Siivoamista sähkölinjalla ja kotona

Ruotsalaisomisteinen sähköyhtiö teki viimeisen palveluksen ja hyvin tekikin. Olivat käyneet jossakin vaiheessa karsimassa sähkölinjan vieressä olevien sembramäntyjemme yläoksistoa niin, että niistä ei ole linjalle vaaraa tuulisemmallakaan säällä. Jo edellistalvena katselin niitä huolestuneena, mutta ei minusta ole niin korkealle kiipeämään varsinkaan minkään sahausvälineen kanssa. Nyt tuli asia kuntoon ja oksista polttoainetta yhden talvipäivän uuninlämmityksen verran.

Sähkön toimittajan vaihdoimme alkusyksystä ruotsalaisesta valkeakoskelaiseen yksinkertaisesti siksi, että kaksoistariffisen ekosähkön hintaeron oli paikallisen eduksi. Äskettäin ruotsalaiset sitten myivät sähkönsiirronkin muille. Uutisessa mainittiin ostajana pääomasijoittajat. On tietysti mukavaa, jos eläkerahastot tai muut hyvät sijoituskohteet karttuvat. Toisaalta pääomasijoittaminen ja parin vuoden päästä EU:n sähkön tukkumarkkinoiden avautumisen puhkaiseva sähkönsiirron kansallinen hintakatto kuulostavat huolestuttavalta yhdistelmältä Samaten jää nähtäväksi, missä määrin pääomapiirit ovat kiinnostuneita katkomaan puunoksia linjojen päältä ja muutoin hoitamaan omistamaansa jakeluverkkoa.

Leuto syksy ja hidas talventulo on pitänyt talomme sähköpatterit suljettuna. On pärjätty varaavalla takalla, kosteiden tilojen lattialämmityksellä ja ilmalämpöpumpulla. Viimeksimainitun ulkoyksikkö alkoi eräänä iltana pitää ikävää kolinaa potkurin pyörimisen tahtiin. Epäilin kosteanviileän kelin aiheuttamaa jään kertymistä ja soitin huoltoliikkeeseen. Siellä vahvistettiin epäilys ja annettiin jäänpoisto-ohje laitteen sisäkaluista. Ei kolise enää.

Kun joulu osuu viikonlopulle ja arjelle riittää askaretta töissä, päätimme pitää siivouspäivän jo nyt. Perjantai-illan kohteena oli sauna ja lauantaina muu koti. Saatiin kodintekstiilit ja matot valmiiksi parahiksi ennen räntäsadetta, joka alkoi kellon tarkkuudella säätiedotuksen mukaisesti.

Jouluvalmistelut alkuun

Annanpäivä oli ja meni. Se on jonkun vanhan kansan perimätiedon mukaan ollut jouluvalmistelujen aloituspäivä. Viikonloppuna tuli aloiteltua korttien lähettämisen ja piparien leipomisen verran. Kuusiasiakin järjestyi harvinaisen helposti, kiitos naapurin.

Ulkoilu on jäänyt vähiin. Eilenkin kutsui kuntosali loskaisia teitä enemmän. Mutta talven tuloon yhä toiveikkaasti suhtautuen siklasin tänään suksenpohjista varastorasvat pohjavoiteeksi ja laitoin luistovoiteen päälle. Ovatpahan valmiit sitten, kun ladulle pääsee.

Kuvaushiljaisuus! Ääni! Kamera... käy!

Kerran siihen aikaan, kun tässä blogikirjoittamisessa oli vielä mielikuvitusta ja intoa, käsikirjoitin hienon roolin jännittävään rautatieaiheiseen elokuvaan.

Ihan tuollaisena homma ei toteutunut, mutta melkein. Eikä ollut Hurua vaan Lättähattu. Sattui nimittäin niin, että itsenäisyyspäivänä veturitallilla aloittanut ja viime yönä lopettanut filmiryhmä tarvitsi tallimiehiltä myös sisällöllistä apua. Päähenkilöt olivat tietysti kaunis nuoripari, mutta kunnon leffassa pitää olla myös ne pari karskin komeaa sivuosaäijää. Niinpä Juha ja minut värvättiin mukaan.

Kuvassa valomies työssään (kuva: Jani Ilomäki).

Onhan se sentään jotain esittää junassa nuokkuvaa duunaria huussimainoksessa.

Puhutaanko jostain muusta?

Täksi aamuksi sattui harvinaisen surkea keli joutua työmatka-autoilemaan. Moottoritiellä jonon nopeus putosi kuuteenkymppiin. Hyvä niin näkyvyysolot huomioon ottaen.

Kokous oppisopimuskeskuksella, sitten muutamaksi tunniksi Lempäälään ja takaisin Tampereen latinalaiskortteliin. Parkkimaksua meni päivän aikana yhteensä kokonainen kymppi. Kallista on autolla kulkeminen.

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston lukukauden viimeinen luentotentti aiheena oikeusteorian perusteet. Samassa salissa tentittiin lisäksi ainakin vero-oikeutta, ruotsin kieltä, tieteenfilosofiaa ja kansantaloustiedettä. Oikeusteoriassa tentittävänä oli taannoisen luentosarjan sisältö ja osa R. Siltalan kirjasta "Johdatus oikeusteoriaan". Yritin lukea joitakin tärppejä ja olisin mielelläni kirjoittanut vaikka ennakkoratkaisun teoriasta ja väkisin tai puoliväkisin ujuttanut ratio decidendin ja obiter dictan kaltaisia hoenon kuuloisia termejä sekaan. Mutta ensimmäiseksi kysyttiinkin, mitä on oikeusteoria. Se siitä sitten. Ehkä sittenkin paskahuusifilmitähden uralle.

Kaksi muuta kysymystä koskivat normin oikeusteknistä voimassaoloa ja luonnonoikeusopin ja oikeusrealismin eroja.

Vaihtoehtoinen itsenäisyyspäivä

Oli aikomus lähteä katsomaan paraatia Tampereelle, mutta valitsin toisenlaisen tavan viettää itsenäisyyspäivää. Nimittäin veturitallilla työskenteli filmiryhmä valmistellen huomista kuvauspäivää. Menin Ilkan kanssa apumieheksi. Kovin usein kun ei pääse filmaustyötä tai sen valmisteluja seuraamaan, on tavoitteellisuuden, tarkkuuden ja yhteishengen väkevyys aina hienoa seurattavaa. Vaikka ei samanlainen tekemisen meininki veturitallilla vierasta ole, ei suinkaan. Tavoitteet vain hieman toisen tyyppisiä.

Tarkoituksena on kuvata Lättähatussa niinkin ylevä asia kuin kuivakäymälän mainos. Itse kuvaustapahtumakin olisi mukava nähdä, mutta huomenna työpäivä vie Tampereelle.

Lintulauta viimeinkin pihalle

Vanha kolmostie oli märkä ja hiljainen, kun aamuhämärissä ajelin Parolannummelle. Pönötyskaavan mukainen pienimuotoinen itsenäisyyspäiväjuhlallisuus vähän etuajassa. Ei kestänyt kauaa, mutta oli mukava pitkästä aikaa vaihtaa sananen vanhojen tuttavien kanssa.

Kotona tein autotallinovelle talvihuollon silikonin CRC:n voimin ja keräsin tuulisten öiden pudottamat koivunrisut pois nurmelta. Jokunen rapean kuiva pakkaspäivä olisi poikaa, että oksakasan saisi haketettua ennen lumentuloa. Lintulautaa en muista laittaneeni pystyyn näin myöhään vuodenkierrossa.

Päivälliseksi tehtiin linssimuhennosta riisikaurasekoituksen höysteeksi. Proteiinit fetasalaatista ja loimulohenpalasesta.

Viimeinkin pakkasta

Kun oli mahdollisuus hidastempoiseen aamuun, niin otettiin kaikki irti. Pitkästä aikaa tuli kuunneltua Radio Suomesta lauantaiaamupäivän 80-luvun popmusiikille omistettu ohjelma. Toisin kuin takavosien radiokanavat, jotka mainostivat soittavansa musiikkia aina 80-luvulta saakka, tämä ei veivaa pariakymmentä puhkisoitettua hittiä uudelleen ja uudelleen. Aikanaan hyvinkin tuttuja, mutta sitten unohduksiin painuneita muovihelmiä kuulee usein. Tänään muun muassa London Boys lauloi kotikaupunkinsa öistä. Jossain vinyylilevypinossa minullakin taitaa tuo olla, mutta sitä en muistanut, että bändiä oli vuosikymmenen lopulla mainostettu tyyliin "90-luvun soundi täällä jo tänään". Jälkiviisaasti voisi sanoa, että se ennustus ei mennyt pahasti pieleen. Yksi puute tässäkin ohjelmassa on: italomusiikin lähes olematon edustus. Jokunen viikko sitten eräs kuuntelija oli kiinnittänyt asiaan huomionsa ja pyytänyt jotakin kyseisen tyylisuunnan kappaletta. Juontaja - ymmärrettävästi angloamerikkalaiseen ja kotimaiseen genreen parhaiten perehtynyt - ei osannut vastata toiveeseen kuin Ricchi e Powerin - jo 70-luvun alussa Che sarà -hitin, tehtailleen yhtyeen - euroviisuhenkisellä Mamma Marialla. Hauskahan tuo on, mutta veikkaan, että toivoja ei tarkoittanut aivan sitä.

Viimeinkin pakkaspäivä. Jollei muusta, niin sen huomasi jonosta kylän ainoaan autonpesukoneeseen. Kaupasta tullessa tarjolla oli kahdestoista jonotussija. Lähdettiin mieluummin hölköttelemään kuntosalille.

Raudannostopuolella oli hiljaista: kolme nuorta miestä ja heidän lähdettyään jäimme kaksin. Isossa salissa pelattiin lentopalloa. Kotiin lähtiessä toimitsija arveli kotijoukkueen vievän ottelun todennäköisesti kolmessa erässä.

Kotona venyttelyt, ja illan pimettyä oli pesukonejono oli lyhentynyt. Auto pääsi rapakerroksestaan. Sitten saunaan ja sen päälle yrttiuunilohkoperunoita salaatin kera.

Huomenna on pyhä, mutta herätyskello täytyy panna soittamaan.

Eerik XIV Logomossa

En ole erityisesti oopperan ystävä. Ennen eilistä olen käynyt oopperassa kerran, jolloin tosin pidin siitä paljon. Kyseessä oli Ilmajoella esitetty Jorma Panulan säveltämä Jaakko Ilkka. Mitäpä vasta toiselle kymmenelleen ehtinyt poika olisi muuta kuin tykännyt, kun nähtävänä oli isoja sotajoukkoja, ratsumiesosastoja ja tykkejä. Myös Aulis Sallisen Ratsumies katsottiin televisiosta useita kertoja. Mutta muuten oopperalle ei kiitos ennen eilistä.

Eilen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hemmotteli lyhyen ajan sisään jo toisella musiikillisella spektaakkelilla. Lokakuinen Jean-Michel Jarren Turku-hallin konsertti oli loistava. Mikko Heiniön säveltämä ja Juha Siltasen kirjoittama Eerik XIV Logomossa taas ylitti kaikki oopperalle asettamani odotukset.

Hieno aihepiiri, nykyklassinen musiikki, huippulaulajat. Mitä muuta tarvitaan, jotta oopperaan penseästi suhtautuva ihastuu? Myönnän - esitystekniikkaa. Pelkkä musiikki ei olisi tehnyt oopperasta sitä elämystä kuin se oli. Olen fiilistelijä enkä asiantuntija. Eivät sitä tehneet yksin esiintyjätkään (joista monien äänialoja jouduin illalla saunassa kysymään kullalta, kun itse en itse kyennyt tunnistamaan). Mutta kun esiintymislavan tapahtumat tuodaan katsojille suurten näyttöruutujen kautta, on kuin pääsisi itse kulkemaan libretisoidun Eerikin rinnalla.

Puvustus vaihtelee ylimysten ja hoviväen tiukasta historianmukaisuudesta Herkules-narrin bootseihin tai kuninkuudesta luopuneen Eerikin Suomen jääkiekkomaajoukkueen fanipaitaan. Siinä missä Waltari "Kaarina Maununtyttäressään" tanssitti nuorta Eerikiä keväisillä Tukholman kaduilla, tuo ooppera käytännössä saman kohtauksen ja Eerikin ja Kaarinan onnenhetket historiallisesti ehkä oikeammin vallasta luopumisen jälkeiseen aikaan ja Turkuun. Tuotesijoittelukin kuuluu nykyoopperaan - Eerik ja Kaarina ystävineen nauttivat piknikillään Hesburgerin ja Auran herkkuja - ja turkulaisyleisö hurraa.

Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu jo ennen kuin opin lukemaan. En muista, että minulle olisi lapsena luettu juurikaan satuja ja jos oli, ne eivät kovin hyvin jääneet mieleen. Sen sijaan isälläni oli iltaisin tapana lukea minulle kirjastosta lainaamistaan kirjoista - kutsuin niitä kansikuviensa vuoksi linnakirjoiksi - vanhempaa Suomen ja joskus muidenkin maiden historiaa. Hänellä oli ilmiömäinen kyky kesyttää teksti lapsen korville sopivaksi. Toki oli kurjuutta ja sotia, koska ennenvanhaan elämä oli sellaista. Mutta koskaan ei pelottanut ja seuraavana iltana halusin kuulla lisää.

Populaareihin historiankirjoihin Eerik on jättänyt jälkensä ensin luihuna ja sitten hulluuteen saakka onnettomana miehenä. Ehkä hänen paikkansa olisi ollut jossain muualla kuin valtaistuimella. Jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että isän, kuningas Kustaa Vaasan, olisi ollut parempi jättää petipuuhat väliin. Kustaalta kun tuntui lorahtaneen aimo annos kusta sekaan jokaisen aikuiseksi eläneen pojan kohdalla. Oopperan libretto tiivistää, miten Eerik oli mieletön ja Juhana sydämetön. Kolmanteen kruunua kantaneeseen veljeen Kaarleen kai sopisi määrite tunnoton sikäli kuin se enää eroaisi kahdesta vanhemmasta veljestä.

Eerikin suhde Kaarina Maununtyttäreen puolestaan on se suuri suomalainen rakkaustarina, josta vasta Väinö Linna kirjoitti yli. Ooppera kuvaa, miten naisten suhteen Eerik tahtoi paljon - aluksi ei enempää eikä vähempää kuin Englannin Elisabet I:n - mutta saikin enemmän. Ooppera etenee pitkälti kahden upean naisäänen, Eerikiä esittävän mezzosopraano Charlotte Hellekantin ja Kaarinaa esittävän sopraano Helena Juntusen, voimin. Tekijöiden mukaan vain naisääni voisi tulkita Eerikin tunnetilan vaihtelut. Etukäteen ajattelin, että mitä jos sittenkin olisi valittu joku kontratenori. Turhaa jossittelua: Hellekant oli erinomainen.

Siitä, miten suomalainen tämä rakkaustarina on, voidaan olla monta mieltä. Kaarina Maununtytär, Karin Månsdotter, oli upplantilaisen pariskunnan Månsin ja Ingridin Tukholmassa syntynyt tytär. Nykyajan käsitykset saattavat asettaa rakkaustarinan kauneuden kyseenalaiseksi myös sikäli, että pariskunnan tavatessa bileissä Tukholmassa muusikko Gerd Cantorin luona Eerik oli 31-vuotias ja Kaarina juuri 14 täyttänyt.

Eerikin kuninkaantie vaihtui tieksi linnasta linnaan. Oopperassa tämä oli toteutettu hienostu pumppukärryjen päällä yhä pienenevien kuljetuslaatikoiden kautta. Tällä via dolorosallaan Tukholmasta ensin Turkuun, sitten Kastelholmaan, Gripsholmiin ja lopulta Vesteråsiin Eerik surkuttelee olojensa muuttuvan yhä huonommiksi ja yhä useammin silloinkin, kun "majesteetti", toinen mieli (myös Nils Sturen osan laulanut baritoni Jesper Taube) ei häntä kiusaa. Milloin on kaulasta rusto murtunut, milloin on vatsakipuja ja milloin käsi haavoittunut.

Käden halvaantuminen todistettiin, kun ruotsalaiset, nuo pinnalta harmittomat mutta sisältä viikinkisepän takoman teräksen kovat rodunjalostajat, kaivoivat Eerikin haudastaan 1950-luvulla (asian sivusta: Birger Jaarlin he ovat tiettävästi nostaneet esiin jo kahdesti DNA-tutkimuksia varten ja viimeksi aivan viime vuosina - ja me täällä Itämaassa vain naureskelemme, kun länsinaapuri viime vuonna lakkautti yleisen asevelvollisuuden ja ihmettelemme, mistä sadoille varastoiduille Gripeneille, CV9040:ille ja muille tämän päivän viikinkimiekoille löytyy käyttäjiä kovan paikan tullen) ja totesivat, että totta vieköön, kyllä Olavi Kustaanpoika Stenbock oli vihapäissään mennyt puukottamaan entistä sortajaansa vankilassa olkavarteen. Ooppera yksinkertaistaa tapahtumia sikäli, että Olavi puukotti Eerikiä jo tämän oleillessa Tukholmassa ennen Turkuun karkotuksen onnen päiviä.

Turussa oleillessaan Eerik ja Kaarina kavereineen tuskin kävivät hiukopalalla Puutorin Hesessä tai kippaamassa Auraa Vanhassa koulussa, mutta heidän asuntonaan ei suinkaan ollut se surkea Turun linnan koppi, jota aikanaan esiteltiin Eerik XIV:n vankilana, vaan suunnilleen ne renessanssihuoneet, jotka Juhana-veli Suomen herttuana toimiessaan oli perheelleen rakennuttanut. Linnan talotekniikkaa varsinkin ovien osalta ja vartiointia kyllä vahvistettiin. Turun linnan tilit vuodelta 1570 kertovat, miten Eerik kuuden hengen seurueineen (puoliso Kaarina, lapset Sigrid, Kustaa ja Henrik, lastenhoitaja sekä palvelija Bovik Tattare - oopperassa bassobaritoni Juha Kotilainen) oli viikossa nauttinut mm. kaksi tynnyriä herrainolutta (nykymitassa 240 litraa - sitä Auraako?), puolitoista tynnyriä yksinkertaista leipää, 16 kanaa (ei tainnut tehdä enää Hesen kanahampurilaista mieli) ja seitsemän lammasta (tuskin Humalistonkadun kebabpaikatkaan houkuttivat).

Lokakuista elektronisen musiikin spektaakkelin esiintyjää lainaten, thank you, Turku!

Logomo

Tampereella oli Lokomo ja Turussa on Logomo. Nuorison suosimaa nettimeemiä mukaillen pitää kai päätellä, eddä Durussa spurdoillaan.

Molemmat liittyvät rautateihin, mutta turkulaisella on siinä suhteessa pidempi historia. Lokomo valmisti vetureita vuosina 1915-1969 ja Logomo oli VR:n konepaja vuosina 1876-2002. Lauantaina kävin Logomossa elämäni toisen kerran. Ensikerta oli Olavin kanssa joskus 1990-luvun alussa, kun rakennus oli vielä alkuperäisessä tarkoituksessaan ja tietysti eri nimellä. En enää muista, kävimmekö siellä pyytämässä jotakin museoon vai muuten vaan. Sen muistan, että tuolloin pajalla ajeli vielä kaksi Kisko-Kallea.

Tänään ei Logomon raiteilla ajeltaisi enää edes Kisko-Kallen kaltaisella koneella. Rakennus on palvellut Turun kulttuuripääkaupunkivuotta näyttelytilana. Täytyy sanoa, että hienona sellaisena. Kiskot on upotettu sementtiin kävijäturvallisuuden vuoksi, mutta muutoin rakennus julistaa alkuperäänsä kulunein seinin ja ovin, nosturein ja uhkein sähkökeskuksin. Veturitalliin rakennettu Salon taidemuseo on hieno, mutta Logomossa on mukana rosoisuus. Ilmeisesti Logomon rakentajat eivät käyneet katsomassa mallia sen paremmin Salossa kuin Hyvinkäällä, vaan Toijalassa ;-)

Näyttelyhalleissa katsottavana oli "Tuli on irti", joka pisti miettimään, onko Tampere menettänyt museonäyttelyliigan johtopaikkansa durgulaisille. Multimedian keinoin tuotetaan mitä vain eikä se ole säväyttänyt moniakaan enää 2000-luvulla. Mutta vuoden 1827 Turun palon fyysinen, reilusti H0-mittakaavaa isompi, dioraama oli vaikuttava. Vaikka historiaa mielelläni luenkin, on myönnettävä, että olen kuvitellut Turun palon paljon pahemmaksi katastrofiksi kuin se todellisuudessa oli. Palossa sai surmansa "vain" 27 henkilöä.

Toiminnallisuudeltaan näyttely on yliveto. Kävijä saa kokeilla tulentekemistä tuluksilla tai satavuotiasta käsikäyttöistä paloruiskua. Molempia konkreettisesti, ei virtuaalisesti. Pumpattiin kullan kanssa huviksemme hetki, ja saatiin vesisuihku nousemaan vanhan puutalon kolmannen kerroksen tasalle. Ei painetta kahteen pekkaan olisi kovin kauaa jaksanut tuollaisena pitää. Kun yleisö pääsee tekemään itse, on vaikea kritisoida vaikkapa sitä, että Paimion VPK:n Volvo-paloauton - 1950-luvun tapaan todennäköisesti Veljeksen Kulmalan korittama yksilö tämäkin - mielenkiintoiset sisätilat on kävijöistä pleksillä eristetty.

Toinen puoli Logomon näyttelyistä oli taidetta, pääasiassa valokuvataidetta. Poikkeuksen tekivät Touko Laaksosen, paremmin Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnetun, homoeroottiset piirrokset. Homoseksuaalisuuden kuvaaminen Laaksosen tapaan on suunnilleen yhtä totuudenmukaista - tai ihmistä kohtaan yhtä reilua - kuin miehen ja naisen välisen suhteen esittäminen pornofilmien kautta. Mutta se ainakin tuli selväksi, että muutama päivä päälle 20 vuotta sitten edesmenneen hienon muusikon Farrokh Bulsaran (hänkin paremmin tunnettu taiteilijanimellään eli Freddie Mercuryna) edustama olemus on paljossa velkaa turkulaiselle Laaksoselle.

Pitkiä työpäiviä

Työmaalla verkon aktiivihakemiston ja sähköpostijärjestelmän hajoaminen tuotti pari neljäntoista tunnin työpäivää. Entisestä säästömallista siirryttiin vikasietoisempaan kahdennettuun systeemiin. Samalla tuli korvattua vanhat Windows 2003 R2 -palvelimet uudemmilla 2008 R2 -versiolla, jonka tuki jatkuu vielä hyvän aikaa. Tänään päästiin jo helpommalla ja kotiin normaaliin aikaan. Järjestelmärikko sinänsä ei ollut ollenkaan mukava, mutta hienoa oli taas tehdä työtä osaavassa tiimissä, jossa pää pidetään kylmänä ja hommat hoituvat.

Viikonloppu tuli aloiteltua ulkoilemalla ja viemällä vaihde- ja puskinlyhty rautatieaseman vitriinin adventtikoristeeksi. Eivät nuo paljon sähköä kuluta, ja jokainen valopilkku on näillä keleillä tervetullut.

Nuoret tupakoitsijat olivat valloittaneet ykköslaiturin ja muuten vain meluisat asemahallin. Jokin aika sitten moottoritien varrella oleva niinsanottu huoltoasema oli ykköskohde, mutta sinne ei olla enää tervetulleita pelkästään aikaa viettämään. Myös rautatieasema on paikka, joka lupaa lähtemistä, poispääsyä.

Huomenna on luvassa kulttuuria Turussa. Sinne on aina mukava junailla. Ja mukava tulla takaisin kotiin.

Pulttia

Lauantaiaamuna hölköteltiin pitkästä aikaa urheilutalon kuntosalille. Taas lisää laitteita rikki sitten viime näkemän, mutta täyttää silti tehtävänsä. Hyvinkin - venyttely jäi olemattomaksi ja sen tuntee seuraavana päivänä.

Sääennuste kiirehti vaihtamaan omaankin autoon nastarenkaat. Meni hyvin siihen saakka, kun tarvittiin lukkopultin hylsyä. Ei löytynyt sen paremmin autosta, autotallista kuin kylän autotarvikeliikkeestäkään. Soitin ostoliikkeeseen Hämeenlinnaan ja apua löytyi. Vain yksi sopiva sielläkin oli, huollon puolella. Huolto kun on viikonloppuisin kiinni, sain ainokaisen lainaksi. Hienoa palvelua.

