Pohjoista viikonlopunviettoa metsissä ja niiden laitamilla

Lauantaina patikoitiin talvikaudelta tutuilla hiihtoreiteillä: Karilasta ylös, Hangaskurun laavulle, Kotamajalle ja Kukastunturin yli takaisin. Todettava on, että 15 kilometrin kävely näissä oloissa vastaa rasittavuudeltaan hyvinkin kaksin-kolminkertaista määrää hiihtoa. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että talvella arkinen kuntoliikunta on maistunut paremmin kuin kesäkaudella.

Kukastunturia pidetään alueen sporttitunturina sikäli, että sen yli voi ilman erikoisvälineitä talvisin hiihtää ja kesäisin kävellä, hölkätä tai juosta, kukin kuntonsa mukaan. Ennen kansallispuistoalueen mukanaan tuomia liikkumistaparajoituksia hurjapäiset maastopyöräilijätkin valloittivat tunturia. Meille riitti kävely, mutta laella teimme yhden taiji-muodon. Maisemat olisivat houkuttaneet enempäänkin, mutta viileä tuuli ei. Sää oli pilvipoutainen, ja silmälasien vahvistamin paljain silmin näki, kun 50 kilometrin päässä pyörittivät omaa muotoaan väsymättömät ja kylmästä piittaamattomat Olostunturin tuulivoimalat.

Jonkun verran väkeä oli liikkeellä, suuri osa sauvoilla menoa vauhdittaen. Hiljaista, erittäinkin, talvikauteen verrattuna, mutta sentään jokunen kulkija toisin kuin viime kesänä juhannuksen alla.

Illalla sauna mökillä ja sen päälle iso lautasellinen yrttiuunilohkoperunoita. Ei paikallista Puikulaa, vaan etelästä mukaan otettua.

Pyhäaamuna pantiin herätyskello soittamaan kuudelta. Kirkkoon ei ollut tarkoitus lähteä - siksi toiseksi täälläpäin kirkonmenot näyttää olevan tapana aloittaa vasta klo 11. Täytyy kai ensin ruokkia porot ja lypsää turistit.

Hypättiin autoon ja ajamaan pohjoiseen. Liikenne oli lähes olematonta, kunnes Neljän tuulen tiellä päästiin ruotsalaisrekan peesiin. Dieselinkulutus pysyikin maltillisena aina Kautokeinon ristetykseen saakka, josta rekka jatkoi eteenpäin ja me Enontekiön Hettaan.

Sade oli alkanut Muonion ja Enontekiön rajalla, mutta sadepilvet eivät jaksaneet seurata kovin kauas länteen vievän tien päällä. Jätettiin auto parkkiin metsätien päähän ja lähdettiin päivän kävelylenkille Ullantievojen harjuille. Maasto oli helppoa ja korkeuserot pieniä tunturiseutuun verrattuna. Käytiin Ounasjoen rannalla ja palattiin takaisin.

Nuutinnivan vaiheilla Ounasjoen mutkassa on vaatimaton muistomerkki, joka kertoo lähes 50 vuoden takaisesta surullisesta, silloin verraten suurta päivänjulkisuutta saaneesta, mutta nykyisin lähes unohtuneesta tapahtumasta.

Eletään 1960-luvun alkua. Tarina alkaa varhaisena toukokuun per­jan­tai­aamuna Kerässiepin kylässä Muoniossa. Maanviljelijäperheen äiti oli lähtenyt navettaan hoitamaan lehmiä aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Lapset jäivät asuntoon ja pukeutuivat omia aikojaan. Toiseksi nuorin, viisivuotias tytär, kertoi muille lapsille palelevansa ja puki ylleen leningin lisäksi sinisen villaröijyn ja sinivalkoraitaisen pipon. Jalkaansa hän laittoi kumipohjaiset lipposet.

Äidin palatessa navetasta klo 10.30 aikaan tyttö oli vielä pihapiirissä. Mutta perheenisän ollessa lähdössä klo 11 aikoihin postiasioille kirkon­­kylään äiti kutsui lapsia tapansa mukaan sisätiloihin. Kun tyttö ei enää vastan­nutkaan kutsuun äiti yhdessä vanhemman siskon kanssa lähti häntä tavoittamaan pihapiiristä. Isäkin lähti tyttöä etsimään, mutta ei löytänyt muuta kuin metsään johtavat jäljet. Tässä vaiheessa, tunnin kuluessa, hälytettiin jo muitakin kyläläisiä apuun.

