukset on tehty lähinnä ns. KTV:läisiin ammatteihin.

Viimeksi mainittu seikka on asia, jota en osaa pitää epäkohtana. En näe mitään ongelmaa siinä, että jos jaettavaa on vähän (monien kuntien ja kuntayhtymien vuosikate näyttää hyvältä, mutta paljon on myös niitä, joiden ei), sitä jaetaan eniten tarvitseville. En pidä kovin rakentavana sellaista ammattiyhdistyspolitiikkaa, jossa yksi työntekijäosapuoli arvostelee toista. Pitkällä tähtäimellä mahdollisesti vielä ikävämpää on se, että hajotettua on helppo hallita. Voi olla, että kuntasektorin ns. koulutetun työvoiman kuuluvimmat äänitorvet sahaavat omiensa oksaa.

Pikku reissu ei kestänyt kuin kaksi päivää, mutta kotiinpaluu oli mitä mukavinta. Ehdin leikata ruohon ennen illan harrastekokousta. Huolimattomuuttani vielä poimimattomien marjapensaiden juurella leikkurin terä tarttui rastasverkon helmaan, mistä tuli moitteita hallitukselta ja aivan ansiosta. Kampiakselin päässä oleva istukka pääsi pyörähtämään muutaman kerran tyhjää, mikä kulutti istukan ja terän välisen tartuntapinnan prikan sileäksi. Sopiva löytyi kiitosta vastaan maatalousliikkeestä, ja loppukin heinä taittui.

Illan kokouksen yhteydessä pääsin tutustumaan Päivölän kansanopiston tiloissa Sääksmäellä sijaitsevaan viime talvena avattuun Mannerheim-kokoelmaan. Kyseessä ei ole museo, koska juuri yksikään esine ei ole autenttinen, vaan paikkakuntalaisen kartanonisännän lahjoittama yksityiskokoelma. Julkisuuteen siirretty kokoelma on asetettu näytteille varsin ammattitaitoisesti. Matematiikka-, kieli- ja matkailulinjoistaan tunnettu kansanopisto kuuluu perusarvomaailmaltaan maan perinteisimpiin oppilaitoksiin - eikä sitä salaile. Luulen, että Mannerheim tuntisi olonsa siellä verraten kotoisaksi, jos paikalla sattuisi itse pistäytymään.

Tänä aamuna viiden aikoihin lämpötila oli nollan tienoilla. Syksyistä. Linja-autoasemalle kävellessä olisi voinut olla jo enemmän päällä. Kotiin tullessa oli kyllä lämmin.

Illan vietin dojolla pitkästä aikaa. Väkeä oli paikalla vain vähän. Lihakset tuntuivat heikoilta ja jäykiltä, ja tekniikka oli hakusessa. Ahti antoi paukuttaa itsensä mattoon muutaman kerran oikein reippaasti. Tyylilleni ominaisesta tiukasta etukenosta on joskus hyötyä. Matossa sitten vietiinkin minua. Polveni sain pidettyä ehjänä, mutta en ihmettele, jos huomenna lihakset ovat kipeät.

Lopuksi vähän inter-b:tä kärkiblogien kahden marjan uusista teksteistä.

Henry ihmettelee, millainen on tavallinen mies. Vanhanajan runoilijoiden ansiosta tiedämme lajin elämästä sen verran, että kun se kävelee, sen jalat liikkuu ja sen kädet menee takin taskuun.

Sieltähän se näkyy, tämän sivun yläreunasta, ja lisää voi lukea tästä alta. Tavallisuudessa ei ole mitään hävettävää tai marginaalista, päinvastoin. Se kun on vallitseva ominaisuus :-) Lähimmäisensä tavallisuutta kritisoivan on hyvä muistaa meren taakse menneen Blogistanin viisaan miehen muinaiset sanat renkipojista ja maitotytöistä, joihin me itse kukin mitä moninaisimmin tavoin aina palaudumme. Se jos mikä on pohjimmiltaan hienoa, tasa-arvoista ja lähimmäisen kunnioitusta (ja sitä kautta ihmissuhteita) edistävää.

Minna Hapuli puolustaa oikeutta olla vihainen. On totta, että väkisin tukahdutettu viha ei ole hyvä. Mutta on paikallaan miettiä, mikä on soveltuva tapa tai kohde vihaisuuden purkamiselle. Oli tunteen syy mikä tahansa, toinen ihminen (tai eläin - tai välttämättä mikään fyysinen) ei ole ainoa mahdollinen purkautumiskohde, eikä edes oikea, oli sitten kyse vaikka vain lievistä sanattoman viestinnän keinoista vihaisuuden purkamisessa. Tukahdutettua vihaa ei ole sellainen, joka puretaan johonkin muuhun kuin sen aiheuttajaan tai muuhun oman senhetkisen tunteen valitsemaan kohteeseen. Ihmisten välisissä suhteissa vihaisuuden osoittaminen on kielteinen piirre ja niin sen pitääkin olla.

Vihaiset ihmiset, ryhtykää vaikka kuntonyrkkeilemään tai harjoittamaan jotakin kamppailu-urheilua. On rakentavampaa purkaa vihaisuutta fyysisesti - ulkoa asetettujen rajojen sisällä - ohikiitävään hetkeen kuin ruokkia omaa ja muiden vihaisuutta tallentamalla sitä säilyviksi merkkijonoiksi.

Edellä kirjoitettua älköön pidettäkö kohdistettuna yksilöihin, vaan muistutuksena kirjoittajalle itselleen.

Kolmas blogibongaus. Aivan kuin allekirjoittaneellakin olisi kunnia tuntea tuo espoolainen linja-autonkuljettaja :-)

Nörttineutri matkustaa

Se on sitten taas syksy ja laivaseminaari. Sunnuntaipäivän anti oli jopa yleisen koulutuspolitiikan osalta vaatimaton. Mistään täsmällisemästä puhumattakaan. Tuttuja kasvoja, kättelyitä, small talkia. Joitakin kiinnostavat sosiaaliset pelit. Joidenkin virkaan kuluu niiden pelaaminen kaikkien halukkaiden kansa. En kadehdi.

Veijo, sittemmin helsinkiläistynyt hämäläistoveri vuosien takaa, vihjaisi jossakin vaiheessa päivää, että kentälle tarvitaan kiireesti uusi Linux-aiheinen tietokonetekniikan tehtävä asentajatutkinnon kokelaille. Ylipainavassa laukussa matkaeväänäni sattui olemaan sopivia vermeitä. Illallisen – joka oli turhan runsas ja yksi lasi punaviiniä aivan liikaa – jälkeen painuin hyttiin kokeilemaan ja kirjoittamaan. Toistakymmentä sivua ja jonkinlainen tulos syntyikin. Katsotaan nyt, kelpaako se. Hyttitoverini ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänen saavuttuaan yöllä kerroin kirjoitelleeni koko illan Linux-tehtävää. Pääsinköhän elämättömän nörtin ideaalityypiksi hänen mielikuvamaailmaansa?

En ole laivaseminaarien ystävä. Pidän seminaareista, joihin voi matkustaa junalla. Ei toki pelkän kulkuvälineen itsensä vuoksi vaan uivan Babylonin kulttuurin joidenkin ominaispirteiden vuoksi. Seminaarit eivät ole täällä tehokkaimmillaan. Paitsi järjestelykustannusten kannalta.

Alakulotettuja tunnelmia korosti aamutuimaan saapunut viesti, että sijaiseni työmaalla on sairastunut. Viesti oli lähetetty eilen, mutta kun jo tällaisella matkalla puhelin tuntuu kirjaavan itsensä milloin minkäkin saaren takana milloin mihinkin verkkoon (soitto työpuhelimella työmaalle ei edes onnistunut), löytyi sopivat roaming-sopimukset tehneen operaattorin verkko vasta aamuyhdeksältä kotimaan aikaa. Työmaalla Jukka olikin jo hoidellut homman tyylikkäästi, mistä suuri kiitos.

Olemme Tukholmassa. Nyt etsiskelemään Veijoa. Hänen pitäisi olla näillä kellonlyömillä julistamassa valtakunnallisen tehtäväpankin ilosanomaa. Sanoma on hyvä, mutta tuttu. Ehkä pitkä puhelu meren kotimaanpuoleisille rannoille olisi paikallaan ennen sitä.

Sekatyöpäivä

Eiliselle talkoopäivälle oli odotettavissa ikäviä asioita. Ne hoituivat asiallisesti, mistä suuri kiitos kuuluu Olaville. Vanhanajan - ennen sotia peruskasvatuksensa saaneiden - herrasmiesten keskustelusta monilla meillä nykyaikuisilla (ja -nuorilla) on oppimista. Moottoriresiina sai matkan uuteen kotiin ja me siirron alkuvaiheen apumiehet vieläpä kiitoksen huolimattomuutemme vuoksi vääryyttä kärsineeltä omistajalta.

Jos jossakin jokin epämääräinen taho kaupittelee Volkswagenin teollisuusmoottorin apulaitteita, voi kyseessä olla viekkaudella ja vääryydellä haltuun saatu omaisuus.

Moottoriresiinan siirto tallin kiskottomalta länsiseinältä peräkärryyn kuormattavaksi vaati ad-hoc-insinööritaitoa. Sitähän löytyi, samoin kuin kaksi sopivan mittaista (hieman yli 1524 millimetrin pituista; mistä asiantuntijat arvannevat loput) kiskonpätkää, paksu parru ja riittävästi fyysistä voimaa. 850 kilogrammaa ei tietenkään ollut raskas "Jumbon" taannoisille työntäjille, mutta huoltokanaaliin pudottaminen kummitteli uhkana.

Lelulta näyttäneen, mutta aimotekijäksi osoittautuneen vinssin ja työntömiesten ansiosta erikoisen näköinen maastohenkilöautolla ja teliperävaunulla hoidettu kuljetus saattoi lauantaipäivän aikana herättää huomiota Keski-Suomen maanteillä.

Arkkitehti poikkesi kinofilmiä syövine kameroineen. Ilkalle jälleen kerran suuri kiitos mittakaavapiirrosten järjestämisestä.

