Pellavaa

Viimeaikojen työkalut ovat olleet muun muassa ikkunakitti ja lasta. Pellavapohjainen kitti on helppo tasoitettava ja ystävällinen vanhalle puulle. Mutta joidenkin siivekkäiden nokkaan se tapaa maistua liian herkulliselta. Asia täytyy yrittää korjata pintakäsittelyn avulla, kunhan kitti on kuivunut muutaman päivän. Ehkä pitäisi järjestää joku sydänkuvioisen pyyhkeen päälle pötköttelemään asettautunutta Vilmaa hurjempi linnunpelätti.

Tänään olivat hommana kirjastohuoneen ikkunat, etelään nekin. Vierekkäisistä ulkopokista toisessa jäljellä ollut kitti lähti taltan ja vasaran kanssa, toisessa taas puukonterää kääntämällä. Mielenkiintoista. Pohjustusaineen vahva pellavainen tuoksu luo iltatunnelmaa.

Tuli mieleen, mahtaako tuossa vähän matkan päässä kulkevalla radalla (Tl-Tku ratalinja alkupäästään muutettuna valmistunut vuonna 1968) olla ajanut Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n valmistamia vetureita.

Oi Herra luoksein jää, jo ilta on, ja kadonnut on valo auringon

Kukapa ei tykkäisi kauniista prinsessoista. Siksi tällainen kesäillan kuva takavuosilta.

Puuhapäivä

Haimme kesäpäivän puuhapussin paikallisesta Värikaupasta. Sitten pehmeä hiomapaperi, tummaa pölyä, imurointia ja sen jälkeen erehdyttävästi vernissalta tuoksuva, nykytiedon mukaan toivottavasti kuitenkin jotain muuta kuin pellavaista sisältävä, pohjuste. Puutavaraa päätimme vaihtaa mahdollisimman vähän, mutta muuan lista oli välttämätön. Onneksi löytyi liiterin ylisiltä puolen vuosikymmenen takaisten kesäpuuhien jäljiltä puutavaraa, joka höylän kevyen, tai ei aina niin kevyenkään, kosketuksen jälkeen oli valmis tehtäväänsä.

Mistä tuli mieleeni, että en ole eläessäni joutunut ostamaan höylää. Vuosia sitten sain haltuuni yhden, sotaa edeltävien vuosien Sortavalasta peräisin olevan. Isän peruja sain myöhemmin tänäänkin käyttämäni, yhä hyvässä terässä olevan pienen, ja toisen samanmoisen isomman. Siinä lukee "Made in Germany". East-sana oli jostain syystä jätetty edestä pois. Terä leikkaa tänäänkin yhtä hyvin kuin kallein aikalaisensa Stanley.

Korjataanpa, yhden kaamean kavahöylän olen sittenkin ostanut. Mutta sitä ei tänään tarvittu.

Iltalenkillä ylämäessä mittari näytti viittä vaille laskennallista vuosittain alenevaa maksimia. Tuntui mukavalta, että ei tuntunut ikävältä. Kadehdin vierellä gasellinaskeltaneen lukemia.

Ikävää oli se, että pohjusten ja lakkabensiinin raskas henkäys oli illaksi laskeutunut saunaan saakka.

Juhannuksen jälkeistä elämää

Päätimme hakea pyhäpäivän päivällisen valmiiksi tehtynä. Vaihtoehtoja mietittiin niin Valkeakoskelta kuin Toijalastakin, ja viimeksi mainittuun päädyttiin. Rautatieharrastajien kantapaikassa oli tupa täynnä väkeä, mutta koko henkilökunta aivan oudon näköistä. Lieneekö tapahtunut muutoksia sitten viime näkemän.

Autoa talliin ajettaessa jäimme pihalle kääntämään kasvihuoneen kasvusäkin tomaatinvarsille otollisempaan suuntaan. Puolisoni meistä näppäräsormisempana jäi käännön jälkeen sitomaan tukirakenteiden narut uudelleen. Sisällä jonkin aikaa oltuani ihmettelin, kun hän ei kuulu palaavan pihalta. Läheisessä leikkipuistossa luultavasti kaikkien voimassaolevien määräysten vastainen ketjurakenteinen karuselli vaikutti pitävän kilkatustaan. Läheisten talojen lapset siellä, Markuksen tyttäret tai naapurinsa, ajattelin. Meni tovi ja toinenkin, kun tajusin että ääni ei tule leikkipuistosta eikä edes matkapuhelimesta vaan ovikellosta. Ovikello kuluu yläkerran työhuoneeseeni huonosti varsinkin jos parilla ylimääräisellä kotelotuulettimella varustettu tietokone on käynnissä. Lukkojen taakse pihalle jääneellä oli jonkin verran sanomista päästyään sisään. Anteeksi.

Tämä blogi täyttää tänään kolme vuotta. Kehitystä ei taida sanottavammin olla tapahtunut. Olisiko kaivattukaan? Semmosta se on, meitin tämmösten ihmisten elämä.

Huomasin muuten, että tätä kirjoitettaessa kello on sorsapoikue :-)

Hyvät Jussit

niin laiturin päässä kuin täällä kuivalla maallakin oleville!

Vihta tuli tehtyä Ratahallintokeskuksen mailla. Sitten viime näkemän on paljon koivuja kaadettu.


Paljon on vettä virrannut Lontilanjoessa siitä, kun kansaa kuljetettiin kunnan yleisille juhannusjuhlille Lättähatulla. Kymmenen vuotta viimeisestä kerrastako jo on?

Tutkintopäivä

Päivä (julkaisuajankohdan mukaan eilinen) tuli vietettyä työmaalla viileässä kellarikopissa muutaman juoksevan asian hoitamisen parissa. Sitten katsastusasema tutki autoa, ja kesäyliopisto sen toista omistajaa. Katsastusasema totesi kulkupelin kelvolliseksi, joten tällä kertaa kumipyörillä paperikoneiden kaupungista konepajojen kaupunkiin. Matkalla juustosämpylä mallia nostalginen arkkitehtonisesti mielenkiintoisella huoltoasemalla, joka kunnioitettavalla tavalla sinnittelee vanhan kolmostien varressa, Lempäälän tuolla puolen, syrjässä nykyisistä maantieliikenteen valtavirroista.

Latinan alkeiskurssin kokeessa piti kääntää pätkä Vergiliuksen Aeneas-eeposta, kohdasta, jossa kerrotaan Didon kohtalosta. Järkevää tai ei, käytin mutu-tuntumalta raamatullista ilmaisua. Läheskään cajandermaiseen tai mannismaiseen runomittaan en kykene, mutta asiasuomikin tuntui sopimattomalta. Joten Aeneas muun muassa "joutui murheen valtaan". Kokeessa sai käyttää sanakirjaa apuna, eikä 1930-luvulta periytyvä opukseni kovin aktiivisesti ohjannut nykykielen suuntaan.

