Norjan maa toi lapsille öljylauttoja

Tänään sopii onnitella norjalaisia naapureitamme satavuotisen itsenäisyyden johdosta. Norjan irrottautuminen unionista Ruotsin kanssa ei ollut välittömiltä seurauksiltaan yhtä dramaattinen kuin seuraavalla vuosikymmenellä tapahtunut Suomen irrottautuminen Venäjästä. Norjassa vanhasta vasemmistosta eli venstrestä irtautunut maltilliseksi luonnehdittu ryhmittymä tuki vanhan oikeiston eli höyren kanssa kiinteän yhteistyön jatkamista edelleen Ruotsin kanssa. Vuoden 1903 vaalien voitto meni juuri tälle ryhmittymälle. Eräällä tavalla sisäpoliittiseksi kysymykseksi - ja varmasti norjalaisten oman historianäkemyksen vedenjakajaksi puoluekannasta riippuen - nousi ainakin jälkeenpäin se, missä määrin venstren maltillisten ja höyren muodostama kokoomushallitus, missä määrin taas venstren radikaalisiipi, edisti itsenäisyyttä. Vaikka norjalaisilla epäilemättä oli aikomuksia unionista irtautumiseen puoluekannasta riippumatta, neuvotteluja Ruotsin kanssa käytiin enemmän tai vähemmän hyvässä yhteisymmärryksessä siihen saakka, kun Ruotsin pääministeri esitti lakia, jonka mukaan Ruotsin ulkoasiainministeri saisi tarvittaessa erottaa myös norjalaiset konsulit.

Alkuvuodesta 1905 neuvottelut katkesivat. Norjalaiset päättivät, hyväksyä oman mielensä mukaisen lain konsulilaitosta koskien ja samalla varautuivat Ruotsin kuninkaalle varattuun veto-oikeuteen kovimmalla mahdollisella rauhanomaisella tavalla (mistä meikäläinen vahvan presidenttivallan takuumies E. Jutikkala käyttää nimitystä ad absurdum): jos kuningas käyttäisi veto-oikeuttaan, Norja sanoutuisi irti unionista. Kyse ei tietenkään ollut pelkästä konsulilaitoksesta, vaan kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta unionista irrottautumiseen.

Norja juhlii toukokuun 17:ttä kansallispäivänään, koska tuolloin - protokollan mukaan - vietetään perustuslain vuosijuhlaa. Muodollisesti keskeisin ja akuutein kysymys tuolloin säädetyssä laissa oli juuri konsulilaitos, ja siksi puhutaankin joskus konsulilaista.

Varsinainen irtautuminen unionista tapahtui vasta elokuussa 1905 pidetyssä kansanäänestyksessä, jonka äänestysprosentti kohosi 85:een ja jossa vain 184 norjalaista äänesti irtautumista vastaan.

Mitä, jos Norjan vuoden 1903 vaalivoittaja olisi ollut venstren radikaaliryhmä, joka ajoi maltillisia ponnekkaammin yhteiskunnallisia reformeja? Jossittelu on - tai ainakin sen pitäisi olla - historiatieteelle vierasta. Tosin kotipuolen maakuntalehdissä on tullut harvakseltaan seurattua kahden ainakin Tampereella vaikuttaneen emeritusprofessorin, P. Hemanuksen ja S. Eskolan, väittelyä siitä, olisivatko Suomen torpparit saaneet viljelemänsä maat omakseen ilman sisällissotaa. Hemanuksen mielestä eivät ja Eskolan mielestä olisivat. Vaikka herroista nimenomaan Eskola on ammattihistorioitsija (ja tietääkseni ainoa Veturimuseolla käynyt professoristason historiantutkija, mistä hänelle pisteet ;-), väitän että pohjimmiltaan hän on väärässä. Historia tieteenä (kolpakkokeskustelut erikseen) ei tunne jossittelua, ja tosiasia on, että torpparit eivät saaneet maitaan ennen kuin sisällissota oli käyty. Jossakin toisessa todellisuudessa tilanne olisi saattanut olla erilainen, mutta silloin puhutaan jostain muusta kuin historiantutkimuksesta tieteenä. Samalla tavalla vakavan tutkimuksen ulkopuolelle päädytään, jos tapahtuneesta asiaintilasta ryhdytään johtamaan poliittisia tai muutoin normatiivisia lauselmia.

Historiasta tehtyjä tulkintoja on äärimmäisen mielenkiintoista lukea. Pellon taakse laskeutuva keväisen illan aurinko on valaissut niin Eino Jutikkalan kuin Aleksandr Kaninkin kirjoittamia sivuja. Voisivatko herrat olla perusnäkemyksiltään kauempana toisistaan? Mutta hyvin heidän teoksensa sopivat vierekkäin kirjahyllyyn.