Terhi kukitettiin nykyaikuisten joukkoon, ja tuoretta hunajaa jaettiin paikalla olleille.

Tallin vanhan öljylämmittimen hormi sai uuden mustan muovipeitteen ja me sen asentajat äkkilähdön katolta salamoiden myötä. Vanhat puutikkaat oli nostettu viime maanantaina, kun läheisellä pallokentällä järjestettiin romuautojen murskausnäytös. 15 euron hintaisia pääsylippuja eivät kaikki olleet halukkaita maksamaan, ja siksi oli nostettu ylös kedolta - arvattavasti jonkun vanhan ammattimiehen tiedon perusteella - tallin katolle johtaneet vanhat raskaat tikkaat, ja kiivetty sinne katselemaan näytöstä pienen fyysisen vaivan hinnalla. On myönnettävä, että tässä ei allekirjoittanutta harmita muu kuin se, että nuoret "tallimiehet" eivät olleet uskaltaneet samana iltana kiivetä katolle tikkaat nostaneiden rementämisen vuoksi. Olisihan etu kuulunut heille samoin kuin vanhoille.

Nyt kaadoimme ja tietyiltä osin purimme tikkaat. Sisällä säilytettäviä, paljon turvallisempia siirrettäviä tikkaita tietenkin löytyy, ja yhteiskunnan varoin 1870-luvulta alkaen rakennetulle katolle kansalaiset saavat mennä, mutta sovittakoon asiat ennakolta. Jo turvallisuus- ja vastuukysymysten vuoksi.

Tänään IC2-juna vie pääkaupunkiin ja mahdollisesti toinen kulkuneuvo siitä eteenpäin. Työmatka julkisen sektorin palvelijallakin alkaa jo sunnuntaiaamupäivänä. Päivitysten ilmestyminen tähän sepustukseen saattaa parina lähipäivinä olla vähäistä. Toisaalta matkustaminen voi innostaa tiheisiinkin päivityksiin, kuten toukokuun junamatkalla kävi. Kattotaan ny.

Arkisia asioita

Työpäivän jälkeen poikkesin veturitallilla, jossa vietettiin museon kauden päättäjäisiä. Vanhan kokemuksen mukaan museota ei juuri kannata pitää avoinna koulujen alkamisen jälkeen ainakaan arkisin. Viikonloppuisin tallilla toki häärii väkeä, ja yleisö on tervetullutta. Myös tilauksesta ovet ovat avoinna.

Yleisöä ei arki-iltapäivä ollut paikalle houkuttanut montakaan päätä. Kaupungin huoltomiehet kävivät pakettiauton ja peräkärryn kanssa hakemassa pois muutaman jäteöljytynnyrin ja käyttöikänsä loppuun ehtineen veturinakun. Nämä tavarat, joita edes harrastajat eivät mieluusti omilla kulkuneuvoillaan kuljettele, saivat kyydin ongelmajätteiden vastaanottopisteeseen. Samaan kuormaan lähtivät tynnyrien pukit, mutta niille kuulemma löytyy käyttöä kaupungin verstaalta. Hyvä niin. Meille tarpeeton viilapenkkikin kelpasi. Tallin luoteisnurkka sai aavistuksen verran lisää tilaa.

Arjen henkilökohtaisetkin pikkuasiat oli nopeasti hoidettu. LVI-liikkeestä löytyi sopuhintaan keittiön vedensekoittajan tiskikoneventtiiliin uusi vipu. On outoa, että hyvää nimeä kantavassa tuotteessa säätökara, toistuvalle mekaaniselle rasitukselle altis osa, on tehty muovista. Parturissa pääsin jonon ohi. En toki ole vip-asiakas (kansanparturiliikkeessä sellaisia ei tunnetakaan), mutta vajaan viiden minuutin kaljuksiajaminen sopi muiden asiakkaiden kesken olevien, odottelua vaativien työvaiheiden väliin.

Hunaja purkkiin

Illalla purkitimme osan hunajasta. Hanaviritys toimi hyvin, eikä tuote ollut liiaksi kiteytynyttä. Purkkeihin valutettiin hieman reilut 25 kiloa. Tällaisen määrän olemme ajatelleet jaella omatoimisesti. Pääosan hunajasta puolisoni, kuten useimmat mehiläistarhaajat, myy jakeluyhtiölle.



Käytimme sekä lasi- että muovipurkkeja. Lasipurkkien elinkaari lienee ympäristölle hieman vähemmän kuormitusta tuottava, jos purkin haltija keksii niille jotakin jatkokäyttöä tai kierrättää ne asianmukaisesti. Mutta muovipurkkeja oli käytettävissä isohko määrä, ja paremmin ne tehtävänsä tekevät omassa tarkoituksessaan kuin varastoituna.

Vähän ennen sulkemisaikaa kävin paikallismarketissa hakemassa colat, kivennäisvedet ja makkarat huomisiin talkoisiin. Parkkipaikalla parin klassikkoauton takasiivet kilpailivat näyttävyydessä kuljettajiensa etutöyhtöjen kanssa. Vein ostokset suoraan tallin yliviileään jääkaappiin. Hetken ajan tiilen ikiaikaiseen punaan sekoittui annos keltaista. Myös ajojohtimien tolpat saivat teräksenharmaaseensa lainaksi lämpimän sävyn.

Syksyn aattopäiviä

Joskus on päiviä, joiden jälkeen olotila on ummehtunut ja pölyinen, vaikka päivä ei olisi mitenkään poikennut muista. Minulle oikeastaan ainoa toimiva lääke siihen on ulkoilu. Muuten pölypallot pöhistyvät seuraavaan päivään asti.

Polvi ei ole oikeastaan koko kesänä ollut hyvä. Siispä valinta oli luistimet ja sauvat. Saman valinnan tehneitä oli liikenteessä paljon. Kesän jälkeistä yleistä innostusta vai lähestyvän syksyn ja lajikauden päättymisen tiedostamista? Naapurin Jussikin rullaili vastaan pian Konhon rautatiesillan jälkeen. Tavaraa tuli Valkeakoskelta. Kamera olisi voinut olla matkakumppanina.

Illalla puoli yhdeksän aikoihin hämärän jo aistii.

Koululaisena elokuu harvoin tuntui enää kesältä. Jossakin vaiheessa myöhemmin se oli paras kesäkuukausi. Kesälomaa saattoi olla kuun kymmenkunta viimeistä päivää. Sittemmin, osin työnkin puolesta, olen palannut lähemmäs koululaisaikoja.

Teknistä tietoa ja tietämättömyyttä

Minulla on taas kerran ilo ja kunnia työskennellä hyvien opiskelijoiden kanssa: kahdelle fyysiselle kiintolevylle raitasarjoitettu looginen levyasema ja sinne käyttöjärjestelmän näennäismuistitiedosto. Asiaa :-)

Mutta atk-laitteiden hankinta-asioissa pitää olla aina vain tarkempana. Peli menee joskus tiukille.

Ei myöskään kannata hankkia toiveikkaana laitteistopohjaisen kiintolevypeilauksen mahdollistavaa tietokonetta selvittämättä sitä, voiko peilauksen toteuttaa rinnakkais- vai sarja-ATA-väylässä. Molemmat löytyvät nykyaikaisesta kokoonpanosta, mutta ohjain ehkä osaa peilauksen vain toiseen. Kustannustehokkaaseen pakettiratkaisuun yhä edelleen kuuluvat rinnakkais-ATA-kiintolevyt eivät itseään peilaile sarja-ATA-väylän kautta. Arvatkaa, kuka oli thymä? Eikun tyhmä.

Inter-b

B. Virtasen ystävänä olen pitänyt alusta asti Ei sinutella -blogista. Tosin en tiedä, onko mainittua kahta tuotosta millään tavoin oikeudenmukaista verrata keskenään.

"Nurmela" marssittaa esiin toinen toistaan ikävämpiä hahmoja pysytellen itse puhtaana pulmusena. Ehkä lukijat haluavat samaistua häneen, viattomaan ihmiseen kaiken pahuuden keskellä.

B. Virtanen on sentään paitsi heikko ja tahdoton myös juonitteleva ja kostonhimoinen. Lähes uskottava.

Muumiromaaniin on vielä oma osa kirjoittamatta, mutta nyt jo heitetään uutta haastetta. Tämä on helpompi. Tietenkin se olisi 2000-luvun kansanruokala eli kebab-pizzeria. Halvat hinnat ja isot annokset. Riittävän siisti, mutta ei hieno. Kalusteissa putkijalat, pöytälevyt koivumelamiinia. Ei kahvia ja colaa vahvempien aineiden anniskeluoikeuksia. Seinälle muutama kehystetty matkailumainos eksoottisesta paikasta: vaikkapa 1960-luvulla tehty Viiala-juliste, jossa ajaa Dm8-moottorijuna. Tunnelmaa luovana taustamusiikkina vuorottelisivat Iskelmäradio ja Radio Nova.

Tuo ruokala taitaa kylläkin olla (julisteen aihetta lukuunottamatta) jo olemassa ja huomattavasti ammattitaitoisempien ylläpitäjien hoidossa.

Rautaa romuksi

Meinaavat rikkoa kolminaisuuden. Yksi jäljellä olevista kolmesta Dr12-veturista eli "Hurusta" aiotaan romuttaa. "Hurua" tuntemattomille kerrottakoon, että kyseessä on sympaattisen pullea diesellinjaveturityyppi, joka aikanaan hankittiin kotimaasta työllisyyden takaamiseksi Tampereen tehtailla ja jonka kaksi edustajaa esiintyy tämän verkkopäiväkirjan taustakuvassa.

Silputtavaksi on joutumassa Suomen Rautatiemuseon omistama nro 2234, joka on sangen huonokuntoisena näytteillä taivasalla Haapamäen Höyryveturipuistossa. Sillä ei ole enää juurikaan museaalista arvoa. Jäljelle jäävät Haapamäelle periaatteessa ajokuntoinen nro 2216 ja Toijalaan ulkoisesti entisöity sarjan uusin nro 2241. Molemmilla on onneksi katto pään päällä.

