Kuvaruudun tuijottelua

Windows 2000 -palvelimen ja Active Directoryn perusopiskelujakso alkaa olla lopuillaan. Tänään pidettiin asiasta koe. Minusta tuntuu, että en ole onnistunut opetuksessa kovin hyvin luomaan kokonaiskuvaa Windowsista ja AD:sta. Ei niin, etteivät kokeeseen osallistuneet olisi selvinneet tehtävistä, joku täydellisestikin, mutta luottaisin vaistooni siinä, että tämän jakson opetus ei onnistunut tavoitellulla tavalla. Lienenkö takertunut liiaksi yksityiskohtiin, jolloin erilaisten järjestelmänhallintatoimenpiteiden merkitys kokonaisuuden (eli käytännössä AD:n) kannalta on jäänyt epäselväksi. Yksi syy voi olla liiallinen tukeutumiseni MCP- tai MCSE-tyyppisten kurssien käsittelytapaan ja -järjestykseen. Opiskeltava asia on sama, mutta koulutusmuoto tyystin erilainen. Asia pyritään korjaamaan tammikuussa, mutta sitä ennen pitäisi hoitaa myös Linuxin palvelintoimintojen perusteet.

Moninaisten sattumien ja tilapäisjärjestelyjen vuoksi työmaalla on tullut eteen myös aivan odottamattomia tehtäviä. Kyseinen asia - datanomitutkinnon näyttöjen järjestely - on mitä tärkein, ja hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista, mutta ehdottomasti siten, että se ei ole muusta pois. Vanhaa työsarkaa ei saa laiminlyödä uuden vuoksi. Ei taida tullakaan kaavailtua pitkää joululomaa, mutta sainpahan viime kesänä viettää tavanomaista enemmän aikaa vapaalla.

Ihmiset tuntuvat keskustelevan suhteellisen paljon televisio-ohjelmista. Niissä keskusteluissa olen aina ulkopuolinen, meillä kun ei televisiota ole ollut vuosiin. Vai peräti vuosikymmeneen? Siitä oli aikanaan helppo päästä eroon elämänvaiheessa, jossa oli paljon muuta puuhailua vapaa-ajan täytteeksi. Nyt sitä ei enää osaa edes kaivata. Uutisia, urheilua, kulttuuria, viihdettä ja lähes mitä tahansa kuulee radiosta mielin määrin, jos haluaa, ja kuvaruudun tuijottelun tarpeen voi täyttää yliannostukseen saakka tietokoneen ääressä.

Tarkoituksella kärjistetty ajatus: eikö media, jossa näkyvällä on merkittävä osuus, ole sisällön syvyyden kannalta suhteellisesti katsoen altavastaajan asemassa mediaan, jossa ohjelmatarjonnan vastaanoton "käyttöliittymä" ei ole visuaalinen? Miltä kenties harhaanjohtavilta ennakkonäkemyksiltä vältytään kuultaessa haastattelu radiosta sen sijaan, että se nähdään televisiosta, jossa voidaan panna merkille haastateltavan eleet, pukeutuminen, ympäristö jne? Entä mitä syvällistä tarjottavaa elokuvalla on kulttuurin muotona verrattuna kirjallisuuteen? On totta, että visuaalisuus tekee sitä käyttävästä mediasta ei-visuaalista aidomman siinä mielessä, että ympäristömme on täynnä visuaalisia ärsykkeitä. Mutta milloin se on aidompi ja milloin vain aidomman tuntuinen ja sikäli epäaitoa ei-visuaalisuuttakin harhaanjohtavampi? En halua yliarvioida televisiota mielipide- ja arvoilmaston vaikuttajana, mutta omasta puolestani olen aivan tyytyväinen osastani sen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Jos televisio tässä kommuunissa olisi, niin kyllä sieltä varmasti tulisi katsottua hiihto- ja mäkihyppykisoja ja suurten juhlapyhien Raamattu-aiheisia elokuvaspektaakkeleita. Ja Rintamäkeläisiä, jos se vain tulisi.

Pikku merkintä ennen levolle käymistä

Excelin säästämä iltatuokio kului sitten ruumiinkulttuurin merkeissä. Ei tee lainkaan pahaa yrittää edes joskus käydä treeneissä, kun liikunta on myöhäissyksyn aikana muuten jäänyt liian vähiin. Uchi-mata-niminen liike, jota en ole oikein koskaan tuntenut kunnolla omakseni, onnistui aluksi luvattoman helposti ja alkoi sitten yhtäkkiä tökkiä luvattoman raskaasti. Onnistuin samaan rystyseni hangattua rikki mattoa vasten yhdessä vapaaottelussa. Ei, itse laji ei ole lainkaan vaarallinen, mutta minä olen hyvä sähläämään :-)

Sitten jotain aivan muuta. Miksiköhän usein maisema-aiheisissa seinäkalentereissa joulukuunkuva on yleissävyltään hyvin tumma. Tummuutta vasten loistava valo kuuluu tietenkin teemaan kuvaten joulunajan tunnelmaa, mutta yleisvaikutelma tahtoo jäädä synkäksi. Vaikkapa päättyvän vuoden rautatiekalenterissa Oripohjassa vuonna 1984 kuvattu Dv12 pikajunan nokalla on melkein uhkaavan näköinen pimeässä. Toisaalta eipä tuolla luonnossa valoista muutenkaan ole.

Palvelinostoksilla

Työmaalla uusitaan yhtä palvelinta. Näyttää siltä, että HP-Compaqilla on melkoinen osuus pienehköjen palvelintietokoneiden markkinoilla. Tiedosto-/levypalvelimen hankintaa koskevaan tarjouspyyntöön vastanneista noin 3/4 tarjosi jotakin Proliant-mallia. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että AMD:n Opteron-prosessori ei oikein tunnu löytäneen tietään hämäläisten laitetoimittajien palvelinkokoonpanoihin. Intelin Xeon näyttää edelleen suosituimmalta tarjottavalta prosessorilta.

Laitteistokokoonpanojen kohtuullisesta yhdenmukaisuudesta huolimatta hintahaitaria löytyy yli tuhannen euron edestä.

Kun vielä kaikki tarjouksia laativat viitsisivät kertoa mahdollisimman tarkat tiedot tarjoamastaan asiasta. Käytännön kokemuksesta monet tarjouksia lukeneet varmasti ovat oppineet siihen, että aina ei tarjota aivan sitä, mitä tarjouspyynnössä kysytään. Vaikka tarjouspyynnössä speksataan muistityypiksi ECC, olisi mukava mainita jos tarjottu muisti todella on sellaista. Itsestäänselvyys ei myöskään ole se, että tarjouksen lukija tietää, mitä RAID-tasoja millainenkin hieno levyohjain tukee. Jos tarjouspyynnössä toivotaan tason 1 peilausta ja optiona tasoa 5, olisi hyvää mainosta kirjoittaa tarjouksen, että tämä ja tämä levyohjaimemme todellakin tukee niitä. Varsinkin silloin, kun hinta ei ole (onneksi) yksinomainen ratkaisuperuste, vaan päätöksentekijät voivat laskea painoarvoa mm. yhteensopivuus- ja suorituskykyseikoille, alkaa hieman kalliimmaltakin näyttävä tarjous kiinnostaa kummasti, jos siitä käy ilmi selkeitä teknillisiä etuja. Valmistajien WWW-sivuilta toki löytyy tietoa, mutta kohteliasta voisi olla säästää tarjousten lukijan vaiva sen etsimiseltä.

Excel on mainio työkalu, kun levyohjaimia ja muita hilavitkuttimia niputtaa paperilla :-) Iltaa tullee säästymään vielä vaikkapa Javan opiskeluun, tietokone-elektroniikan näyttötehtävän tutkimiseen, liikunnan harjoittamiseen tai... blogien lukemiseen.

Kahden unen välissä

Töiden jälkeen tein pitkästä aikaa sen virheen, että kävin pitkälleni olohuoneen sohvalle. Kulta naputteli tietokoneellaan viereisessä huoneessa. Vilma-kisu hyppäsi viereen kehräämään. Siinä tilanteessa uni yllätti varkain. Nukuin pari tuntia, mikä ei tiedä hyvää yöunille. Tai katsotaan nyt. Edelleen väsyttää.

