Kunta- ja palvelurakenneuudistus

Lienen joskus kirjoittanut meikäläisen kulttuurin nykyihmisen paradoksista, jonka hätäisesti hahmottelin graafiseen muotoon:


Asia tuli mieleeni kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta ja siihen liittyvästä, reilu kuukausi sitten Eduskunnalle annetusta puitelakiesityksestä (PDF-tiedosto, 827 kB).

Sinänsä mielenkiintoista, että enemmän kuin tähän lakiesitykseen, on kansanjoukkojen nähtäville tuodussa ja harjoittamassa julkisessa keskustelussa kiinnitetty huomiota taannoisen hedelmöityshoitokysymyksen kaltaisiin, suuren enemmistön elämään luultavasti puitelakia selvästi vähemmän vaikuttaviin lakihankkeisiin. Navat, paitsi omat, niin aivan erityisesti napojen alusetko ovat digitalisoituneessa ns. tietoyhteiskunnassa kaikkein kiinnostavimmat asiat? Tai sitten se kolkompi vaihtoehto. Mistä ihmeestä mieleen tulivat panssarivaunujen savunheittimet?

Rohkenen ennakoida, että ainakin joitakin kylmiä pisaroita runsaudensarven tarjoaman itsenäisyyden- ja riippumattomuudentunteen niskaan on tulossa, kun yhteiskunta on ottamassa meikäläisittäin pitkähkön askeleen liberalismilta näyttävään suuntaan. Jos valtio onkin ainakin joidenkin mielestä samansuuntaisia askeleita astellut jo vuosikymmenen tai puolitoista, ovat kunnat yhä kykynsä - ja valtion sälyttämien velvoitteiden - mukaan yrittäneet ylläpitää sitä pohjoismaista hyvinvointimallia, johon viimeistään 1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvulla totuttiin. Nyt kun kuntien rahoituspohjan heikkeneminen ja valtion asettamat velvoitteet eivät enää kestävällä tavalla kohtaa, helpotetaan lainsäädännöllä kuntien asemaa siirtämällä palvelutehtävien hoitamista aikaisempaa enemmän markkinaohjauksen alle.

Löytyy varmasti useampikin tieteenala tai muu ideologia, joka on valmis tuomaroimaan asian joko hyväksi tai pahaksi. Tampere on ainakin yksi tutkijoille sopiva koekaniini.

Talven tuoksua

Talvi on monessa mielessä hyvä vuodenaika.

Maantieliikenteelle se tosin näyttää olevan aina yllätys saapuessaan. Kuulemma Tampereen läntisellä ohitustiellä oli 13 kilometrin pituinen jono neljän ruuhkan aikoihin. Rautatieliikenteen puolella kyseessä ei ole yllätys, kun kelpo pyry totutusti sekoittaa kiskoillakulkijoiden aikataulut, varmasti kuin junan vessa.

Iltatoimista tullessa pidimme kotipihassa lumityötalkoot. Kinostuneissa kohdissa sai katsoa, riittääkö saappaanvarsi. Päälle maittoi sauna.

Tunti lisäaikaa

Pidimme viikonlopun Vilman kanssa kahteen pekkaan torppaa yllä. Puolisoni oli seurakunnan järjestämässä hiljaisuuden retriitissä leirikeskuksella. Oma viikonloppuni on mennyt lähinnä haravan varressa. Vielä on lehtiä tulossa puistakin, mutta koivu ja hopeapaju ovat luovuttaneet satonsa varsin hyvin. Omenapuun lehtiä sai kaapia tänään ja sääennusteen perusteella vielä jatkossakin lumipeitteen alta.

Renkaat niin omaan kuin anopinkin autoon tuli vaihdettua vasta tänään. Päiväsaikaan ajelevilla ei ole ollut kiire asian kanssa, mutta nyt oli korkea aika. Illalla taiji-treeneihin ajaessa kesärenkaat olisivat olleet jo liikenteen vaarantamista ainakin risteysalueilla. Haka pelasi kauden viimeistä kotiotteluaan Tehtaan kentällä. Tappio tuli toisen paperitehtaan piippujen juurelta tulleita vieraita vastaan. Pronssia kuitenkin. Ja mestaruus matkasi odotetusti Tampereelle.

Sähkökatkoksen jälkeen

Tämä työasema on ollut käynnissä pian kaksi vuorokautta yhteen menoon lukuunottamatta eilisiltaista sähkökatkosta, joka katkaisi ison ISO-tiedoston imuroinnin taas kerran. Nörttimeininkiä. Mutta ainakin koneen mekaaniset osat kestävät, kuten aikanaan liikkeessä luvattiin.

Kun kiintolevypakka ja tuulettimet energian puutteesta huokasivat itsensä levolle, eivätkä valot syttyneet torpan mihinkään kerrokseen, päätin polkaista kylille hakemaan sulakkeita. Verkkokatkoksilla on joskus tapana rikkoa vinttikomeron nurkan kolminaisuus, ja nyt tarvittavan ampeerimäärän altruistista vartijaa ei ollut kotivaralla. Mutta Osuuskauppa oli kiinni sähköpulan vuoksi. Asiakkaat oli hätistelty ulos tai eteiseen, kun kassakoneet eivät toimineet. Poliisiauto ajoi muutaman kerran kylänraittia hiljaisena mutta vilkut päällä. Taktista, luulen. Mutta myötähäpeä iski. Emme kai me sellaisia ole, että yhteisen pulan aikana virkavaltaa tarvittaisiin heti järjestystä pitämään? Tuuli oli kova mutta lämpimältä puolelta, joten odottelin ovenpielessä, josko verkkoyhtiön asentajat olisivat minuuteissa saaneet verkon kuntoon. Eivät saaneet, mutta olisi kannattanut odottaa, kun kotiin palatessa valot olivat jo päällä.