Tämän tiimoilta on sähköpostia liikkunut ja puhelin soinut. Tilanne aiheuttanee erilaisia väenkokouksia ja päänraapimisia.

Isot kisat ja pienet - ja herne nenään

Kuin olympialaiset olisivat tulleet pikkukaupunkiinkin. Ihmisten puheenaiheet liikkuvat niissä. Illalla kamppailtiin yleisurheilun kaupunginmestaruuksista urheilukentällä. Tuuli kantoi kuulutukset kotikulmille. Hyvä sikäli, että ne innostivat laiskan ruumiin ulos lenkille. Kaksi naista pyöräili ohi. He puhuivat, miten ottelu oli ratkaistu yukon arvoisella suorituksella. Tunnistin toisen entiseksi harrastajaksi, junnusarjojen aluekisoissa menestyneeksi, vuosien takaa.

Kaksikymmentä vuotta sitten isot kisat meren takana olivat jo ehtineet päättyä. Oman kylän pikkukisoissa meitä taisi olla aika monta, jotka isojen kisojen innostamina halusimme mitellä toisiamme vastaan. Meitä, joita ei ennen sitä syyskesää juuri kentillä nähty, eikä sen jälkeenkään. Naiiviudestaan huolimatta muistot ovat lämpimiä ja pienet asiat merkityksellisiä.

Kotipihan lyhyt hernerivi on kypsynyt. Vuosien jälkeen maistoin. Palkokasvin hedelmä oli suussa herkullinen, mutta reaktio iski pian. Pitäydyin yhdessä ainoassa herneessä. Mutta jo se meinasi mennä nenään (ja silmiin), kirjaimellisesti.

Puolisoni oli saanut elintarvikelaboratoriosta Hämeenlinnasta hunajan kosteusmittauksen tulokset. Pitää myöntää, että itselleni oli yllätys, että kyseistä laitosta ei enää lähempää löytynyt. Vastahan siitä on hetki, kun tutkitutin veturitallin juomavettä kotikylässä. Kymmenen vuoden tuntuminen hetkiseltä on keski-iän varmoja merkkejä.

17,5 % on hyvä arvo, kun suositus on välillä 16 ... 19 %. Jos hunaja on liian kuivaa, sen ulkonäkö muuttuu epämiellyttäväksi, vaikka itse tuote onkin maultaan erinomaista. Liika kosteus puolestaan altistaa käymiselle, joka pilaa tuotteen.

Nappulat kaakossa

Kyllähän sitä köyhäkin ihminen edes joskus kaakossa saa käydä. Näin tuumin Veturimuseon talkooporukan kesäretkellä, jonka kustannus henkeä kohden nousi ruokailu ja kahvit yms. huomioiden kaikkineen hyvinkin toisellekymmenelle eurolle. Vakavasti puhuen edullisestikin voi pieni ryhmä matkustaa, kun asiat sovitaan ja toteutetaan järkevästi ja hyvässä hengessä.

Minibussilla toteutettu retki suuntautui Kouvolan seudulle ja Kerava-Lahti-oikoradan rakennustyömaalle. Niin rautatieharrastus kuin onkin kyseessä, juna ei ole hyvä kulkuväline, kun halutaan katsella muutakin kuin henkilöliikennöidyn radanvarren ja rautatieliikennepaikkojen maisemia.

Eskon järjestämä minibussi starttasi muinaiselta Toijalan varikolta aamukahdeksalta. Tampereen väen kyytiin poimimisen jälkeen matka jatkui eteläisen Suomen poikittaissuuntaista valtaväylää, valtatie 12:ta, Kangasalan, Hauhon, Lahden ja Nastolan kautta Kouvolaan.

Kouvolan varikko

Jukka V. oli järjestänyt vanhan kotikaupunkinsa varikolle uskomattoman hienon tutustumiskierroksen. Oppaanamme toimi Tuomo Pirinen, puolitoista vuotta sitten Kuopion varikolta Kouvolaan siirtynyt veturihuollon ammattimies, joka kierrätti kahdeksanhenkistä ryhmäämme varikkoa ympäri, mihin vain keksimme pyytää pääsyä. Tutkittiin niin sähköveturi-, dieselveturi kuin työkonehuoltokin.

Kouvolan varikko tekee veturikalustolle kohtuullisen suuriakin huoltotöitä. Kuitenkin isot konepajakorjaukset toteutetaan lähinnä Hyvinkään konepajalla. Nyt huollossa oli mm. Sr1-sähköveturikalustoa, ahtimen vaihtoon saapunut "Seepra" Dr14 ja Lappeenrannassa rekan perävaunun kanssa itsensä kolhinut Dv12.

Monia harvinaisuuksiakin nähtiin. Vähiin käymässä olevan 1950-lukulaisen Dv15-sarjan nro 1977 toimi varikolla vielä Dv12-kaluston varaveturina. Lisäksi varalla käytettiin neljää Dv16:tta (jonka erona Dv15:een on mm. suuremmat pyörät ja tehokkaampi moottori, mitkä mahdollistavat Dv15:ttä suuremman ajonopeuden). Suurin osa Tve4-vaihtovetureista on - nykyvaatimuksiin nähden vaatimattoman vetovoimansa vuoksi - muutettu VR-Konsernin ratayhtiön käyttämiksi Tka8-ratakuorma-autoiksi, mutta nähtiinpä varikolla yksi aito "Keltiäinenkin". Myös Sisun valmistama pyöreämuotoinen harmaa rata-auto Ra16 oli edelleen tallessa ratayhtiön suojissa.

Varikolla rautatieläisten asenne oli silmiinpistävän hieno. Meitä tuntemattomia tervehdittiin aivan ohimennenkin kohdattujen miesten taholta kuin tuttuja tovereita, ja kaikki ovet olivat avoinna. Kouvolassa VR työllistää edelleen tuhatkunta ihmistä kuuluen kaupungin merkittävimpiin työnantajiin. Täällä rautatieläisasenteessa korostuu selvä ammattiylpeys, mihin pääradan varressa enää harvoin törmää.

Varikko on museoviraston suojelun kohteena. Vanhojen veturitallien restaurointi alkuperäiseen käyttöönsä on toteutettu äärimmäisen kauniisti. Mikä voi olla parempaa rakennusten entisöintiä kuin ylläpitää niitä käytettäväksi alkuperäiseen tarkoitukseensa ja alkuperäisessä asussaan? Uusrakentaminen, kuten sähköveturien huoltohalli, on onnistuneesti yhdistetty vanhaan miljööseen. Omalta täysin subjektiiviselta katsantokannaltani väitän, että Kouvolan edelleen täydessä käytössä oleva veturivarikko on rakennushistoriallisesti paremmin toteutettu entisöintikohde kuin yksikään maamme keskiaikainen linna. Väittämäni on yksinkertaista osoittaa paradoksiksi, koska modernin yhteiskunnan 1880-luvun rakennelma on huomattavasti yksinkertaisempaa (1) säilyttää arkeologisesti ja taloudellisesti relevantilla tavalla alkuperäisessä asussaan ja (2) säilyttää kansantaloudellisesti relevantilla tavalla alkuperäisessä käytössään kuin esiteollisen yhteiskunnan jykevimmät symbolit, joilla ei ole mitään konkreettista merkitystä nykyisessä kansantaloudessa.

Syystäkin kyseessä on historiallinen monumentti. Kouvolasta tuli neljän radan risteysasema (itään ja länteen Kouvola oli yhdistetty Pietarin radan valmistuessa vuonna 1870, pohjoiseen Savon radan valmistuttua vuonna 1889 ja etelään Kotkan radan valmistuttua vuonna 1890), kun niinsanotun keskisen runkoradan (Jyväskylän ja Mikkelin kautta Vaasasta Pietarin radalle Luumäen Taavettiin kulkeva rata) suunnitelma oli kokenut tappion 1880-luvun liikenneinfrastruktuurin suunnittelussa. Yhtäältä Venäjän talouskasvun heikkeneminen ja osin sen vuoksi suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan rajalle pystytetty tullimuuri, ja toisaalta Länsi- ja Keski-Euroopan, erityisesti Bismarckin sotien suurvallaksi nostaman Saksan, markkinoiden kasvu suuntasi suomalaisen puutavaran ja maataloustuotteiden kysyntää lähinnä länteen. Pietari ei ollut enää tärkein rautatien suunta.

Savolaiset valtiopäivämiehet ajoivat voimakkaasti Suomen etua rinnastamalla sen Savon etuun, ja kannattivat uudeksi runkoradaksi Pietarin radalta Kouvolasta Mikkelin kautta Kuopioon johtavaa ratkaisua. Tätä kutsuttiin nimellä Savon rata.

Pohjanmaalaisilla oli suunnilleen yhdentekevää, mikä rata yhdistäisi heidät eteläiseen Suomeen. Tampere-Vaasa-radan rakennustöiden alettua hieman näitä kiistoja aikaisemmin, vuonna 1879, pohjalaisten tilanne oli jo hoidossa. Keski-Suomen, lähinnä Jyväskylän, suuriruhtinaskunnassa hyvin korkealle arvostettu opillinen ja kulttuurillinen eliitti saatiin ratkaisun taakse lupaamalla poikittaisyhteys Savon radalta Vaasan radalle. Lupaus toteutettiin 1890-luvun lopulla, jolloin Haapamäen kultakausi risteysasemana alkoi. Luonnollisesti myös Kotkan ja Haminan elinkeinonharjoittajat tukivat Savon rataa keskisen runkoradan sijasta. Savolaisten valtiopäivämiesten ohella voimakkain painostusryhmä lienevät olleet Viipurin elinkeinonharjoittajat, joita keskisuomalaiset liikenneratkaisut eivät juuri kiinnostaneet, mutta joita Savon rata oli lähellä.

