Vilkkaasta viikosta ja kansantalouden tilinpidon merkityksestä

Viikko on kääntynyt jälkipuolelleen. Reissuhommia enimmäkseen, välissä yksi yökin Helsingissä. Ensi viikolla en taida ehtiä kuin käydä työhuoneessa kääntymässä. Mutta öitä ei tarvitse olla pois.

Viimeksi kuluneeseen seitsemään päivään on mahtunut live-musiikkia Jean-Michel Jarresta Kuunkuiskaajiin (miten nuo kaksi näemmä saakin niputettua samaan virkkeeseen ja yhteisen termin "musiikki" alle) ja live-esiintyjiä ministeri Henna Virkkusesta julkkis Noora Hautakankaaseen (näiden kahden niputtaminen samaan virkkeeseen ei sentään aiheuta pahoinvointia, koska molemmat voidaan hyvällä omallatunnolla luokitella "julkisuuden henkilö" -käsitteen alle).

Virkkusen ja kumppanien tiistaina esittämän pohjalta: Liittyykö kunta- ja palvelurakenneuudistukseen nykyisin se, että julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään tai ainakin epävarmuutetaan samalla, kun asiaan liittyvien keskushallinnon tilaisuuksien järjestämistä siirrellään maakunnan ihmisten kannalta hankaliin kellonaikoihin?

Voin olla väärässä, mutta käsitykseni mukaan Helsingin Katajanokalla polkaistiin tiistaina käyntiin - ei pelkkää tulpan kipinää - pappatunturi nimeltä JulkICT. Missä vaiheessa takaratas ja takarengas pyörivät, on sitten toinen juttu. Kahvitauolla yritin verkostoitua oman hallinnonalan virkamiesten kanssa. Lyhyen keskustelutuokion perusteella oli vaikea sanoa, oliko homma ministeriössäkään täysin tuttua. Pitäisikö tässä rakentaa uusia filosofioita, piirtää ER-kaavioita vai kenties koodata? Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, matemaatikko peruskoulutukseltaan, teki selväksi, miksi terveydenhuollon uudet tietojärjestelmät eivät toimi, vaikka edeltäjien kanssa tultiin ainakin toimeen. Ennen ne koodattiin maailman parhaalla ohjelmointikielellä: APL:llä. En voinut kuin nyökytellä, vaikka mahtaisinko enää osata matriisia luoda, jos ohjelmointiympäristö eteen annettaisiin. No, nyökyttelenhän minä mieluusti - ja ihan sydämestäni - silloinkin, kun joku korostaa latinan kielen taitamisen merkitystä. Sitäkin olen joskus yrittänyt opiskella, mutta oppien päähän jääminen on toinen asia. Ja APL on luonnollisten kielien metaforassa lähempänä koptia kuin latinaa.

Myönnän, että kielteiseen asenteeseeni seminaariantia kohtaan vaikutti esillä ollut infrastruktuurin väheksyminen. Väitettiin jopa, että sen voi ostaa valmiina, eikä sillä siksi ole merkitystä. Valmiina? Miksi siis kärsitään yhteentoimivuus- ja muista ongelmista? Jos infra ei toimi, toimiiko mikään? Onko taas kerran menty ostamaan likaisen työn tekijöiltä, niiltä jotka vielä alentuvat asentamaan tai koodaamaan, kaunis ja valmis paketti. Eihän infran pidä vastuullista tietohallintoihmistä kiinnostaa?

Valtiosihteeri Raimo Sailaksen esitystä kuunteli mielellään, vaikka madonlukuja lukikin. Äärimmäisen selkeäkielistä eikä liian ryppyotsaista:

Noin vuonna 2025 maassamme ar­vioidaan olevan 70 lasta ja vanhusta 100:aa työikäistä kohden, ja vielä tämän jälkeenkin huoltosuhde heikkenee. Ainakaan 2040-luvun alkuvuosiin mennessä näköpiirissä ei ole merkittävää parannusta huoltosuhteessa. Suomessa ns. suuret ikäluokat syntyivät toisen maailmansodan jälkeen verrattain lyhyenä heti sotaa seuranneena ajanjaksona. Tämän vuoksi Suomessa huoltosuhteen muutos on useimpia muita Euroopan maita jyrkempi ja aikaisempi. Suomen väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa. Työikäisen väestön määrä supistuu Suomessa näinä vuosina ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1918. Työikäisen väestön supistuminen 2010-luvulla on noin ½ %:n luokkaa. Työ­panoksen väheneminen vaikuttaa suoraan bruttokansantuotteen supistumiseen: Suomen talouskasvuksi on 2010-20-luvuilla odotettavissa vain 1,2-2 %. Samaan aikaan myös työn tuottavuus heikkenee, koska nopeasti tuottavuutta lisännyt elektroniikka- ym. teollisuus heikkenee palvelualojen volyymin lisääntyessä. Myöskään korkeakoulutus enää johda ai­kaisempaa tuottavampaan työhön, koska (tiede)korkeakoulutettujen tarjonta ylittää jo ky­synnän. Hallitusohjelmassa pyritään nopeaan kasvuun, mutta kasvuodotuksille ei näytä olevan perusteita.

Samankaltaisia ajatuksia esitettiin tänään tehdaskaupungin kasvuseminaarissa. Vastahan se oli 90-luvun alussa, kun julistettiin, miten ei pärjätä toistemme paitoja pesemällä. Nykyään yksinkertaistetut iskulauseet nauttinevat pienempien piirien suosiota, mutta eri tuotannonalojen toisistaan poikkeavat kerrannaisvaikutukset ovat yhä olemassa. Tämä on hiukan epäkorrektia, mutta väitän, että se joka tuntee kansantalouden tilinpitoa, tuntee nyky-yhteiskunnan rakenteita ja syy-seuraussuhteita syvällisemmin kuin legioona diskurssianalyytikkoja tai sukupuolentutkijoita. Silti kansantaloustiede haluaa joskus identifioitua mieluummin kauppaopiston oppiaineeksi kuin yhteiskuntatieteeksi.

Väljästi asiaa sivuten: Kesällä kierreltiin Hämettä isolla mustalla Bemarilla ja käytiin erään tuotannonalan tehtailla puhumassa teknologian kehityshankkeesta. Meidät kutsuttiin kahvipöytään. Saatte satatuhatta, sanoi yksi, ja sitten toinenkin. Joku ehdotti kolmekymmentätuhatta, mutta ehdotti kuitenkin. Tänään aamusella puhuttiin syrjäytymisuhan alla olevista nuorista. Tarjosimme kuulijoille kahvit. Asia on mitä tärkein, sanottiin, mutta senttiäkään ei ole herutettavissa. Välittömällä tasolla ensinmainittu tapaus liittyy tietenkin kakun leipomiseen ja jälkimmäinen sen jakamiseen. Entä sitten, jos syrjäytyminen saadaan siirrettyä kokemusten dokumentoinnista ja muusta (sosiaalipornahtavasta) kirjallisuudesta yhdeksi eriteltävissä olevaksi muuttujaksi yhteiskunnan toiminnan pitkälti selittävään kansantalouden tilinpidon malliin?