Yksi lähinaapureista sai hälytyksen vähän ennen puoltapäivää ja lähti heti tekemään omia etsintöjään isän viime havaintojen mukaan. Myöhemmin isosisko tuli uudestaan taloon ja pyysi ilmoit­tamaan asiasta puhelimitse nimismiehelle lisäavun saamiseksi. Naapurimies kertoi myöhemmin, että hänellä etsiessään oli epä­varmoja kuulohavaintoja lapsen itkuisesta äänestä, mutta hän ei saanut vastausta kutsuihinsa. Kulkiessaan äänen suuntaan etsijä kaatui ja satutti itsensä eikä enää voinut jatkaa matkaa.

Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmi­sen­kymmentä, mutta lasta ei löydetty. Etsintäalue sijaitsi Enontekiön ja Muonion kunnan alueilla ja molempien kuntien nimismiehet saivat tiedon. Tilanteen vakavuuden havaittuaan Muonion nimismies pyysi myös Lapin Rykmentiltä Särkijärven tukikohdasta virka-apua.

Nimismiehen tullessa paikalle hän sai selostuksen tapahtuneesta ja kartalta selvitettiin edelleen tilannetta. Tässä vaiheessa ym­mär­rettiin, että etsintöjen edelleen johtamiseksi tarvittiin organisaatio etsijöiden ohjaamista, kuljetuksia ja muonittamista yms. varten.

Suuretsintä alkoi sunnuntaiaamuna. Lapin Rykmentin päällikön saavuttua paikalle perustettiin etsintäkeskus Putkiojalle, 10 km:n päähän Kerrässiepin kylästä. Rajavartiosto veti paikalle viesti­yhteydet ja pystytti teltat. Etsijöille osoitettiin kartalla etsintäalueet.

Sunnuntain aikana ymmärrettiin etsintätehtävän olevan paljolti asumat­tomassa maastossa hyvin vaikean. Myös lentokalustoa pyydettiin apuun.

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä etsijöitä oli maastossa jo noin 400.

Sunnuntai-iltaan mennessä maaston haravointia oli suoritettu järjestelmällisesti maastokuvioittain Outtakkan pohjoispuolelle. Etsintä­ryhmät olivat radioyhteydessä etsintäkeskukseen. Kaikki havaitut jäljet oli käyty tarkistamassa, mutta yhtäkään varmistusta ei saatu.

Putkiojan tukikohdasta maastoon lähteneiden ryhmien lisäksi etsintä­ryhmiä oli lähtenyt eri suunnista, Ylimuoniolta, Hetasta, Ketomellasta ja Kittilän Raattamasta. Nämäkään partiot eivät kohdanneet mitään jälkiä.

Maanantaina alueen yläpuolelle ilmestyi pieni maastolentokone, joka oli risteillyt pienen aikaa alueella. Ilmavoimista saatiin iltaan mennessä pai­kalle helikopteri, joka teki etsintälentoja tunturialueella ja maasto­etsinnän äärialueilla. Lisäksi tarkastettiin jokia ja puroja. Ruotsistakin saatiin avuksi yksityinen helikopteri, joka osallistui etsintään kahden vuorokauden ajan.

Etsintää jatkettiin kymmenen päivän ajan kesäkuun puolelle, sillä lääkäreiden antaman lau­sunnon mukaan eksyneellä oli mahdollisuus olla hengissä niin monta vuorokautta, mikäli hän saa vettä juodakseen.

Kolmentoista päivän kuluttua katoamisesta Enontekiön Ulla­tievasta oli löydetty pieni sininen villatakki ja se lähettiin vanhemmille tunnis­tettavaksi. Tehtiin uusi hälytys ja uusi etsintätukikohta perustettiin Peri­länjärven rantaan. Jo samana iltana tuli tukikohtaan tieto, että Vuontisjärveltä lähtenyt etsintäpartio oli löytänyt pienen tytön ruumiin Ounasjoesta. Vaikka oletettiin etsityn näin löytyneen vainajana, käytiin ennen etsinnän lopettamismerkkiä varmistamassa löydön todenperäisyys.