Yhteiskunta(epä)historiallisesti on mielenkiintoista spekuloida ajatuksella, millainen olisi ollut - kaikesta köyhän väestön Pohjois-Amerikkaan muutosta huolimatta - Pohjanmaan tilanne Suomen itsenäistymisen aikoihin, jos sieltä olisi 1880-luvulla rakennettu suora, ajan oloihin nähden nopea, liikenneyhteys suoraan Pietariin. Joka tapauksessa 1800-1900-lukujen vaihteen tienoilla suomalaiset olivat tyytyväisiä tekemäänsä liikenneinfrastruktuuriratkaisuun. Venäläistämistoimenpiteiden eli niinsanottujen sortokausien alettua 1890-luvulla Suomea ei ainakaan rautatiesuunnittelulla voinut yrittää sitoa tiukemmin emämaahan. Pitää muistaa, että rautatiet olivat ajan tehokkain liikennemuoto, jonka suunnittelulla oli kauaskantoisia vaikutuksia taloudellisiin ja poliittisiin oloihin. Silti innokkaimmallekaan venäläistäjälle Suomen kiusaaminen ei ollut uuden runkorataverkon kustannusten arvoinen asia.

Pienoisrautatiemuseo

Mittakaavan 1:1 kalustosta hyppäsimme pienempiin vetureihin tutustuessamme Mielakan laskettelukeskuksen alueella sijaitsevaan Pienoisrautatiemuseoon.

Museon ylläpitäjän Herr Stämpflin puhetulvan ("Ach, Feturi on... wie... niin hiechno" - tämä lausuttuna kaikella kunnioituksella, bitte; harva asia kun tekee suomalaiseen niin suurta vaikutusta kuin ulkomaalaissyntyinen henkilö, joka haluaa puhua hänen vaikeaa äidinkieltään) ohessa tutustuimme mitä hienoimpiin sveitsiläisiin ison mittakaavan "Krokotiileihin" ja monien 1960-1970-lukujen lasten omakohtaisestikin muistamiin neuvostoliittolaisvalmisteisiin pieniin leikkirautateihin. Konkreettinen virtuaalitodellisuus, mekaaninen leikkikalu, iski kuin 25 kilovoltin jännite moniin meistäkin, jotka olemme jo tottuneet katselemaan tietokoneen kuvaruudun kautta toteutettua virtuaali"todellisuutta".

Erwin tarjosi meille "Appfelsaft" ja vaimonsa tekemiä herkullisia täytettyjä räiskäleitä. Kotiinviemisiksi saimme kassillisen saksankielisiä rautatielehtiä, joita sitten voisimme tutkia "im Klubraum".

Laskettelukeskuksen rinne oli hyötykäytössä kesäajankin. Siihen oli asfaltoitu mutkitteleva parin metrin levyinen ura, jonka mutkat oli suojattu vanhoilla autonrenkailla. Hiihtohissi vei mäkiautot ylös, ja ajajat saivat ohjata niitä taitonsa ja uskalluksensa mukaan rinteen ajorataa pitkin alas. Sadekuuro teki radasta liukkaan, ja moni mutkassa jarruttanut teki 180 asteen käännöksen. Oma retkikuntamme tyytyi vain katselemaan touhua.

Yksityisvetureita

Kuusankoskella sijaitsevalla UPM-Kymmene Oyj:n paperitehtaalla on vielä käytössä omia vaihtovetureita. Vain harva VR:n ulkopuolinen taho enää käyttää omia vetureitaan. Tehdasratapihoja suurteollisuudessa toki on paljon, mutta monet yritykset ovat ulkoistaneet vaihtotyön ostaen sen VR-Konsernilta. Näin tapahtuu muunmuassa Valkeakosken tehtailla.

Juuri kun pääsimme Kuusankosken ratapihalle, molemmat isot - VR:ltä ostettu Dv15 ja uutena hankittu VR:n Dv12:ta vastaava Move-90 - sattuivat pilkahtamaan näkyvissä. Keltaisiin väreihin maalatut tehdasveturit aiheuttivat normaalia suurempaa filmin tai muistikortin käyttöä retkueemme kameroissa.

Ratapihan veturitallilla VR:n mies pesi autoaan ennen viikonlopun viettoon lähtöä. Varikon kollegoidensa tapaan hän ryhtyi mieluusti juttelemaan ja kertoili tehdasveturien aikatauluista. Avoimena kuulemma on se, mitä tapahtuu, kun 1950-1960-luvun tekniikkaan pohjautuvat tehdasveturit vanhenevat käyttö- ja korjauskelvottomiksi. Siirtyykö liikenne kokonaan kumipyörille, on epävarmaa.

Isoja siltoja

Kymijoen ylittävä Korian silta oli yksi tutustumiskohteemme. Alkuperäistä vuonna 1870 rakennettua ristikkosiltaa kutsutaan keittorautasillaksi. Se on maassamme ensimmäinen silta, jonka rakenne on valssattu yhteen keitetyistä rautaharkoista.

1920-luvulla vanha rautatiesilta korvattiin uudella viereen valmistuneella jykevällä teräsbetonisillalla. Vanha silta jäi maantiesillaksi. Nykyään se on tiehallinnon tunnustama museosilta.

Toinen vielä paljon massiivisempi rautatiesilta tuli katsastettua paluumatkalla vuonna 2006 valmistuvan Lahti-Kerava-oikoradan linjalla Hollolan Luhdanojalla. Monisatametrinen rautatiesilta ylittää korkealta Porvoontien ja Porvoonjoen latvavesiin kuuluvan Luhdanjoen laaksoineen. Kiskotusta sillalle ei vielä oltu rakennettu, mutta betonipölkyt odottivat jo asentamistaan.

Kotiin on hyvä palata

Matkan päätteeksi poikkesimme vielä katsastamassa Tampereelle huoltoon tuodun UPM-Kymmene Oyj:n Kaukaan tehtaan Move-67-veturin.

Dynamoa ei vielä tarvinnut kytkeä päälle, kun lähdin polkemaan kotivarikolta kotiin. Kylän pääkatu oli täynnään nuorisoa. Koulujen alkamisen jälkeinen viikonloppu on vilkasta aikaa. Muuallakin: Korian sillalla vastaan kävellyt mies kehui keränneensä pari kassillista tyhjiä pulloja.

Suuri kiitos kaikkien osanottajien puolesta reissun käytännön järjestelyt ja ohjelman junailleille Esko P:lle, Erwin S:lle ja Jukka V:lle.

Kuluva viikonloppu on muutoinkin rautatiehenkinen. Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä vietetään tänään vuotuista rautatiemuseopäivää. Ikävä kyllä se jää itseltäni käymättä.

Parin viikon päästä Pohjois-Suomessa ajellaan jälleen Lättähatuilla (PDF-tiedosto 12,2 kB), kun maamme johtava nostalgialiikenteen järjestäjä Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat PoRha ry järjestää ajon Oulusta Kolariin ja takaisin.

Rautatieaiheisia ja sitä sivuavia kuvia lauantain reissusta on tarjolla kiinnostuneille.

Opetustyötä

Työpäivän alkupuoli kulki kiintolevyosioiden ja -asemien sekä Windowsin levynhallintakonsolin parissa. Iltapäivän kaksi kokousta tuottivat epämääräisen olon kahvista ja kuusi sivua muistioita. Molemmissa sain olla sihteerinä, toisessa myös de jure -puheenjohtajana ja ensimmäisessäkin de facto -sellaisena. Silloin ei tarvitse puhua paljon. Saa puhua, jos on sanottavaa, mutta kukaan ei odota äänessäoloa. Ensimmäisessä esiintyi pilotointi, resurssikartoitus ja osaamistarve. Toisessa puolestaan osoiteavaruus, sovellusprotokolla ja replikointi. Jäin kirjoittamaan työmaalle. Periaatteessa minulla ei ole mitään kotona työskentelyä vastaan, mutta kun puolisoni lähti ystävättärineen viettämään iltaa Tampereen teatterikesään, ei tyhjään kotiin ollut kiirettä.

Arvostan suuresti ammattiopettajia. Tarkoitan ammattiopettajalla sellaista opetustyötä ammatikseen tekevää, jonka työnkuva keskittyy selkeästi suurimmalta osin opettamiseen. Luulen, että ammattiopettajia on paljon perusopetuksen yläasteen ja lukion, varmasti osin myös toisen asteen muiden koulujen ja ammatillisen korkea-asteenkin opettajakunnassa. Sen sijaan käsitykseni mukaan monien tiedekorkeakouluissa opettavien tehtäviin kuuluu myös tutkimuksen tekeminen. Vastaavasti perusopetuksen ala-asteen ja esiopetuksen opettajilla varsinaiseen opetustyöhön liittyy huomattava osa muuta kasvatustyötä. Myös monet ammatillisten koulutusten opettajat puuhaavat opetustyön ohessa jotakin omaan ammattialaansa liittyvää.

Luonnollisesti kaikki tekevät arvokasta työtä ja ansaitsevat kunnioituksen. Suurin vastuu opetettavien kasvamisesta ihmisen tapaisiksi olennoiksi nykyisten perhemallien yhteiskunnassa lienee tehtävänsä vaativuuteen ja vastuullisuuteen nähden käsittämättömän alipalkatuilla peruskoulun ala-asteen opettajilla. Mutta keskityn nyt nimenomaan ammattiopettajiin ja vain omasta rajoittuneesta näkökulmastani.

Itsekin opetan, ajoittain paljonkin, mutta teen myös muuta. Jos joutuisin ammattiopettajan rooliin, luultavasti pumppaisin itseni tyhjiin nopeasti. Ihailen ammattiopettajia, koska he pystyvät lataamaan itseensä niin substanssin kuin sosiaalisen kontekstinkin (perinteinen luokkaopetustilanne on sosiaalinen tilanne, vaikka sitä piirrettä ei millään tavoin pyrkisi korostamaan) vaatimaa sisältöä ilman, että työnkuva tarjoaa ylimääräisiä virikkeitä. Onko heidän vapaa-aikansa jatkuvaa työvoimaresurssin uusintamista?