Kielioppitehtävä olisi varmasti ollut helppo lukiolaiselle tai yliopisto-opintojaan aloittelevalle, jolla olisi tuoreessa muistissa peruskoulun ja toisen asteen opin tarjoama vahva kielioppipohja. Nyt piti määritellä verbejä tyyliin "aktiivin indikatiivin preesensin yksikön toinen persoona". Vaikka voin täydestä sydämestä kiittää erityisesti peruskoulussa saadusta erinomaisesta suomen kieliopin opetuksesta, ovat latinan kielessä jo tapaluokat hieman suomesta poikkeavia ja siksi hankalia. Vääriä konjunktiiveja jäi haaviin liikaa, kun yritin hatarasti päätellä ut- ja cum-sivulauseiden tyyppejä. Olisi ollut järkevämpää keskittyä muoto-opillisiin seikkoihin. Suurimpana hankaluutena tietenkin oli yleinen tottumattomuuteni. Keksinpä kaiken muun hassun lomassa sellaisenkin kuin "infinitiivin pluskvamperfekti", vaikka infinitiivin aikamuotoja ovat vain preesens ja perfekti. Onpahan kokeen tarkastajalla ainakin hauskaa lukiessaan omaperäisiä kieliopillisia termejä.

Kielioppipainotteisen alkeiskurssin pohjalta uskallan olla sitä mieltä, että latina olisi matematiikkaa järkevämpi yleisaine tietokoneohjelmointiin tähtäävissä toisen asteen ammatillisissa koulutusohjelmissa, kuten esimerkiksi datanomin opinnoissa, miksi ei korkeakouluissakin. Tietenkin he, jotka keskittyvät numeerisen aineiston käsittelyyn, tarvitsevat ainakin tilastotieteellistä osaamista ja muuta merkonomitaitoa. Ja matematiikan yhteys tietotekniikkaan on selvä esimerkiksi elektroniikka-asentajan tai tietokoneasentajan tyyppisissä opinnoissa, joissa pitää ymmärtää, mitä esimerkiksi kaapelianalysaattorin kertomat vaimentumiset tai luokitusanalysaattorin ilmoittamat tiedonsiirtonopeudet tarkoittavat. Mutta ehkäpä koodaajien olisi mielekästä opiskella yleiselläkin tasolla järjestelmällistä sanataitoa, jota heidän ammattialansa pohjimmiltaan on.

Pieniä rautatiehuomioita

Eilen Tampereen varikolla näytti seisovan Dr16-veturi. Numeroa en vaunujonojen takaa voinut liikkuvasta junasta havaita, mutta vaunut.org:ssa eräs havainnoija sanoo kyseessä olleen nro 2813. Onks tiatoo, mitä ja miks?

Tänään kotiin palatessa joukko - puheistaan päätellen rippikouluikäisiä - nauroi nähdessään ratapihalla modernisoimattoman Dv12:n.

Kielikurssin välitunnilla tulin huomanneeksi, että Tampereen yliopiston uuden Pinni B -rakennuksen neljännestä kerroksesta on kaunis, joskin etäinen, näkymä Viinikan ratapihalle. Toki muuallekin sikäläisiin kaupunginosiin.

On niin kuuma, ettei jaksa

kirjoittaa tämän pidempää merkintää. Aamupäivälenkin jälkeen teimme pienen paikkauskylvön nurmelle. Sen kannalta jokunen hienovarainen sadekuuro ei olisi pahaksi. Voihan sinne toki ilmaista kaivovettä ruiskuttaa. Sadevesitynnyrit ovat tyhjät, joten kaivoveteen on tyytyminen niin nurmella, kasvimailla kuin perennapenkilläkin.

Jano ja suihkuttelun tarve on näillä keleillä ihmiselläkin alituinen. Iltapalalla pihakeinussa kuulin hieman kateellisena puolisoni mielipiteen naisellisen hellevaatetuksen miellyttävyydestä. Miehille ei kulttuurissamme taida olla tarjolla ihan samanlaista. Vaikkapa roomalainen tooga olisi hieno, joskin epäkäytännöllinen.

Scripta manent

Kielikurssilla ollaan edetty siihen saakka, että tänään päästiin kääntämään lyhyttä (pseudo?-)Quintilianuksen tekstiä kukista, mehiläisistä ja rikkaasta mutta älykääpiöstä kukkaispuutarhurista. Alkeiskurssi on - ilmeisesti pitkäaikaisen perinteen viitoittamalla tavalla - hyvin kielioppi- ja käännöspainotteinen. Kääntämisessä korostetaan sanakirjan käyttöä enemmän kuin sanaston opiskelua. On tärkeämpää tietää, mihin deklinaatioon substantiivi kuuluu ja miten se taipuu eri sijamuodoissa kuin tietää, mitä se merkitsee. Merkityksen voi aina katsoa sanakirjasta, mutta parhaatkaan sellaiset eivät anna kuin viitteitä taivutusmuotoihin. Kieltä, jonka merkitys useimmille - innokkaimpia asianharrastaja lukuunottamatta - on enemmän historiallinen ja lähdeanalyyttinen kuin kommunikatiivinen ja jonka sanasto kaiken lisäksi on melko suppea, tuskin on mielekästäkään opiskella muulla tavalla.

Hankin käyttööni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantaman A. V. Strengin toimittaman sanakirjan. Alkuteos on 1930-luvun alusta, mutta uudempiakin painoksia on tehty harvakseltaan. Vanhaan luottavat monet muutkin kurssilaiset. Piti kysäistä, oliko yhden kirjan kannessa esiintyvä nimi juurikin se sama, ainakin sota-ajan historiasta kiinnostuneille tutuista tutuin Linkomies. Kyllä oli, Edwin itse.

Mei käytisi eile Vorsasa ja mää ostasi auto, mut ny mene kaiki raha pensaase

Uni maittoi yhdeksään. Mikäs siinä, kun kerran tänään taas vapaalla ollaan. Leppoisan aamupäivän jälkeen ruohonleikkurin kahvaan, ja reilusti mausteisen aterian (viimekesäiset chilipalot jaksavat maustaa niin, että tänä kesänä ei vastaavaa pensasta ole istutettu) jälkeen taas Tampereelle.

Yliopistolla oli juhlapukuista väkeä maisteripromootion merkeissä. Minusta olisi ollut hienoa, jos ruusujen sijasta tutkinnon suorittaneet olisivat saaneet kantaa laakeriseppelettä.

Sivurakennuksessa, jossa rahvas kokoontui, opiskeltiin muun muassa konjunktiivisia sivulauseita.