Joulukalenteri pitäisi laittaa seinälle, vaikka säätilaa katsoessa ei uskoisi. Töistä tullessani hämmästyin huomatessani, että lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Vastahan oli elokuun yhdestoista.

Jouluvaloja ei liene ihmisten pihoissa ja ikkunoilla sen vähempää kuin ennenkään, mutta musta maa tuntuu imevän niiden valon. Meillä ei ole pihalla sopivan kokoista puuta, johon valoja ripustaisi. Pensaassa ne eivät näytä oikein hyviltä. Yläikkunaan tielle päin laitoin eilen "pyrstötähden", se tehköön jouluvalon virkaa.

Maakuntaradio kertoi seutukunnan marraskuun olleen leutoudestaan huolimatta harvinaisen vähäsateinen. Vähän väliä tihkutti, mutta se ei riittänyt. Ei lupaa hyvää talven vesitilanteen osalta haja-asutusalueilla.

Halmeen Aatu myy bensaa Panssariprikaatin joukoille

Eilinen lauantaipäivä kului Panssariprikaatissa aamuvarhaisesta saakka. En erityisemmin pidä moottoriteistä, joten nytkin ajoin vanhaa kolmostietä. Leteensuon paikkeilla piti pysäyttää auto ja ottaa sumuvaloista kivisuojat pois. Valoille oli todella käyttöä.

Päivän asiasisällöstä ei tässä sen enempää; tiedotuksen hoitakoot ne, joiden virkaan se kuuluu. Yksi yleisluonteinen seikka maksanee vaivan kirjoittaa. Keväällä käyty Irakin sota nousee edelleen esiin yhteydessä jos toisessakin. Eversti mainitsi yhdysvaltalaisten maksettavaksi koituvaksi sodan hinnaksi jossakin alan julkaisussa lasketun yli 970 miljardia dollaria, mitä piti supervallallekin korkeana. Muuan reserviläinen huomautti: "Mutta ajattele, mitä kaikkea sillä on saavutettu." "Niin, sinkkiarkkuja kotipuoleen ja yksi märkivä haava lisää maailmanpolitiikkaan", oli everstin vastaus. Ne kokeneet johtajat, jotka ovat eläneet yhden liturgian aikaa, eivät taida hevin suostua toiseen mokomaan.

Isossa ruokasalissa oli lauantaipäivän lounaalla hyvin hiljaista. Klisee "ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi" pätee täällä kirjaimellisesti. Lounaan jälkeenkään ei aloitettu yleisiä pilkkikisoja, kuten vastaavissa tilaisuuksissa joskus käy. Päivän päätyttyä jotkut porukastamme lähtivät iltakahville sotilaskotiin, joka oli vielä auki. Moni kai ihan nostalgiamielessä. Ehkä se hetki, kun rekisteröi "vanhan soden" salin ominaistuoksun, olisi nuorentanut sekunnin ajaksi 15 vuodella. Miksi haikailla menneisyyteen, kun muutaman peninkulman päässä on suunnilleen kaikki se, josta silloin 15 vuotta sitten omaa polkua etsiskelevänä nuorukaisena haaveili: oma koti ja oma rakas. Pehmoilua :-) Siispä nyt vähemmän sumuista vanhaa tietä kotiin.

Kotikylän osuusliike juhli kunnioitettavaa 100 vuoden taivaltaan. Perustajajäseniin kuului muuan Edward Metsola, räätäli, josta vanhat, nyt jo pois nukkuneet ihmiset sanoivat 1960-luvun jälkeen: "Se oli oikeasti se Halmeen Aatu". Metsola tosin selvisi hengissä sisällissodan jälkeen piilottelemalla hyvän aikaa metsissä ja saavutti sittemmin merkittävän aseman kunnallisessa elämässä. "Halmeen Aatun" yhden elämäntyön merkkipaalun kunniaksi mummot kantoivat sylikaupalla kotiin halpaa kahvia, nuoret halpaa colaa ja autojen tankkeihin valui hurjat määrät bensiiiniä yhden euron litrahintaan. Tankki täyteen. Kulutusjuhlaa.

Vielä amiksen nurkalta

Perjantainen ammattikoulunurinani herätti ansaittua kritiikkiä asiantuntevan lukijan taholta, mistä kiitos. En yritä tehdä asiasta juupa-eipäs-väittelyä, mutta saanen silti tuoda esiin pari seikkaa. Totta on, että ammattikoulun opettaja voi hyvin olla pitkän linjan osaaja, joka on vasta käytännön työkokemuksen jälkeen hankkinut muodollisen pätevyyden edellyttämän (tiede)korkeakoulututkinnon ja sitä kautta päätynyt opetusalalle. Tässä sinänsä mitä hienoimmassa mallissa on silti vielä pari ongelmaa. Ainakin teollisuuden aloilla tiedekorkeakoulututkinnon suorittanut ammattilainen työllistyy taloudellisesti palkitsevampiin tehtäviin yrityksen palveluksessa kuin yleensä julkisen sektorin rahoituksella toimivassa ammattikoulussa. Eikä pohjimmiltaan mitään ongelmaa olekaan siinä, että hyvin tuottava yksityisen sektorin yritys voi maksaa työntekijöilleen parempia palkkoja kuin pääosin verovaroin rahoitettu julkisen sektorin laitos. Mutta aivan totta on, että juuri näitä pitkän linjan osaajia kaivattaisiin opetustöihin paljon. Toinen, ruohonjuuritasolla ikävä ongelma on muodollisessa arvoasteikossa kohonnutta uhkaava "alikersanttitauti". Armeijan käyneet ehkä ovat tähän tautiin sairastuneisiin törmänneet, ja lienenkö minäkin törmännyt perjantaina kertomassani esimerkissä (ja kai silloin 15 vuotta sitten myös, mutta ei sitä enää niin hyvin muista). Perjantaista sukupuolirajoittunutta ilmaisua pehmentääkseni voin hyvin myöntää, että kyseinen tauti iskee paljon todennäköisemmin miehiin kuin naisiin, mutta onneksi vaikuttaa heissä yleensä vain muutaman kuukauden sopivissa olosuhteissa.

Ennen kaikkea, en väitä missään mielessä olevani kritisoimieni asioiden ulko- tai yläpuolella. Ja mitä tulee siihen, miksi toimin näissä kritisoimissani kehitysprojekteissa, on se, että kunnioitan moniarvoisuutta. Todellinen moniarvoisuus kun ei tarkoita moniarvoisuuden nimissä ajettavaa yhden aatteen asiaa, vaan sitä että tärkeässä kehitystoiminnassa tulee esiin mahdollisimman erilaisia näkökantoja. Jarrumiehiä ei ole tarvittu sen jälkeen, kun juniin kehitettiin paineilmajarrut :-) Virta vie, varmasti pohjimmiltaan hyvään suuntaan, mutta siinä voi valita joko ajopuun tai koskiveneen osan.

Taas ammattikoulunurinoita

Päivä kului jälleen Hämeenlinnan Myllymäellä jalon aatteen merkeissä. Tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin, mutta jospa taas kerran. Hieman arveluttavia ovat ne painopistealueet, joilla maamme ammatillista koulutusta kehitetään. Keskeiseen osaan nousee erilaisten metataitojen - kärjistetymmin sanottuna välineellisten taitojen - kehittäminen ja lukuisat niihin liittyvät tuki- ja ohjausjärjestelmät. Jos tällä tiellä jatketaan liian pitkälle, syntyy "ammattilaisen" karikatyyreja, jotka - otettakoon esimerkki tietotekniikan alalta - osaavat laatia loistavan reflektiivisia henkilökohtaisia opiskeluohjelmia ja analysoida loputtomiin ammattikuvaansa ja itseään, mutta ihmettelevät kytkentätyökalun käyttötarkoitusta, kun pitäisi rakentaa siirtotie jakamolta työpisteeseen. Toisaalta, onhan meillä ratkaisu nimeltä työssäoppiminen. Siirretään substanssiosaamisen koulutusvastuu työpaikoille. Mitä muuta varten maan yritykset ja julkisen sektorin laitokset olisivat kuin toteuttamassa ammattikoulutusta?