Geenimanipulaatiota

Uusi mehiläisemo on ainakin päällisin puolin kotiutunut pesäänsä. Tämä geenimanipulaatio on riskialtista, koska pesä voi hylkiä uutta emoa, jolloin investointi menee hukkaan. Kyseessä on todellakin geenimanipulaatio sikäli, että varsinainen mehiläisyksilö ei ole yksittäinen hyönteinen, vaan yksittäinen yhdyskunta eli pesä. Emo on tavallaan yksilön ainoa kantasolu, jonka kautta tämän yksilön muut solut eli eri tehtäviä toteuttavat hyönteiset kehittyvät. Ennen kuin bioturva-aktiivit piirittävät mehiläispesiä varoituskylteillään, voinee todeta, että tätä toimintaa on maailmanhistorian mittakaavassa harrastettu jokunen sata vuotta ilman mainittavia haittavaikutuksia yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: kirkasotsaisen rationaalisuuden 1950-luvulla pyrittiin Etelä-Amerikassa jalostamaan kestävä, tuottoisa ja säyseä rotu, jonka tuloksena saatiin aikaan ns. tappajamehiläinen. Omassa tapauksessamme kyse ei ole sen suuremmasta kuin että italiatar lähtisi levittämään geeniperimäänsä Ravennasta Roomaan.

Edellä sanottua älköön tulkittako yleiseksi kannanotoksi geenimanipulaation puolesta. Ei kuutio- vaan pallopäisyyden määritelmä kun tunnetusti on se, että rva/nti/hra Pallopään maailmassa a_n=1, kun a₁=1.

Kirottua, nyt jo itse BatRydman on kannoilla

Paikallislehdessä Sääksmäen säveltäjä osallistui emeritusprofessori Tatu Vanhasen lausumista käytyyn keskusteluun. Kari Rydman kirjoittaa toisinaan sangen kovaa tekstiä. On hauskaa verrata sitä toisen taannoisten vuosikymmenien yhteiskunnallisen ikonin, naapurikunnan lehdessä usein kirjoittavan Pertti Hémanuksen pakinoivaan ja leppoisaan ilmaisuun.

Monien muiden välittömästi iltahöpö-linjalle lähtemättömien tapaan Rydman esitti asiallisen huolensa siitä, että tiede on vaarassa asettua alttiiksi poliittisen korrektiuden vaatimuksille. Kuten ensimmäisenä blogipäivänäni kirjoitin, minulla ei ole sanottavaa tieteestä tai sen filosofiasta, mutta sanottakoon silti tämä. Suhteellisen harva tieteen puolestapuhuja on tullut problematisoineeksi sitä, että hyväksyttävän tieteen ainoa kriteeri ei ole vastaavuus todellisuuteen. Päätelmät ovat - kunnes toisin osoitetaan - kestäviä myös, jos ne ovat oikeita käytettyjen menetelmien puitteissa.

Suuria kertomuksia rakastava modernin maailman perintöön ja sen - käyttääkseni Tommi Perkolan hyvää sanontaa - äijänpäägalleriaan nojaava (mutta postmodernina mielellään esiintyvä) yhteiskuntatiede on omiaan herättämään harrastajiensa kertomusten kaltaisia vastareaktioita. Isojen linjojen yhteiskuntaoppinutta vastaan voi olla vaikea hyökätä isojen linjojen operaatiolla sortumatta jossain vaiheessa poliittiseen korrektivismiin. Metodologinen perusta sen sijaan lienee hyvinkin mahdollista murentaa. Mutta se vaatii työtä. Kovaa, takapuolta kuluttavaa työtä, jota Vanhasen kaltainen kvantitatiivisen aikakauden oppinut on tottunut tekemään.

Ensilehden aika

Leikkipuisto tien päässä lienee hiljennyt jo parikymmentä vuotta sitten. Mutta vanhuuttaan haalistuneet laitteet saavat satunnaiset käyttäjänsä edelleen nauramaan.

Syksyn ensilehtiä oli nurmikolla jo useita, vaikka nurmen paras kasvukausi - eli tihein leikkaustahti - on tänä vuonna ajoittunut vasta loppukesään. Tänään oli taas parturointiaika.

Olen kuunnellut liikaa Radio Novaa.

Uusi emäntä saapui

Puolisoni oli saanut postissa surisevan kirjekuoren. Hänen tilaamansa mehiläisemo seuramehiläisineen oli saapunut. Suurtarhaajat myyvät mielellään kasvattamiaan mehiläisemoja, ja näin kevyiden ja helppohoitoisten hyötyeläinten edullisin myyntitapa on usein postimyynti. Mehiläiset kulkevat kirjemaksun hinnalla pienessä ilmastoidussa muovilaatikossa eväänään taikinamaista ravintoa. Hyvästä italialaisen rodun emosta joutuu maksamaan reilut parikymmentä euroa, mutta se on investointi parhaimmillaan kolmeksikin vuodeksi.

Kesällä parveilleen pesän emo oli, kuten pienessä tarhassa usein käy, sukusiitoksen tulos, joten se ei selvinnyt tehtävästään uudessa pesässä.

Illalla uutta emoa ei enää siirretty pesään, kun sen asukkaat alkoivat olla yöpuulla. Niinpä ensi yön torpassa yöpyvien eläinkunnan edustajien lukumäärä on tavanomaista suurempi.

Huomenna pesään tulee uusi emäntä. Sen kunniaksi pesän siivekkäät saavat oikein viinaryypyn. Nimittäin uuden emon erittämien feromonien tuoksu voi aluksi tuntua pesän mehiläisistä vieraalta, ja nämä voivat siksi alkaa hylkiä emoa. Kun pesään laitetaan siirron ajaksi denaturoimattomaan ja muuten "myrkyttömään" alkoholiin kastettu paperitollo, sen haju estää mehiläisiä huomaamasta eroa entiseen. Kun haju haihtuu, uusi emo on toivottavasti päässyt asettumaan taloksi.

Hunajasta korvaukseksi annettu sokeriliuos on kelvannut siipikarjalle oikein hyvin.

Lämmin päivä

Aamupäivän oppitunnin keskeytti puhelinsoitto. Se tarjosi ajattelemista loppupäiväksi. Ja arvatenkin pidemmäksikin aikaa. Mutta juuri nyt kelpaavat pienet ajatukset. Kiittämättömyyttä?

Ruokatunnilla puhuttiin kyläpolitiikkaa ennen ja nyt. Valitsemalla seuran sopivasti sitä lajia saisi kuunnella ja halutessaan ehkä puhuakin näinä kuukausina sydämensä kyllyydestä. Jos haluaisi. Iltapäivällä oli kokous, jossa en itse ollut ainoa omaa läsnäoloani ihmetellyt.

Iltalenkki oli lyhyt, mutta ilma kuuma ja askel raskas. En ole hyvässä kunnossa. Päivän päätteeksi käväisin veturitallilla. Onnistuin vaihteeksi laukaisemaan hälyttimet. Ääni oli infernaalinen. Mutta tallissa oli miellyttävän viileää. Näin lyhyt hellejakso ei vielä riitä lämmittämään kuusikymmensenttisiä tiiliseiniä.

Kello alkaa olla iltakymmenen ja väsyttää kovasti. Hyvää yötä.

Maanantaista eksistenssiä

Jos elämä joskus tuntuukin kiertävän kehää, rutiinit ovat turvallisia.

Tänään alkoi uusi tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistava koulutus. Ensivaikutelmana on tälläkin kertaa sopivan tuntuinen ryhmä. Hakijoita oli melko paljon, ja koska harjoitusväline- ym. resurssien lisäksi ryhmän koko on rajoitettu maksimissaan 16:een, tein opiskelijavalinnat kesäkuussa, kun hakuaika päättyi.

Tämä on kolmas elokuu perättäin, kun aloitin tietokoneasentajatutkintoon johtavan koulutuksen. Koko ajan on koulutus toteutettu samojen tutkinnon perusteiden mukaan, mutta sisällön yksityiskohdissa on tietenkin tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi vielä vuonna 2002 piti seutukunnallisen työelämän vaatimusten vuoksi ottaa jossakin määrin huomioon Windows NT 4.0 -niminen reliikki, mutta sittemmin on siirrytty Microsoftinkin palvelintuotteissa 2000-luvulle.

Iltapäivällä kaikkien koulutusohjelmien uudet opiskelijat kokoontuivat saliin yhteiseen infotilaisuuteen. Pidin lyhyen tietoiskun tarjolla olevista atk-palveluista. Ilahduttavaa kyllä, yleisön joukosta heräsi myös kysymyksiä. Jos infotilaisuuden - oli aihe mikä tahansa - jälkeen ei kysymyksiä kuulu, lienevät todennäköisyydet suunnilleen samoja siihen, että yleisö sisäisti asian täysin sekä siihen, että lähes kaikki meni ohi korvien tai yleisön mielenkiinnon. Kysymykset ovat merkki siitä, että tilaisuuden pitäjä, vaikka ei onnistunutkaan tyydyttämään kerralla kaikkien tiedontarvetta, sai perille sen, mitä hän tuli sanoneeksi.

Illalla kotikylän puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä kokoontui syksyn kunnallisvaalien merkeissä. Edelleen tarjottiin valitsijayhdistyksen perustamista (eli puolueiden ulkopuolisilta ehdokkailta edellytettävää kannattajalistan keräämistä), siis käytännössä ehdokkaaksi asettumista. Sanoin tyytyväni mieluummin vaalikarjan osaan.

Eri ryhmillä, kuulemma perinteisilläkin puolueilla, kerrotaan olevan vaikeuksia ehdokkaiden rekrytoinnissa. Minun on tietenkin hyvin epäoikeudenmukaista oman toimintani perusteella näin sanoa, mutta pidän asiaa valitettavana. Väitän, että yksittäiseen kansalaiseen vaikuttavan julkisen vallankäytön kannalta kunnanvaltuuston tai jonkin kunnallisen lautakunnan jäsenen tehtävä on tärkeämpi kuin esimerkiksi kansanedustajan tehtävä. Kunnallishallinnon käyttämä valta on välittömämpää kuin esimerkiksi eduskunnan lainsäädäntövalta, ja siksi sillä on keskivertokansalaisen elämään usein suurempi vaikutus kuin valtiovallalla, joka luo lähinnä viitekehyksen alemman tason julkisen vallan käytölle. Kun yksittäisestä ihmisestä tai perheestä siirrytään suurempiin yksityisoikeudellisiin toimijoihin, esimerkiksi yrityksiin, muuttuu valtiovallan ja kunnallisen vallan suhde niin, että mitä suurempi yksikkö on kyseessä, sitä vähemmän siihen vaikuttaa kunnallinen vallankäyttö. Tämä näkyvä seikka antaa tarkastelijalle helposti harhakuvan siitä, että vain suuriin yksiköihin kohdistuva vallankäyttö, joka siis on suurelta osin valtiovallan käyttöä, olisi merkittävää.