Minulla on epäilys, mistä kadonnutta hylsyä voisi etsiä, mutta se ei olisi tällä aikataululla auttanut. Täytyy selvittää viikolla.

Äiti tarjosi nimipäivänsä kunniaksi herkkuaterian Ideaparkin Golden Rosessa. Kiitos! Kiinalais-vietnamilaiset herkut pitivät kylläisenä aamuun saakka. Lempäälästä palattiin kotiin Hämeenlinnan kautta. Palautettiin lukkopulttihylsy ohjeiden mukaan omistajalleen arjen töitä varten.

Renkaanvaihdolle oli korkea aika: pyhäaamuna kylmemmän puolen mittari näytti yhdeksää pakkasastetta. Kesärenkaita talvipinoon pestessä meinasi tulla käsiin kylmä. Mutta pikkukiviä uusien renkaiden lamellit eivät juuri olleet keränneet.

Kotipuolessakin olisi viihtynyt, mutta alkuviikko menee toisaalla.

Iltaopiskelijan elämää

Viikko on mennyt suunnilleen niin, että lähden töihin puoli seitsemän aikoihin ja palaan kotiin illalla puoli kymmeneltä. Illat ovat kuluneet koulun penkillä: julkisoikeuden perusopintoja Tampereella ja ensiavun peruskurssia kotikylässä. Ensiapukortti olisi mennyt vanhaksi vuoden lopussa, joten oli korkea aika päivittää. Ja muutenkin. Onneksi oppeja ei ole käytännössä juuri tarvinnut, ja nopeasti ne unohtuvat.

Julkisoikeuden perusopintojen viimeinen luentosarja käsitteli oikeusteoriaa ja liikkeelle lähdettiin aika paljon pintaa syvemmältä - aina nominalismin ja realismin törmäyskurssista alkaen. Aivan äkkiä ei tule mieleen montaa yhtä syväluotaavaa perusopintojaksoa. Useimmiten pysytellään 1700-luvun tällä puolen. Professori kertoi jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Toivottavasti seuraajat pitävät linjan.

Tänään iltaohjelmassa oli eurooppaoikeuden luentotentti. Osallistujia taisi olla kolmattasataa - ilmeisesti opintojakso on pakollinen monessa ei pääaineessa - joten oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ensimmäisessä tehtävässä olivat ymmärrettäviä. Perustellakin sai halutessaan, kuulunee tieteenalan luonteeseen. Oikeusteoriassa opetettiin, että itse asia saa olla väärin, kunhan sen kykenee perustelemaan niin, että lukija tai kuulija siitä vakuuttuu. Toisessa tehtävässä piti tunnistaa muutamia eurooppaoikeuden ja kansallisen lainsäädännön suhdetta kuvaavia käsitteitä asiayhteyksistään. Ja taas sai perustella. Kolmas tehtävä oli esseetyyppinen, jossa kolmesta vaihtoehdosta (tulkintaperiaate, EU:n tuomioistuinten organisointi ja rakenne sekä asetuksen ominaispiirteet) piti vastata kahteen. Ei tuo ylivoimaiselta tuntunut, vaikka lukeminen jäi taas viimeiseen tuntiin alakuppilassa tenttiä odotellessa. Toisaalta tunnistan itsestäni sen oppijatyypin, jolle asiat jäävät mieleen paremmin kuultuina kuin luettuina ja siksi valitsin luentojen kuuntelun ja tenttimisen tavanomaisen kirjatentin sijasta.

Oli mukava lopetella kiireinen työpäivä ja opiskelullinen ilta, kun oli söpö tyttö vastassa kaupungissa. Ajeltiin automarketin alepäiville. Ostoskärryyn löytyi pyykkikori ja jotain muutakin tarpeellista. Auton rekisterivalon polttimo muun muassa. Katsastuksessa käskivät korjata.

Kotona kissat odottivat ruokaa.

Lyhyen valon hyötykäyttöä

Pitkän syksyn hyvä puoli on se, että pihan viimeisetkin lehdet ehtivät kompostiin. Tänään olivat vuorossa vanhan omenapuun viimeiset ja hopeapajut. Onkohan pihaa ennen saatu näin puhtaaksi ennen lunta?

Hämärtyessä anopin autoon nastat alle ja pakkasenkestävät nesteet säiliöön.

Mennään tsiigaan avaruuden varjoja

Melko harvoin marraskuussa on väkeä kokoontunut veturitallin tienoille harrastustoiminnan parissa. Tänään yli kolmesataa. Pääosa Hämeen piirin sudenpentuja, joita varten Päivi tovereineen oli järjestänyt tiilitallille muutamia varjoja avaruudessa.

Kolme avaruuden varjoa työnnettiin ulos: pumppuresiina, moottoriresiina ja kiskoauto. Viimeksimainittu lykittiin pitkälle raiteelle rajamerkin yli - pitäähän lapsille näyttää esimerkkiä liikennesääntöjen noudattamisessa. Kytkettiin valot sisälle ja ulos harmaata ja tihkusateista päivää vastaan kamppailemaan.

Matisa-blogi ei ole ollut aktiivinen, mutta aika namu kohteestaan reaalimaailmassa on tullut, kiitos Museoveturiseura-aktiivien. Viikolla asennettiin ikkunalasit. Ensi kesänä maamme rautateiden 150-vuotiasta kunnossapitoa juhlistaa omalta osaltaan ainakin tämä yksi ratatyökone. Huomaamaton, matala kiskoillakulkija, joka tarjosi riittävän tasaista kulkua uljaille Ukko-Pekoille, Huruille ja muille mainoskuvien menijöille.

Porkkanasato kypsyi

Äskettäin ilmestynyt K. Pyrhösen "Porkkana - kiitojunan tarina" on tyypillinen rautatiekirja. Junatyypin käyttöhistoriasta kerrotaan paljon. Sen sijaan hankintaprosessia käsitellään ohuesti, vain Valtionrautateiden näkökulmasta käsin ja niukasti siinäkin. Tällä kertaa ei kukaan ollut kirjoittanut Resiinaan tai muualle aihetta koskevia valmiita tekstikappaleita, joten aihepiiri näemmä sai jäädä. Tässä kirjassa sentään vaivauduttiin kirjoittamaan lähdeluettelo.

Olkoonkin ohut, ei Porkkana-kirja huono ole, päinvastoin. Se kertonee asianharrastajille melkein kaiken, mitä Dm8- ja Dm9-junista halutaan tietää. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiatieteellinen teos, kuvituksen osalta tarpeeksi hyvää adjektiivia ei taida löytyä.

Sivulla 62 on kuva (J. Katajisto), joka tiivistää 1960-luvun Suomen. Ainakin päivääkään tuolla vuosikymmenellä elämättömän näkökulmasta.

Opiskelua, työmatkailua ja kulttuuria

Työviikko meni suunnilleen niin, että työhuoneessa ehti käydä kääntymässä. Ei silti valittamista. Kiitos hyvän työnantajan, sain istua kaksi palkkapäivää, keskiviikko ja perjantai, yliopiston luentosalissa kuuntelemassa eurooppaoikeuden luentoja. Historiallisesti ajatellen eurooppaoikeus on melkoisen huima kehityskulku niinkin lyhyellä ajanjaksolla kuin mitä kului toisen maailmansodan viimeisistä viikoista Cassis de Dijon -oikeustapauksen käsittelyyn.

Opiskelua

Luennot järjestettiin yhteisesti oikeille opiskelijoille ja avoimen yliopiston väelle. Viimeksimainittu osallistui mihin pystyi, minä vajaaseen kahteen kolmannekseen. En ollut luentosalin ainoa vanha - sellainen josta tuntui lähes vaivaannuttavalta, kun professori johdantoluennolla selitti, keitä olivat Margaret Thatcher, Erich Honecker tai Hans-Dietrich Genscher - mutta varsinkin perjantaiaamun spontaani älämölö sai olon tuntumaan vieraaksi nutturaneitien ja pipopoikien joukossa.

Toinen huomio oli se, että nykyinen vanajanhämäläinen yliopistoväki tupakoi silmämääräisesti vähintään yhtä innokkaasti kuin ammattikouluväki. Asiaa voi osaltaan selittää se, että ensinmainittua eivät hillitse lainsäädännölliset rajoitteet. Toisaalta kaunis ja minulle ennenkokematon käytäntö oli taputtaa luennoitsijalle viimeisen luennon jälkeen. Sekä professori Raitio että maisteri Pesonen sen hyvin ansaitsivat. Täytyy sanoa, että huima määrä tietoa on nykyisen tutkinto-opiskelijan omaksuttava lyhyellä peruskurssitason luentosarjalla. Tosin samoja asioita varmasti käsitellään tämän päivän peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin tunneilla. Minun ikäluokalleni vastaavaa ei tietenkään opetettu koulussa, eikä joukkoviestintä paneudu asioihin kovin syvällisesti. Onnekseni taannoisissa hallintotieteen perusopinnoissa luin - kerrankin ajatuksen kanssa - Viinamäen Eurooppahallinto ja Suomi -kirjan. Oli sentään jokin tasoitus nyky-ylioppilaisiin nähden luennon kuunteluvalmiudessa.

Työmatkailua

Työmatka vei tiistaina Forssaan ja torstaina Sastamalaan. Vaikka julkista liikennettä pyrinkin suosimaan, molempiin piti aikataulurajoitteiden puitteissa mennä omalla autolla.

Ajelin vähäliikenteisiä teitä. Forssaan Urjalan ja Koijärven kautta ja Sastamalaan Lempäälän ja Rämsöön kautta.

Jotkut suosivat valtateitä, mutta esimerkiksi Sastamalan reissulla säästin toistakymmentä kilometriä suuntaansa. Auton kuraantumiselta ei voinut välttyä. Pesu oli edessä kotikylään palattua.

Kulttuuria

Kolmena iltana tuli harjoitettua ruumiinkulttuuria hölkkäilyn merkeissä . Heijastinliivi täytyy jo pukea päälle. Perjantai-iltana oli aika kulttuurikunnon kohotusyrityksen. Puolisoni ystävätär välitti kutsun kirjanjulkistamistilaisuuteen Tampereelle. Tilaisuus oli minulle vasta toinen laatuaan. Ensimmäisessä kirjalaatikko tuotiin Kisko-Kallella. Nyt oli yhtä äänekäs meno, mutta kuusipyttyisen Klöckner-Humboldt-Deutzin tilalla oli kuusi rummuttavaa mustaa kättä. Tansanialaista elämänmenoa kuvaavan teoksen laatijat tarjosivat asiaan kuuluvaa erinomaista ruokaa ja olivat löytäneet sikäläis-tamperelaisia pelimanneja tilaisuutta musisoimaan. En äkkiseltään muista, että olisin aiemmin päässyt kuulemaan aitoa maailmanmusiikkia livenä. Enkä voi välttyä lausumasta, että mielestäni afrikkalainen kansanmusiikki päihittää suomalaisen mennen tullen. Ainakin jos meikäläinen hardcore eli saamelaiset tai jouhikot ja muut muinaisuudet jätetään laskuista.

Kulttuuri-iltaa jatkettiin Tampere-talolla Filharmoniaa ja Jorma Hynnistä kuuntelemalla. Laulamisesta en ymmärrä mitään, mutta hienolta Hynninen kuulosti. Hauskaa oli katsella solistin jykevää seisontaa vastakohtana sukunimensä lailla lekuttavan kapellimestarin vieressä. Päätösteoksena kuultiin Sibeliuksen kuudes sinfonia, mestariteokseksikin sanottu. Ehkä se, jonka innoittamana niinkin viisas mies kuin Adorno kirjoitti kuuntelijakirjoituksen, jossa teddyt is best ja punkkarit paskoja tai toisinpäin.

Viikonloppupuuhia kotipihassa

Perjantaina menin pitkästä aika autolla töihin, kun piti päästä Valkeakoskelta Lempäälään linja-autojen aikatauluista riippumatta. Tavaratilaan otin tarkastusta kaipaavan kotirapun jauhesammuttimen. Tarkastutin sen töiden jälkeen kotikylässä. Yrittäjäksi taannoin ryhtynyt palomestari kutsui takahuoneeseen katsomaan, miten tarkastus suoritetaan. Ja eihän siitä jutusta loppua meinannut tulla. Häpeä myöntää, että olin aika huono vastaamaan kaikkea veturitallilla nykyisin tapahtuvaa koskeviin kysymyksiin.