Ammatillisen koulutuksen yksi perusongelma on se, että suuri osa siinä tavalla tai toisella johtavassa asemassa toimivista - olivat he sitten opettajia, tutkijoita tai korkeita virkamiehiä - ovat usein itse vieraantuneita tosiasiallisesta kontekstistaan. Perusongelma alkaa jo siitä, että monilla ammatillisen koulutuksen aloilla opettajan kelpoisuutena on ylempi korkeakoulututkinto ja alan työkokemus (Asetus opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 14.12.1998/986). Ensinnäkin tiedekorkeakoulun tutkinto on kaukana suorittavan työn ammattien tutkinnoista ja toiseksi tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneen henkilön työkokemus on jotain muuta kuin suorittavan työn tekijän työtä. Tieteellis-teoreettisten, tiedekorkeakouluihin soveltuvien käytäntöjen uusintaminen ei välttämättä ole tehokkain tapa toteuttaa ammatillista koulutusta.

Opetushallituksen järjestämässä seminaarissa tuli seurattua suoraan sanoen melko noloja esityksiä. Yhdestä tuli mieleen Saision Elämänmenon vanhan äidin kokemus lääketieteen opetuksen esimerkkinä. AiHepiirin näkökulmasta sisällöllisesti varmasti mitä relevanteinta tapausesimerkkiä selosti kaksi opettajaa ja kaksi opiskelijaa. Nämä tuntuivat lukevan vuorosanansa paperista. Ketkähän noista neljästä olivat käsikirjoituksen laatineet? Opettajat loivat esityksen aikana opiskelijoihin arvioivia katseita. "No niin tytöt, kertokaapas nyt sitten, miten te..." tai "Hyvä, tytöt, hyyvä...". En tiedä, olenko vainoharhainen, mutta melkein pisti vihaksi katsoa, miten aikuisia ihmisiä nöyryytetään. Voin olla hyvin sukupuolirajoittunut, mutta en oikein olisi osannut kuvitella neljän miehen välille tuonkaltaista suhdetta vastaavassa tilanteessa. Toisessa tapausesimerkissä mässäiltiin lahjakkaan opiskelijaneidon psyykkisillä ongelmilla (kyseinen henkilö ei toki itse ollut paikalla, ja identiteetti häivytettiin asianmukaisesti). Omasta mielestäni ei kovin rakentavaa.

Hyvääkin toki oli paljon. Verkko-oppimisen puolella rakennetaan sovelluksia, jotka vaikuttavat hyvin lupaavilta juuri välineellisten taitojen hallintaan uhrattavan työpanoksen pienentämisessä. Ruokapöydässä (Hämeenlinnassa aina erinomainen, siinä viihtyy luvattoman pitkään) keskustelimme hartaasti open source -idean mahdollisuuksista tämänkaltaisessa työssä. Tuottaja itsekään ei vastustanut, päinvastoin.

Kaupunki oli yhtä harmaa ja sateinen kuin pari viikkoa sitten. Olin poiketa kauppaan edes katsomaan, mutta nuukuus iski ovella. Lieneekö ollut sama kauppa; isoista Wilson-mainoksista päätellen ehkä. "Reskalla" älä osta mitään -päivän tiimoilta luonto- tai yhteiskunta -aktivistin näköiset nuoret tiedottivat painavaa asiaa. Olin iloinen kaupan ovella tekemästäni päätöksestä. Apteekissa tuli kyllä käytyä, mutta lohduttelin omatuntoani ostosten puolipakollisuudella. Kauniissa vanhassa talossa sijainneessa apteekissa oli hyvin nopea ja ystävällinen palvelu.

Asemaravintolassa ennen junan lähtöä ehdin nauttimaan colan. Korpraali viittoi hurjasti käsillään selostaessaan tuoppinsa ääressä matkapuhelimeen leirin jälkeistä kiireistä lomalle lähtöä. Elokuvatähden näköinen pitkä mies puhui leveää Hämeen murretta daamilleen ja lausui pitkän pätkän Leinon Lapin kesää. Murretta puhuva henkilö kuulostaa aina inhimilliseltä.

Tietokonevanhukset eläkkeelle

Työmaalla myytiin henkilökunnalle ja opiskelijoille käytöstä poistettuja PC-tietokoneita atk-tuen varastoja täyttämästä. Talousjohtajan kanssa sovittiin hinnaksi kohtuullinen viisi euroa per laitteisto. Sata miljoonaa kertaa sekunnissa sykähtelevä Pentium-sydän, 32 megatavua muistia, noin 1000 MB:n kiintolevy, yksinkertainen näytönohjain, CD-asema, verkkosovitin ja 15-tuumainen kuvaputkinäyttö. Kelpo laitteita vieläkin vähään tyytyvälle käyttäjälle esimerkiksi Windowsin NT- tai "ysisarjalaisten", FreeBSD:n tai Linuxin ajamiseen. Vuonna 1996 nämä olivat niitä peruslaitteita, joita ostettiin paljon toimistoihin, kouluihin ja varmaan koteihinkin. Verrattuna moniin nykylaitteisiin suuri ero on komponenttien mekaaninen kestävyys. Lieneekö vuonna 2003 hankituilla laitteilla enää viidenkään euron hintaista käyttöarvoa vähään tyytyvälle, kun tämä vuosikymmen alkaa olla lopuillaan.

Vanhojen, mutta ehjien laitteiden suosio oli yllättävä. Erä myytiin hetkessä. Itse pelastin kaksi PC-vanhusta elektroniikkateurastamolta. Toinen päätyy itseään hieman varttuneempien museoesineiden kaveriksi veturitallille ja toinen syksyllä opintonsa aloittaneelle sukulaistytölle tekstinkäsittelykoneeksi.

Illalla vietettiin aluetoimikunnan kokousta juhlavissa, mutta hieman haikeissa merkeissä. Pelastuspalvelutoiminnan tällä seutukunnalla kymmenen vuotta sitten pystyyn polkaissut uranuurtaja jätti johtotehtävät nuoremmalle polvelle jatkaen toki kenttäorganisaatiossa. Kiitoksia Sepolle ja menestystä Sirpalle. Sotilaallisen jämäkkä ote johtamisessa tulee mitä ilmeisimmin säilymään ;-)

Arvoneutraalit väittämät ja niiden vesittäminen

Mielipiteiltään jossakin määrin yhteneväiseksi ryhmäksi profiloitu tai profiloitunut weblogien kärkipään joukko (Ihmissuhteet ja tasa-arvo, Väärien ajatusten kata-logi ym.) määrittelevät ajattelutapansa rationaaliseksi ja arvoneutraaliksi.

Arvoneutraalius on hyvä taito, kun tarkastellaan asioita syvällisesti - olivat ne sitten yhteiskunnallisia, luonnontieteellis-teknisiä, taloudellisia tai lähes mitä tahansa asioita. Mutta jotkut itseään arvoneutraaleina pitävät kirjoittajat vesittävät omat ihanteensa käyttämällä teksteissään pullolleen arvolatautuneita ilmaisuja, kuten "paskasakki", "humanistipelle", "stallari" jne. Arvoneutraaleita käsitteitä olisi löydettävissä myös sellaisille asioille, jotka ovat omien mielipiteiden vastaisia.

Historiaväärennöksiä ja hymypatsaita

Alkaa tulla tavaksi kommentoida kiinnostavista ilmaislehdistä luettuja juttuja tässä weblogissa. On helppo yhtyä Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkija Tapio Salmisen näkemykseen siitä, miten historian popularisointi johtaa usein sen vääristelyyn. Salmisen arvostelun kohteena ovat erityisesti 1990-luvulla muotiin tulleet keskiaikatapahtumat, joita vietetään suuressa mittakaavassa ainakin Turussa ja Hämeenlinnassa. Yleisölle suunnattujen viihteellisten keskiaikatapahtumien ajankuva on enemmänkin 1800-luvun lähinnä anglosaksisten romanttisten kirjailijoiden näkemyksiä keskiajasta kuin kuvaa Suomen keskiajan historiasta. Lieneekö niin, että Robin Hood on suomalaisillekin tutumpi hahmo kuin Vesilahden Daavid tai Ivanhoe tunnetumpi kuin Matts Kettilmundinpoika?