Cum Socrates animam suam efflaret, discipuli eius tristes erant.

Cum historicum -sivulauseen konjunktiivi, joka saattaa kirjasuomea osaaville tuntua hankalalta, ei ole lainkaan vaikea lounaishämäläistä puheenpartta kuulemaan tottuneelle: "Ku Sokrates heittäsi henkens, nii sei oppilaat surisi."

Murphy korjannee, mutta otsikon puheenpartta forssalaiset sanoivat aikanaan somerolaiseksi ja somerolaiset forssalaiseksi.

Yhteishyvää

Viime yö puoli viiteen saakka kului yhteisen hyvän merkeissä. Onneksi leppoisasti. Päivällä väsytti. Aamupäivä meni veturitallilla innostuneen valokuvaajan ja toimittajan kanssa - suuri kiitos muille mukana olleille - ja ilta jälleen latinan parissa. Siinä välissä taisi tulla tunti tai pari nukuttuakin.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä viime päivinä on seutukunnan medioissa annettu ymmärtää, että Veturimuseo olisi kuihtumassa henkilöstömäärärahojen puutteeseen. On mielenkiintoista, miten pääosin talkootyönä hoidettu organisaatio kärsisi sellaisesta. Kyse lienee enemmänkin siitä, mitä kaupungin ja muiden julkisen sektorinrahoittajien panostuksella nyt saadaan aikaan, toisin sanoen suunnataanko näitä sinänsä melko vähäisiä veronmaksajien pussista otettuja varoja nytkään oikein.

Tämäkin yö alkoi enemmän tai vähemmän lupaavasti yhteishyvän merkeissä, kun juuri suihkusta tultua matkapuhelimeen soittajana näkyi nimi, jonka en osaa kuvitella tarkoittavan kuin yhtä asiaa. Ja sitähän se tarkoitti. Räikeänväriset haalarit ja liivi päälle, saappaat jalkaan, karttalaukku olalle ja menoksi.

Ehdin kirjata karttalehden takapuolelle parikymmentä henkilöä ennen kuin oikea sihteeri saapui. Valkeakosken SPR:n väki nousi Vitostaan juuri, kun kadonneen tuntomerkkejä jaettiin. Olivat nähneet tuntomerkkeihin sopivan tullessaan, ja heti lähetettiin autopartioita paikalle.



Paikalle saapuneiden ei enää kauaa tarvinnut odotella, kun eksynyt pääsi kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Res publica

Eilinen päivä meni ensin Helsingissä koulutushallinnon merkeissä ja sitten kotikylässä paikallishistorian parissa. Pasilassa muistikortille jäi aina kiehtova Dv16, mutta aita teki matkustajaraiteiden 8 ja 9 välissä otetusta kuvasta ikävän.

Paikallishistorian kirjoittaja, hiljattain eläköitynyt ulkoasiainneuvos ja kyseisen ministeriön pitkäaikainen arkistonjohtaja M. Favorin - jota itselläni on kiittäminen pääsystä katsomaan tiettyjen veturihankintojen kiinnostaessa vielä tuolloin salaisiksi määrättyjä itä- ja länsikaupan asiakirjoja puolisentoista vuosikymmentä sitten - on kartoittanut täkäläistä paikallishistoriaa kunnioitettavan laajan lähdeaineiston kautta. Muuan mielenkiintoinen seikka on se, miten vähän torpparikysymys Akaassa vaikutti sisällissodan syntyyn ja kulkuun. Tunnettua on, miten Väinö Linna, osittain Vesilahden Laukon tapahtumien esikuvien innoittamana, loi Pohjantähdessään syvälle kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan vaikuttaneen epähistoriallisen näkemyksen sisällissodasta torppareiden sotana. Kuitenkin torpparit pysyttelivät sisällissodassa suurelta osin sivustakatsojina myös täällä Urjalan naapurustossa.

Ei silti liene sattumaa, että sisällissota tuntuu monia historiatoimikunnan jäseniä eniten kiinnostavalta asialta. Minusta historiatoimikunnan piirissä mielenkiintoisinta keskustelua käytiin kuitenkin tällä kertaa aivan toisista, tulvaisuuteen liittyvistä asioista. Täkäläinen emeritusrovasti S. Turja on ilmaissut väkevän kantansa sen puolesta, että Akaan (tarkoittaa Toijalaa ja osaa Kylmäkoskesta) ja Viialan seurakunnat muodostaisivat seurakuntayhtymän Toijalan ja Viialan kuntien yhdistyessä Akaan kaupungiksi vuodenvaihteessa. Historiatoimikunnan kylmäkoskelaisedustaja, pitkäaikainen kunnanvaltuuston puheenjohtaja S. Tiura - joka aikanaan pyrki ahkerasti eduskuntaankin, mutta jonka tytär sittemmin on menestynyt aikeessa isäänsä paremmin - puolestaan vastusti kiivaasti ajatusta seurakuntayhtymästä. Kylmäkosken kunta on päättänyt olla liittymättä Akaan kaupunkiin, mikä mahdollisesti aiheuttaisi sen, että niinsanotut jäännösakaalaiset (termi voi ulkopuolisesta vaikuttaa jopa halventavalta, mutta asianosaisten näkemyksen mukaan kyseessä on rälssiin verrattava saavutettu etu) eli ne Kylmäkosken kunnan asukkaat, jotka tiettyjen 1940-luvun jälkipuoliskolle ja sitäkin varhaisempiin aikoihin juurensa juontavien poliittisten päätösten vuoksi kuuluvat Akaan eivätkä Kylmäkosken seurakuntaan, joutuisivat kuntaliitoksen ja kirkkohallituksen kuntarajoja painottavan periaatteen vuoksi liittymään taloudellisessa ahdingossa kampailevaan Kylmäkosken seurakuntaan. Kovin yksiselitteinen ei kysymys ole, koska Akaan ja Kylmäkosken seurakunnat elävät nytkin yhteistaloudessa.

Haastanpa blogia lukevat asianosaiset seurakuntalaiset sanomaan liitosasioista oman mielipiteensä.

Tampereella

Tänään puolisoni ja minä kävimme autokaupassa ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella. Myyjä oli tietenkin innokas, ja tarjous saatiin, mutta emme me aivan niin nopealla aikataululla ole liikkeellä. Nykyautoissa tuntuu olevan vakiovarusteena valtava määrä elektroniikkaa. Se on pohjimmiltaan huono asia, koska se tekee yksinkertaiseen tehtävään tarkoitetusta esineestä turhan monimutkaisen liittämällä siihen yhä uusia rikkoutumisalttiita tai ainakin huoltoa vaativia osakokonaisuuksia.

Toinen samalta suunnalta hakemamme liike, huonekalukauppa, oli palanut sitten viime näkemän.

