Gaudeamus igitur

Tänään koulujen päättäjäispäivänä pääsin onnittelemaan kahta toisen asteen ammatillisen perustutkinnon suorittanutta nuorta. Veturitallilla talkoita aloittelevien joukossa päivänsankarina oli tuore kiinteistönhoitaja. Tallille ei tosin tullut jäätyä pitkäksi aikaa, kun auton nokka suunnattiin Hyvinkäälle vastavalmistunutta leipuri-kondiittoria juhlimaan.

Ainakin viimeksimainittu ammattikunta on ottanut käyttöön ylioppilaslakkiin rinnastettavan ammattilakin. Minusta on hyvä asia, että toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneet ovat ryhtyneet käyttämään samantyyppisiä oppineisuutensa symboleita kuin toisen samantasoisen koulutuksen, ylioppilastutkinnon, suorittaneet.

Pettymyksekseni Hesarin kuukausiliitteessä ei ollut monen sivun juttua ammattikoulusta valmistuneista, kuten vuosi sitten oli jonkun sikäläisen lukion ylioppilaista. Tosin Helsingin paikallislehti tuntuu katselevan yhteiskuntaan liittyviä asioita muutenkin melko kapeasta putkesta.

Ammatilliseen koulutukseen ei kaikilla tahoilla muutenkaan tunnuta osaavan suhtautua asiallisesti. Joensuun yliopistossa sosiologian tieteenalaan kuuluvan väitöskirjan alkuvuodesta julkaissut Mari Käyhkö tutki Pohjois-Karjalan ammattiopiston koti- laitostalous- ja puhdistuspalvelualan opiskelijoiden koulutusta löytäen sieltä eräänlaisen piilo-opetussuunnitelman muodossa indoktrinaatiota, joka tutkijan mielestä sosiaalistaa opiskelijoita kontrolloituun ja alaluokkaiseen asemaan.

Käyhkön tutkimustuloksia kritisoivat reilu kuukausi sitten Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n Opettaja-lehdessä Pohjois-Karjalan ammattiopiston puhdistuspalvelualan opettajat, koska kokivat Käyhkön löytäneen sellaista, mitä koulutuksessa ei ole. Viimeisessä Opettaja-lehdessä Käyhköä puolustamaan nousivat joensuulaisprofessorit Leena Koski ja Ari Antikainen. He toteavat tieteenalansa lähtökohdista Käyhkön tutkimuksen käytettyjen menetelmien puitteissa keskitasoista paremmaksi, eikä tähän varmasti ole kellään mitään sanomista. Mutta muilta osin professorien vastaus ei voi olla synnyttämättä myötähäpeän tunnetta. Kun väitöstutkimusta arvostelleet opettajat olivat kritisoineet mm. sitä, että Käyhkön etnografinen tutkimus ei ole missään määrin tilastollisesti kattava, professorit vastaavat, että (1) Käyhkön tutkimus ei ole tilastolliseen edustavuuteen perustuva otantatutkimus ja (2) se ei kohdistu yksittäisiin opiskelijoihin, opettajiin tai oppilaitoksiin, vaan niihin vaatimuksiin, joita koulutusyhteiskunta asettaa nuorille. Eivätkö professorien kaksi väittämää ole loogisessa ristiriidassa keskenään? Voidaanko yhtäältä etnografiseen menetelmään eli lähinnä tarinankertomiseen ja toisaalta yhden oppilaitoksen yhteen vuosiluokkaan perustuvan tutkimuksen pohjalta todellakin tehdä koko koulutusyhteiskuntaa koskevia johtopäätöksiä?

Ylipäätään professorit tuntuvat mielipidekirjoituksessaan suhtautuvan toisen asteen ammatilliseen koulutukseen samalla tavalla ylhäältä katsoen kuin tutkija Käyhkö itse on tehnyt. Onko heillä siihen varaa, jos heidän oman ammattialansa, tieteenteon, hallinta on sellaisissa kantimissa, joihin edellä viittaan?

Voi olla epäoikeudenmukaista arvostella puhtain aikein liikkeellä ollutta tutkijaa näin, mutta minusta vaikuttaa siltä, että tutkimuksessa on ollut keskeistä tuoda esiin eräitä viime- ja edellisvuosisadan dialektisia kysymyksiä (ruumis vs. sen kontrolli, työväestö vs. muut yhteiskuntakerrostumat, naiset vs. miehet). Tutkija ei välttämättä itse tajua olevansa polkemassa kirkasotsaisia emansipatorisia tavoitteitaan asettamalla tutkimuskohteensa jo valmiiksi alisteiseen asemaan luomalla jo teoreettisessa viitekehyksessään toiseuden, johon tässä tapauksessa kuuluvat ammatillinen koulutus ja sen suorittajat. Tutkimuksen lähtökohdat kun korostavat sitä, miten tutkimuskohde on tätä toiseutta niin koulutuksellisen että yhteiskunnallisen asemansa kuin sukupuolensakin osalta.

Tiedekorkeakouluille ja erityisesti nyt käsitellyn kaltaisille tieteenaloille itselleen tietenkin on edullista ylläpitää käsitystä ammatillisen koulutuksen toiseudesta. Muutenhan on vaarana, että valtion talousarvion pääluokka 29:n määrärahoja ryhdyttäisiin suuntaamaan kertomakirjallisuuden kirjoittamisen sijasta johonkin yhteiskuntaa hyödyttävään koulutustoimintaan, vaikkapa - sus siunatkoon - ammatilliseen koulutukseen ;-)

Yhtä kaikki, onnea ja menestystä niin ammattikouluista valmistuneet kuin ylioppilaatkin!

(Edit: Linkkejä käsiteltyihin kirjoituksiin lisätty 4.6.2006.)