Monet kunnallis- ja muun politiikan kuviot ovat sosiaalisia pelejä, tosin usein muodollisia ja parhaimmillaan tyylikkäitä sellaisia. Tämän taakse helposti unohtuu se, että politiikka kantaa aina kädessään rautaista valtikkaa nimeltä valta. Siksi ei ole yhdentekevää, ketkä poliittisia pelejä harjoittavat. He voivat joskus päästä asemaan, jossa saavat konkreettisesti tuon valtikan käteensä. Tai ainakin he voivat kauniiden menuettiensa keskellä jossakin vaiheessa tulla tietoiseksi, että tuollainen valtikka todella on olemassa.

Rovasti kertoi lukevansa parhaillaan Perhosten valtakunta -nimistä kirjaa.

Kesän kesäisin pyhäpäivä

Kauniin sunnuntaiaamun viettämiseen yksi mukavimpia tapoja on lehtien ja kahvikupin kanssa kuistilla, jota aurinko ei vielä ole paahtanut saunaksi.

Joskus kahvi maistuu liiankin hyvältä. Liiallinen kahvittelu saa aikaan velton olon. Iltapäivän kuumuus vaati suihkun. Sitä ennen kävin Metsäkansan kirkolla luistimin ja sauvoin. Samoilla vesillä tämäkin lenkki sitten suihkutellaan, ajattelin. Kevyenliikenteenväylä oli harvinaisen tyhjä. Uuden pyörätien asfaltti oli niin lämmintä, että sauvojen piikit tuntuivat painuvan pinnan koloja syvemmälle. Mehua meni koko pullollinen, vaikka matka ei ole pitkä.

Jurttipellot pakettiin?

Poliittisen vihreän liikkeen suhtautuminen kotimaiseen maataloustuotantoon on sekavaa. Itse asiassa Vihreältä Liitolta taitaa puuttua maatalouspoliittinen linja, mikä tietenkään ei ole erikoista nykyisen "jälkiteollisen" yhteiskunnan "jälkiteollisimman" puolueen ollessa kyseessä.

Puoluelehti Vihreässä langassa tästä annettiin tällä viikolla erinomainen esitys. Samalla aukeamalla oli artikkelit, joiden sanomat olivat keskenään aivan ristiriitaiset.

Sokerinviljelyä käsittelevässä artikkelissa selostettiin, miten suuria menetyksiä kolmannen maailman maille on koitunut Suomen kaltaisten pohjoisten maiden maataloustukiaisista. Artikkelin sanoma on identtinen useiden urbaanien weblog-kirjoittajien, viimeksi kai Markku Jantusen, näkemysten kanssa.

Toisessa artikkelissa taas korostetaan kotimaisen lähiruoan erinomaisuutta käyttäen perusteina suunnilleen kaikkia MTK:laisia argumentteja elävästä maaseudusta kriisiajan huoltovarmuuteen.

Näitä asioita voi vaikka hevonen mietiskellä niin kauan kuin maaseutu on sen verran elävää, että sille riittää laidunta. En nyt ota kantaa sen paremmin koti- tai EU:n sisämarkkinoiden kansantaloudellisiin tai muihin yhteiskunnallisiin seikkoihin, mutta nostan esiin yhden globaalin seikan, jota käytetään usein argumenttina maataloustukiaisia koskevassa keskustelussa.

Oma näkökantani on kyyninen sen suhteen, että maataloustukiaisten lakkauttaminen parantaisi kolmannen maailman maiden hyvinvointia. Luulen, että äärimmäiseen tehokkuuteen pyrkivä länsimainen markkinatalous yhdistäisi tukiaisten loppumisesta aiheutuvan hyödyn ja kolmannen maailman maiden alhaiset tuottajahinnat länsimaisen kuluttajan eduksi. Maatalouden voimakas ulkoistaminen kolmannen maailman maihin toteutettaisiin luultavasti voimakkaalla kilpailuttamisella. Vaikka viennin määrällinen volyymi kehitysmaissa kasvaisikin, pitäisivät alas kilpailutetut vienti- ja tuottajahinnat huolen siitä, että kaivattuja runsaita vientituloja köyhät maat tuskin edelleenkään näkisivät. Hintojen hinaaminen ylös ei kehitysmaille olisi sen mahdollisempaa kuin kiristäminen öljylläkään, mistä pitävät huolen niin lännen kuin idänkin sotilasmahtien nykyiset strategiset linjaukset. Globaalilla markkinataloudella ja moraalilla ei juurikaan ole tekemistä keskenään, mutta moraaliset seikat ja kehitysyhteistyön kliseet ovat kaunis argumentti EU:n ja Suomen sisäpolitiikassa maataloustukiaisten vastustajille.

Vastatuuli vasta viimeisillä kilometreillä

Puolisoni lähdettyä töihin (työaikamme eivät ammattien ominaispiireistä johtuen ole kovinkaan yhdenmukaiset) ja aamun vaihtuessa aamupäiväksi päätin lähteä kuluttamaan hieman eilisiltaisen linkouksen jälkeen nautitun hampurilaisaterian kaloreita. Pakkasin mukaan mehupullon, matkapuhelimen ja pienen työkalu- ja renkaanpaikkaussarjan, ja polkaisin kahden järvenselän ympäri. Tällä kertaa vanteetkin pysyivät paikoillaan.

Kiinnitin matkapuhelimen sen mukana tulleella lenkillä ranteeseen. Kun samassa ranteessa oli sykemittarin vastaanotin ja toisessa kello ja vyötäröllä vielä vyölaukku, oli rensseliä niin, että olo oli äijjjämäinen kolmella j:llä. Kokeilkaapa tätä, nuoret miehet, kun haette itsevarmuutta vaikka tyttöseuran etsintään ;-)

Sitten vähän kevytliikennepurnausta. Mikä tekee kypärän käyttämisestä niin vastenmielistä joillekin matkaakin ajaville? Nykyaikainen sellainen suojaa auringolta yhtä lailla kuin lippalakki eikä takuulla ole sen hiostavampi. Päinvastoin. Ja rullaluistelijat: Vaikka teillä olisikin kaunis väriltään välimerellistä rotua muistuttava Adoniin vartalo, ei olemus lainkaan kärsisi asianmukaisista suojuksista. Niiden ansiosta kun olisi mukavampi näyttäytyä mahdollisen onnettomuuden jälkeenkin. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, naiset ovat luistimilla liikkuessaan yleensä asiallisemmin varustautuneita kuin miehet. Polkupyöräilysarjassa liikennekäyttäytymisen voitto puolestaan menee rumemmalle sukupuolelle. Tämä kaikki vain Vanajan-Hämeen maanteiden ja kevyenliikenteenväylien tilannetta yleistäen.

Iltapäivän ohjelmassa on ollut kahden esineen, muovisaavin ja irtohanan, yhdistäminen. Käytössämme oleva teräksinen hunajanpurkitusastia on turhan järeää kalustoa hunajan määrään nähden, joten ostimme elintarvikemuovista tehdyn suurehkon saavin ja siihen ns. hunajahanan. Rullamitan, lyijykynän, porakoneen ja reikäsahan avulla homma hoitui helposti. Katsotaan illansuussa, saako viritelmä asiantuntijan hyväksynnän.

Lihamainokset

Henri Block kirjoitti asiasta, johon en malta olla puuttumatta. Miksi jokin yritys haluaa myydä tuotettaan ihmislihan avulla? Tai jos nimenomaan vespailijoita halutaan mainoskampanjassa käyttää, miksi he eivät voisi olla, sään salliessa, vaikkapa keski-ikäisiä miehiä puku päällä ja kravatit kaulassa? (Ai niin, äijjjät eivät ajele skootterilla - no sitten vaikka keski-ikäisiä naisia, jos he ehkä olisivat hiukan skootterimyönteisempiä, ja vaihdetaan kravatti marjakurki-huiviin) Eikö varsinainen tuote olekaan niin hyvä, että sitä voisi myydä sinä itsenään ja luottaa kuluttajan rationaaliseen valintaan, vaan pitää vedota ihmisen järjen alapuolisiin vaistoihin? Entä miksi jotkut ovat valmiita myymään ruumiinsa, itsensä, tällaisiin mainostarkoituksiin? Ihmislihalla mainostaminen ei ainakaan omia ostopäätöksiäni edistä.

Jos edellinen oli jeesustelua tai feminismiä, niin sitten se oli.

Hunajainen iltapäivä

Aamulla arveluttanut valokopiokone toimikin kuin unelma. Ja vieläpä nopeasti. On myös upeaa, kun hoidettavien asioiden listalta yksi kohta katoaa, kun toinen on pyytämättä sen tehnyt. Jussille iso kiitos.

Tänään oli mehiläispesien sadonkorjuupäivä. Mehiläistarhauksessa kyse on yksinkertaisesti sanottuna siitä, että ihminen ottaa omaan käyttöönsä mehiläisten itselleen tuottaman talviravinnon, hunajan.

Ennen kuin eläinten oikeuksien puolustajat alkavat suunnitella mehiläisten vapautusiskuja tällaista riistotoimintaa vastaan, kerrottakoon, että talviravinnoksi tarhaaja antaa siivekkäille ystävilleen oikeaa herkkua, sokeriliuosta, pois viemänsä hunajan tilalle. Mehiläistarhauksen tuottavuus -heille, jotka sitä harjoittavat sivuelinkeinona ja muutamat jopa päätoimisesti - perustuu osaltaan siihen, että sokeria voi ostaa paljon halvemmalla kuin mikä on hunajasta saatava hinta.

Hunajasadon korjuun vaativin vaihe on hunajakennojen haku pesästä. Mehiläiset ovat tietenkin ärtyneitä ravinnonviejiä kohtaan. Puolisoni hoiti tämän vaiheen ammattimaisin ottein päivällä. Aloittelijalla ei tuohon puuhaan ole asiaa.