Ostimme kaupungista tomaatteja, multaa, vissyä ja siideriä.

Puolisoni lähtiessä ajamaan kotia kohti jäin kyydistä yliopiston nurkalla. Kurssin opettaja huokasi, miten yhdysvaltalaisessa koulujärjestelmässä on tapana käydä latinan alkeiden kimppuun klassikkoteoksista, kuten Vergiliuksesta, käsin. Suomessa yhtäältä luodaan aiemmin mainitsemiani samaistumisen mahdollistavia oppikirjahahmoja tilaamaan pizzaa latinaksi ja toisaalta korostetaan teknistä osaamista järjestelmällisillä deklinaatioiden ja konjunktioiden taulukoilla.

Kurssin vetäjän asenne on kenties hiukan elitistinen, mutta vaikka kaikenlainen elitismi on minulle sangen vierasta, luulen jopa hiukan ymmärtäväni tätä ajattelutapaa. Perinteiden säilyttämisen arvoa on vaikea kiistää. Ja arvatenkin klassillisen lyseon lehtorille tämä on enemmän kuin suotavaa. Monet vanhat asiat, kuten höyryveturin kampikoneisto tai Ford Anglia (muuten, kumma että siitä ei ole saatavissa täkäläisessä liikenteessä aikanaan yleisesti esiintyneiden versioiden asiallisia pienoismalleja) ovat kauniita.

Pieni bloggaajatapaaminen

Iltapäivän lopulla Lord Boredomin kesäinen gran tour osui Toijalaan. Talkooporukkaakin oli sopivasti paikalla. Erittäin miellyttävän herran kanssa olisi kernaasti viettänyt aikaa enemmänkin kuin tuon pari tuntia, jotka käytimme pääasiassa käyskentelyyn 130-vuotiaalla varikolla ja vanhojen veturien tutkiskeluun ulkoa ja sisältä.


Omatoimista junamatkailua parhaimmillaan: Raskas dieselveturi Dr12 nro 2241 heräsi eloon, kun LB istuutui kuskinpukille, käänsi käynnistyskahvaa ja tehonsäätöpyörästä naksutellen ryhtyi vähitellen nostamaan dieselmoottorin kierroksia, kunnes täysikokoisen orkesterin 16-sylinterinen terässinfonia siirtyi adagiosta andanteen :-)

Pohjoisemman Suomen ja Pohjanmaan rautatiekuulumiset olivat mielenkiintoisia. Tulimme yhteistuumin todenneeksi, että tasoristeyksiin liittyvää materiaalia on museoitu sangen vähän. Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä on entistetty yksi kokonainen varoituslaite. Toijalassa on joitakin yksittäisiä komponentteja. Mutta varsinaista kokoelmaa ei ole missään. Turvalaiteharrastajien Sääksjärvelle keräämät ilmeisen mittavat kokoelmat eivät ole julkisesti nähtävillä. Rautatien ja maantien rajapintaa sopisi museoida enemmänkin varsinkin nyt, kun tasoristeyksiä voimakkaasti on vähennetty vilkasliikenteisiltä radoilta.

Toivottavasti törmätään taas jossain merkeissä!

Pitkä marssi

Viikonlopun alkupuoli vierähti keskisellä Uudellamaalla ulkoilutapahtuman merkeissä. Vuosien saatossa kotimainen "de 2 daagse" on muuttunut sotilaallisesta marssitapahtumasta yhä siviililuonteisemman kuntoilutempauksen suuntaan. Kaksihenkinen joukkueemmekin on jo taannoin luopunut m/62-vaateparresta ja siirtynyt siviilivetimiin. Sen verran militarismia oli vielä mukana, että itse kävelen pidempiä matkoja mieluummin sotaväen varsikengillä kuin esimerkiksi lenkkitossuilla.

Taivalsimme perjantain ja lauantain välisenä yönä 30 kilometriä ja lauantaipäivänä toisen mokoman. Leppoisassa iltayössä kävelyvauhti kohoaa melko rivakaksi. Käytimme Tuusulanjärven kiertäneeseen taipaleeseen aikaa muutaman minuutin vaille viisi tuntia. Kovin paljon rauhallisemmin eivät malttaneet Maanpuolustuskorkeakoulun kadetit kävellä, vaikka heillä oli kymmenen kilon kantamus selässään. Joukkueensa saapui pukuhuoneeseen tehdessäni lähtöä. Vaihdettiin vaikutelmat yötaipaleesta. Olivat kuulemma nyt vain kevyesti irrottelemassa, kun tänä vuonna eivät ole treenaamassa Alankomaiden nelipäiväiseen. Kevyestikö, teki mieleni kysäistä.

Vaikka Puolustusvoimien vielä tällä kertaa - tapahtuman huollosta vastannut Helsingin ilmatorjuntarykmentti lakkautetaan vuodenvaihteessa - järjestämä huolto pelasi sotaväelle ominaisella varmuudella ja runsaudella, pakkasimme lämmintä päivää lupailevan lauantain kantamuksiksi hiukan varajuotavaa. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi lauantai-iltapäivän lämmössä. Puolisoni osasi varautua auringonpaisteeseen riittävällä määrällä voidetta, mutta minä en, joten punapään kumppaniksi kehkeytyi aito punaniska. Lauantain matka taitettiin kymmenisen minuuttia edellisöistä rauhallisemmin.

Jalat kestivät hyvin, kiitos onnistuneiden teippausten. Liimaside hiertymille alttiissa kohdissa on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Sain tosin yhden rakon, mikä johtui toisen, aristavaksi kuvittelemani, kohdan varomisesta. Aikaisempaa kokemusta on siitä, miten yhden kohdan varominen aiheuttaa takuuvarmasti ongelmia toisaalla. Askeleen pitäisi olla rento kuin sällillä.

Vuoden ensimmäinen telttayö tuli samalla nukutuksi tai "nukutuksi". Olin omalla teltallani ensimmäisenä ja toin sinne hiukan klapeja järjestäjän osoittamasta paikasta. Totesin, että muilla varusteensa sisään tuoneilla näytti olevan hyvät makuupussit odottamassa, ja yölämpötilaa ja sääennustetta ajatellessani en ryhtynyt tekemään tulta kamiinaan. Seuraavaksi saapunut ajatteli samoin. Mutta hiukan myöhemmin saapuneet toverit ryhtyivät konjamiininapsujensa jälkeen tekemään tulta. Tottahan rannikonpuolustajan on kamiina sytytettävä, oli olosuhteiden kannalta tarvetta tai ei. Ja tottahan kamiinan kylkeä pitää rummuttaa halolla minuutti tai pari siinä vaiheessa kun tuli ei syty, vaan laskee hitonmoisen sauhun teltan sisälle. Rumpusoolo taisi herättää paitsi hilpeyttä myös hienoista ärtymystä naapuriteltoissa. Puolisoni teltassa onneksi kuulemma vietettiin rauhallisempaa elämää.

