Viljavaraston varjossa

Työpäivä meni Salossa. Sikäläisessä aikuiskoulutuskeskuksessa en olekaan ennen käynyt. Toisin kuin esimerkiksi omalla työmaallani tuolla tuntui olevan paljon maahanmuuttajakoulutusta. Venäjän ja eestin tunnistin, mutta arvelen monia muitakin äidinkieliä olleen. Itse pärjäsin onneksi vanajanhämeellä, kun tietokoneasennuksen näyttötutkintojen järjestämisen kuulijat olivat varsinaissuomalaisia. Keskustelua syntyi ilahduttavasti. Ehkä onnistuin hiukan provosoimaan :-)

Pidän kaupungista, jonka keskustassa maaseutu ja rautatie lyövät kättä. Asema-alueen vieressä oleva viljavarasto on hieno.

Junaa takaisinpäin odotellessa - en periaatteesta suostunut hyppäämään kalliin Sm3:n kyytiin puolen tunnin Salo-Turku-matkaa varten - poikkesin pikaisesti vanhaan veturitalliin rakennetussa taidemuseossa. Osuusliikkeen korttia näyttämällä sisään pääsi kahdella eurolla.

Rautatiearkkitehti K. Nylanderin suunnittelema punatiilinen talli rakennettiin vuosina 1898-1899 tuolloin suosittuun uusrenessanssiseen veturitallityyliin. Luonnollisesti tämänkin tallin suunnittelussa ja toteutuksessa painopiste oli enemmän käytännöllisillä kuin tyylillisillä seikoilla. Veturitallin valmistuessa aikataulunmukainen yleinen liikenne Helsingin ja Turun välisellä rantaradalla alkoi. Alunperin talli oli kaksipilttuinen. Pilttuita pidennettiin muutamalla metrillä vuonna 1923, ja seuraavan vuosikymmenen puolivälissä oli rakennettu kaksi pilttuuta lisää. 13,7-metrinen kääntölava on ollut käsikäyttöinen ja antanut Venkipöytä-nimensä nykyiselle museokahvilalle. Kääntölavalla komeilee haapamäkeläisten talkoolaisten kauniisti entisöimä raskas vaihtoveturi L1 (vuodesta 1942 sarjamerkki Vr1) "Kana" nro 656 vuosimallia 1921.

Taidemuseoksi veturitalli on taiten entisöity niin, että rakentamisen aloittamisen satavuotismuistovuonna 1998 museo avattiin yleisölle. Sisällä vallitsee veturitallirakennukseen tottuneelle surrealistinen tilatunnelma - ehkä tarkoituksella laadittu - ovia kohti voimakkaasti madaltuvan katon ansiosta. Tilataideteos sinänsä.

Eikä kokoelmissakaan ole moittimista. Syysnäyttely koostui Salon seudun yksityiskokoelmista lainatusta kotimaisesta taiteesta Edelfeltistä alkaen . Kutsuisin näyttelyn helmiksi taidehistoriassa symbolistiksi lokeroidun M. Enckellin impressionistisia vahvavärisiä töitä.

Taidenautinnon jälkeen ehdin vielä hetken istahtaa hyvin hoidetussa asemapuistossa, jota koristi vielä pystyssä oleva sodanaikainen kivinen pommisuoja, jollainen monille rautatieasemille rakennettiin. Rakennusta ilmeisesti pidetään uteliaille vaarallisena tai sitä halutaan suojella, koska se oli aidattu jykevästi. Aitaan oli tietenkin revitty nuoren miehen mentävä aukko. Vieressä oli A. Hutrin erikoinen veistos nimeltään "Kahlehtija". Sopivasta kulmasta katsottuna se näytti vanhanaikaisen lentopommin kärjeltä. Kenties veistoksella on isänmaallis-pasifistinen sanoma kerrottavanaan. (Lisäys myöhemmin: Salon taidemuseon web-sivuilla kerrotaan veistoksen kuvaavan hyökyaaltoa ja symboloivan elämän kiertokulkua. Toisaalta ei taidehistorian metodologiassakaan enää olla kiinnostuneita yksinomaan siitä, mitä tekijä on halunnut teoksellaan sanoa, vaan katsojan tulkinta on ainakin yhtä tärkeä. Katsojaa varten kun taide on tehty.)

Onnistuin matkaamaan pikajunalla viimeiselle reitille saakka. Kotiin vie IC 827. Ei pärjää Esslingen-vaunuille mukavuudessaan. Paitsi pöytä on kannettavalle tietokoneelle kätevämpi kuin vanhassa vaunukalustossa.

Koroistenniemen vanhan piispanlinnan ja tuomiokirkon paikka ohitettiin juuri. Kaunis maisema isoine risteineen ja maastosta yhä erottuvine valleineen. Pitäisi patikoida joskus.