Pari päivää ennen hunajan keruuta tarhaaja vie mieluusti ylimpien pesälaatikoiden väliin ns. mehiläispaot eli ristikot, jotka päästävät mehiläiset kulkemaan pesässä alempiin laatikoihin, mutta ei enää takaisin ylempiin. Tämä takaa sen, että ylimmissä laatikoissa ei enää sadonkorjuuhetkellä ole vihaisia pörriäisiä.

Mehiläiset tuottavat hunajan pesälaatikoihin sijoitettuihin kennoihin, joita yhteen laatikkoon mahtuu kymmenisen kappaletta. Jokaisessa kennossa on molemmin puolin pinta, johon hunajaa kertyy. Tuotantokauden alussa tarhaaja vie tyhjät kennot pesään. Tässä vaiheessa niissä on vain puukehikko ja sen sisällä mehiläisvahasta valettu ns. vahapohjuke. Valmiin vahapohjukkeen käyttäminen säästää mehiläisiltä sen rakentamisen vaivan, jolloin hunajantuotanto pääsee alkamaan nopeasti.

Näissä pesissä oli hunajaa yhteensä viidessä pesälaatikossa. Jokunen viikko sitten parveilemaan lähtenyt yhdyskunta oli ehtinyt kerätä vain vähän, kuten arvelimmekin. Yhteensä hunajaa tuli muutama kymmenen kiloa. On siinä enemmän kuin aivan kotitarpeiksi.

Osaa kennoista käytetään uusien mehiläisten synnytyslaitoksena. Emo munii yleensä pesän parin alimman laatikon kennoihin munat, joista kennoissa kasvaa ensin toukat ja sitten hyönteiset. Näihin kennoihin mehiläiset tuovat siitepölyä toukkien ravinnoksi. Hunajaa niihin ei kerätä kovinkaan paljon jos lainkaan. Kenno, jota on käytetty munintakennona, erottuu pelkistä hunajakennoista tumman värityksensä vuoksi. Tarhaaja tietenkin mieluusti käyttää myös munintakennojen hunajan, jos sitä on. Tällöin joudutaan sadonkorjuun yhteydessä yleensä abortoimaan jokunen kymmenen mehiläissikiötä kennoa kohti.

Hunajan on siis luonto tarkoittanut mehiläisten talviravinnoksi. Niinpä nämä käsittelevät valmiit hunajakennot niin, että ne säilyvät talven yli. Valmiiden kennojen pintaan mehiläiset rakentavat mehiläisvahasta kuoren. Joskus kuori on kiinni hunajassa. Tätä voisi verrata hunajan säilömiseen omassa liemessään. Joskus kuoren ja hunajan väliin jää ilmaa. Tätä puolestaan voisi verrata säilöntään suojakaasussa. "Suojakaasukennot" ovat väriltään vaaleampia.

Kun tulin töistä, alkoi hunajan käsittely. Käsittelypaikaksi oli valittu alakerran sopivan kokoinen huone, jossa entisillä asukkailla sijaitsi kotikuntosali ja josta sitten tuli puolisoni maalaus- ja kudontatila. Länteen päin antava ikkuna tarjosi hyvän iltavalaistuksen ja hygieniapuoli oli helppo hoitaa.

Sitten hunajan käsittelyyn. Ensiksi kuoritaan ne kennot, joihin mehiläiset ovat ehtineet rakentaa kuoren. Tämä tapahtuu esimerkiksi kuorintahaarukan avulla. Muita vaihtoehtoja ovat ainakin kuorintaveitsi ja sähkökäyttöinen kuorintarauta. Me käytimme haarukoita. Kuorinta on sikäli tarkkaa käsityötä, että siinä ei saisi vahingoittaa kennoa kuorimalla liikaa (hyväkuntoisia kennoja, joihin emo ei ole muninut - munintakennot ovat alttiita virustautien leviämiselle - voidaan käyttää uudelleen seuraavalla tuotantokaudella) eikä toisaalta ole toivottavaa sotkea paikkoja avautuvista kennoista valuvalla hunajalla.

Kuorinnassa irtoava mehiläisvaha käytetään myöhemmin seuraavan kauden vahapohjukkeiden tekemiseen tai jos sitä on paljon, lisäksi vaikka tunnelmakynttilöiden valamiseen.

Kuorinnan jälkeen kennot lingotaan. Ideana on se, että nopeasti pyörivä linko irrottaa kennoista keskipakoisvoiman avulla hunajan, joka sitten valuu lingosta astiaan. Harrastajat ja pientarhaajat käyttävät yleensä käsitoimisia linkoja. Niin mekin. Enemmän tosissaan tarhaavia varten on olemassa myös pitkälle automatisoituja sähkökäyttöisiä malleja.

Jos hunaja on kovin kiinteää jo tässä vaiheessa, sitä voi olla vaikea irrottaa lingollakaan. Varsinkin rypsistä tuotettu hunaja kiteytyy eli kovettuu helposti. Siksi linkouspaikan olisi hyvä olla lämmin. Mm. sauna on tiettävästi melko suosittu linkoamispaikka harrastajien ja pientarhaajien keskuudessa. Me ratkaisimme ongelman pitämällä kuorintaa odottavat pesälaatikot viime hetkeen saakka auringon kuumittamassa autossa pihalla, jolloin hunaja oli varmasti juoksevaa ilman, että linkoustilaa piti lämmittää linkoajille tuskaisaksi.

Lingosta hunaja valuu kahden siivilän läpi (siivilöiden tehtävä on poistaa linkouksessa irtoavat pienet kuorintajätteet, joita ei haarukalla tai vastaavalla saa irti) suodatusastiaan. Tästä se kaadetaan vielä siivilän läpi sekoitusastiaan, jossa hunajaa säilytetään jonkin aikaa ennen purkittamista. Jotta hunaja ei kovetu liikaa, sekoitusastiassa sitä vaivataan päivittäin.

Viimeisenä työvaiheena linkouspäivänä on tietenkin välineiden pesu. Tässä vaiheessa riittää vesipesu, koska ennen seuraavan tuotantokauden linkousta on välineet jälleen pestävä kristallisoodalla. Hunaja irtoaa hyvin lämpimällä vedellä. Siivilöiden ja lingon sisärakenteen pesuun käytimme kaivovettä ja painepesuria, joka osoittautuikin varsin sopivaksi tuohon tarkoitukseen.

Ehkä kuvat kertovat jotakin lisää asiasta kiinnostuneille.

Työläisen toimintasuunnitelma

Nyt menen keittämään kahvia, jollei norsukahvini ole kesän aikana rymistellyt ulos paketistaan. Sitten ryystän sitä ja samalla kopioin paperia yhden tuolla kadun toisessa päässä sijaitsevan paperikoneen tuntituotannon verran. Loppupäivä sujunee korjatessa valokopiokoneen paperitukoksia ja vastaavia pikkuvikoja.

Verkkainen työmatka

Lämmin ja kaunis aamu houkutti pyöräilemään töihin. Kärjenniemen kohdalla oli käydä köpelöstä, kun takavanne irtosi haarukasta. Näissä vanhanmallisissa retkipyörissä on usein tavalla tai toisella toteutettu vanteiden pikalukitus. Nyt lukkovipuun nähden akselin toisessa päässä oleva vastamutteri oli jossakin vaiheessa, ilmeisesti taannoisen renkaiden vaihdon yhteydessä, kiertynyt puolisen kierrosta, jolloin asento, jossa vipu lukitsee vanteen, oli muuttunut, eikä lukitus ollut riittävän tiukka. Onneksi vauhtia ei ollut paljon, ja varsinaisilta teknisiltäkin vaurioilta vältyttiin. Kenttäkorjaus hoitui helposti, kun vain ensin lamppu oli välähtänyt päänupissa. Työmaalle ja iltapäivällä kotiin pääsin ongelmitta. Iltapäivällä liikkeellä näytti olevan pyöräilijöitä enemmän kuin autoja. SLU:n mukaan aikuisväestön keskuudessa toiseksi suosituimman liikuntamuodon harrastajat ovat näemmä joutuneet pidättelemään aktiviteettiaan, joka nyt viimein pääsee purkautumaan.

Kotiin tullessani kulta hääri pihamaalla. Istahdimme hetkeksi omenapuun varjoon juomaan mehua. Tällaista kesän pitää olla.

Kotona piti laittaa ensimmäistä kertaa rastasverkot viinimarjapensaisiin. Ne ovat tähän saakka saaneet olla rauhassa, mutta nyt uhkaa pienten pensaiden tuotto upota kokonaan rastaiden kupuihin. Vilmakaan ei näin kuumalla jaksa toimittaa pensasvahdin tehtävää vaan pötköttelee savanni- ja viidakkosukulaistensa letkeään tyyliin viileimmissä löytämissään paikoissa.

Hiukan intrablogistiikkaa

Kun tänään katsoin Pinserin listan tarjoamaa suku-ominaisuutta oman sepustukseni kohdalla, huomasin pari mielenkiintoista asiaa. Omaa tuotosta lähelle määritellyistä blogeista luen itsekin useimpia säännöllisesti ja kaikkia ainakin joskus. Kun joskus aikaa sitten tutkailin suku-ominaisuutta edellisen kerran, jäi päällimmäiseksi vaikutelma, että siinä näkyvät blogit ovat aina listan kirkkainta kärkeä eli niitä, joita karkean laskennallisesti ajatellen voisi ennustaa tämänkin lukijoiden lukevan. Nyt on näkyvissä profiloitumista; tietenkin siten, että edelleen edustetut ovat vähintään sadan luetuimman joukossa. Mielenkiintoinen on myös havainto, että sukulaisblogeistani suurin osa ei piilottele kirjoittajansa nimeä.