Pienen tytön ruumis oli Ounasjoen matalassa rantavedessä vatsallaan. Vaikka vettä oli vähän, joen törmä oli korkea ja pysty. Lapsen jalkaterä oli kahden kiven välissä. Vainaja kuljetettiin paareilla tienvarteen ja sieltä nimismiehen virkahuoneelle, missä vanhemmat kävivät tunnistamassa lapsen. Myös terveyssisar teki tarkastuksen. Tämän jälkeen annettiin määräys suuretsinnän lopettamisesta.

Pienen tytön kohtalon satuttamina monet eri tahot ehdottivat, että Suomen Punainen Risti toimisi aloitteentekijänä viranomaisten ja vapaaehtois­ten yhteistyöelimen perustamiseksi. Näin käynnistyivät Vapaaehtoisen pelastus­palvelun perusta­miseen vuonna 1964 johtaneet neuvottelut.
(Lähde: http://www.vapepa.fi/nain-vapepa-sai-alkunsa.)


Kadonneen kotoa oli löytöpaikkaan matkaa linnuntietä yli 30 km, ja maasto huomioiden hänen arveltiin vaeltaneen noin 50 km. Ravinnoksi alkukesäinen Lapin luonto oli tarjonnut korkeintaan ylivuotisia marjoja. Nuorena poisnukkuneen Anja Kumpurinteen vaatimattomalle muistomerkille (tolpan päässä oleva metallilaatta kuvan oikeassa laidassa) joenmutkaan joku kulkija oli joskus tuonut kynttilän. Muistomerkin kerrotaan olevan hankalasti saavutettavissa maitse, mutta melko helposti melojien nähtävillä. Ei tuo maitsekaan kummallisia erätaitoja vaadi sulan maan ajan ollessa kuivalla puolellaan.

Ei tuntunut sopivalta syödä eväitä tuolla paikalla. Rantametsikön ja suon läpi jatkettiin takaisin harjuille. Eiliseillan loput lohkoperunat, vettä, pari ohrarieskan palaa ja termoskahvit nautittiin hiekkaharjun tuulensuojaisella puolella.

Mennessä seuraa olivat pitäneet porot, päästäiset ja yksi alkumyyrä, sopuli (sopulin arvellaan olleen ainoa pohjoisessa läpi jääkauden elänyt laji, joka pystyi säilyttämään populaationsa sulaksi jääneellä kaistaleella, jolloin laji oli vastassa jääkauden jälkeen tulleita vanhoja ja uusia tuttuja). Tietä lähestyttäessä vastaan tuli linja-autollisen verran reipasta senioriväkeä kävelysauvoineen. He ovat luonnossa kulkemiseen tottunutta sukupolvea, mutta toivottavasti eivät olleet tekemässä 17 km:n lenkkiä mainitulle muistomerkille. Kumisaappaita kun ei näyttänyt olleen matkassa.

Ennen mökille päin lähtöä käväistiin Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Skierrissä. Hyvin tehty näyttely valotti saamelaisten historiaa.

"Sonkamuotkan Brewsteriä" (BW-370) ei lähdetty edes yrittämään, kun paikkatietoa ei juuri ollut. Sen sijaan käytiin kuuluisilla 50 sentin hintaisilla munkkikahveilla ison tien varressa. Enemmän kuin hintansa väärtiä.

Äkäslompoloa kohti palatessa yritettiin löytää "Muotkavaaran Brewsterin" (BW-355) putoamispaikkaa Äkäsjärven pohjoispäässä. Ei löydetty, joskaan kovin perusteellisesti emme hakeneetkaan. Yhden lupaavan painanteen ääreltä löytyi korkista päätellen muutaman vuosikymmenen takainen viinapullo. Ei liity tapaukseen, mutta tuli mieleen, olikohan lentokonearkeologian pioneereilla yhtenä tutkimusmetodina kerätä haastattelutietoa alkuasukkailta moisten avulla?

Hetken kävi mielessämme nauttia myöhäinen päivällinen jossakin kylän syyskaudella avoimista ruokapaikoista. Valinnanvarasta tuskin olisi puutetta. Päädyttiin kuitenkin mukavaan vakioratkaisuun ja pantiin kattilaan porisemaan papuja, riisiä, tomaattia, sipulia ja chiliä sekä salaattikulhoon vihreää ja kotipihalta tuotua punaista. Ehti saunoa ajan kanssa ja nukkumaankin pääsee niin aikaisin kuin haluaa.

Ruokaa sulatellessa iltapuhteena bloggaamista ja kameran muistikortin sisällön siirtoa isompaan tallennusvälineeseen.