Salminen esitti myös mielenkiintoisen näkemyksen 1960-1970-luvulla tapahtuneesta maan suurten linnojen restauroinnista historiallisena paradoksina.
Historian aitouden kannalta valitettava fakta on, että erityisesti satoja vuosia vanhojen rakennusten restaurointityössä on aina tehtävä kompromisseja. Eri aikojen lisä- ja muutosrakentamisen vuoksi alkuperäistä tai yleensäkään varhaista asua voidaan tuskin koskaan tavoitella. Puutteellisen tiedon vuoksi restaurointi - oli sen tavoite lähes mikä tahansa riittävän varhainen ajankohta - tulee olemaan nykypäivän tulkinta menneisyydestä.

Olen tainnut aiemminkin mainita 1800-luvun innostuksesta vanhojen rakennusten "paranteluun" sen aikaisen romanttisen menneisyyskäsityksen mukaisesti. Uudempien aikojenkin restaurointitöitä voidaan kritisoida samalla tavalla. Salmisen kriittinen näkemys 1960-1970-lukujen restaurointitöistä herättää, kun pohtii valoisan modernismin ilmenemistä vaikkapa Olavinlinnan entisöidyssä kuninkaansalissa.

Salminen ei tätä esitä, mutta jyrkän ajattelutavan mukaan ainoa historiallista todellisuutta vastaava asu syntyisi niin, että kohde jätettäisiin museaaliseen käyttöön siirtymisensä aikaiseen tilaan vain suojaamalla se siten, että rappeutumista pääsisi tapahtumaan mahdollisimman vähän. Näin monet maamme vanhat linnat olisivat lähinnä 1900-luvun varasto-, sotilas- tai vankilarakennuksia. Yleensä mieluummin kuin noudatettaisiin tätä pedanttista aatetta, hyödynnetään vanhojen rakennusten mahdollisuuksia menneisyyden esittämiseen restauroinnin avulla. Vaikea tätä kohteen pitkää historiaa hyödyntämään pyrkivää toimintamallia on pohjimmiltaan lähteä moittimaan, mutta vanhoja entisöityjä kohteita tiedollisen, ei-elämyksellisen tarkastelun näkökulmasta katselevalle lähdekritiikki on yhtä tärkeä taito kuin paljon puhuttu mediakritiikki joukkoviestinnän kuluttajalle.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaakin kuulostaa, linnojen rinnalla niinkin nuorten menneisyyden jäänteiden kuin veturien entisöinnissä joudutaan tekemään joskus vastaavia kompromisseja.

Toisessa mukaan tulleessa ilmaislehdessä, Aviisissa, kirjoitti Johanna Vehkoo kriittiseen sävyyn hymypatsaista, tai nykyään virallisemmin hymyveistoksesta. Hymypatsaskäytäntöä voidaan paheksua väärien, ulkoa ohjattujen käyttäytymismallien ylläpitämisestä, mutta toisaalta voidaan kysyä, päteekö stereotypia ympäristön vaatimuksia mielistelemään ajautuneesta hymytytöstä tai -pojasta todellisuudessa. Jos oppilaat saavat itse keskuudestaan valita patsaan saajan (kuten pitäisikin), vaikuttaa stereotypia melko erikoiselta, kun muistetaan, että käytäntö koskee peruskoulun ala-astetta, jossa lasten väliset sosiaaliset suhteet vielä rakentuvat muilla tavoin kuin aikuisten miellyttämiseen tähtääviä käyttäytymismalleja soveltamalla. Toki lasten omista lähtökohdistakin nousevia arvostuskriteereitä voidaan syystä asettaa kyseenalaisiksi, mutta väittäisin että ne ovat kuitenkin erilaisia kuin hymypatsas-stereotypiaan kuuluvat ylikiltteys tai mielistely.

Koulun Kerhokeskus, joka hymyveistosta kouluille toimittaa, on määrittänyt patsaan saamisen kriteereiksi rehtiyden, luotettavuuden, avuliaisuuden, reippauden, iloisuuden ja terveet elämäntavat. Nostalgisen 1950-lukulaisilta kuulostavien käsitteiden taakse ei silti tarvitse kätkeytyä mitään epätervettä. Ei esimerkiksi oikea avuliaisuus ole höynäytettäväisyyttä tai iloisuus teennäistä kestohymyä. Ilman turhan monimutkaisia mielleyhtymiä nuo ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyviä ominaisuuksia niin lapsille kuin aikuisille. Ainakin tämän kommuunin ainoan hymyveistoksen on helppo uskoa aikanaan tulleen ansaituksi juuri noilla yllämainituilla hyvillä seikoilla :-) Hymytyttö on arvoisella paikallaan olohuoneen vitriinissä.

Tyylin vaihdos

Aamupäivällä aloitettiin Windows 2000 -palvelinkäyttöjärjestelmään tutustuminen käyttöjärjestelmän ja Active Directory -palvelun asennuksen merkeissä.

Pääsin iltapäivällä tutustumaan omakohtaisesti parturimestarin erikoisammattitutkinnon näyttöön asiakkaan roolissa. Näytön suorittajat olivat kokeneita ammattilaisia, ja työ oli jotakin koko lailla muuta kuin sellainen parturointi, jota normaalisti alan liikkeissä tehdään. Minut parturoi opettajakollegani, kampaajamestari, joka oli lähtenyt hakemaan lisäpätevyyksiä myös miesten parturoinnin puolelle. Mistä lienee mallitoimistoista muut näytön suorittajat olleet omat asiakkaansa hakeneet; trenditietoiset ihmiset varmasti muodostavatkin huomattavan osan hienojen parturisalonkien asiakaskunnasta. Hyvä silti, että edes minä edustin mallina peruspartureille tyypillistä persjalkaista perusjunttia.

Olimme sopineet, että Kirsillä oli vapaat kädet minua käsitellessään, ja täytyy myöntää että ulkoinen olemukseni koki taiteilijan käsissä melko huomattavan muutoksen. Nyt taitaisin käydä vähän aikaa melkein fantasia-scifi-tekno-gootti-tiesmistä friikistä. Ja minä kun muutenkin olen sellaisten alakulttuurien mitä suurin ystävä ;-) Ulkoisesti tämä olisi kuulemma juuri omaa tyyliäni. Huhhuh. Ehkä jatkossa kuitenkin riittävät edelleen kokonaisvaltaisesti käyteltävä millin terä hiuksiin ja partahöylä naamaan. Mutta kiitoksia taitavasta työstä ja mielenkiintoisesta kokemuksesta! :-)

Villeistä kampauksista pitäville voi lämpimästi suositella ilmaisia taidonnäytteitä ammattikouluissa järjestettävien hiusalan tutkintojen näyttöasiakkaina. Kannattaa kysyä kuitenkin mahdolliselta hallitukselta ensin kanta asiaan kotona :-)

Ilta kului tietokoneyliannostusta hankkiessa kotikoneella Javan opiskelun parissa. Silmät alkavat painua väkisin kiinni.

The Domesday Book

Tulkoon kirjoitettua sananen myös itse tuomiosunnuntain teemaa sivuten.

Kouluhistoriasta tunnettaneen Englannin 1000-luvun jälkipuoliskolla valloittaneiden normandialaisten hallinnon vuosina 1085-1086 laatima veroluettelo. Luetteloon kerättiin huomattava määrä tietoa vallattujen alueiden taloudellisesta tilanteesta, ja sitä käytettiin - tietenkin - saattamaan kelpo osa tuosta varallisuudesta uusien vallanpitäjien haltuun. Verojen kohteeksi joutuneet nimesivät veroluettelon Tuomiopäivän kirjaksi.

