Eerik XIV Logomossa

En ole erityisesti oopperan ystävä. Ennen eilistä olen käynyt oopperassa kerran, jolloin tosin pidin siitä paljon. Kyseessä oli Ilmajoella esitetty Jorma Panulan säveltämä Jaakko Ilkka. Mitäpä vasta toiselle kymmenelleen ehtinyt poika olisi muuta kuin tykännyt, kun nähtävänä oli isoja sotajoukkoja, ratsumiesosastoja ja tykkejä. Myös Aulis Sallisen Ratsumies katsottiin televisiosta useita kertoja. Mutta muuten oopperalle ei kiitos ennen eilistä.

Eilen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hemmotteli lyhyen ajan sisään jo toisella musiikillisella spektaakkelilla. Lokakuinen Jean-Michel Jarren Turku-hallin konsertti oli loistava. Mikko Heiniön säveltämä ja Juha Siltasen kirjoittama Eerik XIV Logomossa taas ylitti kaikki oopperalle asettamani odotukset.

Hieno aihepiiri, nykyklassinen musiikki, huippulaulajat. Mitä muuta tarvitaan, jotta oopperaan penseästi suhtautuva ihastuu? Myönnän - esitystekniikkaa. Pelkkä musiikki ei olisi tehnyt oopperasta sitä elämystä kuin se oli. Olen fiilistelijä enkä asiantuntija. Eivät sitä tehneet yksin esiintyjätkään (joista monien äänialoja jouduin illalla saunassa kysymään kullalta, kun itse en itse kyennyt tunnistamaan). Mutta kun esiintymislavan tapahtumat tuodaan katsojille suurten näyttöruutujen kautta, on kuin pääsisi itse kulkemaan libretisoidun Eerikin rinnalla.

Puvustus vaihtelee ylimysten ja hoviväen tiukasta historianmukaisuudesta Herkules-narrin bootseihin tai kuninkuudesta luopuneen Eerikin Suomen jääkiekkomaajoukkueen fanipaitaan. Siinä missä Waltari "Kaarina Maununtyttäressään" tanssitti nuorta Eerikiä keväisillä Tukholman kaduilla, tuo ooppera käytännössä saman kohtauksen ja Eerikin ja Kaarinan onnenhetket historiallisesti ehkä oikeammin vallasta luopumisen jälkeiseen aikaan ja Turkuun. Tuotesijoittelukin kuuluu nykyoopperaan - Eerik ja Kaarina ystävineen nauttivat piknikillään Hesburgerin ja Auran herkkuja - ja turkulaisyleisö hurraa.

Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu jo ennen kuin opin lukemaan. En muista, että minulle olisi lapsena luettu juurikaan satuja ja jos oli, ne eivät kovin hyvin jääneet mieleen. Sen sijaan isälläni oli iltaisin tapana lukea minulle kirjastosta lainaamistaan kirjoista - kutsuin niitä kansikuviensa vuoksi linnakirjoiksi - vanhempaa Suomen ja joskus muidenkin maiden historiaa. Hänellä oli ilmiömäinen kyky kesyttää teksti lapsen korville sopivaksi. Toki oli kurjuutta ja sotia, koska ennenvanhaan elämä oli sellaista. Mutta koskaan ei pelottanut ja seuraavana iltana halusin kuulla lisää.

Populaareihin historiankirjoihin Eerik on jättänyt jälkensä ensin luihuna ja sitten hulluuteen saakka onnettomana miehenä. Ehkä hänen paikkansa olisi ollut jossain muualla kuin valtaistuimella. Jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että isän, kuningas Kustaa Vaasan, olisi ollut parempi jättää petipuuhat väliin. Kustaalta kun tuntui lorahtaneen aimo annos kusta sekaan jokaisen aikuiseksi eläneen pojan kohdalla. Oopperan libretto tiivistää, miten Eerik oli mieletön ja Juhana sydämetön. Kolmanteen kruunua kantaneeseen veljeen Kaarleen kai sopisi määrite tunnoton sikäli kuin se enää eroaisi kahdesta vanhemmasta veljestä.