Tänään vasemmalle jalalle astuminen on ollut hiukan hankalaa.

Kuvia tapahtumasta.

Vapaalla

Tällä viikolla perheemme molemmilla ihmisjäsenillä on ollut mukavasti vapaapäiviä - kolmas perheenjäsen viettää kissanpäiviä päätoimisesti . Pari kertaa olemme intoutuneet perin harvinaiseen toimintaan, aamulenkillä käymiseen. Jostain syystä aamulla hölkätessä tulee hiki nopeammin.

Päivät on puuhailtu pihalla. Tänään oli tavanomaista perusteellisempi ruohon parturointipäivä. Toissapäivänä haimme maitokärryllisen maahanpantavaa puutarhalta radan toiselta puolen. Istutustyöt alkaa olla tehty, kun kurkku ja tomaatti päätyivät tänään kasvilavaan.

Omalta pihalta ei juuri ole tullut poistuttua, mutta illaksi olen junaillut Tampereelle latinan pariin. Jokusen sanan olen ehtinyt oppimaan, ja tekstiä lukiessa huomioni on kiinnittynyt sanajärjestykseen, joka ko. kielessä on hyvin vapaa. Kysyin kurssin opettajalta, mahtaako latinasta suomennettujen klassikkoteosten arkaainen sävy johtua juuri sanajärjestysasiasta. Se on kuulemma vain osatotuus, koska asialla on paljon tekemistä myös sanavalintojen ja runomitan kanssa. Kun asiaa alunperin kysyin, tulin puhuneeksi "Paavo Castrenin" käännöksistä. Oikea kääntäjä on tietysti Paavo Cajander. Lienenkö ajatellut menneiden vuosikymmenten liikennepolitiikan vaikuttaja ja rautatiehistorioitsija-Castrenia, joka tosin ei ollut Paavo vaan Reino ja siksi toiseksi paljon Cajanderia nuorempi. Tutkimattomia ovat ihmismielen tiet.

Ideaalityyppejä ja elämänviisauksia

Iltapäivällä Tampereelle mennessä juna oli täynnä rock-hanuja. Lieneekö jossakin ollut konsertti.

Lisää toisen sortin ideaalityyppejä parveili yliopistolla: puolet nuorista ihmisistä olisi voinut luokitella älykkö-hanuiksi ja toisen puolikkaan jupeiksi (sikäli kuin kyseinen kategoria on enää käyttökelpoinen). Kansainvaelluksen syyksi selvisi lopuillaan ollut pääsykoe. Ilmeisesti huomennakin on jonkin aineen vastaava, kun oppituntien jälkeen pari ilmeisen hyvin asiaan valmistautuvaa ihmistä kyseli huomista silmälläpitäen, mistä remonttityömaan piirittämälle päärakennukselle pääsee kulkemaan.

Toisaalta oli helppo mielessään toivoa kaikille yritteliäille menestystä. Toisaalta taas - ainakin sen jälkeen kun paluumatkalla junassa olin lukaissut ilmaisjakelulehdestä ilmaista tietotyötä (josta wikipedia mainittiin esimerkkinä) prekariaattinäkökulmasta kritisoivan artikkelin tai paremminkin kirja-arvostelun - huvitin itseäni ajattelemalla keski-ikäisen äijänkäppänän pomppimassa tasajalkaa yliopiston aulassa täynnä odotusta olevia nuoria häiriköimässä: Älkää liittykö prekariaattiin, tulkaa ammikseen!"

Kesän korvalla riittää valistajia nuorelle väelle. Valistushaluisten kohdalla, ainakin yllättävän valistusintoiseksi osoittautuneessa "30+"-ikäluokassa - taitaa olla kyse enimmäkseen siitä, että haluaisi syystä tai toisesta itse olla 10-20 vuotta nuoremman asemassa. Tekemässä omia valintoja uudelleen? Tai muuten vain nuorempana ja sinisilmäisempänä? Sukupolvella - sillä, jolla oli eväänään 70-luvun ylevät henkiset ja 80-luvun runsaudensarven taloudelliset ihanteet ja joka ei niitä ehtinyt ryhtyä elämään todeksi turruttuaan yksilö yksilöä vastaan käytävään nollasummapeliin kamppailtaessa paikoista laman jälkeisessä aikuisuudessa - tuskin on mitään ylevää annettavaa nuoremmilleen. Oltaisiin ainakin me hiljaa. Suurilla ikäluokilla ja 50-luvulla syntyneillä löytynee ihan toimiviakin ideoita, ihmiselämän mittakaavassa ainakin jossain määrin pitkällä aikavälillä koeteltuja. Vanhemmista ikäluokista puhumattakaan.

Mutta nyt domina pulchra ja minä taidamme siirtyä yöpuulle.

Discipulus impiger?

Minulla oli tarkoitus kesän aluksi opiskella hieman käytettävyyteen ja käyttöliittymiin liittyviä asioita kesäyliopiston iltakurssilla. Kurssi kuitenkin peruutettiin vähäisen ilmoittautumismäärän vuoksi. Niinpä valitsin tilalle toisen oppiaineen, joka lienee leipätyöni kannalta aivan yhtä hyödyllinen: latinan alkeet.

Vauhti kurssilla on kova ja opittavaa paljon. En ole aikoihin opiskellut kieliä. Vähän saksaa vuosikymmen sitten kansalaisopistossa, ja Javasta tai Perlistäkin on jo muutama vuosi. Ei tästä ainakaan haasteita puutu.

Oppikirjana käytetään Clavis Latina I -nimistä opusta, joka taitaa olla suunnattu lähinnä lukioon tai muihin toisen asteen oppilaitoksiin tai yliopistojen alkeiskursseille. Ensimmäisten lukujen käsittelytapa on suorastaan nostalginen. Kirja uusintaa sitä perinnettä, jossa uusi asia pyritään tuomaan oppijan lähelle käyttämällä samaistumisen mahdollistavia hahmoja. Muistan 1970-luvun peruskoulun englannin oppikirjoista Benin ja Eddyn, vähän myöhemmin ruotsin kirjoissa seikkailleet Ullan, Kristerin ja Lassen tai saksaan johdatelleet Monican ja Dieterin. Tämän pedagogisen perinteen jonkinlaisena kulminaatiopisteenä voinee pitää Clavis Latinaa, jossa "puellae Italiae Claudia et Maria" harrastavat smalltalkia Lauran kanssa, joka puolestaan "in Finnia habitat".

Mitä kielten oppikirjahahmoja te muistatte?