Meikäläinen, monisyisten erityisesti taloushistoriallisten kehityskulkujen vuoksi muutaman vuosisadan nuorempi vastine "Tuomiopäivän kirjalle" on "Vuoden 1571 hopeaveroluettelo". Kotoisen veroluettelon nimi ei taida aivan normandialaisveljensä lailla ruokkia historiallis-romanttista mielikuvitusta ;-) Mielenkiintoista sinänsä, englantilaisiin kansantaruihin ilmestyy rahvaan puolustajan Robin Hoodin hahmo melko pian vuosien 1085-1086 veroluettelon laatimisen jälkeen. Suomen historiaan - ja myös tarinoihin - ilmaantuu jokin aika Älvsborgin linnoituksen lunnaiksi vuonna 1571 kerättyjen hopeaverojen jälkeen muuan ilmajokelainen "pää kero, sininen lakki".

Domesday Bookin nimi pohjautuu tietenkin Raamatun teksteihin: evankeliumeihin ja Johanneksen ilmestykseen. Kristillisissä piireissä viimeinen tuomio jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä siitä pitäisi saarnata, kun taas toiset näkevät ajatuksen tuomiosta ristiriitaisena varsinkin Uuden Testamentin yleisen linjauksen kanssa. Asia kytkeytyy vaikeaan teodikean ongelmaan.

Suomen evankelisluterilaisen kansankirkon pää-äänenkannattajan Kotimaa-lehden viime perjantain numerossa käsiteltiin Raamatun viimeisen tuomion problematiikkaa mielenkiintoisesta historiallisesta ja yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Toiveikas ajatus jumalallisesta kostosta (vuoden 1933 käännös kuvaa asiaa kärkevämmin kuin vuoden 1992 käännös) on kristinuskossakin pohjimmiltaan vanhatestamentillista eli juutalaista perintöä. Se on syntynyt aikana, jolloin paimentolaiskansan rahvaaseen kuulunutta yksilöä, tai aina parempiosaistakaan, ei suojannut mikään käytännössä toimiva oikeuslaitos tai vastaava järjestelmä. Kun vihollissoturit tai rosvot vuodesta toiseen veivät elannon ja hävittivät kodin, keskivertoihmisen näkökulmasta oli helpottavaa uskoa siihen, että paha saa edes joskus palkkansa.

Hämärä tallipiha

Veturitallilla pidettiin päivällä pienimuotoinen joulunavaustapahtuma. Viime vuonna järjestetty vastaava tapahtuma keräsi kiitettävästi yleisöä, vaikka glögitarjoilua ja arktista resiina-ajoa (silloin oli paljon lunta maassa) moottorilla tai ilman erikoisempaa ohjelmaakaan ei oltu järjestetty. Tänään yleisöä taisi olla kokonaista puolenkymmentä henkeä. Omaa väkeä eli talkoolaisia oli enemmän. Syynä asiaan on varmasti ollut vaatimaton tiedotus, jonka suhteen voin päivän kirkollistakin aihetta sivuten omalta osaltani huudahtaa "Mea culpa!"

Varsinaisia töitä ei juuri tehty. Kirjastoa, taukotupaa ja lipunmyyntitiloja lukuunottamatta tallissa ei talvella ole lämmitettyä tilaa. Kääntöpöydän lukituskielten siirtonivelet piti sulattaa veturin pakkasnesteen avulla. Vesi oli päässyt jäätymään pahoihin paikkoihin.

Osoittautui käsittämättömän vaikeaksi vastata erään tiedonhaluisen kysymykseen Dm7-kiskoauton eli "Lättähatun" polttoaineen kulutuksesta. Paikalla kun ei ollut yhtään kyseisellä laitteella ammatikseen ajanutta tai sitä huoltanutta, ja äärimmäisen vähäisen museokäytön aikana kulutusta ei meillä ole erityisesti tilastoitu, jouduimme turvautumaan museon kirjaston tarjontaan. Kumma kyllä, sen paremmin kiskoauton kuljettajan ohjekirja kuin alan harmaa raamattu eli Kalervo Kokkolan ja kumppanien oppikirja "Dieselveturit ja moottorivaunut II" eivät osanneet kertoa kulutuksesta mitään.

Varsinkin atk-alalla naureskellaan vianmääritysoppaiden hyödyttömille ohjeille. Kyllä veturiteollisuudessakin on osattu jo 1960-luvulla. Vika: lämmitysputkistossa on vuoto. Ratkaisu: paikanna ja korjaa vuoto.

Kirjoja selatessa tuli eteen sellainenkin - niin häpeällistä kuin onkin myöntää, mutta itselleni uusi - seikka, että vanha kunnon 95 tuntikilometrin huippunopeuden saavuttava Lättähattu ansaitsisi biturbo-nimen oikeastaan yhtä hyvin kuin hieno urheiluauto.

Lähdin tallilta juuri sopivasti, että polkupyörän dynamoa ei tarvinnut laittaa päälle.

Konesalissa

Kävin puolisoni kanssa iltapäivällä Tampereella. Tällä kertaa joukkoliikennettä suosimattomasti, kun oli asiaa automarkettiinkin. Matkalla kulta ei saanut viritettyä autoradiota Groove FM:lle (hänen suosikkikanavansa ei kuulu kotipuolessa, mutta lähellä Tamperetta kyllä), joten oli tyydyttävä YLEn Tampereen radioon. Sieltä tuli puffi Työväen keskusmuseon avoimien ovien päivästä. Yhteisymmärryksessä päätimme sen perusteella suunnata ensiksi Finlaysonin alueelle.

Edellisestä käynnistämme tuossa museossa oli kulunut jo reilut puoli vuosikymmentä. Paljon oli siinä ajassa muuttunut. Nimensä mukaisesti karusta museosta oli tullut museologian uusien tuulien mukainen mediakeskusmainen laitos. Hyvin tyylikäs sellainen.

Suurella vaivalla rakennettu, elämyksellistä ajankuvaa tarjoamaan pyrkivä perusnäyttely esitteli Tampereen työväen elämää 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle. Pääpaino oli kiitettävällä tavalla työväen arjessa, eli suurelta osin työssä. Työpäivät olivat 1800-luvulla usein 13-14-tuntisia. Kotona käytiin arkisin lähinnä vain nukkumassa, ellei tehtaasta hieman kauempana asuva väsymyksestä etsinyt lepopaikakseen raakapuuvillakasaa tehtaan hiljaisesta nurkasta.

Se tosiasia, että koti oli talouden ensisijaiselle ansiontuojalle vain arkiöiden nukkumapaikka, saattaa selittää silloisen kansan asunto-olojen vaatimattomuutta lähes yhtä paljon kuin matala tulotaso. Vertailun vuoksi toisessa maailmansodassa asemasotavaiheen aikana, jolloin materiaalinen puute oli vähintään yhtä kova kuin tehtaiden työväen keskuudessa 1800-luvulla, sotilaat rakensivat mitä kodikkaimpia korsuja. Joutuivathan he viettämään niissä aikaa paljon enemmän kuin työläisisänsä tai -isoisänsä omissa kodeissaan. Tämä museossa mieleeni käynyt historiallinen ajatelma voidaan tosin kiistää sillä, että yleisen teknisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi 1940-luvun miehet olivat tottuneet vaatimaan laadukkaampaa asumistasoa kuin 1800-luvun loppuvuosikymmenten miehet.

Perusnäyttelyssä ei mässäilty luokkaristiriidoilla eikä edes sisällissodalla. Itse asiassa sisällissotaa kuvaava pieni, helposti huomaamatta ohitettavissa oleva dioraama oli symbolistisuudessaan mitä vaikuttavin. Metsikkö valmistautui kevääseen, mutta kaikki ei ollut aivan kuin normaalina maaliskuun päivänä. Muistaako muuten joku, miten samaisen museon vuosina 1993-1994 pidetyn sisällissodan 75-vuotismuistonäyttelyn juliste herätti aikanaan pienoista kohua? Rauniokaupungin kadulla makaava kuollut lapsi muistutti viiltävällä, mutta terveellisellä tavalla siitä, miten silloin kauhisteltu entinen Jugoslavia ei ollut edes ajallisesti kovin kaukana omasta turvallisesta kodistamme.

