Hemmingin päivän muisteluita

Tämän päivän nimipäiväsankari on Hemminki, jolla ei taida olla kovinkaan montaa nykykaimaa. Aikanaan nimi oli suosittu lähinnä roomalaiskatolisen kirkon vuonna 1514 autuaaksi julistaman Turun piispan Hemmingin (piispana 1338-1366) esikuvan vuoksi.

Nykyisin Suomen kirkkohistorian tunnetuin Hemminki lienee kuitenkin Maskun kirkkoherrana vuosina 1586 (tai 1587, lähteestä riippuen)-1619 toiminut Hemminki Henrikinpoika Hollo. Hän oli noin vuonna 1550 syntynyt turkulaisen (tai maskulaisen, jälleen lähteestä riippuen) porvarisperheen poika, josta äiti pappia toivoi. Poika - tavan mukaan - arvatenkin lauloi ja joi opiskellessaan Turun katedraalikoulussa aikansa maineikkaimpien suomalaisoppineiden, maisteri Eerik Härkäpään ja Jaakko Finnon, opissa. Opiskelunsa päätettyään Hemminki nimitettiin Maskun kirkkoherraksi, ja viimeistään siinä vaiheessa hän muutti nimensä muotoon Hemmingius Henrici Maschoensis.

Hemminki ei tyytynyt leipäpapin lokoisaan olotilaan, vaan toimi aktiivisena sanankäyttäjänä kirkon piirissä. Hän oli lyyrikko, joka sai tehtäväkseen pian vuoden 1602 raamatunkäännöskomitean hajottua laatia uuden virsikirjan. Annettiinko osatehtävä kokonaisurakassa epäonnistuneen joukon kyvykkäimmälle runoilijalle? Hemminki piti vuonna 1605 valmistuneessa virsikirjassaan "Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja" kaikki oppi-isänsä Jaakko Finnon 101 virttä ja liitti siihen lisäksi 141 uutta. Suurin osa "uusista" virsistä oli suomennoksia latinan, saksan, tanskan ja ruotsin kielestä. Ilmeisesti 26 virttä oli Hemmingin omia sepityksiä.

Reformaatio ei ollut vielä läpäissyt uskonnonharjoittamista varsinkaan lounaisessa Suomessa, jossa roomalaiskatolisen kirkon juuret olivat syvimmällä ihmisten hengellisessä maaperässä. Siksi Hemmingin virsissä on nähtävissä voimakas paavinvallan vastainen näkemys. Luterilainen puhdasoppisuus ja - epähistoriallisesti tarkasteltuna - jopa pietismi näyttäytyvät Hemmingin virsien sanoituksissa.

Hemminki Maskulaisen virsikirjan 400-vuotisjuhlaa vietettiin kuluneena viikonloppuna niin Maskussa kuin Turussakin. Puolisoni vietti perjantaipäivän ammattilaisten asioissa arkkihiippakunnan pääkaupungissa. Pääsin kaveriksi illansuussa, ja osallistuimme tuomiokirkossa pidettyyn iltamessun, jonka järjestys noudatti vuoden 1614 kirkkokäsikirjaa ja jossa laulettiin Hemmingin virsiä. Kuorona toiminut mieslaulajien ryhmä ei tuossa akustisessa ympäristössä hävinnyt yhtään The Tallis Scholarsille tai The King's Singersille.

Ja niin totanoin niin. Se kuva ei sitten ole mistään mustan metelin levynkannesta. Mutta piti "kokeilla" "kuvankäsittelyä" (isot lainausmerkit), koska asiaa osaavasta henkilöstä on juuri nyt iso pula tehtaanpiippujen juurella. Jos minä menen sepittämään, miten asioita on joskus muinoin yritelty Corel PhotoPaintilla, niin se on sitten siinä.

Kuvassa on kovasti gamma"korjattu" interiööri perjantailta Turun tuomiokirkosta, Hemminki Maskulaisen toimittaman laulukirjan alkusivu skannattuna ylävasemmalle ja Hemmingin puumerkki hallitsevana.

Turussa turistina

Lauantaiaamupäivän vietimme Rettigin palatsiin rakennetuissa museoissa. Aboa vetus on edelleen vaatimaton kopio Tukholman Medeltidsmuseumista, mutta se on museo, jota Turku tarvitsee. Vanhastaan tunnettu linna kertoo Mats Kettilmundinpojan, Katariina Jagellonican ja muiden vallanpitäjien historiaa, mutta Aboa vetus keskittyy (ilmeisen) esikuvansa kaltaisesti kansan historiaan. Lietolaispoika Matin kuvitteellinen tarina kierrättää kävijää keskiajan turkulaisten elinympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin ritariromantiikkaa. Aiheesta voisi tehdä jälleen yhden mikrohistorian väärinkäytön vastaisen kirjoituksen, mutta ehkä sitä ei nyt tarvita. Ammattilaisen vetämä kierros ei jättänyt toivomisen varaa. Opas - mitä ilmeisimmin arkeologi - selitti kansantajuisesti niin radiohiilianalyysin kuin dendrokronologiankin menetelmiä ja niiden tuloksia Turun vanhaa maaperää kaiveltaessa.

Ylemmässä kerroksessa Ars novassa vietettiin Turku Biennaalia 21 valikoidun taiteilijan teosten myötä teemalla "pyhyys/epäpyhyys". Oppaaksi pienelle joukollemme lähti paikallinen teatterimies Mikko Kouki, jonka näkemykset modernista kuvataiteesta olivat mielenkiintoisia. Näyttely oli lyhyesti sanottuna hyvä. Lopuksi pyydettiin äänestämään näyttelyn parasta teosta. Kun asia tuli puheeksi, olimme melko yllättyneitä, että päädyimme molemmat Anssi Taulun "Absoluuttisiin tiloihin". Minulle ne toivat mieleen, rautaan valettuina piirilevyineen, suurten kertomusten sementoinnin samaan tapaan kuin Nousiaisten kirkon kuulu sarkofagi.