Jollei heilaa helluntaina?

Olin taannoin jokseenkin hämmästynyt, kun Lord Boredomin blogissa annettiin ymmärtää, että jotkut, eivätkä kai aivan harvatkaan, asettavat lähes moraalisessa mielessä kyseenalaiseksi itselleen aivan tuntemattoman ihmisen toiveet seurustelu- tai parisuhdekumppanin löytämisestä.

Taustalla voi olla jonkinlainen nykyajalle tyypillinen yksilöllisyyden harha, jossa yksilö nähdään aidoimmillaan ja ennenkaikkea parhaimmillaan yksilönä, siis yksin. Reaalimaailmassa yhdenkään yksilön arvo ihmisenä - tylyä sanoa, mutta näin käytännössä on - ei konkretisoidu vailla vuorovaikutusta muihin. Kukaan ei voi olla hyvä ihminen täydessä yksinäisyydessä (paitsi ehkä joidenkin käytännöstä vieraantuneiden uskonnollisten tai muiden filosofisten käsitysten näkökulmasta). Jo tämä romuttaa käsityksen yksinäisyydestä toivottavana perusolotilana.

Vuorovaikutus toteutuu luonnollisesti mitä moninaisimpia kanavia pitkin, joista parisuhteiden kaltaiset ihmissuhteet ovat vain yksi mahdollisuus. Mutta mikään vähäinen mahdollisuus ei ole kyseessä, päinvastoin.

Väitän, että tuskin yksikään naisesta - tai tulevaisuudessa vaikka koeputkesta - syntynyt on timantti sellaisenaan. Timantti hioutuu vain vuorovaikutuksessa. Mikä onkaan syvällisempi vuorovaikutuksen muoto kuin sellainen, joka tapahtuu yksityiselämässä eli elämänkentässä, joka monessa suhteessa tulee lähelle sisintä. Parisuhde liittyy nimenomaan yksityiselämän alueeseen, jossa toki on muitakin vuorovaikutuksen muotoja erilaisista perhemuodoista vanhakantaiseen sukuyhteisöön tai vaikka erilaisiin kommuuneihin. Parisuhde lienee kuitenkin tänä päivänä aikuisilla yleisin muoto lähteä rakentamaan vuorovaikutussuhteita yksityiselämän alueella.

Seurustelu- ja parisuhteisiin ei päädytä omistamalla tai hankkimalla joitakin "ylemmän tason" ominaisuuksia (termi lainattu verkkomaailman takavuosien ihmissuhdekeskusteluaktivisteilta), vaan suhteiden syntymisessä kysymys on ihmisten kohtaamiseen ja tilanteisiin liittyvistä seikoista. Sen sijaan suhteessa elämällä ja ennenkaikkea vuorovaikutukseen sekä toisen huomioimiseen panostamalla voidaan näitä ihmisyyden myönteisiä ominaisuuksia oppia ja kehittää.

Jos puhutaan asiasta käytännönläheisemmällä tasolla, tuntuu verkkokeskusteluissa usein jäävän vähäiselle huomiolle se, että parisuhde-elämässäkin merkittävin menestystekijä on taito elää arkea. Tämän seikan vähälle huomiolle jääminen on ymmärrettävää, jos oletetaan asiasta kirjoittavien olevan nuoria ja/tai vain lyhytaikaisissa suhteissa eläneitä.

Kun puhutaan tyttö- tai poikaystävästä, minusta käsitteessä painottuu implisiittisesti liiaksikin alkuosan sukupuolisuutta kuvaava termi, vaikka loppuosan syvää kiintymystä kuvaava on paljon tärkeämpi. Arkielämässä kaikenlainen, monipuolinen yhdessä tekeminen on tärkeä voimavara. Sattumaa tai ei, viime viikolla yhtenä iltana rantamökin saunaa lämmittäessä sekä keskustelukumppanini että minä totesimme, miten mukavaa on harrastaa ulkoliikuntaa puolison kanssa.

Parisuhde on hyvä foorumi harjoittaa 1. Moos. 1:28:n mukaista tai ainakin siihen tähtäävää toimintaa, mutta yhtä lailla vaikkapa 1. Moos. 2:15:n mukaista toimintaa. Illansuussa rohkenimme istuttaa auringonkukan taimet toivoen, että yöpakkasia ei enää tulisi. Minikasvihuone vatupassattiin kohdalleen odottamaan kurkun ja tomaatin taimia, ja voikukat pihakiveyksellä saivat huutia. Kaksin on mitä hauskinta puuhailla tällaisiakin asioita.


Heilan kanssa on hymy herkässä (Eskolle kiitos pari viikkoa sitten veturitallilla odottamatta linssin eteen päätymisestä.)

Jollei heilaa helluntaina, niin ehkä sitten kesällä. Ei ainakaan kannata epäröidä sellaisten mielipiteiden vuoksi, jotka tilannetta sen paremmin tuntematta asettavat toiveen motiivit kyseenalaiseksi. Uskon että kuka tahansa pari, joka vaivautuu asioita pohtimaan, keksii vaikka miten paljon sellaista, mitä on vielä hauskempaa tehdä yhdessä kuin yksin.

Universitas

Puolisoni vietti helluntaipyhää työn merkeissä Viialassa. Päädyin tekemään toista kuukautta rästissä olleet pöytäkirjat yhdistykselle ja liitolle. Tuollaiset hommat pitäisi hoitaa pois mahdollisimman nopeasti tai muuten käy näin, että ne hautautuvat muiden alle.

Kun helluntaita ei ole tullut vietettyä tämän hengellisemmissä merkeissä, kirjoitettakoon vielä hieman toissapäiväisen ja miksei eilisenkin tekstin tiimoilta. Toissapäiväisessä tekstissä kutsuin Suomen evankelisluterilaista kirkkoa moniarvoiseksi oppirakennelmaksi. Näyttää tosiaan siltä, että kirkosta on vaivihkaa kehittymässä nykyajan universitas, vapaan ajattelun foorumi.

Kirkko on yhteiskunnassamme niitä harvoja virallisia instituutioita, joiden sisällä sallitaan myös ns. poliittisesti epäkorrekteja mielenilmauksia, kuten kielteiset kannat homoseksuaalisuuteen. Se, että kyseisiä näkemyksiä sallitaan, ei tarkoita, että kirkko olisi niiden puolella. On kaksi eri asiaa sallia jotakin ja kannattaa jotakin, ja on erityisen tärkeää huomata, että kirkon sisällä on kantoja - ehkä vallitseviakin - jotka eivät poikkea yhteiskunnan valtavirrasta. Asian ydin on se, että valtavirrasta poikkeavatkin näkemykset ovat mahdollisia.