Eerikin suhde Kaarina Maununtyttäreen puolestaan on se suuri suomalainen rakkaustarina, josta vasta Väinö Linna kirjoitti yli. Ooppera kuvaa, miten naisten suhteen Eerik tahtoi paljon - aluksi ei enempää eikä vähempää kuin Englannin Elisabet I:n - mutta saikin enemmän. Ooppera etenee pitkälti kahden upean naisäänen, Eerikiä esittävän mezzosopraano Charlotte Hellekantin ja Kaarinaa esittävän sopraano Helena Juntusen, voimin. Tekijöiden mukaan vain naisääni voisi tulkita Eerikin tunnetilan vaihtelut. Etukäteen ajattelin, että mitä jos sittenkin olisi valittu joku kontratenori. Turhaa jossittelua: Hellekant oli erinomainen.

Siitä, miten suomalainen tämä rakkaustarina on, voidaan olla monta mieltä. Kaarina Maununtytär, Karin Månsdotter, oli upplantilaisen pariskunnan Månsin ja Ingridin Tukholmassa syntynyt tytär. Nykyajan käsitykset saattavat asettaa rakkaustarinan kauneuden kyseenalaiseksi myös sikäli, että pariskunnan tavatessa bileissä Tukholmassa muusikko Gerd Cantorin luona Eerik oli 31-vuotias ja Kaarina juuri 14 täyttänyt.

Eerikin kuninkaantie vaihtui tieksi linnasta linnaan. Oopperassa tämä oli toteutettu hienostu pumppukärryjen päällä yhä pienenevien kuljetuslaatikoiden kautta. Tällä via dolorosallaan Tukholmasta ensin Turkuun, sitten Kastelholmaan, Gripsholmiin ja lopulta Vesteråsiin Eerik surkuttelee olojensa muuttuvan yhä huonommiksi ja yhä useammin silloinkin, kun "majesteetti", toinen mieli (myös Nils Sturen osan laulanut baritoni Jesper Taube) ei häntä kiusaa. Milloin on kaulasta rusto murtunut, milloin on vatsakipuja ja milloin käsi haavoittunut.

Käden halvaantuminen todistettiin, kun ruotsalaiset, nuo pinnalta harmittomat mutta sisältä viikinkisepän takoman teräksen kovat rodunjalostajat, kaivoivat Eerikin haudastaan 1950-luvulla (asian sivusta: Birger Jaarlin he ovat tiettävästi nostaneet esiin jo kahdesti DNA-tutkimuksia varten ja viimeksi aivan viime vuosina - ja me täällä Itämaassa vain naureskelemme, kun länsinaapuri viime vuonna lakkautti yleisen asevelvollisuuden ja ihmettelemme, mistä sadoille varastoiduille Gripeneille, CV9040:ille ja muille tämän päivän viikinkimiekoille löytyy käyttäjiä kovan paikan tullen) ja totesivat, että totta vieköön, kyllä Olavi Kustaanpoika Stenbock oli vihapäissään mennyt puukottamaan entistä sortajaansa vankilassa olkavarteen. Ooppera yksinkertaistaa tapahtumia sikäli, että Olavi puukotti Eerikiä jo tämän oleillessa Tukholmassa ennen Turkuun karkotuksen onnen päiviä.

Turussa oleillessaan Eerik ja Kaarina kavereineen tuskin kävivät hiukopalalla Puutorin Hesessä tai kippaamassa Auraa Vanhassa koulussa, mutta heidän asuntonaan ei suinkaan ollut se surkea Turun linnan koppi, jota aikanaan esiteltiin Eerik XIV:n vankilana, vaan suunnilleen ne renessanssihuoneet, jotka Juhana-veli Suomen herttuana toimiessaan oli perheelleen rakennuttanut. Linnan talotekniikkaa varsinkin ovien osalta ja vartiointia kyllä vahvistettiin. Turun linnan tilit vuodelta 1570 kertovat, miten Eerik kuuden hengen seurueineen (puoliso Kaarina, lapset Sigrid, Kustaa ja Henrik, lastenhoitaja sekä palvelija Bovik Tattare - oopperassa bassobaritoni Juha Kotilainen) oli viikossa nauttinut mm. kaksi tynnyriä herrainolutta (nykymitassa 240 litraa - sitä Auraako?), puolitoista tynnyriä yksinkertaista leipää, 16 kanaa (ei tainnut tehdä enää Hesen kanahampurilaista mieli) ja seitsemän lammasta (tuskin Humalistonkadun kebabpaikatkaan houkuttivat).

Lokakuista elektronisen musiikin spektaakkelin esiintyjää lainaten, thank you, Turku!