Perjantai-illan lenkin ja suihkun jälkeen urakoitiin pitkän ajan petivaatepyykit. Kullalla työkaluna mankeli ja minulla silitysrauta, täydellä höyryllä.

Kesäajan viimeinen lauantaipäivä kului pihamaalla haravoidessa. Moni puu antoi lehtiään kitsaasti syksyn oltua lämmin. Eiköhän kuitenkin saatu kompostiin valtaosa radan ja tien puolelta. Hopeapajussa roikkuu vielä hieman pakkasöitä odottamassa.

Sunnuntaiaamuna saatiin kaivattu tunti lisää nukkuma-aikaa. Tuhdin aamiaisen jälkeen jatkettiin haravanheilutusta, ja piha tuli läpikäytyä. Viimevuotista biomassaa vietiin muutama kärryllinen pensaiden ja kuusiaidan alle.

Ei kukaan kaipaisi yhdeksää vielä ihan hyväkuntoista kuormalavaa? Hakija saisi pitää.

Vilkkaasta viikosta ja kansantalouden tilinpidon merkityksestä

Viikko on kääntynyt jälkipuolelleen. Reissuhommia enimmäkseen, välissä yksi yökin Helsingissä. Ensi viikolla en taida ehtiä kuin käydä työhuoneessa kääntymässä. Mutta öitä ei tarvitse olla pois.

Viimeksi kuluneeseen seitsemään päivään on mahtunut live-musiikkia Jean-Michel Jarresta Kuunkuiskaajiin (miten nuo kaksi näemmä saakin niputettua samaan virkkeeseen ja yhteisen termin "musiikki" alle) ja live-esiintyjiä ministeri Henna Virkkusesta julkkis Noora Hautakankaaseen (näiden kahden niputtaminen samaan virkkeeseen ei sentään aiheuta pahoinvointia, koska molemmat voidaan hyvällä omallatunnolla luokitella "julkisuuden henkilö" -käsitteen alle).

Virkkusen ja kumppanien tiistaina esittämän pohjalta: Liittyykö kunta- ja palvelurakenneuudistukseen nykyisin se, että julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään tai ainakin epävarmuutetaan samalla, kun asiaan liittyvien keskushallinnon tilaisuuksien järjestämistä siirrellään maakunnan ihmisten kannalta hankaliin kellonaikoihin?

Voin olla väärässä, mutta käsitykseni mukaan Helsingin Katajanokalla polkaistiin tiistaina käyntiin - ei pelkkää tulpan kipinää - pappatunturi nimeltä JulkICT. Missä vaiheessa takaratas ja takarengas pyörivät, on sitten toinen juttu. Kahvitauolla yritin verkostoitua oman hallinnonalan virkamiesten kanssa. Lyhyen keskustelutuokion perusteella oli vaikea sanoa, oliko homma ministeriössäkään täysin tuttua. Pitäisikö tässä rakentaa uusia filosofioita, piirtää ER-kaavioita vai kenties koodata? Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, matemaatikko peruskoulutukseltaan, teki selväksi, miksi terveydenhuollon uudet tietojärjestelmät eivät toimi, vaikka edeltäjien kanssa tultiin ainakin toimeen. Ennen ne koodattiin maailman parhaalla ohjelmointikielellä: APL:llä. En voinut kuin nyökytellä, vaikka mahtaisinko enää osata matriisia luoda, jos ohjelmointiympäristö eteen annettaisiin. No, nyökyttelenhän minä mieluusti - ja ihan sydämestäni - silloinkin, kun joku korostaa latinan kielen taitamisen merkitystä. Sitäkin olen joskus yrittänyt opiskella, mutta oppien päähän jääminen on toinen asia. Ja APL on luonnollisten kielien metaforassa lähempänä koptia kuin latinaa.

Myönnän, että kielteiseen asenteeseeni seminaariantia kohtaan vaikutti esillä ollut infrastruktuurin väheksyminen. Väitettiin jopa, että sen voi ostaa valmiina, eikä sillä siksi ole merkitystä. Valmiina? Miksi siis kärsitään yhteentoimivuus- ja muista ongelmista? Jos infra ei toimi, toimiiko mikään? Onko taas kerran menty ostamaan likaisen työn tekijöiltä, niiltä jotka vielä alentuvat asentamaan tai koodaamaan, kaunis ja valmis paketti. Eihän infran pidä vastuullista tietohallintoihmistä kiinnostaa?

Valtiosihteeri Raimo Sailaksen esitystä kuunteli mielellään, vaikka madonlukuja lukikin. Äärimmäisen selkeäkielistä eikä liian ryppyotsaista:

Noin vuonna 2025 maassamme ar­vioidaan olevan 70 lasta ja vanhusta 100:aa työikäistä kohden, ja vielä tämän jälkeenkin huoltosuhde heikkenee. Ainakaan 2040-luvun alkuvuosiin mennessä näköpiirissä ei ole merkittävää parannusta huoltosuhteessa. Suomessa ns. suuret ikäluokat syntyivät toisen maailmansodan jälkeen verrattain lyhyenä heti sotaa seuranneena ajanjaksona. Tämän vuoksi Suomessa huoltosuhteen muutos on useimpia muita Euroopan maita jyrkempi ja aikaisempi. Suomen väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa. Työikäisen väestön määrä supistuu Suomessa näinä vuosina ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1918. Työikäisen väestön supistuminen 2010-luvulla on noin ½ %:n luokkaa. Työ­panoksen väheneminen vaikuttaa suoraan bruttokansantuotteen supistumiseen: Suomen talouskasvuksi on 2010-20-luvuilla odotettavissa vain 1,2-2 %. Samaan aikaan myös työn tuottavuus heikkenee, koska nopeasti tuottavuutta lisännyt elektroniikka- ym. teollisuus heikkenee palvelualojen volyymin lisääntyessä. Myöskään korkeakoulutus enää johda ai­kaisempaa tuottavampaan työhön, koska (tiede)korkeakoulutettujen tarjonta ylittää jo ky­synnän. Hallitusohjelmassa pyritään nopeaan kasvuun, mutta kasvuodotuksille ei näytä olevan perusteita.

Samankaltaisia ajatuksia esitettiin tänään tehdaskaupungin kasvuseminaarissa. Vastahan se oli 90-luvun alussa, kun julistettiin, miten ei pärjätä toistemme paitoja pesemällä. Nykyään yksinkertaistetut iskulauseet nauttinevat pienempien piirien suosiota, mutta eri tuotannonalojen toisistaan poikkeavat kerrannaisvaikutukset ovat yhä olemassa. Tämä on hiukan epäkorrektia, mutta väitän, että se joka tuntee kansantalouden tilinpitoa, tuntee nyky-yhteiskunnan rakenteita ja syy-seuraussuhteita syvällisemmin kuin legioona diskurssianalyytikkoja tai sukupuolentutkijoita. Silti kansantaloustiede haluaa joskus identifioitua mieluummin kauppaopiston oppiaineeksi kuin yhteiskuntatieteeksi.

Väljästi asiaa sivuten: Kesällä kierreltiin Hämettä isolla mustalla Bemarilla ja käytiin erään tuotannonalan tehtailla puhumassa teknologian kehityshankkeesta. Meidät kutsuttiin kahvipöytään. Saatte satatuhatta, sanoi yksi, ja sitten toinenkin. Joku ehdotti kolmekymmentätuhatta, mutta ehdotti kuitenkin. Tänään aamusella puhuttiin syrjäytymisuhan alla olevista nuorista. Tarjosimme kuulijoille kahvit. Asia on mitä tärkein, sanottiin, mutta senttiäkään ei ole herutettavissa. Välittömällä tasolla ensinmainittu tapaus liittyy tietenkin kakun leipomiseen ja jälkimmäinen sen jakamiseen. Entä sitten, jos syrjäytyminen saadaan siirrettyä kokemusten dokumentoinnista ja muusta (sosiaalipornahtavasta) kirjallisuudesta yhdeksi eriteltävissä olevaksi muuttujaksi yhteiskunnan toiminnan pitkälti selittävään kansantalouden tilinpidon malliin?

Digi Sequencer

En voi sanoa fanittavani yhtäkään artistia. Ja jos jotakin säveltäjää, niin he ovat eläneet ja kuolleet satoja vuosia sitten. Mutta elektronisen musiikin alueella on yksi nimi, jota halusin kuulemaan paikan päälle: Jean-Michel Jarre. Olen varmaan kirjoittanut, miten teini-ikäisenä pidin senaikaisesta italoiskelmästä (jota tuolloin kutsuttiin italodiscoksi) ja sukkahousuhevikin meni. Mutta oli minulla sekin puoli, jota nykynuorten kielellä kai kutsuttaisiin assburgeriksi. En väitä, että minulla olisi monsieur Jarren Suomessa tai Ruotsissa 1990-luvun alkuun saakka julkaistu tuotanto sekä vinyylilevyllä että CD:llä, mutta kovin paljon ei taida puuttua.

Viime viikolla varasin toista kertaa liput Jarren Suomen konserttiin. Ensimmäisellä kerralla, kesällä 1997, oli tarkoitus mennä Helsinkiin, mutta Nivan virranjakaja oli sitä mieltä, että kuunnellaan mieluummin Tsaikovskia kotona. Nyt oli suunta Turkuun, nokalla novotserkaskilainen ja matka sujui. Tälle retkelle en saanut musiikillisesti sivistynyttä ystävää, kun kullalla oli työpäivä ja -ilta. Mutta päätin lähteä yksin, kun Jean-Michel ei ole enää aivan nuori mies eikä ole tietoa, miten usein hän vielä jaksaa näillä main keikkailla.

Pidän Jarren musiikista, koska hän ei monen muun elektronisen musiikin tekijän lailla tyydy kikkailemaan soundeilla ja kutomaan äänimattoja. Hän vaivautuu tekemään moniosaisia, melodioita sisältäviä, sävelteoksia kuten musiikilliset esi-isät ikään.

Jotkut pitävät hänen lavashowstaan, mutta minusta se on sivuseikka. Karripää hyppii ja heiluu ja on viimeisen päälle kohtelias. "Thank you, Turku", sanottiin jokaisen biisin päälle.

On myönnettävä, että Rendez-vous 2:n - kuorosampleilla tuhdistetun, mahtipontisuudessaan vertaansa vailla olevan teoksen - laserit karmivat selkäpiitä Turku-hallissakin. Laserharppu oli näyttävä ja ilmeisesti ihan oikea soitin. Rendez-vous 4:ssä yritin taputtaa takapotkulla."Viimeinen" biisi oli tietenkin kuuluisa Oxygene 4. Encoret olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. Kertoivat kai 1990-luvun nuorille, että ennen teknoa, trancea ja muita vastaavia on ollut Jarre.

Merci, Jean- Michel.

Avain ei sovi lukkoihin

Eilen illalla käväisin veturitallilla. Katsomassa, jos viime tipassa peruuttamaan jouduttuun touhuun olisi joku sattunut eksymään. Hyvin oli tiedotus toiminut, kun harhailijoita ei näkynyt. En edes yrittänyt sisällä käymään, kun tiesin, että 20 vuotta hallussani olleesta raskaasta avainnipusta ei enää löydy lukkoon sopivaa.

"Koska käyt kuittaamassa uuden", oli kysytty useammankin kerran, mutta en vielä ollut ehtinyt. Toisaalla tapahtunut rötös oli pakottanut vuokralaista vaihtamaan tallin ulko-ovien lukot.

Tänään töihin mennessä Rautaruukin portin edessä seisoi kaksi keltaliivistä. Lakkovahteja. Muistanko ihan väärin, että ennen lakoista puhuttiin julkisuudessa enimmäkseen lakkoilijoiden yhteisöjen nimillä? Oli Metalliliiton lakkoja, oli Tehyn lakkoja ja oli Virkamiesliiton lakkoja. Eilen illalla luin Veturimiesliiton lakosta vuonna 1950. Jotain on muuttunut. Nyt kerrotaan olevan meneillään Teknologiateollisuuden lakko.

Omalle työuralleni ei ole osunut lakkoja. On myönnettävä, että olen kuulunut järjestäytyneeseen työväkeen vasta siitä alkaen, kun liityin Opetusalan ammattijärjestöön. Se ei ole lakkoherkkä liitto. Muistelen, että vuoden 1986 virkamieslakon aikana ei saatu koulusta vapaapäiviä. Vakauttamista ylisti tämänpäiväinenkin ammattilehti. Lammastusta?