Edelliseen liittyen kirkko sallii, kenties pitkin hampain, mutta kuitenkin, myös ideologiansa perustavanlaatuisen kritiikin. Tästä esimerkkeinä ovat yhtäältä mm. Pursiaisen 1960-vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki, Kylliäisen alkukirkon taiteesta ammentava "Kaikki pääsevät taivaaseen" -näkemys tai Myllykosken historialliskriittinen käsitys pääsiäisajan tapahtumista, ja toisaalta esimerkiksi Koiviston ja "nokialaisten" harjoittama karismaattisuus.

Evankelisluterilaista kirkkoa on kritisoitu yhtenäisen opin ja linjausten puutteesta, mikä on omiaan johtamaan ideologiselle auktoriteetille alistumista kaipaavat muiden oppijärjestelmien, kuten ns. vapaiden kirkkokuntien tai herätysliikkeiden, ei-kristillisten uskontojen tai ns. vapaa-ajattelun kaltaisten ateististen näkemysten piiriin. Kirkon vahvuus on siinä, että se kykenee sallimaan sisällään hyvin monenlaista, myös keskenään ristiriitaista, ajattelua, mutta sen heikkous on siinä, että yksittäiset ihmiset - myöskään muodinmukainen pseudo-moniarvoväki - eivät tähän useinkaan kykene ja siksi karttavat kirkkoa.

Kirkko on niitä harvoja oppirakennelmia, joka pohjimmiltaan karttaa "oikeiden" ajattelutapojen tyrkyttämistä. Kirkko toki nojaa käsityksiään Raamattuun ja tiettyihin sen kanssa enemmän tai vähemmän sopusoinnussa oleviin teologis-filosofisiin linjoihin, mutta ei kuitenkaan väitä omistavansa lopullista tai kokonaista totuutta edes tärkeänä pitämistään asioista. Rohkenen väittää, että luterilaisen kirkon piirissä ajattelu on vapaampaa kuin esimerkiksi ns. tiedemaailman piirissä, jossa se on sidottu sellaisiin ihmisten itselleen rakentamiin uskomusjärjestelmiin kuin logiikkaan.

Edellä sanottu tarkoituksellisen provokatiivinen väite koskee luonnollisesti lähinnä metafyysisiä kysymyksiä eli ns. "perimmäisiä asioita". Luterilaisuudessa osataan tehdä pesäero empiirisen ja metafyysisen maailman välille, eikä pyritä käsittelemään metafyysistä maailmaa liiaksi empiirisen maailman työkaluilla.

Mikäli kehitys niin kirkon kuin sen ulkopuolisenkin maailman osalta jatkuu nykyisenkaltaisena, en ihmettele, jos jo muutaman kymmenen vuoden päästä evankelisluterilainen kirkko - mikä sen asema silloin onkaan - on instituutio, jonka piirissä harjoitetaan vapainta yhteiskunnallista ja tieteellistä ajattelua.

Gaudeamus igitur

Tänään koulujen päättäjäispäivänä pääsin onnittelemaan kahta toisen asteen ammatillisen perustutkinnon suorittanutta nuorta. Veturitallilla talkoita aloittelevien joukossa päivänsankarina oli tuore kiinteistönhoitaja. Tallille ei tosin tullut jäätyä pitkäksi aikaa, kun auton nokka suunnattiin Hyvinkäälle vastavalmistunutta leipuri-kondiittoria juhlimaan.

Ainakin viimeksimainittu ammattikunta on ottanut käyttöön ylioppilaslakkiin rinnastettavan ammattilakin. Minusta on hyvä asia, että toisen asteen ammatillisen koulutuksen suorittaneet ovat ryhtyneet käyttämään samantyyppisiä oppineisuutensa symboleita kuin toisen samantasoisen koulutuksen, ylioppilastutkinnon, suorittaneet.

Pettymyksekseni Hesarin kuukausiliitteessä ei ollut monen sivun juttua ammattikoulusta valmistuneista, kuten vuosi sitten oli jonkun sikäläisen lukion ylioppilaista. Tosin Helsingin paikallislehti tuntuu katselevan yhteiskuntaan liittyviä asioita muutenkin melko kapeasta putkesta.

Ammatilliseen koulutukseen ei kaikilla tahoilla muutenkaan tunnuta osaavan suhtautua asiallisesti. Joensuun yliopistossa sosiologian tieteenalaan kuuluvan väitöskirjan alkuvuodesta julkaissut Mari Käyhkö tutki Pohjois-Karjalan ammattiopiston koti- laitostalous- ja puhdistuspalvelualan opiskelijoiden koulutusta löytäen sieltä eräänlaisen piilo-opetussuunnitelman muodossa indoktrinaatiota, joka tutkijan mielestä sosiaalistaa opiskelijoita kontrolloituun ja alaluokkaiseen asemaan.

Käyhkön tutkimustuloksia kritisoivat reilu kuukausi sitten Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n Opettaja-lehdessä Pohjois-Karjalan ammattiopiston puhdistuspalvelualan opettajat, koska kokivat Käyhkön löytäneen sellaista, mitä koulutuksessa ei ole. Viimeisessä Opettaja-lehdessä Käyhköä puolustamaan nousivat joensuulaisprofessorit Leena Koski ja Ari Antikainen. He toteavat tieteenalansa lähtökohdista Käyhkön tutkimuksen käytettyjen menetelmien puitteissa keskitasoista paremmaksi, eikä tähän varmasti ole kellään mitään sanomista. Mutta muilta osin professorien vastaus ei voi olla synnyttämättä myötähäpeän tunnetta. Kun väitöstutkimusta arvostelleet opettajat olivat kritisoineet mm. sitä, että Käyhkön etnografinen tutkimus ei ole missään määrin tilastollisesti kattava, professorit vastaavat, että (1) Käyhkön tutkimus ei ole tilastolliseen edustavuuteen perustuva otantatutkimus ja (2) se ei kohdistu yksittäisiin opiskelijoihin, opettajiin tai oppilaitoksiin, vaan niihin vaatimuksiin, joita koulutusyhteiskunta asettaa nuorille. Eivätkö professorien kaksi väittämää ole loogisessa ristiriidassa keskenään? Voidaanko yhtäältä etnografiseen menetelmään eli lähinnä tarinankertomiseen ja toisaalta yhden oppilaitoksen yhteen vuosiluokkaan perustuvan tutkimuksen pohjalta todellakin tehdä koko koulutusyhteiskuntaa koskevia johtopäätöksiä?

Ylipäätään professorit tuntuvat mielipidekirjoituksessaan suhtautuvan toisen asteen ammatilliseen koulutukseen samalla tavalla ylhäältä katsoen kuin tutkija Käyhkö itse on tehnyt. Onko heillä siihen varaa, jos heidän oman ammattialansa, tieteenteon, hallinta on sellaisissa kantimissa, joihin edellä viittaan?