On hienoa olla sukua sellaisille viisaille pohdiskelijoille kuin Aika ja minä ja Maalainen tai blogistanin Abélardille ja Héloïselle, arjen maailmaa kaunein ja oppinein värein tekstiksi maalaaville Näkymille ja Kevätsipulikukille (asianosaisia pyydän kohteliaimmin olemaan loukkaantumatta vertauksesta, joka on henkilöhistoriallisessa mielessä täysin sopimaton). Ikävä kyllä, viimeksimainittu - itse asiassa ainoa naispuolisen kirjoittajan tuottama sukulainen - taitaa olla siirtynyt lepäämään verkkotekstien le Paraclet´n huomaan.

Sitten vielä toinen huomio toisesta asiasta. Vilkaisin vähän aikaa sitten kävijätilastointipalvelun tietoja tälle sivulle johtaineista linkeistä ja hauista. Jostain ihmeen syystä tänne on viime aikoina tavanomaista useammin tultu kirjoittajan nimeen kohdistuvalla haulla. Sen verran oli uteliaisuutta, että tutkailin RIPEn whois-palvelun avulla asiaa hieman tarkemmin. Ymmärrän kyllä, että tämänkaltaisia hakuja tulee esimerkiksi VR-Konsernin verkosta, mutta muilta osin en osaa asiaa selittää kuin niin, että minulla on joku tunnettu täyskaima.

Ja loppuun pieni interblogistinenkin huomio

Pojat, pojat (vai yksikössä?)! . Tuo alkaa olla jo läpinäkyvää. Kun lasketaan yhteen tämänkaltaiset blogimerkinnät ja Jannen blogin nimi, niin ei voida tulla muuhun johtopäätökseen kuin että Kysyn vaan on Janne Toivoniemen jakautuneen persoonallisuuden jakojäännös tai Jannen sivupersoona, joka on vähitellen tulossa tietoiseksi pääpersoonasta. On siinä muuten miehellä tekemistä, kun tuottaa kahden huippublogin verran tekstiä päivittäin. Apuna kenties viilattu G-Mac, jonka toinen prosessori käsittelee vasemman käden ja toinen oikean käden tuotoksia?

Asianosaisia pyydän kohteliaimmin olemaan loukkaantumatta tästäkään johtolankapäätöksestä, johon Harryn kanssa juuri päädyimme.

Kuuman päivän ilta

Kyllä nyt tarkenee. Mitäs tänään kirjoitettaisiin? Ensin vähän muka-asiaa, vaikkapa vaihteeksi ihan rehellistä perus-hairc... eikun siis grasscuttia, ja sitten pieni muka-loppukevennys?

Työmaalla on ihan mukava asustaa bunkkerissa, jonne muutamat hellepäivät eivät vielä ole päästäneet lämpöään. Muistioiden ja esitysten kirjoittelu sujuu kyllä. Mutta pienikin ruumiillinen työ, vaikka nyt sitten muutaman tietokoneen siirtäminen paikasta toiseen, tuntuu ruumiilliselta työltä. Käytäville voisi perustaa trooppisen sisäpuutarhan.

Siipikarjan sadonkorjuuaika lähestyy. Kulta on pessyt melkoisen arsenaalin välineistöä odottamaan.

Ruohonleikkuri oli kuin uusi terän teroituksen jäljiltä. Äänestäkin kuuli, miten se leikkasi eikä vain lyönyt poikki. Silti tuli hiki ja kovasti.

Huumoribloggaushan ei tunnetusti ei ole alaani, mutta laitetaan kiertoon kaksi vanhaa juttua.

Linko tarjoili linkin tunnettujen sisarusten Anun ja Perin itäaasialaisiin kohtalotovereihin.

(Miksi muuten jutussa, jonka kertoja "ihan varmasti" on tavannut tämän Perin, on Per yleensä ollut armeijassa kirjurina? Ilmeneekö tässä toisinto Tuntemattoman kirjurihahmosta, hiukan säälittävästä kaverista, jolla on muihin ominaisuuksiinsa nähden liian hienot elkeet? Vaikka nyt sitten ruotsinkielinen etunimi.)

Toinen, ilmeisen tahaton huumoripläjäys on luettavissa vähän aikaa sitten ilmestyneestä SOK:n asiakaslehdestä. Suuteluaiheisen artikkelin alaotsikko:

Abiturientti Mirja Pervonsuo, 19: Pussailu voi olla tyttöjen välistä ystävyyttä.

Aivan, se oli ala-arvoista "huumoria". Älköön sitä tässä tulkittako millään muotoa syrjiväksi tai henkilöön käyväksi.

Petturin tiellä

Omat ihanteensa voi pettää pettymällä. Pettymällä, ei siitä että menettäisi jotakin, vaan siitä että ei saakaan jotakin lisää.

Omat ihanteensa voi pettää myös jaarittelemalla mielessään joutavia siitä, mitä pitkin matkaa olisi pitänyt tehdä. Ja niin, myös kuuntelemalla pitkin matkaa vain mieluisiaan ääniä, nukahtamalla niihin ja kulkemalla unessa.

Sattumalta viime viikon retkellä tuli leikittyä vitkalaukaisimella:

Se on Cronstedtin työhuone, työpöytä ja tuoli. Hänestä kirjoitin viime viikolla. Kyllä, tuohon oli lupa, ja kohtelin irtaimistoa wannabe-museointendentin hartaudella.

Nyt nurmi on liian märkä leikattavaksi ja ulkona melkein vaikea hengittää.

Epidialogi

- Hyvä herra, tämä blogimerkintä ei sovi tyyliinne lainkaan.

- Vihjaatteko, että se on turha?

- Jos niin saa sanoa. Whinettäminen on viisasten viiniä, ei rahvaan.

Eilisten sanomalehtien katsaus

Mikään ei ole niin vanha kuin eilinen sanomalehti, mutta vanhoista asioista kiinnostuneena on mukava lukea vaikka vanhaa Hesaria.

Lehdessä kiinnitettiin huomiota usean artikkelin verran mielenterveysongelmiin, jotka varsinkin nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa ovat kasvaneet. En nyt toista sen enempää artikkeleissa esitettyjä näkemyksiä kuin viime viikkoista verkkopäiväkirjamerkintäänikään, joissa kirjoitettiin ehjien perheolojen merkityksestä.

Menköön jeesustelun puolelle tai ei, nostaisin esiin yhden näkökohdan, joka ei ole lainkaan omaperäinen. Kun selailin lehden muita artikkeleita uutis- ja urheiluosien ulkopuolelta, niistä monia isoja yhdisti jollakin tavalla seksi. Oli asiaa seksikaupasta, homobaareista (tuttu nimi kirjoittajana, terveisiä jos tähän joskus törmäät!) ja median kuvamaailman vaikutuksista lapsiin. Aiheuttaako jatkuva seksin ja siihen liittyvien asioiden läsnäolo mediaympäristössä epäterveitä vaikutuksia yleisöön? Ei välttämättä suoraan, mutta välillisesti: muokkaamalla käsityksiä ihmisarvosta ja ihmissuhteista ja luomalla tosielämää vastaamattomia mielikuvia. Voisin kuvitella, että erityisesti nuoriin ihmisiin tällä on vaikutusta myös mielenterveyden kannalta Jos ihminen kokee tavalla tai toisella jäävänsä ulkopuolelle jostakin arvokkaasta ja tärkeästä - jota ei ehkä tosielämässä edes ole olemassa, mutta mielikuvamaailma voi olla liian hallitseva - ongelmille on rehevä kasvualusta.

Yleistä napinaa jatkan viittaamalla yleisönosastokirjoitukseen, jossa muuan koulutusjärjestelmäntutkija (kiva ammatti, oletan) moittii koulujärjestelmää koulutusihanteen romuttamisesta. Syntipukiksi nostetaan opetushenkilökunnan rekrytointi. Kirjoittaja kritisoi erityisesti hyvä veli - tai hyvä sisar -järjetelmänä pitämäänsä piirrettä, että joskus opettajaksi tulee valittua "kolmikymppinen maisterismies" jatkotutkinnon suorittaneen sijasta, koska valituksi tulleella on esimerkiksi urheiluseura-ansioita.

Nyt on kysyttävä, kumpi ideaalityyppi menestyisi todennäköisemmin ala-asteen vilkkaiden oppilaiden opettajana, kun vastakkain asetetaan nimenomaan nämä kirjoituksessa mainitut ominaisuudet: juniorivalmennusta vuosia harjoittanut maisteri vai kirjastoissa saman ajan istunut tohtori?

Varsinaiseen koulutusjärjestelmäongelmaan kirjoittaja mielestäni viittaa liian lyhyesti. Koulu on vieraantunut työelämän käytännöistä, hän sanoo. Tästä tutkijaihminen varmasti voisi kirjoittaa paljon enemmänkin aina kutkuttavan henkilöstöpolitiikan sijasta. Tosin toisaalla lehdessä kuvataan lähes farssinomaisesti - tulee mieleen vanha Ikuinen kahvitauko - sitä, miten työelämä itse alkaa paikoin olla vieraantunut työstä.

Takaisin verstaaseen

Oma työstä vieraantumiseni loppui tänään, kun oli taas aamulla hypättävä linja-autoon. Loma oli ihan mukava, vaikka mitään erityistä ei juuri tullutkaan tehtyä. Tosin myönnetään suosiolla, että syötyä ja juotua tuli liikaa.

Tehokasta(?) työelämään siirtymistä yritin avittaa illalla luistimilla. Korvalappustereoiden kuuntelu on laji ja suorituspaikka huomioon ottaen liikenneturvallisesti hieman arveluttavaa, mutta silti: Moni varmaankin tuntee Tapparan maalilaulun "Life is life", jota kuulemma Matti Nykänenkin on siteerannut ja jonka takana oli muistaakseni Opus-niminen yhtye joskus 1980-luvulla. Entä muistaako joku Ilveksen vastaavaa vanhaa samalta vuosikymmeneltä? Eikös se ollut "Caccia alla volpe" tai jotain sinnepäin, ettei vain joskus aikaisemminkin mainostamieni herrojen Turatti & Chieregato mahtipontista tuotantoa. Aikana, kun pop-musiikissa ääntä tehtiin vielä suoraan siniaallosta veistämällä, tuotettiin hyvää liikunnallisiin aktiviteetteihin soveltuvaa musiikkia ;-)

Nyt pitäisi alkaa myös opetella menemään ajoissa nukkumaan.