Universitas

Puolisoni vietti helluntaipyhää työn merkeissä Viialassa. Päädyin tekemään toista kuukautta rästissä olleet pöytäkirjat yhdistykselle ja liitolle. Tuollaiset hommat pitäisi hoitaa pois mahdollisimman nopeasti tai muuten käy näin, että ne hautautuvat muiden alle.

Kun helluntaita ei ole tullut vietettyä tämän hengellisemmissä merkeissä, kirjoitettakoon vielä hieman toissapäiväisen ja miksei eilisenkin tekstin tiimoilta. Toissapäiväisessä tekstissä kutsuin Suomen evankelisluterilaista kirkkoa moniarvoiseksi oppirakennelmaksi. Näyttää tosiaan siltä, että kirkosta on vaivihkaa kehittymässä nykyajan universitas, vapaan ajattelun foorumi.

Kirkko on yhteiskunnassamme niitä harvoja virallisia instituutioita, joiden sisällä sallitaan myös ns. poliittisesti epäkorrekteja mielenilmauksia, kuten kielteiset kannat homoseksuaalisuuteen. Se, että kyseisiä näkemyksiä sallitaan, ei tarkoita, että kirkko olisi niiden puolella. On kaksi eri asiaa sallia jotakin ja kannattaa jotakin, ja on erityisen tärkeää huomata, että kirkon sisällä on kantoja - ehkä vallitseviakin - jotka eivät poikkea yhteiskunnan valtavirrasta. Asian ydin on se, että valtavirrasta poikkeavatkin näkemykset ovat mahdollisia.

Edelliseen liittyen kirkko sallii, kenties pitkin hampain, mutta kuitenkin, myös ideologiansa perustavanlaatuisen kritiikin. Tästä esimerkkeinä ovat yhtäältä mm. Pursiaisen 1960-vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki, Kylliäisen alkukirkon taiteesta ammentava "Kaikki pääsevät taivaaseen" -näkemys tai Myllykosken historialliskriittinen käsitys pääsiäisajan tapahtumista, ja toisaalta esimerkiksi Koiviston ja "nokialaisten" harjoittama karismaattisuus.

Evankelisluterilaista kirkkoa on kritisoitu yhtenäisen opin ja linjausten puutteesta, mikä on omiaan johtamaan ideologiselle auktoriteetille alistumista kaipaavat muiden oppijärjestelmien, kuten ns. vapaiden kirkkokuntien tai herätysliikkeiden, ei-kristillisten uskontojen tai ns. vapaa-ajattelun kaltaisten ateististen näkemysten piiriin. Kirkon vahvuus on siinä, että se kykenee sallimaan sisällään hyvin monenlaista, myös keskenään ristiriitaista, ajattelua, mutta sen heikkous on siinä, että yksittäiset ihmiset - myöskään muodinmukainen pseudo-moniarvoväki - eivät tähän useinkaan kykene ja siksi karttavat kirkkoa.

Kirkko on niitä harvoja oppirakennelmia, joka pohjimmiltaan karttaa "oikeiden" ajattelutapojen tyrkyttämistä. Kirkko toki nojaa käsityksiään Raamattuun ja tiettyihin sen kanssa enemmän tai vähemmän sopusoinnussa oleviin teologis-filosofisiin linjoihin, mutta ei kuitenkaan väitä omistavansa lopullista tai kokonaista totuutta edes tärkeänä pitämistään asioista. Rohkenen väittää, että luterilaisen kirkon piirissä ajattelu on vapaampaa kuin esimerkiksi ns. tiedemaailman piirissä, jossa se on sidottu sellaisiin ihmisten itselleen rakentamiin uskomusjärjestelmiin kuin logiikkaan.

Edellä sanottu tarkoituksellisen provokatiivinen väite koskee luonnollisesti lähinnä metafyysisiä kysymyksiä eli ns. "perimmäisiä asioita". Luterilaisuudessa osataan tehdä pesäero empiirisen ja metafyysisen maailman välille, eikä pyritä käsittelemään metafyysistä maailmaa liiaksi empiirisen maailman työkaluilla.

Mikäli kehitys niin kirkon kuin sen ulkopuolisenkin maailman osalta jatkuu nykyisenkaltaisena, en ihmettele, jos jo muutaman kymmenen vuoden päästä evankelisluterilainen kirkko - mikä sen asema silloin onkaan - on instituutio, jonka piirissä harjoitetaan vapainta yhteiskunnallista ja tieteellistä ajattelua.