Voi olla epäoikeudenmukaista arvostella puhtain aikein liikkeellä ollutta tutkijaa näin, mutta minusta vaikuttaa siltä, että tutkimuksessa on ollut keskeistä tuoda esiin eräitä viime- ja edellisvuosisadan dialektisia kysymyksiä (ruumis vs. sen kontrolli, työväestö vs. muut yhteiskuntakerrostumat, naiset vs. miehet). Tutkija ei välttämättä itse tajua olevansa polkemassa kirkasotsaisia emansipatorisia tavoitteitaan asettamalla tutkimuskohteensa jo valmiiksi alisteiseen asemaan luomalla jo teoreettisessa viitekehyksessään toiseuden, johon tässä tapauksessa kuuluvat ammatillinen koulutus ja sen suorittajat. Tutkimuksen lähtökohdat kun korostavat sitä, miten tutkimuskohde on tätä toiseutta niin koulutuksellisen että yhteiskunnallisen asemansa kuin sukupuolensakin osalta.

Tiedekorkeakouluille ja erityisesti nyt käsitellyn kaltaisille tieteenaloille itselleen tietenkin on edullista ylläpitää käsitystä ammatillisen koulutuksen toiseudesta. Muutenhan on vaarana, että valtion talousarvion pääluokka 29:n määrärahoja ryhdyttäisiin suuntaamaan kertomakirjallisuuden kirjoittamisen sijasta johonkin yhteiskuntaa hyödyttävään koulutustoimintaan, vaikkapa - sus siunatkoon - ammatilliseen koulutukseen ;-)

Yhtä kaikki, onnea ja menestystä niin ammattikouluista valmistuneet kuin ylioppilaatkin!

(Edit: Linkkejä käsiteltyihin kirjoituksiin lisätty 4.6.2006.)

Punaniska pellonlaidalla

Vihreä Liitto on päätynyt ajamaan paria asiaa, joita en pidä toivottavina. Kirkon ja valtion välisen yhteyden katkaisemiseen tähtäävän hankkeen ongelma on yhteiskunnan juurien katkaiseminen. Olkoon Suomi tai joku muu länsimainen demokraattinen yhteiskunta miten moniarvoinen hyvänsä, on kristinuskon aatemaailma sen kaikkein vahvin historiallinen kehitysjuuri.

Siksi toiseksi lieneekö olemassa montaakaan evankelisluterilaista kirkkoa moniarvoisempaa oppirakennelmaa? On vaikea välttyä kylmiltä väreiltä miettiessä, millaisen arvopohjan esimerkiksi vapaa-ajattelun, radikaalin islamin tai jonkin muun fundamentalistisen järjestelmän aatteet tullessaan toisivat, jos niistä kehittyisi johtava oppijärjestelmä.

Toinen asia on pyrkimys yleisen asevelvollisuuden poistamiseen. Ulkoiseen turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä on väännetty kättä jo vuosia asiantuntevilla foorumeilla. Mutta asialla on myös yhteiskunnan sisäiseen turvallisuuteen liittyvä puoli.

Moni varsinkin poliittisen kentän vasemmalla laidalla toimiva on esittänyt huolensa erilaisiin kriisinhallintatehtäviin tarkoitettujen joukkojen perustamisesta ja varustamisesta. Niitä kun kriitikkojen mukaan on helpompi käyttää myös oman maan sisällä aikaisempiin joukkoihin verrattuna. Totta on, että erilaisiin "uusiin uhkakuviin" soveltuvia valmiusyhtymiä on rakennettu ulkoisen laajamittaisen hyökkäyksen torjumiseen tarkoitettujen kahden panssariprikaatin korvaajiksi.

Yleisen asevelvollisuuden lakkauttamishankkeen ongelman kohdalla kyse ei ole kuitenkaan tästä. Oma näkökantani on se, että sellainen maa, jossa suurella osalla kansalaisista on jonkinlainen sotilaskoulutus ja sen myötä aseidenkäyttötaito ääritilanteessa, on sisäisesti turvallisempi kuin maa, jossa niin ei ole. Ensinnäkin oman kokemuksen kautta ymmärretään aseen ja leikkikalun ero ja se, mitä aseella voidaan saada aikaan. Kaikki eivät sitä tietenkään ymmärrä missään olosuhteissa, mutta nämä samoin kuin väkivaltaisiin ratkaisuihin tarkoituksella pyrkivät todennäköisesti hankkisivat haluamansa taidot, vaikka mitään yleistä koulutusta asiaan ei olisikaan järjestetty. Lisäksi - mikä on jokseenkin samassa linjassa valmiusyhtymiä kohtaan esitetyn kritiikin kanssa - maa, jossa huomattavalla osalla kansalaisista on jonkinlainen sotilaallinen valmius, ei enää nykyaikana ole kovin otollinen ajautumaan diktatuuriin sisältä käsin, kun eri osapuolet ymmärtävät äärimmäisten toimien aiheuttamien kustannusten kohtuuttomuuden.

Saunailta ilman saunaa

Työpäivä oli orpo, kun opiskelijoita talossa oli enää vähän. Tutut luokat tyhjillään. Siivosin omasta kopistani kaksi sylillistä paperia kierrätykseen.

Pelastuspalveluväen saunailtaa vietettiin lammen rannalla. Kun matka kotoa ei ole juuri peninkulmaa pidempi, päätin mennä pyörällä. Yksivaihteisella munamankelilla tällä kertaa. Retkipyörän kapeat renkaat eivät tahdo sopia sorateille.

Olin paikalla ensimmäisten joukossa ja sain hommaksi saunanlämmityksen. Muurit olivat kylmät talven jäljiltä ja syttyminen hidasta. Ari ja Mauri tulivat juttukavereiksi, ja Maurilla oli sopivasti puukko. Tuohen kanssa syttyi, kuten aina.

Juotiin kahvia ja juteltiin, mutta kun muut miehet alkoivat siirtyä saunaan, lähdin kotia kohti. Saunan jälkeen ei olisi ollut mukavaa pyöräillä viileässä illassa, ajattelin.

Olisikohan syytä varata mökkiä tällekin kesälle myös museoveturiseuralaisten saunailtaa ajatellen?

Lyhyt merkintä tuli tästäkin. Muusani on viime aikoina kritisoinut lyhyitä ja mitäänsanomattomia kirjoituksiani. Asia kieltämättä kaipaa parannusta. Ihan vain yleisenä pohdintana tuli mieleeni, mikä yleensä on blogien asema parisuhteissa. Lukevatko kumppanit toistensa blogeja? Tai tietävätkö kaikki edes niiden olemassaolosta?