Museon helmi oli omasta mielestäni höyrykonenäyttely. Väitän, että se on yksi Tampereen vaikuttavimmista julkisesti avoinna olevista paikoista. Finlaysonin valtakunnan sydämen muodostivat vuosina 1900-1948 rouvasparista Marie ja Helene koostuva kolmipaisunta- eli trippelihöyrykonejärjestelmä massiivisine käyttöpyörineen (anteeksi, jos kiskoliikennealan mieheltä tuli väärä termi). Tuo Sulzer-tyyppiä edustava höyrykonejärjestelmä on ollut Suomen suurin höyrykone.

Höyryn voimalla toimivien Winterthurissa Sveitsissä (samassa kaupungissa muuten toimi tunnettu Schweizerische Lokomotiv- & Maschinenfabrik eli SLM, joka toimitti mm. G-sarjan vetureita VR:lle) valmistettujen koneiden mäntien liike pyöritti halkaisijaltaan yli kahdeksanmetristä käyttöpyörää. Pyörän liike oli 40 tehtaan omana työnä tehdyn paksun köyden välityksellä johdettu edelleen eri osastojen vauhtipyörille ja niiltä vetohihnoja pitkin kutoma- ym. työkoneille. Äärimmäisen mielenkiintoinen järjestelmä.

Höyry johdettiin konesaliin nykyisen liikekeskuksen paikalla sijainneesta pannuhuoneesta. Ensin se laittoi käyttöpyörälle voimansa antaneen männän liikkeelle Marie-koneen korkeapainesylinterissä. Seuraavan se antoi käyttöpyörälle liikettä Helene-koneen keskipainesylinterissä. Tämän jälkeen se vielä vieraili molempien rouvien peräpäässä sijainneissa matalapainesylintereissä antamassa käyttöpyörälle potkua. Näiden samaa höyryä useassa sylinterissä hyödyntäneiden (ainakin rautateillä yhdyskone-nimellä tunnettujen; vetureissa höyry vieraili tosin vain kahdessa sylinterissä) koneiden etu muun tyyppisiin (rautateillä ns. kaksoiskoneet) nähden oli taloudellisuus. Veturien verraten pienissä koneissa ei yhdyskonerakenteella kuitenkaan saavutettu toivottua suorituskykyä. Tehdasoloissa tilanne on varmasti ollut toinen.

Sulzer-koneissa höyrynjakolaitteena toimivat venttiilit. Ratkaisu on luistikoneita katselemaan tottuneen näkökulmasta mielenkiintoinen.

Suurten höyrykoneiden maailmasta olisi helppo tehdä industrialistis-goottilaista kauhuromantiikkaa. Äänimaailma ja runsaat liikkuvat, ammattitaidottomalle vaaralliset komponentit saattavat tuntua pelottavilta nykyajan ihmisen näkökulmasta. Finlaysonin konesali on kuitenkin ollut jo 1900-1920-luvuilla otetuissa valokuvissa lähes steriilin siisti. Eroa vastaavan ajan sairaaloista otettuihin kuviin on vaikea huomata. Finlaysonin sydämen ero jatkuvasti sään ja matkan armoilla olleisiin höyryveturien koneisiin oli silmiinpistävä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Umberto Eco taisi hassahtaa pahemman kerran mielikuvitusmaailman vietäväksi pariisilaisessa vastaavanlaisia luomuksia esittelevässä tieteiden ja tekniikan museossa.

Pannuhuoneessa tilanne tosin lienee ollut muutamaa kertaluokkaa infernaalisempi kuin temppelimäisessä konesalissa.

Konesalin näyttelyssä esillä olleet otteet koneiden käyttöpäiväkirjoista olivat todellista verbaaliakrobatiaa siitä, miten vanhaa tampereenkiältä on aikanaan puhujien omin ajatuksin ja käsin translitteroitu kirjalliseen asuun: "4 pvä karunpualeiselta linjalta ruvettiin vaihtaan tuupeja."

Pieni metanäyttely kertoi siitä, miten esineistä tulee museoesineitä. Yleisökilpailussa pyydettiin tunnistamaan ja luetteloimaan jokin esine. Kehittelimme museoon päätyneistä, mielestämme sääksmäkeläisen metsätyömies ja pienviljelijä Einari Epätoivon käsityönä tehdyistä tukkisaksista oikein virallisen näköisen luettelointikortin.

Pienistä asioista tulee hyvä mieli

Aamu oli harvinaisen ankea kolmen tunnin yöunien jälkeen. Eikä unet vienyt asiakaan mikään miellyttävä ollut.

Töissä päivä valkeni. Hassua, miten voi tulla hyvä mieli niin pienestä asiasta kuin rakennustekniikan ammattilaisten käyttämän laseretäisyysmittarin kokeiltavaksi saamisesta. Se oli kaikessa tarkoituksenmukaisuudessaan hieno laite. Leica merkiltään.

Illansuussa selatussa päivän Hämeen Sanomissa oli pikku-uutinen, joka olisi voinut olla vaikka radiohupailusta. Siinä kerrottiin, miten Lahdessa joulunavaus suoritetaan tulevana lauantaina pudottamalla kolme Itämään tietäjää lentokoneesta (toki laskuvarjoin). Homman oli junaillut keskustaisäntä Pokko Lemminkäinen (vaikka nimi ei taidakaan tulla minkään alueen GT-kartasta, kuulostaa se hyvin alivaltiosihteerimäiseltä :-)

Tässäkin kylässä toteutetaan joulunavaustapahtuma huomenna. Jotta myös rautatieasemalla olisi vähän lisävaloa, kävin lainaamassa veturitallilta sähköistetyn vaihteenasetin m/1922:n lyhdyn ja Hanomag-höyrysäiliöveturin lyhdyn. Kyseinen vaihteenasetin, joka itsenäisyyden ajan alkuvuosina vähitellen korvasi vanhan "pääskysenpyrstön", on mielestäni hyvin kaunis esine. Höyrysäiliöveturi puolestaan on hyvin mielenkiintoinen tekninen innovaatio. Valo ei heti syttynyt, vaikka tallilla kokeillessa nuo vielä paloivat iloisesti. Syy osoittautui niin yksinkertaiseksi kuin yhden sulaketaulun palaneeksi 10 ampeerin sulakkeeksi. Asemalla ei ollut enää työväkeä, joten matka lähimarkettiin vaadittiin.

Moni päätien varrella sijaitseva kauppaliike oli somistanut näyteikkunansa joulutunnelmiin. Periaatteesta en laittanut joulukoristeita rautatieaseman vitriiniin vielä näin vanhan kirkkovuoden puolella. Lämpimät valot riittäkööt.

Lisää muminaa keskusteluihin

En malta omalla mitättömällä panoksellani olla puuttumatta parin viime päivän aikana weblogeissa nuorisosta käytyyn mielenkiintoiseen keskusteluun. Kuten taannoisessa koulukiusaamiskeskustelussakin, ovat näkemykset nuorten enemmän tai vähemmän järkevistä ajatusmalleista ja niiden muuntumisesta kautta vuosikymmenten riippuvaisia tulkitsijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan. Ennen kattavaa todellista tutkimusta asiasta meillä on yhtä monta totuutta kuin tulkitsijaakin.

Ainakin Panu Höglund ja Tommi Perkola ovat olleet sitä mieltä, että nykyajan nuorisoa eivät houkuttele ihanteet rajusta elämästä samaan tapaan kuin pari vuosikymmentä sitten. Vai näyttikö itse nuorena ollessa rajujen asioiden ihannoinnilta sellainen, mille tänään, aikuisena, vain tyydytään virnistämään nuorten toimintaa seuratessa?