Opetushommissa en ole toiminut muutamaan vuoteen. Paljon paperityötä, mutta päättyvä viikko pitkästä aikaa konkretian parissa. Ammattikoulun syyslomaviikolla pantiin oppilaitoksen TCP/IP-verkon rakenne uusiksi. Verkko periytyi ajalta, kun kuntayhtymä ylläpiti ammattioppilaitosta, aikuiskoulutuskeskusta ja kauppaoppilaitosta ja perustui kiinteisiin IP-osoitteisiin (sic!). Kun viime vuodenvaihteessa viimeinkin oli asetuttu fyysisesti suunnilleen sijoilleen, oli aika suunnitella ja toteuttaa muutos. En olisi uskaltanut ryhtyä vetämään tämän kokoluokan muutosta ilman Kirsiä ja Jukkaa.

Yhdessä operaattorin kanssa kesällä suunniteltiin, alkusyksyllä viimeisteltiin ja nyt toteutettiin. Uuden rakenteen määrittämisestä VLAN:eihin, kytkimiin ja palvelimiin, verkkotulostimiin, WLAN:eihin ja viimein yksittäisiin laitteisiin. Joihinkin ei verkkoavain enää sopinut ja piti tyhjentää muisti. Joitain asetuksia jää siihen, kun käyttäjät palaavat tietokoneidensa ääreen, mutta muutoin meni nuottien mukaan. Sulautettujen järjestelmien ja taloushallinnon palvelinten asetukset teettivät työtä, mutta suuri osa lähes 1 500:sta IP-verkkolaitteesta hoitui kuin sarjatyönä. Kysymyskin jäi. Miksi vanhalla Windows XP -käyttöjärjestelmällä varustetut työasemat eivät osaa hakea TCP/IP-asetuksiaan eri VLAN:ssa sijaitsevalta palvelimelta, vaikka runkokytkimessä käytetään DHCP relay -tekniikkaa? Uudemmilla Windowseilla varustetuilla työasemilla homma hoituu mutkitta. Operaattorin kanssa tehtyjen lukuisten kokeiluiden jälkeen päädyttiin käyttöjärjestelmäongelmaan. Ongelma on tietenkin melko vähäinen ja vähäisemmäksi käy, kun XP:n julkaisemisesta on jo kymmenen vuotta ja luonnollinen poistuma vähentää sen verkossaesiintymistiheyttä kiivaasti. Olisiko vanhan koulukunnan Windows-fakiireilla vinkkejä?

Perjantai-illan viihteenä lenkki hiljaisilla teillä. Suihkun jälkeen takkatuli ja bloggaamistuokio keinutuolissa.

Huomisen ohjelmassa Tl-Tku.

Syystöitä

Lauantai-iltapäivä ja pyhäpäivä menivät pihamaan syystöissä. Kasvatusruukkujen tyhjennystä, pesua ja sen sellaista. Minikasvihuone ja pihakeinu vietiin talvikaudeksi katon alle. Ensinmainittu jaksoi tuottaa tomaattia ja paprikaa viime päiviin saakka.

Ja tietenkin haravointia. Eskon takavuosina neuvomalla ammattilaiskonstilla haravoitiin pressun päälle. Pressullinen lehtiä on kahdestaan helpompi kipata kompostihäkkiin kuin kottikärryllinen, ja pressuun mahtuu usean kärryn verran. Häkki täyttyy nopeasti, mutta lehtikasan polkeminen toimii kuntosaliharjoitteluna.

Hyvästi, Vanaja

Eilen hukkasin muutama vuosi sitten ostamani Vanaja-autotehtaan logolla koristetun lippalakin. Ehkä jätin sen linja-autoon. Toivon ainakin, koska silloin poismeno olisi tapahtunut lakin kannalta kuin saappaat jalassa. Puolisoni oli tapauksesta sangen iloinen (tekniikan historian harrastajatar toki tietää, mihin komea Hämeen heraldisiin väreihin istutettu logo viittaa, mutta hänen mukaansa sivullisen silmiin se näytti erehdyttävästi kaljalippikseltä). Silti minulle jäi lakkia hienoinen ikävä.

Tänään Museoveturiseura hukkasi vuonna 1955 valmistuneen Vanaja-rata-auton. Oululaiset PoRhan miehet kävivät nostamassa sen Volvo-kuormurinsa hankauspainoksi aamupäivällä mennessään noutamaan perävaunuun Vantaalta Otso1-veturia. Museoveturiseuran ja Pohjois-Suomen Rautatieharrastajien intressit kohtasivat, kun ensinmainittu - varsinaisen kalustonkunnostustoiminnan päästyä viime vuosina taas uuteen vauhtiin - tarvitsi veturitallissa lisää työskentelytilaa, ja jälkimmäinen näki rata-autolle hyödyntämismahdollisuuksia omassa toiminnassaan. Kauas on tultu niistä 1980-90-luvun vuosista, kun jokainen museaalista rautatiekalustoa haltuunsa saanut piti kynsin ja hampain kiinni omastaan. Simolle kiitos asian järjestämisestä!

Viime viikkoina ennen luovutuspaperien tekemistä pohdiskeltiin, oliko Vanaja oikeastaan koskaan ollut Veturimuseossa näytteillä. Jonkin aikaa se palveli lipunmyyntipisteenä ennen EFi-vaunun saapumista. Kahtena vilkkaana 1990-luvun puolenvälin kesänä se toimi sunnuntaikahvilana, kun sisätilaa siinä oli edes välttävästi, ja kapistus oli kevyt työntää ulos. Sitten se unohtui tallin nurkkaan ja alkoi haista. Sisäpuolelta kirjaimellisestikin, mutta entisöintisuunnitelmien puolesta viimeistään siinä vaiheessa, kun moottorimiehet totesivat kuntoon elvytyksen liian hankalaksi käytettävissä olleisiin resursseihin nähden.

Kiltajuhlissa

Varuskunnan portilla kysyttiin, osaatteko perille. Osataan, vakuutimme ja ajoimme opasteiden mukaan pidempää reittiä uuden sotilaskodin pihaan. Jokseenkin nostalgista ajella noita reittejä.

Panssarikilta ry juhli kunnioitettavaa 60-vuotista taivaltaan. Kutsu oli lähetetty rautatieplutoonallekin, ja pääsin puheenjohtajan ja rahastonhoitajan muassa siipeilemään. Soittokunta puhalsi ja mieskuoro lauloi. Kenraali piti puheen ja muutkin. Rivin eteen yhteistyökumppaneita kutsuttaessa menimme kaikki kolme, plutoonaa edustamaan. Taukotuvan seinälle iltapäivällä nostettu kunniakirja mitaleineen on lisäksemme Eskon, Ilkan, Janin, Juhan, Jukan, Manun, Pekan, Simon, Tiinan, Timon ja kaikkien, jotka olemme vuosien saatossa apuamme killalle tarjonneet.

Syötiin ruokalassa, ja alkusalaatin nähtyään plutoonamme edustaja totesi: "Se siitä hernekeitosta". Ei ollut rokkaa, vaan kermaperunoita ja lihakastiketta.

Eläimellistä

Huomiota herättävä määrä koiria oli päässyt lenkille kauniiseen syysiltaan. Osa kulki tyynesti, osa räksytti ohi tai vastaan hölkkääville.

Mutta olimmepa kirjaimellisesti törmätä isompiinkin eläinystäviin. Valkohäntäkaurisemo kaksine vasoineen kirmasi sorkat kopisten pusikosta melkein suoraan eteen ja vauhdilla tien yli. Eikä edes missään metsätiellä vaan uuden asuntoalueen nurkalla.

Sen verran ehti hirvieläimistä nähdä, että karvanvaihto talvisempaan kuosiin oli jo menossa. Vasatkin olivat luopuneet täplistään.

Kotipihassa oli vastassa kaksi kissaa.

Viikonlopun aattona

Kompassisuuntansa päinvastaiseen kääntäneille marcopoloille saatiin porttiasetukset kohdilleen, ja taas virtaa bitti Xianista länteen ja toisinpäin kuin silkkitien aikoihin kamelikuorma konsanaan. Ennakkoluuloja tietenkin, mutta sille portille pantiin vahvennettu vartio.

Eilisilta meni harjoitellessa kadonneen sienestäjän etsintää pimeässä. Varauduin kumisaappailla ja kunnon valaisimella, mutta määrättiin sihteeriksi. Siinä hommassa kunnon valaisin ei enää ollut olalta riippuva neliparistoinen vaan lainaksi saatu otsalamppu.

Tuli mieleen, että mitenköhän pitkällä valotusajalla se Rembrandt van Rijn oman Yövartionsa oikein otti. Vai käyttikö jälkikäsittelyssä ahkerasti valoisuus-kontrasti-säätöjä? Nachkialanvuoren parkkipaikan yövartio on otettu ja tallennettu pokkari-käsivara-salama-gimp-yhdistelmällä.

Viikonloppuna pidetään Tampereella perinteiset pienoisrautatiepäivät, muutaman vuoden tauon jälkeen taas synnyinkaupungissaan. Tällä kertaa Pirk... anteeksi Tampereen Urheilukeskus- ja Messu.. eiku... siis Pirkkahallissa. Esittely- ja myyntitavarat vietiin illansuussa.

Oma osallistuminen taisi jäädä tällä kertaa kuskin hommiin. Ei vähäisimpänä pihalla klapikasa odottaa siirtoa katon alle.

Montako porttia on Kiinan muurissa?

Työpäivään mahtui monenlaista sähköisen toimintajärjestelmän ja sen käyttäjäohjeen päivittämisestä projektiraportin tekemiseen ja välissä tietysti monenlaista neuvottelua sähköpostilla ja puhelimitse.

Vaikka ei virallisesti työnkuvaan kuulu, osui sattumalta ATK-tukitehtäväkin kohdalle. Koulun asuntolassa oli kuulemma Internet-ongelma. Kun varsinainen alan henkilöstö oli kiinni muualla, ajattelin että kyllähän moinen ratkaistaan. Ongelman kohdanneet lupasivat näyttää tilanteen tietokoneeltaan. Kun asiaa esiteltiin, täytyy sanoa, että ensimmäiseksi mieleen tuli: "Voi se hui yinin vieressä oleva paikka sentään!" Eipä pystynyt Guwen guanzhin suomennoksen lukemisen ja muutaman vuoden taiji-treenauksen pohjalta sanomaan sitäkään, oliko Windows kantonin- vai mandariinikiinaksi (eipä sillä, että moisesta tiedosta olisi apua ollut). Keskustelutuokion jälkeen päädyttiin porttiongelmaan. Säädin palomuuria, ja huomenna kokeillaan uudelleen.

Työpäivän jälkeen linja-autopysäkiltä kotiin kävellessä hirnui hevonen. Ihmettelin hetken, miten se niin pitkään hirnuu ja missä. Kunnes tajusin, että lähistöllä starttaillaan huonolla menestyksellä peltipollea. Saneeraustyömaan pihalla rappasi kaksi miestä. Arvelin, että heidän synnyinvaltionsa nimi on saattanut olla Neuvostoliitto.

Iltalenkillä vähän ennen hämärän laskeutumista hölköteltiin samaisen työmaan ohi. Miehet rappasivat edelleen.

Kotoilupäivä pieleen ja toiseenkin

Viikolla saatiin uusi ovi autotalliin. Asennuspaikka oli yksinkertainen, ja asennus oli kuulemma ollut ennätysnopea.

Oven ostohinta putosi 300 euroa, kun jätettiin pielityöt itseaskartelun puolelle. Nyt piti ostaa hiukan puutavaraa ja litra oikeansävyistä maalia, mutta vähintään 250 euroa jäi vielä säästöksi. Ja laudasta vielä kelpo osa vaikkapa ensi kevään linnunpönttöihin.

Aikanaan talon ostaessamme saimme kohtalaisen määrän sahatavaraa kaupan päälle, ja joitakin listoitus- ja vastaaviin töihin tarvittuja rimoja lukuunottamatta puutavarakaupassa ei tarvinnut käydä lähes kymmeneen vuoteen. Nyttemmin kun lautaa tai vastaavaa on harvakseltaan tarvinnut ostaa, on tapana ollut hankkia ylimääräistä enemmän kuin työvaran verran.

