Hyvästi, Vanaja

Eilen hukkasin muutama vuosi sitten ostamani Vanaja-autotehtaan logolla koristetun lippalakin. Ehkä jätin sen linja-autoon. Toivon ainakin, koska silloin poismeno olisi tapahtunut lakin kannalta kuin saappaat jalassa. Puolisoni oli tapauksesta sangen iloinen (tekniikan historian harrastajatar toki tietää, mihin komea Hämeen heraldisiin väreihin istutettu logo viittaa, mutta hänen mukaansa sivullisen silmiin se näytti erehdyttävästi kaljalippikseltä). Silti minulle jäi lakkia hienoinen ikävä.

Tänään Museoveturiseura hukkasi vuonna 1955 valmistuneen Vanaja-rata-auton. Oululaiset PoRhan miehet kävivät nostamassa sen Volvo-kuormurinsa hankauspainoksi aamupäivällä mennessään noutamaan perävaunuun Vantaalta Otso1-veturia. Museoveturiseuran ja Pohjois-Suomen Rautatieharrastajien intressit kohtasivat, kun ensinmainittu - varsinaisen kalustonkunnostustoiminnan päästyä viime vuosina taas uuteen vauhtiin - tarvitsi veturitallissa lisää työskentelytilaa, ja jälkimmäinen näki rata-autolle hyödyntämismahdollisuuksia omassa toiminnassaan. Kauas on tultu niistä 1980-90-luvun vuosista, kun jokainen museaalista rautatiekalustoa haltuunsa saanut piti kynsin ja hampain kiinni omastaan. Simolle kiitos asian järjestämisestä!

Viime viikkoina ennen luovutuspaperien tekemistä pohdiskeltiin, oliko Vanaja oikeastaan koskaan ollut Veturimuseossa näytteillä. Jonkin aikaa se palveli lipunmyyntipisteenä ennen EFi-vaunun saapumista. Kahtena vilkkaana 1990-luvun puolenvälin kesänä se toimi sunnuntaikahvilana, kun sisätilaa siinä oli edes välttävästi, ja kapistus oli kevyt työntää ulos. Sitten se unohtui tallin nurkkaan ja alkoi haista. Sisäpuolelta kirjaimellisestikin, mutta entisöintisuunnitelmien puolesta viimeistään siinä vaiheessa, kun moottorimiehet totesivat kuntoon elvytyksen liian hankalaksi käytettävissä olleisiin resursseihin nähden.