Entä ovatko nuorisomediakulttuuria luovat ihmiset itse rankan nuoruuden läpikäyneitä? Vai ovatko he(kin) olleet nuorina sitä tasaista, kunnollista valtavirtaa, jonka rankin nuoruuden kokemus oli yksi hörppy liikaa helmeilevää omenaviiniä, kun Dingo esiintyi Särkässä (taisi tulla hieman sukupuolipainottunut ilmaisu; korjataan kohta)? Mediakulttuurintuotantoon päästessään nämä ylläpitävät ja uusintavat sitä samaa nuoruuden myyttiä, joka enemmän kuin todellisiin kokemuksiin, perustuu kuvitelmaan siitä, millaista olisi elää "todellinen" nuoruus pulpettien, soittotuntien, pelikenttien ja kodin turvallisen maailman ulkopuolella.

Ei 1980-luvun nuorisokulttuuriin minusta kuulunut mikään rankkojen kokemusten etsiminen. Tai no jaa. Tämän päivän 13-vuotiaat kaahaavat poliisia pakoon varastetuista autoista kertovissa tietokonepeleissä. 1980-luvun alun sällit tekivät sitä reaalimaailmassa koulun käsityötuntien tuotoksina viritetyillä mopoilla :-) Parin vuosikymmenen takaisten nuorten poikien statussymbolit - mopo ja ilmakivääri - olivat konkreettisina esineinä reaalimaailmasta vähemmän vieraantuneita ja siinä mielessä kiistämättä rankempia mediakulttuurin tarjoileman viihteen ilmentymiä kuin tämän päivän virtuaalistettuun todellisuuskuvaan perustuvat tietokonepelit, liveroolipelit, weblogit ja muu vastaava kulttuuri.

Mutta silti peruskoulun jälkeen kipitettiin kiltisti ammattikouluun tai lukioon. Ei kukaan oikeasti kaivannut rankkoja kokemuksia. Rappion tie pelotti lähtökohdista riippumatta. Nykyään useampi nuori kuin ennen jää syrjään peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta ja/tai työkokemuksesta ja sitä kautta saa tai hankkii vanhempaa sukupolvea helpommin avaimet eri tavoin rankkaan elämään. Se tosin ei ole läheskään yksin näiden nuorten itsensä syy.

En yritäkään kiistää, että jonkun muun vaikkapa juuri 1980-luvulla nuoruutensa eläneen henkilökohtainen todellisuus olisi toisenlainen.

Sitten lisää valitusta itseä parempien kirjoittajien teksteistä. Nimimerkki "Misu" kirjoittaa siitä, miten aikuistunut, yksilöllisyytensä löytänyt ihminen pyrkii vahvistamaan yksilöllisyyttään ja riippumattomuuttaan useilla elämänkentillä. Puuttumatta sen paremmin asian ihmissuhdeaspektiin väitän, että vaikka yksilö arvostaisi itsensä ja oman yksilöllisyytensä miten korkealle tahansa, hän ei ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta ole mainittavassa määrin kanssasisartaan tai -veljeään erityisempi henkilö, millä seikalla saattaa joissakin tilanteissa olla hämmentävä vaikutus. Nyky-yhteiskunnan elinkeinorakennetta ja huoltosuhteita tarkastellen yksilön riippumattomuus on vitsi. Tosin niin huono vitsi, että sen toteutumista ei koskaan toivo näkevänsä.

Hypnopolis ja Frankfurt

Päätin kirjoittaa tänään asioista, joista en oikeasti tiedä enkä ymmärrä mitään. Vaikka Kalevankankaalla kävisi vain tietokoneohjelmoinnin ja halvan kahvin vuoksi, tarttuuko sieltä jotain pöpöjä?

Lukaisin Kulttuurivihkot-lehden alkusyksyllä ilmestyneestä numerosta Harri Veivon kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin julkisen tilan vähenemistä kaupunkisuunnittelussa. Itse artikkeli oli lähinnä historian pintakerrosten raapimista, joka valitettavasti on monien mielenkiintoisella tavalla sosiologisesti asioita tarkastelevien kirjoittajien paheita. Sanottavaa (ja joskus julistettavaakin) heillä on niin paljon, että historiallisia ilmiöitä ei ehditä tarkastella kokonaisvaltaisesti, vaan kehityskulkuja aggregoidaan sopivalla tavalla selittäviksi suuriksi linjoiksi, jollaisena historiallinen todellisuus eigentlich nicht gewesen. Väitän, että esimerkiksi sellainen käsite kuin "moderni" on oikealle historiantutkimukselle vieras, karttaahan se jopa Suomen oloissa sellaistakin, huomattavasti "modernia" vähälähteisempää aikaa kuvaava yleiskäsitettä kuin "keskiaika".

Vaihteenasetin on käännetty nyt sivuraiteelle. Toisinaan epähistoriallisuuteen sortuvassa ajattelussa viitataan niinsanotun Frankfurtin koulukunnan muodostamiin teorioihin. Frankfurtilainen kriittinen teoria nähdään usein vastalauseena perinteistä tieteellistä ajattelua vastaan. Varsinkin luonnontieteiden ja niitä soveltavien tieteiden edustajat näkevät frankfurtilaisen termin "traditionaalinen teoria" punaisena vaatteena, joka muka halventaa heidän tutkimuskulttuuriaan. Taas: Wie es eigentlich gewesen? Frankfurtin koulukunnan koti oli tiedekorkeakoulun yhteyteen perustettu Institut für Sozialforschung. Luulen, että frankfurtilaisten kriittistä teoriaa tulisi lukea yhteiskunnan tutkimuksen näkökulmasta eikä yleisenä kaikenkattavana teoriana. Voidaan jopa kysyä, missä määrin se soveltuu historiallisten asioiden tutkimukseen, vaikka ainakin Horkheimer taisi asetella jonkinlaista historiantutkijankin viittaa harteilleen.

Frankfurtin herrojen hyvin provosoivan - etten sanoisi joitakin 1990-luvun alussa Suomessa muodissa olleita yhteiskuntatieteellisiä virtauksia harhaanjohtavalla tavalla palvelevan - nimen saaneessa käännetyssä esseekokoelmassa "Järjen kritiikki" (Vastapaino 1991) Adorno painottaa empiirisen tutkimuksen eikä niinkään suurien linjanvetojen merkitystä kirjoitelmassaan "Sosiologia ja empiirinen tutkimus". Ylipäätään Frankfurtin herroja taidetaan usein lukea heidän teksteistään erilaisia poliittisia tarkoituksia varten tehtyjen tulkintojen silmälasit päässä. Tekstejä ei nähdä omassa historiallisessa kontekstissaan, äärideterministisen, fasistisen totalitarismin mahdollistaman "järjen" kritiikkinä vaan ylipäätään länsimaisen rationalismin kritiikkinä. Herrat Adorno, Horkheimer & kumppanit lienevät kääntäneet kylkeään viimeisessä leposijassaan useammankin kerran, kun heidän ajatuksillaan on varsinkin vasemmiston äärilaidan 1970-luvulla tapahtuneen intellektualisoitumisen (vai intellektualisoinnin, olisi mielestäni aatehistorian tutkijoille hyvä kysymys) jälkeen perusteltu toisensuuntaisen totalitarismin ihannointia.

Kulkutie takaisin pääraiteelle on vapaa. Niin juu, mitäs mun taas pitikään sanoa? Tässä mainitussa Kulttuurivihkojen artikkelin lopussa esitetään mielenkiintoinen näkökulma, jonka mukaan nykyisten kaupunkien keskustojen suunnittelu tähtää maksimoimaan yhteydet muualle, pois kyseisestä paikasta ja tilasta. Sitä artikkelissa kutsutaan hypnopolikseksi. Isojen, perinteikkäiden kaupunkien keskustoissa ei sen paremmin taloudellisten, lainsäädännöllisten, kunnallispoliittisten kuin esteettistenkään syiden perusteella ole yleensä mahdollisuuksia huomattavan radikaaleihin muutoksiin. Mutta eivätkö monet pienet, kehittyvät tai kehittymishaluiset, kunnat juuri mainosta itseään - varmasti huomaamattaan - hypnopoliksina? Mainoslauseissa vilisevät hyvät yhteydet muualle, sinne jonnekin, missä varsinainen elämä on.