Pielityöt olivat nopeat eivätkä pieleenkään menneet. Lattian tasoittaminen oven kohdalta oli jo hitaampi toimenpide.

Merellä, maalla ja nosturihommissa

Alkuviikolla kahden päivän laivaseminaari, jo toinen kuukauden sisään. Nyt saa riittää vähäksi ja vähän pidemmäksikin aikaa. Tunkkaisia ovat.

Paluumatkalla jäin vielä päiväksi pääkaupunkiin ja harjoitin pitkästä aikaa opetustoimintaa. Perinteistä luennointia tällä kertaa, aiheena ammatillisen koulutuksen laadunhallinta.

Tänään työmatka vaihteeksi omalla autolla, Forssaan on ollut työpäiväaikataulujen hankala päästä julkisilla sen jälkeen, kun kapearaiteinen rata vuosikymmeniä sitten purettiin. Ensimmäinen pidempi ajelu uusilla renkailla. Hyvinkin hintansa arvoisilta tuntuivat ja kuulostivat. Menomatkalla päätin poiketa lounaalla Urjalassa Huhdin lounastuvassa. Pihalle pysäköityjen lukuisten pakettiautojen perusteella paikka näytti olevan monenlaisten vapaiden ammattien harjoittajien suosiossa nuohoojasta kengitysseppään. Eikä suotta: ihan heti ei tule mieleen yhtä maittavaa kotiruokalounaspaikkaa.

Forssassa pääsin kokeilemaan jotakin, mitä en välttämättä olisi ikinä uskonut tekeväni: ajamaan torninosturia. Maamme nosturikoulutuksen Mekka on jo pitkään sijainnut kakkostien varressa. Myönnetään - ei minusta olisi oikean nosturin koppiin ollut kiipeämään. Mutta vähäistä tuntumaa haastavaan työhön sai keväällä käyttöön otetulla simulaattorilla, joka on kuulemma maailmanluokassa ainutlaatuinen. Simuloitavana oli todellinen pääkaupunkiseudulla sijaitseva rakennustyömaa. Sanoisin, että taakan heijaamisen estävää vastaliikettä ei aivan helposti käytännössä opi, vaikka periaate on mitä selkein: "kissa" eli puomissa liikkuva nostovaunu pitäisi saada ohjattua taakan kohdalle.

Sadonkorjuulauantai

Viikko meni hiljaiselellessä töissä ja kotona. Maanantaina saatiin autoon uudet renkaat. Yleiseksi luulemani koko oli pitänyt tilata tehtaalta saakka. Nykyään kuulemma itämaisessa pikkuautossakin alkaa olla 15 tuuman pyörät. Nokialainen vihreä on ainakin hiljainen ja mukava.

Tänään nostettiin juurekset kotipihalta. Porkkanaa, punajuurta ja perunaa. Viimeksi mainittua enemmän kuin ennen. Asiaan kuului varsien kompostointia, kasvatusastioiden pesemistä ja haravointikausikin pääsi alkuun.

Illalla sauna ja ateria kotipihan antimista.

Junailua ja autoilua

Juna saapui Tampereelle jopa hieman etuajassa. Tosin autojen purkaminen Hccmqqr:stä ei juuri nopeutunut, kun päivystäjänä toiminut Sr2 otti purkurampille samaan nippuun myös Kemijärveltä tulleen P 274:n autovaunun. Itse purkaminen tapahtui nopeasti, kun kaikilla oli kiire kotiin, töihin ja mihin kelläkin. Auttelin VR:n miestä irrottamalla oman ja parin naapuriauton kuljetuspönkät.

Kotona kissaveljet kertoivat, että hyvin oli hoidettu, ruokittu ja rapsuteltu. Mutta kissa on pohjimmiltaan perhekeskeinen eläin, ja lapsuudesta saakka tutun kotiväen saapumisesta oltiin mielissään.

Talon kauniimmalla asukkaalla oli jo työpäivä, mutta minä lomailin vielä. Käytin anopin auton katsastuskonttorilla Valkeakoskella. Siisti auto, edellisen leiman jälkeen noin 2 000 km ajettu, ei houkuttanut katsastusmiestä isommin koputtelemaan ja vääntelemään. Aivan toisenlaisia tutkimusotteita sai tuta edellä ollut muhkurainen Mondeo. Hallissa radio lauloi Raparperitaivaasta. Vaikea sanoa miksi, mutta Leevi & The Leavingsin musiikki sopi mitä parhaiten katsastuskonttoriin.

Leimauspaikalta työmaalle ei ole kuin kesantopellon verran matkaa, niin poikkesin. Ajattelin tyhjentää postilokeron, jotta maanantaina voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Se oli hyvä päätös. Meni kaksi tuntia.

Kotimatkalla kotikylän rengasliikkeeseen omaan kulkupeliin renkaita tilaamaan. Päädyin kollegan kotimaisenvihreään suositukseen.

Loppuu se lyhytkin loma

Saivojärvet olivat saamelaisen kansanuskon palvontapaikkoja, joissa uhrattiin luonnonantimia erilaisille jumaluuksille. Saamelaiset uskoivat saivon pohjan alla avautuvan toisen maailman, jossa tuonpuoleinen saivokansa eleli onnellisena vailla tämänpuolisen huolia.

Nykyään saivojärviä tuskin pidetään porttina tuonpuoleiseen, mutta toinen uskomus on melko vankka. Saivojärvien nimittäin on uskottu olevan suuria hiidenkirnuja eli syntyneen jääkauden sulamisvesien hiertäessä suuria kiviä vasten kalliota. Nykygeologian mukaan saivon syntyprosessi on monimutkaisempi.

Yksi tunnetuimpia saivojärviä, Muonion kunnan eteläosassa sijaitseva 60 m syvä Pakasaivo on Lapin toiseksi syvin järvi heti Inarinjärven jälkeen. Se on suurempi kuin hieman pohjoisempana sijaitseva Äkässaivo. Vaikka Pakasaivolla ei ole aivan yhtä vaikuttavaa luonnon alttaritaulua kuin Äkässaivon Seitapahta, palvelee Pakasaivo nykypäivänkin uskonnonharjoittamista. Kävimme paikalla keskiviikkoaamuna järjestetyssä jumalanpalveluksessa, jossa taisimme olla lähes nuorimmat osallistujat. Senioriväkeä oli saapunut neljä linja-autollista.

Iltapäivällä jatkoimme seniorilajien merkeissä ja sauvakävelimme hyväkuntoista pururataa, talvista latupohjaa, Tunturijärvelle ja takaisin.

Viikko vierähti nopeasti, kuten odotettavissa oli. Mökin luovutuksen ja junanlähdön välillä on aina reilusti aikaa. Tällä kertaa ei lähdetty tuhlaamaan sitä ulkomaanmatkalle Ruotsiin, vaan ajeltiin huvikseen Leville ja sieltä Kittilän kautta takaisin Äkäslompoloon syömään ulos kerran reissun aikana. Ennen Kolaria käytiin katsomassa vielä rataverkkomme pohjoisinta päätepistettä, Rautuvaaran vanhaa kaivosta, syysmaisemissa. Kuten viime talvena, valinta kohdistui Äkäslompolo-pizzerian tarjontaan. Jälleen kerran täysi kymppi, eikä illallakaan ole vielä nälkä.

Autonkuormaus pääsi kolarilaiseen tapaan alkamaan mukavasti etuajassa ja sujui ripeästi. "Päivää. Vaunu onkin näemmä täynnä oman kylän väkeä", sanoin kun sattumalta samaan makuuvaunuun nousi veturitallilta tuttu puolisoineen. Syksynrapaisen Dr16 nro 2809:n vetämä P 272 kulkee ainakin alkumatkallaan kohti Oulua ja veturinvaihtoa täsmälleen aikataulussa.

Jängässä on romua ja sotaromua

Tämä on romua: jänkäkuoppa oli lappilainen jätehuollon kokonaisratkaisu, joka kotipuolessa tunnettiin nimellä saviläpi.












Tämä on sotaromua: viime perjantaina bongatut DB-16:n jäänteet.














Tämä on mitä todennäköisimmin romua, mutta junantuomalle se näyttää keskimääräistä mielenkiintoisemmalta kolmesta syystä. Ensiksi se sijaitsee ympäröivästä maastosta erottuvalla hieman matalammalla alueella, joka on tavanomaista jänkäkuoppaa laajempi. Toiseksi romu näyttää jossakin määrin teknillisemmältä kuin jänkäkuopan tavanomaiset sinkkiämpärit, maalipurkit ja kiukaat. Kolmanneksi se sijaitsee noin 100 metriä tien pohjoispuolella Äkäsjärven pohjoispään tasalla.

Toisesta päästä umpinainen, toisesta avoin lieriö on korkeudeltaan noin 130 mm ja halkaisijaltaan noin 100 mm. Sen sisällä on pienempi, halkaisijaltaan noin 70 mm:n molemmista päistään avoin, lieriö. Pienempi lieriö pysyy paikallaan isomman sisällä kannessa olevan uurteen ansiosta. Kannessa on reikä keskellä ja sen ympärillä kolme pienempää reikää.

Tappi on ontto ja noin 140 mm pitkä ja sen toisessa päässä on kierteet. Tapin päässä on pyöreä levy, jonka halkaisija on noin 100 mm. Levyssä on kolme lyhyttä ns. pinnapulttia. Jos osat olisivat ruosteettomia, tappi saattaisi liukua lieriöiden sisään kannen keskellä olevasta reiästä niin, että pinnapultit asettuisivat kolmeen lieriöiden kannessa olevaan reikään.

Rautatieharrastajan silmissä kyseessä on aivan relevantin näköisiä koneenosia. Luistikaapin pienoismallihan se siinä. Mutta kun sijaintipaikka on tuo, mikä on, niin voihan niitä kuvitella jonkin muunkin koneen osiksi.

Asiaan. Jokunen näistä komponenteista oli selvästi maan pinnalla, ja alueella kävellessä kumisaappaan pohjan läpi samanlaisia tuntui useita. Uteliaisuuttani noukin muutamia maan pinnalle.

Tunnistaako joku, mistä komponentista voisi olla kyse, vai meneekö sekalaisen rautaromun nimiin?

Mökkipäivä

Ensimmäisen kerran lapinreissujemme aikana tuli mökkipäivä. Satoi koko päivän, ja mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella vaimeaa ropinaa huopakattoon lämpöisten hirsiseinien suojassa.

Kulta paranteli tukkoista nenäänsä ja minä lintsasin lomailusta tekemällä melkein koko päivän etätöitä. Yksi haastavahko budjettiaihio tuli esittelykelpoiseksi. Onpahan poissa sitten, kun palaan töihin. Välillä käytiin kylällä ulkoiluvaatekaupoissa, tosin ostamatta mitään, ja kahvilla täkäläisessä luontokeskuksessa.

Etätyöskentely pani jälleen miettimään, toimisiko tämä vähän pidemmälläkin ajanjaksolla. Ehkä, tai sitten ei.

Pohjoista viikonlopunviettoa metsissä ja niiden laitamilla

Lauantaina patikoitiin talvikaudelta tutuilla hiihtoreiteillä: Karilasta ylös, Hangaskurun laavulle, Kotamajalle ja Kukastunturin yli takaisin. Todettava on, että 15 kilometrin kävely näissä oloissa vastaa rasittavuudeltaan hyvinkin kaksin-kolminkertaista määrää hiihtoa. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että talvella arkinen kuntoliikunta on maistunut paremmin kuin kesäkaudella.

Kukastunturia pidetään alueen sporttitunturina sikäli, että sen yli voi ilman erikoisvälineitä talvisin hiihtää ja kesäisin kävellä, hölkätä tai juosta, kukin kuntonsa mukaan. Ennen kansallispuistoalueen mukanaan tuomia liikkumistaparajoituksia hurjapäiset maastopyöräilijätkin valloittivat tunturia. Meille riitti kävely, mutta laella teimme yhden taiji-muodon. Maisemat olisivat houkuttaneet enempäänkin, mutta viileä tuuli ei. Sää oli pilvipoutainen, ja silmälasien vahvistamin paljain silmin näki, kun 50 kilometrin päässä pyörittivät omaa muotoaan väsymättömät ja kylmästä piittaamattomat Olostunturin tuulivoimalat.

Jonkun verran väkeä oli liikkeellä, suuri osa sauvoilla menoa vauhdittaen. Hiljaista, erittäinkin, talvikauteen verrattuna, mutta sentään jokunen kulkija toisin kuin viime kesänä juhannuksen alla.

