Martti Hakala goes Eino Rahja

Eilinen työpäivä oli sen verran lyhyt, että ehdin noutaa postista laatikollisen kirjoja (tovereille tiedoksi, nyt löytyvät veturitallilta taukotuvan pöydältä). Hankintajärjestelyistä kiitos Markolle.

Antti Tuurin uusi romaani "Suuri asejuna Pietarista" kertoo rautatiekuljetuksesta, jolla tuotiin lokakuun vallankumouksen jälkimaininkeja alkuvuodesta 1918 elävästä Pietarista aseita Suomeen, jossa niinikään oli juuri tehty vallankumous. Kirjassa kerrotaan junan matkasta Pietarista Viipurin, Kouvolan ja Lahden kautta Helsinkiin ja sieltä edelleen Hämeenlinnan ja Toijalan kautta Tampereelle.

Juonenkehittelyä tai sen vastaavuutta historiallisten lähteiden kanssa en ryhdy arvioimaan varsinkin kun viimeksimainittua tuli itsekin keväisten blogitekstien ja erään kesäisen puhelinsoiton vuoksi sorkittua. En ole lukenut kaunokirjallisuutta aikoihin, mutta mitä kotimaiseen kirjallisuuteen tulee niin ainakin dialogin osalta ollaan kaukana tavasta, jolla Väinö Linna aikanaan onnistui kääntämään ihmisten puheilmaisua tekstiksi. Toisaalta kiloja ja gigoja ei pidäkään asettaa vastatusten.

Mutta kyllä Tuurikin tarinaa hyvin iskee. Kertojahahmo ei ole enempää eikä vähempää kuin Eino Rahja (kuvassa istumassa alarivissä oikealla myöhemmissä vaiheissaan sisällissodan punaisen osapuolen panssarijunan päällikkönä):


Kertomus kulkee luontevasti kuljettaen junaa sisällissodan hankalissa olosuhteissa pysähtyen välillä Kämärälle taistelemaan ja Korialle siltaa räjäytysyrityksen jäljiltä korjaamaan, välillä Helsinkiin epäselviä johtosuhteita selvittelemään ja Toijalaan asemapäällikön taloon kahvia juomaan. Tarina on vanhan kunnon polven äijäilyä, jossa sankarin eli Rahjan rinnalla Jukka-veljen haavoituttua taivaltaa epäilyttävästä apurista luotettavaksi kanssakulkijaksi kypsyvä Pietarin suomalaiskaartin johtaja Orpana. Puhtaaksiviljellyin sankarihahmo suomalaisen tarinaperinteen viitekehyksessä lienee kuitenkin Korian sillalla esiintyvä rataosaston vähäpuheinen ammattimies Siili. Äijäilyn vastapainoksi on otettu kokonainen Viipurin naiskaartin osasto, jonka esiintyminen luvalla sanoen on hieman päälleliimattu. Roistohahmokin tarvitaan, ja sellaisena esiintyy Viipurin pahamaineinen "kenraali" Kaljunen.

Rautateiden liikenteenohjausjärjestelyt tai paremminkin niiden sodanajan ongelmat varmistusjärjestelmineen on mielestäni kuvattu hyvin, monin paikoin erinomaisesti. Konetekniikkaan, kuten esimerkiksi sen ajan junien jarrujärjestelmin, joista tarinaan epäilemättä olisi paikoin saatu lisää aineksia, ei ole puututtu, vaikka Rahja itse ajaakin veturin Korian sillan yli ja jo sitä ennen on tullut todenneeksi: "Minua ovat koneet aina totelleet." Uusien Jumbojen vetämät viljajunatkin muistetaan.

Asejunan matkan päätepiste on Tampere, joten Tuuri lopettaa suunnilleen siihen, mistä Heikki Ylikangas taannoin aloitti. Tarkoituksellista kenties. Silti tarinaan on syystä tai toisesta otettu mukaan laajahko kuvaus kirjan tapahtumiin sinänsä liittymättömistä Suinulan verilöylystä, jossa punakaartilaiset ampuivat jo antautuneita Tampereen suojeluskuntalaisia. Se sallittakoon, kun muistetaan, että kyse on Eino Rahjan kuvitteellisista muistelmista.