Junkersin maalliset jäännökset maastossa

Vuosina 1930-45 Saksassa valmistettu Junkers Ju-52-3 on ollut suosittu lentokonetyyppi viime päivien historiamuisteluissa, kun tyypin yhden edustajan, Aero Oy:n Kaleva-koneen, pudottamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta 14.6. Kalevan pudotus Moskovan rauhan aikana liittyi tavalla tai toisella ajankohtaiseen suurvaltapolitiikkaan ollen mahdollisesti neuvostoilmavoimien tökerö joskin vailla suurempaa tarkoitusta ollut ylilyönti Viron miehitykseen johtaneessa saarto-operaatiossa.

Kaleva oli siviilikone, joka koki kovan kohtalon suursodan vuoksi. Moni "Tante Ju" lensi viimeisen lentonsa varsinaisissa sotatoimissa, olihan se Saksan ilmavoimien Luftwaffen tärkein kuljetuskonetyyppi. Sotilaskäytössä koneen etuna kuitenkin oli se, että sille kelpasivat melko lyhyet ja huonokuntoiset kiitotiet, se oli vakaa lennettävä myös raskaasti kuormattuna eikä säikkynyt huonoja lentosäitä.

Kuitenkin vuoden 1944 helmikuun ensimmäisen päivän lumipyry Länsi-Lapissa oli liikaa Rovaniemelle tukeutuneen Transportstaffel Fliegerführer Nord/Ostin (Tr.St.Fl.Fhr.N) Ju-52-3:lle. Tämän, yhden viidestä yksikkönsä Ju-52:sta, tunnus oli P4+CH. Messerschmitt Bf 110 -hävittäjien varaosia kuljettaneen Junkersin lentäjät eksyivät reitiltä, ja huonon näkyvyyden vuoksi törmäsivät Aakenustunturin toiseksi korkeimman laen, Moloslaen koillisrinteeseen.


Luftwaffen Tr.St.Fl.Fhr.N:n Ju-52-3 P4+CH:n hylyn osia on maastossa yhä selvästi nähtävissä. Paikka on ainakin geokätköilijöiden suosiossa.

Jälkikäteen on päätelty, että kuljetuskoneen ohjaaja, vääpeli Rochna, radisti, alikersantti Meyer ja mekaanikko, alikersantti Kulin saivat surmansa heti. Sen sijaan konekivääriampuja, alikersantti Brande haavoittui vakavasti, mutta eli useita päiviä. Hän ampui hätäraketteja, mutta Levillä sijainnut suomalainen ilmavalvonta-asema ei niitä huonon sään vuoksi huomannut. Paikallinen väestö ilmeisesti havaitsi hätäraketit, mutta asiaa pidettiin sääilmiönä. Branden kerrotaan epätoivoissaan surmanneen itsensä.

Huhtikuussa 1944 suomalainen hiihtopartio löysi Junkersin hylyn. Yllättäen koneesta löytyi elossa ollut koiranpentu, joka oli henkensä pitimikseen syönyt isäntiensä ruumiita. Hiihtopartion johtaja ylikersantti Salovirta päätti ottaa koiran omakseen ja antoi sille nimen Junkkeri.

Tosin paikalliset tarinat kertoivat, että ensiksi Junkersin löysivät poroja paimentamassa olleet pojat ja että koneen arvokkaimpana lastina olleet huomattavat rahasummat olisivat päätyneet asiattomiin käsiin ennen suomalaispartion tuloa paikalle. Suomalaissotilat ilmoittivat löydöstään saksalaisille, jotka hakivat hylystä ruumiit sekä arvokkaimmat komponentit eli radio- ja suunnistuslaitteet. Sen jälkeen he räjäyttivät hylyn. Sotahistorian suuria linjoja hiukan oikoen voisi ajatella, että "aseveljelle ei jätetä" oli jo ajan henki pohjoisessa. Suomen sodankäynti nähtiin Saksan sodanjohdon silmissä jo erillissotana. Olihan operaatio Birkeä, saksalaisten joukkojen vetämistä Suomesta Pohjois-Norjaan, valmisteltu edellisestä syksystä alkaen.


Mahtavatko riviliittimien ruuvit olla yhä niissä asennoissa, joihin mekaanikko Stephan Kulin ne joskus käänsi?

Aakenuksen yli

Aakenukselle lähdimme hetken mielijohteesta. Ajoimme Kittilän tielle ja poikkesimme sieltä Totovaaran vuonna 1962 rakennetulle savottakämpälle. Kämpältä lähtee useita vaellusreittejä Aakenuksen maastoihin. Yhden valittuamme huomasimme pian kulkevamme väärää reittiä Junkersin hylkyä ajatellen, ja yritimme päästä oikealle reitille pitkin Vasalakea nousevaa polkua. Jonkin aikaa noustuamme ja yhden puron ylitettyämme Palasimme kuitenkin takaisin, kun maasto kävi maihinnousukengille liian soiseksi.

Uuden alun jälkeen suuntasimme kohti tunturia. Ylhäälle tultua päätimme pysytellä siellä ja valitsimme reitin Moloslaen kautta. Vaihtoehtoinen reitti hieman alempaa porokämpän kautta koukaten olisi ollut hiukan idempi mutta taatusti nopeampi. Kävely isolohkareisessa rakassa ei ole vauhdikasta hyvilläkään kengillä. Maisemat olivat kyllä hienoja.


Hylkypartion kauniimpi jäsen valloittamassa 530 metriä merenpinnasta kohoavan Moloslaen.

Matkavarusteeksi otettiin teleskooppimalliset kävelysauvat, yksi henkeä kohti. Se oli mainio valinta. Hankalimpia kivikkoja lukuunottamatta sauva antoi miellyttävää tukea liikkumiseen, ja teleskooppi mahdollisti pituuden säätämisen maaston mukaan.


Aakenuksen korkeimpien lakien, Moloslaen ja Pallilaen välisessä Vaulokurussa oli vielä paksulti lunta.

Eväänä oli kahvia ja ruisleipää. Ne nautittiin vasta loppumatkasta Metsähallituksen kodalla lähellä lentokoneen hylkyä.

Patikkamatkaa taisi tulla harharetkineen kaikkineen puolisentoista peninkulmaa. Ei paljon, mutta suurten korkeuserojen ja vaikeakulkuisen maaston vuoksi ei ihan kevyttäkään. Lapin kesässä edes illan tuloa ei huomannut.