Illalla sauna mökillä ja sen päälle iso lautasellinen yrttiuunilohkoperunoita. Ei paikallista Puikulaa, vaan etelästä mukaan otettua.

Pyhäaamuna pantiin herätyskello soittamaan kuudelta. Kirkkoon ei ollut tarkoitus lähteä - siksi toiseksi täälläpäin kirkonmenot näyttää olevan tapana aloittaa vasta klo 11. Täytyy kai ensin ruokkia porot ja lypsää turistit.

Hypättiin autoon ja ajamaan pohjoiseen. Liikenne oli lähes olematonta, kunnes Neljän tuulen tiellä päästiin ruotsalaisrekan peesiin. Dieselinkulutus pysyikin maltillisena aina Kautokeinon ristetykseen saakka, josta rekka jatkoi eteenpäin ja me Enontekiön Hettaan.

Sade oli alkanut Muonion ja Enontekiön rajalla, mutta sadepilvet eivät jaksaneet seurata kovin kauas länteen vievän tien päällä. Jätettiin auto parkkiin metsätien päähän ja lähdettiin päivän kävelylenkille Ullantievojen harjuille. Maasto oli helppoa ja korkeuserot pieniä tunturiseutuun verrattuna. Käytiin Ounasjoen rannalla ja palattiin takaisin.

Nuutinnivan vaiheilla Ounasjoen mutkassa on vaatimaton muistomerkki, joka kertoo lähes 50 vuoden takaisesta surullisesta, silloin verraten suurta päivänjulkisuutta saaneesta, mutta nykyisin lähes unohtuneesta tapahtumasta.

Eletään 1960-luvun alkua. Tarina alkaa varhaisena toukokuun per­jan­tai­aamuna Kerässiepin kylässä Muoniossa. Maanviljelijäperheen äiti oli lähtenyt navettaan hoitamaan lehmiä aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Lapset jäivät asuntoon ja pukeutuivat omia aikojaan. Toiseksi nuorin, viisivuotias tytär, kertoi muille lapsille palelevansa ja puki ylleen leningin lisäksi sinisen villaröijyn ja sinivalkoraitaisen pipon. Jalkaansa hän laittoi kumipohjaiset lipposet.

Äidin palatessa navetasta klo 10.30 aikaan tyttö oli vielä pihapiirissä. Mutta perheenisän ollessa lähdössä klo 11 aikoihin postiasioille kirkon­­kylään äiti kutsui lapsia tapansa mukaan sisätiloihin. Kun tyttö ei enää vastan­nutkaan kutsuun äiti yhdessä vanhemman siskon kanssa lähti häntä tavoittamaan pihapiiristä. Isäkin lähti tyttöä etsimään, mutta ei löytänyt muuta kuin metsään johtavat jäljet. Tässä vaiheessa, tunnin kuluessa, hälytettiin jo muitakin kyläläisiä apuun.

Yksi lähinaapureista sai hälytyksen vähän ennen puoltapäivää ja lähti heti tekemään omia etsintöjään isän viime havaintojen mukaan. Myöhemmin isosisko tuli uudestaan taloon ja pyysi ilmoit­tamaan asiasta puhelimitse nimismiehelle lisäavun saamiseksi. Naapurimies kertoi myöhemmin, että hänellä etsiessään oli epä­varmoja kuulohavaintoja lapsen itkuisesta äänestä, mutta hän ei saanut vastausta kutsuihinsa. Kulkiessaan äänen suuntaan etsijä kaatui ja satutti itsensä eikä enää voinut jatkaa matkaa.

Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmi­sen­kymmentä, mutta lasta ei löydetty. Etsintäalue sijaitsi Enontekiön ja Muonion kunnan alueilla ja molempien kuntien nimismiehet saivat tiedon. Tilanteen vakavuuden havaittuaan Muonion nimismies pyysi myös Lapin Rykmentiltä Särkijärven tukikohdasta virka-apua.

Nimismiehen tullessa paikalle hän sai selostuksen tapahtuneesta ja kartalta selvitettiin edelleen tilannetta. Tässä vaiheessa ym­mär­rettiin, että etsintöjen edelleen johtamiseksi tarvittiin organisaatio etsijöiden ohjaamista, kuljetuksia ja muonittamista yms. varten.

Suuretsintä alkoi sunnuntaiaamuna. Lapin Rykmentin päällikön saavuttua paikalle perustettiin etsintäkeskus Putkiojalle, 10 km:n päähän Kerrässiepin kylästä. Rajavartiosto veti paikalle viesti­yhteydet ja pystytti teltat. Etsijöille osoitettiin kartalla etsintäalueet.

Sunnuntain aikana ymmärrettiin etsintätehtävän olevan paljolti asumat­tomassa maastossa hyvin vaikean. Myös lentokalustoa pyydettiin apuun.

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä etsijöitä oli maastossa jo noin 400.

Sunnuntai-iltaan mennessä maaston haravointia oli suoritettu järjestelmällisesti maastokuvioittain Outtakkan pohjoispuolelle. Etsintä­ryhmät olivat radioyhteydessä etsintäkeskukseen. Kaikki havaitut jäljet oli käyty tarkistamassa, mutta yhtäkään varmistusta ei saatu.

Putkiojan tukikohdasta maastoon lähteneiden ryhmien lisäksi etsintä­ryhmiä oli lähtenyt eri suunnista, Ylimuoniolta, Hetasta, Ketomellasta ja Kittilän Raattamasta. Nämäkään partiot eivät kohdanneet mitään jälkiä.

Maanantaina alueen yläpuolelle ilmestyi pieni maastolentokone, joka oli risteillyt pienen aikaa alueella. Ilmavoimista saatiin iltaan mennessä pai­kalle helikopteri, joka teki etsintälentoja tunturialueella ja maasto­etsinnän äärialueilla. Lisäksi tarkastettiin jokia ja puroja. Ruotsistakin saatiin avuksi yksityinen helikopteri, joka osallistui etsintään kahden vuorokauden ajan.

Etsintää jatkettiin kymmenen päivän ajan kesäkuun puolelle, sillä lääkäreiden antaman lau­sunnon mukaan eksyneellä oli mahdollisuus olla hengissä niin monta vuorokautta, mikäli hän saa vettä juodakseen.

Kolmentoista päivän kuluttua katoamisesta Enontekiön Ulla­tievasta oli löydetty pieni sininen villatakki ja se lähettiin vanhemmille tunnis­tettavaksi. Tehtiin uusi hälytys ja uusi etsintätukikohta perustettiin Peri­länjärven rantaan. Jo samana iltana tuli tukikohtaan tieto, että Vuontisjärveltä lähtenyt etsintäpartio oli löytänyt pienen tytön ruumiin Ounasjoesta. Vaikka oletettiin etsityn näin löytyneen vainajana, käytiin ennen etsinnän lopettamismerkkiä varmistamassa löydön todenperäisyys.

Pienen tytön ruumis oli Ounasjoen matalassa rantavedessä vatsallaan. Vaikka vettä oli vähän, joen törmä oli korkea ja pysty. Lapsen jalkaterä oli kahden kiven välissä. Vainaja kuljetettiin paareilla tienvarteen ja sieltä nimismiehen virkahuoneelle, missä vanhemmat kävivät tunnistamassa lapsen. Myös terveyssisar teki tarkastuksen. Tämän jälkeen annettiin määräys suuretsinnän lopettamisesta.

Pienen tytön kohtalon satuttamina monet eri tahot ehdottivat, että Suomen Punainen Risti toimisi aloitteentekijänä viranomaisten ja vapaaehtois­ten yhteistyöelimen perustamiseksi. Näin käynnistyivät Vapaaehtoisen pelastus­palvelun perusta­miseen vuonna 1964 johtaneet neuvottelut.
(Lähde: http://www.vapepa.fi/nain-vapepa-sai-alkunsa.)


Kadonneen kotoa oli löytöpaikkaan matkaa linnuntietä yli 30 km, ja maasto huomioiden hänen arveltiin vaeltaneen noin 50 km. Ravinnoksi alkukesäinen Lapin luonto oli tarjonnut korkeintaan ylivuotisia marjoja. Nuorena poisnukkuneen Anja Kumpurinteen vaatimattomalle muistomerkille (tolpan päässä oleva metallilaatta kuvan oikeassa laidassa) joenmutkaan joku kulkija oli joskus tuonut kynttilän. Muistomerkin kerrotaan olevan hankalasti saavutettavissa maitse, mutta melko helposti melojien nähtävillä. Ei tuo maitsekaan kummallisia erätaitoja vaadi sulan maan ajan ollessa kuivalla puolellaan.

Ei tuntunut sopivalta syödä eväitä tuolla paikalla. Rantametsikön ja suon läpi jatkettiin takaisin harjuille. Eiliseillan loput lohkoperunat, vettä, pari ohrarieskan palaa ja termoskahvit nautittiin hiekkaharjun tuulensuojaisella puolella.

Mennessä seuraa olivat pitäneet porot, päästäiset ja yksi alkumyyrä, sopuli (sopulin arvellaan olleen ainoa pohjoisessa läpi jääkauden elänyt laji, joka pystyi säilyttämään populaationsa sulaksi jääneellä kaistaleella, jolloin laji oli vastassa jääkauden jälkeen tulleita vanhoja ja uusia tuttuja). Tietä lähestyttäessä vastaan tuli linja-autollisen verran reipasta senioriväkeä kävelysauvoineen. He ovat luonnossa kulkemiseen tottunutta sukupolvea, mutta toivottavasti eivät olleet tekemässä 17 km:n lenkkiä mainitulle muistomerkille. Kumisaappaita kun ei näyttänyt olleen matkassa.

Ennen mökille päin lähtöä käväistiin Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Skierrissä. Hyvin tehty näyttely valotti saamelaisten historiaa.

"Sonkamuotkan Brewsteriä" (BW-370) ei lähdetty edes yrittämään, kun paikkatietoa ei juuri ollut. Sen sijaan käytiin kuuluisilla 50 sentin hintaisilla munkkikahveilla ison tien varressa. Enemmän kuin hintansa väärtiä.

Äkäslompoloa kohti palatessa yritettiin löytää "Muotkavaaran Brewsterin" (BW-355) putoamispaikkaa Äkäsjärven pohjoispäässä. Ei löydetty, joskaan kovin perusteellisesti emme hakeneetkaan. Yhden lupaavan painanteen ääreltä löytyi korkista päätellen muutaman vuosikymmenen takainen viinapullo. Ei liity tapaukseen, mutta tuli mieleen, olikohan lentokonearkeologian pioneereilla yhtenä tutkimusmetodina kerätä haastattelutietoa alkuasukkailta moisten avulla?

Hetken kävi mielessämme nauttia myöhäinen päivällinen jossakin kylän syyskaudella avoimista ruokapaikoista. Valinnanvarasta tuskin olisi puutetta. Päädyttiin kuitenkin mukavaan vakioratkaisuun ja pantiin kattilaan porisemaan papuja, riisiä, tomaattia, sipulia ja chiliä sekä salaattikulhoon vihreää ja kotipihalta tuotua punaista. Ehti saunoa ajan kanssa ja nukkumaankin pääsee niin aikaisin kuin haluaa.

Ruokaa sulatellessa iltapuhteena bloggaamista ja kameran muistikortin sisällön siirtoa isompaan tallennusvälineeseen.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M

Kuten sotahistoriasta tiedetään, Neuvostoliitto oli aikansa edistyksellisimpiä sotilasmahteja 1930-luvun alussa. Ehkä osa voimasta oli vasta paperilla, mutta joka tapauksessa maan ylin poliittinen johto onnistui monilla toimenpiteillään auttamaan muita enemmän tai vähemmän ekspansiivisia valtioita kuromaan puna-armeijan teknillisen, taktisen ja operatiivisen etumatkan umpeen.