Itse Kulttuurivihkot-lehdellä on kai aikanaan ollut melko raju ja radikaali maine. Lieneekö suurin aatteiden palo jo hiipunut, mutta minusta ainakaan tuota selaamaani numeroa oli sisältönsä perusteella vaikea erottaa monesta maineeltaan vähemmän raisusta, city-ihmisille suunnatusta kulttuuriasioita käsittelevästä lehdestä, kuten Voimasta.

Olen lupautunut koe-eläimeksi ensi viikolla toteutettavaan parturimestarien näyttöön. Kumma, että joku haluaa mallin, josta ei millään konstilla saa hyvän näköistä. Yhtä kaikki, etukäteistoimenpiteenä olin tänään niin hienostuneen toimenpiteen kuin värianalyysin kohteena. Olen kuulemma joka suhteessa hyvin kylmä. Taisi löytyä se eräässä weblog-maailman klassikoksi muodostuneessa pilkkatarinassa mainittu olminvärinen yksilö.

Niille olminvärisille oli ominaista heikko motoriikka. Edelleen täsmää. Dojolla en taaskaan kyennyt kärrynpyöriä akrobaattisempiin saavutuksiin. Erisuuntaiset hyppykuperkeikat ovat kaukainen haave. Kärrynpyörätkin muistuttavat toissapäivänä mainitsemassani vanhassa Spede-filmissä kuvattuja köyhän kansan kärryjen neliskanttisia pyöriä. En voinut olla hymyilemättä, kun treenit vetänyt taitava nuorukainen sai yhdeltä harjoittelijalta suomalaiskansallisen hyväntahtoisen "Mene sirkukseen, saatana" -letkauksen. Taas sivuraiteelle: tuon tyyppinen ilmaisu on niitä täkäläiseen mieskulttuuriin kuuluvia ilmiöitä, jotka kyseisestä kulttuurista ulkopuolisen on vaarallisen helppo tulkita väärin. Se on ihailun osoitus. Linna on Tuntemattomassa sotilaassaan ilmaissut tämän hyvin:
"Koskelan korsu oli tehty lähikylästä tuodusta tsasounasta, ja sen vuoksi siinä ei ollut luteita, kuten asuinrakennuksista tehdyissä korsuissa. Koskela senkin seikan oli huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miesten keskuudessa: Kaikki se saatanan kyylä huomaakin."
Viime viikkoisten kohellusteni muistojen vuoksi jätin treenien lopun kaksi vapaaottelua väliin. Tuli lintsarin olo.

Vanhassa vara parempi

Työmaalla vanha konsti osoittautui taas kerran uusia paremmaksi. Uuden HP ProCurve-kytkimen konfigurointi ei ottanut onnistuakseen hienossa web-pohjaisessa sovelluksessa, mutta toimi hienosti komentopohjaisen telnet-pääteyhteyden avulla. Web-sovellus otti kiltisti vastaan kaikki parametrit, mutta muutokset eivät välittyneet laitteelle asti.

Kytkimen hallinnan kaltaisten, hyvin rajattuun käyttötarkoitukseen tehtyjen ja sikäli periaatteessa yksinkertaisten sovellusten haavoittuvuus kasvaa, kun niitä käyttäjäystävällisyyden vuoksi kuormitetaan käyttöliittymän vaatimuksilla. Sulautettu web-palvelin pelkän käyttöliittymän takia on melko raskas ratkaisu kytkimen konfigurointiin, kun vähemmälläkin tullaan toimeen. Eikä näemmä edes kovin toimiva.

Entä onko itsestään selvää, että web-pohjainen - tai yleensä graafinen - käyttöliittymä on kaikissa tapauksissa helppokäyttöisempi kuin komentoikkunassa toimiva valikkopohjainen vastaava? Vai onko kyse joistakin dogmeiksi jähmettyneistä näkemyksistä?

HP:n suunnittelijoille iso plussa siitä, että pääteyhteyspohjainen konfigurointipalvelu oli laitteeseen jätetty. Toisessa työkohteessa, Buffalon WLAN-tukiasemassa sellaista ei ollut. Siinä tosin web-pohjainen järjestelmä hoiti tehtävänsä kunnialla.

Asiaan liittymättömänä hajahuomiona: odottaessa myöhässä olevan junan lähtöä saa matkustajaratapihalla pyörivä vaihtoveturi joskus aikaan samantapaisen tunteen kuin kaksi keskenään juoruilevaa asiakaspalvelijaa jonon kasvaessa tiskin edessä. Junaohjaus Tampereen kokoisella ratapihalla on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia, ja vaihtoveturilla oli varmasti yleisen liikenteen sujuvuuden vuoksi perusteltu syy viivyttää P832:n lähtöä. Sikäli sääli, että se oli tavallisista tavallisin Dv12. Vaikkapa Dv16:tta olisi katsellut pyörähtelemässä oikein mielellään.

Atk:lla tehokkuutta toimintaan

Tenttikuorikäytäntö lienee monille erilaisissa oppilaitoksissa opiskelleille tuttu. Periaatteessa järjestelmä palvelee aika näppärästi sekä ilmoittautumista, vastauspaperien koottua palauttamista että toimittamista oikealle tarkastajalle. Ilmoittautuminen voidaan hoitaa nykyään kai aika monessa koulussa atk:n avulla, mutta vastausten - konkreettisten paperien - palauttamista atk-järjestelmät harvoin voivat palvella samaan tapaan kuin tenttikuoret.

Kuulin, miten eräässä tamperelaisessa oppilaitoksessa on käytössä melko mielenkiintoinen sovellus verkossa tapahtuvan ilmoittautumisen ja tenttikuoren käyttämisen välillä. Opiskelija ilmoittautuu tenttiin verkossa, jonka jälkeen tentistä vastaava opettaja saa ilmoittautuneiden tiedot ja täyttää itse vastausten palauttamisessa tarvittavat tenttikuoret opiskelijoille. Oppilaitos ei taida arvostaa opiskelijoidensa kirjoitustaitoa kovin korkealle. Vai lieneekö opettajilla pulaa työstä? Minulle tuli muistikuva jostain mustavalkoajan historiallisaiheisesta Spede-filmistä, missä Nottinghamin sheriffin ja Klaus Flemingin risteytyksen tapainen pahis-hahmo kehitti talonpojille ketjuvartisen lapion työn tehostamiseksi.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Kyllä, tietokoneiden äänikorttien MIDI-ohjattavien syntetisaattoripiirien osalta ainakin. Oli kuuntelussa sitten Mauro Farinan ja kaverien "My desire", Robert Milesin "Children" tai itsensä Michel Mauricenpoika Jarren "Souvenir de Chine" tai "Rendez-vous II", toistaa puolisoni (tosin alunperinkin kai ammatilliseen käyttöön tarkoitettu) Kilpikonnarannikon edellisen vuosikymmenen puolivälin tuote 4 MB:n ROM- ja 3 MB:n RAM-muistillaan MIDI-tiedostoja paljon kauniimmin kuin nykypäivän Sound Blaster Audigy 2 Platimum -kortti.

Vanhaa musiikkia on soitettava vanhoin soittimin? Pettymyskin voi joskus olla iloinen huomio.

Ja lisää rautatieasiaa harrastepohjalta

Et tu, Brute! Merkkikysymykseen piti joskus asiaa paremmin tuntematta olla ottavinaan kantaa, ja tapparammiästen mukana seisoin Rocon joukoissa. Märklin - vain yksi kisko liikaa ;-) Kiitos paljon paitavinkeistä! Erityisesti sitä Avohoidossa-tekstillä koristettua olenkin kaipaillut siitä saakka, kun joskus Hämeen Sanomissa - tuossa urheilun ja sotilasparaatien erikoislehdessä - joku taiteilija tai vastaava poseerasi sellainen yllään.

Joskus aiemminkin mainitsemani retken toteutumisessa onkin eilen puhutun perusteella yksi mutta lisää. Alsthomin kun pitäisi jyristä tuon kuuluisan päivämäärän 14.12.2003 jälkeen. Vai onnistutaanko se ajamaan VR Osakeyhtiön turvallisuustodistuksen alla?