Vuonna 1932 Neuvostoliitossa ryhdyttiin kehittämään edistyksellistä pitkänmatkan pommikonetta, jonka oli määrä pystyä kuljettamaan 1 000 kg:n pommikuorma 3 000 km:n päähän keskinopeudella 350 km/h. Ensimmäinen prototyyppi oli vielä sekarakenteinen, mutta toinen, vuonna 1936 valmistunut, jo kokonaan metallirakennetta. Konetyyppi sai pääsuunnittelijansa Sergei Iljushinin nimestä sekä kaukopommituskonetta tarkoittavista venäjän kielen sanoista juontavan tyyppinimen Iljushin DB-3. Koneesta tehtiin jo vuonna 1938 suursarjatuotannon helpottamiseksi rakenteeltaan muunnettu versio, joka sai tyyppinimen Iljushin DB-3M. Sitä valmistettiin lähes 1 100 kpl. Vuonna 1936 konetyypillä saavutettiin lentokorkeusennätys 11 296 m ja seuraavina vuosina sillä tehtiin suurta kansainvälistä huomiota saaneet välilaskuttomat lennot ensin Moskovasta Vladivostokiin ja sitten Moskovasta Kanadaan.

DB-3M oli kolmipaikkainen metallirakenteinen pommikone. Sen kaksi moottoria olivat 14-sylinterisiä ilmajäähdytteisiä ranskalaiseen Gnome & Rhone -moottoriin perustuvia Neuvostoliitossa edelleen kehiteltyjä M-87B-tähtimoottoreita. Koneen kärkiväli oli 21,44 m, pituus 14,22 m ja lentopaino 10 tn.

Toisen maailmansodan sytyttyä alkoi sotateknologia vanhentua ennätysvauhdilla. Aikanaan edistyksellistä DB-3M:ää valmistettiin vain vuoteen 1940 saakka. Viimeinen DB-3-pohjainen lentokonetyyppi oli rakenteellisesti jälleen täysin uudistettu DB-3F, jonka F-kirjain tulee venäjän kielen tehostettua tai nopeutettua tarkoittavasta termistä. Vuodesta 1942 alkaen Neuvostoliitossa siirryttiin sotilaskoneen käyttötarkoitusta kuvaavasta lyhenteestä pääsuunnittelijan nimen mukaiseen, jolloin DB-3F:n tyyppimerkinnäksi muutettiin Il-4. Tätä viimeistä DB-3-tyyppistä mallia valmistettiin Neuvostoliitossa sodan loppumiseen vuoteen 1945 saakka yli 5 000 kpl.

Talvisodan aikana DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun niin, että pakkolaskuja tehneistä ja alasammuttujen osista saatiin Valtion Lentokonetehtaalla rakennettua viisi toimivaa konetta. Ne eivät juurikaan ehtineet osallistua sotatoimiin talvisodan aikana. Alkujaan kone tunnettiin Suomessa sotasaaliskoneiden V-alkuisella taktisella tunnuksella VP, venäläinen pommikone. Myöhemmin taktinen tunnus muutettiin alkuperäisen mukaiseksi DB:ksi. Jatkosodan alussa DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun lisää kaikkiaan kuusi kappaletta. Nämä saatiin saksalaisten kautta lähinnä osina ja koottiin talvisodan sotasaaliskoneiden tapaan Suomessa tehtaalla.

Suomalaiset lentäjät eivät juuri arvostaneet DB-3M:ää, mutta kuten muutakin sotasaalista, sitä piti käyttää paremman puutteessa. Kone oli ilmassa vakaa lennettävä, nopeus oli meikäläisittäin vähintään tyydyttävää tasoa ja varustus sangen monipuolinen. Mutta toisin kuin suomalaisten arvostamat konetyypit, DB-3M oli oli raskas, kankea ja heikkorakenteinen. Jatkosodassa suomalaiset lensivät DB-3M-koneillaan kaikkiaan 71 ja Lapin sodassa 31 sotalentoa. Viimeisen kerran konetyypillä lennettiin Suomen Ilmavoimissa sodan jo päätyttyä marraskuussa 1945.

Jos konetyypin sotalennot ilmavoimiemme tunnusten alla jäivät verraten vähälukuisiksi, niin jäivät tappiotkin. Vain yksi kone menetettiin. Sen jäännökset makaavat nykyisin Kittilässä Pikku-Lalvavuoma-nimisellä suoalueella. Kuvassa taustalla näkyy Aakenus-tunturi, reilut kaksi vuotta aikaisemmin vieläkin kovemman kohtalon kokeneen saksalaisen Junkers Ju-52/3m -koneen jäännösten viimeinen leposija.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M, Suomen Ilmavoimien taktiselta tunnukseltaan DB-16, on yksi jatkosodan alussa saksalaisilta saaduista osista rakennetuista koneista. Koneen viimeinen lento tapahtui suunnilleen seuraavasti: Lapin sodan aikana, lähteestä riippuen joko 22.10. tai 23.10.1944, Pommituslentolaivue 46 sai tehtäväkseen pommittaa perääntyviä saksalaisia Sirkan ja Muonion kylien välisellä alueella. DB-16 myöhästyi lähdöstä moottorivian vuoksi ja joutui yksinään suorittamaan tehtävää välillä Sirkka-Palojoensuu. Koneen miehistönä olivat kersantti R. Suhonen ohjaajana, vänrikki H. Dahlström tähystäjänä sekä alikersantti O. Elo konekivääriampujana ja radistina. Miehistöä oli teroitettu saksalaisten hävittäjien vaarasta, mutta kohtaloksi koitui ilmatorjunta. Heti saavuttuaan tehtävän lähtöpisteen Sirkan kylän ylle noin 2 400 m:n korkeudessa se sai vastaansa raskaan ilmatorjunnan tulta. Koneen alla räjähti IT-kranaatti rikkoen vasemman moottorin ja vaurioittaen oikeanpuoleista. Ohjaaja Suhonen käski tähystäjä Dahlströmiä pudottamaan pommit välittömästi koneen keventämiseksi. Saksalainen ilmatorjunta tulitti edelleen osuen mm. vasempaan siipeen, ja koneen menettäessä korkeutta se joutui myös kevyen ilmatorjunnan tulituksen kohteeksi. Suhonen teki täyskäännöksen ja vei koneen pystysyöksyyn noin kilometrin matkalle. Hänen aikomuksensa oli etsiä sopiva pakkolaskupaikka jonkin nykyisen hiihto- ja retkeilyalueen tunturin laelta, koska toisin kuin tämän päivän retkeilijät, DB-16:n miehistö ei ennalta tiennyt niiden kivikkoisuutta. Lähempää katsottuna pakkolasku tunturiin alkoi näyttää huonolta vaihtoehdolta, ja Suhonen etsi pakkolaskupaikaksi suoalueen, jonne laskeutuminen onnistui olosuhteisiin nähden pehmeästi. Miehistö selvisi pakkolaskusta vammoitta ja lähti patikoimaan kompassisuunnalla kohti omia linjoja. Patikkamatkasta tuli yli 100 km pitkä ja se kesti neljättä vuorokautta. Miehet välttyivät joutumasta kahakkaan saksalaisten kanssa ja tietämättään vaelsivat 60 kilometriä pitkin miinoitettua maantietä.

Kuten lentäjät lokakuussa 1944 pois pakkolaskupaikalta, auttoi vanha kunnon kompassisuunta vajaat 67 vuotta myöhemmin yhden hylkyretkikunnan paikalle koneen osia katsomaan. Uusi GPS-paikannin on hieno, mutta ehkä liiankin. Vaatii lisää käytön harjoittelua.

Kuten "sotaromulle" yleensä kävi, hoiti rovaniemeläinen Lapin Jäte pian sodan päätyttyä koneen pääosat ankarasta materiaalipulasta kärsivän kansantalouden hyödynnettäviksi. Tämän päivän kävijälle nähtävänä on kuitenkin ihan kelpo määrä ajan patinaa hyvin kestänyttä neuvostoliittolaista lentokonemetallia. Pohjalevyssä on yhä nähtävissä itärintamatunnuksen keltaista väriä, noin 50 cm leveää raitaa koneeseennousuaukon reunalla. Aiheen vierestä: DB-16:ssakin on luonnollisesti ollut Suomen Ilmavoimien hakaristitunnukset, rungon takaosassa ja siivenkärjissä, mutta toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ne eivät millään tavalla liittyneet jatkosodan aseveljeyteen Saksan kanssa. Suomen sotilaslentokoneissa hakaristit periytyivät vuodelta 1918 eli paljon kauempaa kuin Saksan natsihallinto. Hakaristin sijasta keltainen itärintamatunnus kertoo sotavuosien yhteisistä intresseistä Kolmannen valtakunnan kanssa.

Mielenkiintoista on, että tänään paikalla näyttää olevan koko lailla sama määrä metallia kuin H. Valtosen lentokoneenhylkykirjoissa kuvatuilla, silloisten lentokonearkeologian harrastajien - sittemmin ammattilaisten - vuonna 1978 tekemällä tutkimusmatkalla. Toki löytö oli vaatimatonta laatua 1970-luvulla, kun metallia oli metsissä, soilla ja tuntureilla asiaan paneutuneiden tutkittavaksi eri määriä kuin nykyään - olihan sodasta vasta kolmisen vuosikymmentä ja Lapin matkailijamäärät nykyistä vähäisempiä.

Lähteet:
Heinonen, Timo; Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11. Saarijärvi 2010.
Valtonen, Hannu: Lapin lentokoneenhylyt - yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 4. Jyväskylä 1993.
Valtonen, Hannu: Hylkyretkiä Pohjolaan. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10. Jyväskylä 2009.

Reissusta toiseen

Kun olin kotiutunut laivaseminaarista, pääsin aloittamaan pätkityn kesäloman jälkimmäisen jakson. Vai olisiko tässä vaiheessa vuotta jo varhainen syysloma?

Kissaveljet jäivät kotikulmille hyvään hoitoon, kun ihmisasukkaat suuntasivat ensin kumipyörillä Tampereelle ja siltä rautapyörin päällä pohjoiseen. Makuuvaunussa oli tuttuun tapaan välillä kuuma ja välillä kylmä, mutta mukavampaa ja realistisesti toteutettavissa olevaa matkustusmuotoa ei ole vielä keksitty.

Melkein aikataulussa päästiin Kolariin. Asemamies oli järjestää muutaman auton kuljettajalle pienen paniikin väittäen, että autojaan vaunusta pois ajamaan tulleet mutta omiaan löytämättömät olivat jo viimeisessä autovaunussa. Mutta eihän moista voinut uskoa, kun juuri äsken omin silmin oli tullut laskettua kuormausrampille siirretyt yksi vanha Gfot ja kolme uutta Hccmqqr:ää. Inhimillisen erehdyksen syy selvisi: jostain syystä juuri tässä junassa uusia autovaunuja oli kolme, kun niitä sesongin ulkopuolella on vain kaksi. Kuulemma on joskus sattunut niinkin, että autovaunu on päätynyt kokonaan väärälle määräasemalle.

Majoituttiin samaan mökkiin kuin viime kesän reissulla. Iltapäivällä käväistiin patikoimassa Kellostapulille. Yllästunturin sivulaki ei ole kuin 502 metriä korkea, mutta pitkälle sieltäkin näkee. Kuvassa yksi naapureista: Kesänkitunturi juurellaan Kesänkijärvi. Jyrkkärinteinen pikkutunturi on helposti noustavissa vain yhdeltä suunnalta, mutta sieltä reitti sitten onkin helppo. Alemmilla poluilla vastaan tuli paljon sauvakävelijöitä, mutta tunturissa olimme ainoat. Hörpättiin termoskahvit ja katseltiin kun vieressä Iso-Ylläksen huippu alkoi peittyä nopeasti laskeutuvaan pilveen. Alas lähdettiin sopivalla ajoituksella sateen alkamista ajatellen. Ei kastuttu.

Koetetaan olla eksymättä

Kovin haastavia retkeilytavoitteita meillä ei ole, mutta kartta-aineistoa on varattu mukaan kohtuullisesti niin paperisessa kuin sähköisessä muodossa.

Mikä toimikoon aasinsiltana sille, että pääsen kerrankin leuhkimaan esiintyneeni televisiossa. Jälkeenpäin sain kuulla, että neloskanavan uutiset raportoi viime viikolla Tampereen operaatiosta ja näyttivät unohtaneen apinasuotimen matkasta noin kohdasta 3:45 alkaen useammassa kohdassa. Onneksi eivät äänittäneet. Lähdettäessä tehtävää suorittamaan sanoin ryhmälleni suunnilleen: "Noin, lähdetään meneen mutta koetetaan olla eksymättä." Noissa hommissa tarvitaan sopivasti hevosenleikkiä, mutta mistäpä satunnainen televisionkatsoja sen tietäisi. Johan olisi tullut hyvää mainetta vapaaehtoisväelle, jos moinen lause olisi mennyt eetteriin.