Päivän toimintasuunnitelman implementointi on viivästynyt ulkoisten olosuhteiden johdosta. Räntähiutaleet eivät houkuta haravan varteen, vaikka haravoitavaa on vielä yllin kyllin.

Ajattelin toteuttaa pehmeän laskun parturoinnilla, kun sen vielä tarkenee, ainakin enstax-haalari päällä, tehdä ulkona. Olen joskus ajatellut, että olisi hienoa kyetä kasvattamaan pitkät hiukset. Tästä syystä tunnustan kateuteni kahdelle herralle, joista toista on kunnia tavata silloin tällöin työkuvioissa, ja toinen vieraili veturitallilla viime kesänä.

Kaksi tietä

Vastailmestyneessä Tekniikan Maailmassa kerrotaan Unimog Road-railer -nimisestä ajoneuvosta, joka lehden mukaan on "uusi kiskoliikenteen apuvälineeksi tarkoitettu sovellus". Road-railerin ideana on se, että maanteiltä ja maastoista tuttuun väkivahvaan kuorma-autoon on lisätty hydraulisesti nousevat ja laskevat kiskopyörät, jolloin ajoneuvo voi liikkua myös kiskoilla.

Sana "uusi" kiinnitti huomioni. Isäni valokuvasi alla esiintyvän Unimog 1600 Zweiwegin Valkeakoskella Säterin tehtaan ratapihalla kesäkuussa 1989. Zweiwegia yritettiin tuolloin kovasti myydä ainakin Valtionrautateille, ehkä teollisuudellekin.



Tavallaan mielenkiintoista on, että 1980-luvulla Suomessa esitelty tuote oli nimeltään Zweiweg ja nykyään se on Road-railer. Kulttuuri muuttuu, ja hankinnoista päättävät opiskelivat kouluissaan eri asioita 1940-50-luvuilla kuin 1960-70-luvuilla.

Väittävät, veturirunoilija A. Savolaisen sanoin, että Nyky-Unimogilla vetokoukussa tuhannen tonnin paino.

Juhlakalu esiin

Mikä on miehen pyöreitä täytellessä, kun menopeli on lähtövalmiina.



Ei, emme ole hankkineet emmekä tällä tietämällä hanki turvallisuustodistusta, eli baanalle (sic) ei lähdetty, vaikka 230 voltin napanuora kuvausta varten hetken ajan olikin sarjan kuopuksessa kiinni.

Jarkolle kiitos alkaneen vuosituhannen tähän saakka parhaasta rautatievitsistä. Miksi Pendolinon aikataulunmukainen sarjamerkkikirjain on S? Vastaus kuuluu kemian tieteenalaan.

Valon heijastuminen toi päivänsankarille Mondrianin tai Pollockin taulun (keski-ikkuna on reaalimaailmassa ehjä, mutta siihen heijastuu kuvataiteellinen vaahtera.)

Onnea!

Kuuluttivat päivän juhlakalun Hämeenlinnan aamutorilla, mutta koska eivät pyydettyä serenadia soittaneet, niin siteerataan tässäkin blogissa kerran kokonaisen laulun sanoja. Tässä ymmärtääkseni lanseerattiin pop-musiikkiin ensi kertaa käsite "heavy metal", joka mitä parhaiten sopii veturitallilla tänään puolivuosisataistaan juhlivalle Ilkalle. Onnea!

Get your motor running
Head out on the highway
Lookin' for adventure
In whatever comes our way.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
explode into space.

I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin' with the wind
And the feeling that I'm under.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
Explode into space.

Like a true nature's child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never want to die
Born to be wild
Born to be wild.

Get your motor running
Head out on the highway
Lookin' for adventure
In whatever comes our way.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
Explode into space.

Like a true nature's child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never want to die
Born to be wild
Born to be wild.

Menikö pakkaselle?

Ammattikoululaisten syyslomalla koulun keittiö on kiinni, joten vieraiden kanssa käytiin ulkona eli torin toisella puolen syömässä. Juppipaikka näemmä, mutta tai juuri siksi kanasoppa oli hyvää ja sitä sai itse kauhoa lautaselle.

Lounaskeskustelussa kollega arveli minut jumaluusoppineeksi. Hämmästyin hetkeksi, kunnes muistin, että niin teki jokunen vuosi sitten Panukin. Ei minussa juuri papillista ole. Toki olisi hienoa kuulua hengelliseen säätyyn ja olla vaikkapa senkaltainen paimen, jota O. Lohtander esitti toverien kanssa taannoin katsellussa Nyrölä-filmissä.

Jatkosodan historian asiantuntija kirjoittaa paljon keskustellusta aiheesta kovaa tekstiä. Mielestäni tähän saakka asiallisin kannanotto aiheeseen. Arkeologia tai oikeuslääketiede- kumpi tässä kyseessä lieneekin - tuonee lisää näkemyksiä.

Ask the boss

Tarvittiin vuokaavio-ohjelmaa tositoimiin. Loppujen lopuksi ne osoittautuivat niin tositoimiksi, että parissa tunnissa hommasta selvisi OpenOfficen piirtosovelluksen avulla. Olli-kollegalle suuret kiitokset sovellustuesta. OpenOfficen Drawissa on muuten hyvät ominaisuudet perustason vuokaavioita ajatellen.

Varsin mukava vapaan lähdekoodin vuokaavio-ohjelma on myös X Window -järjestelmän suositulta työpöydältä nouseva Dia. Se on omalla alallaan OpenOfficea paljon monipuolisempi ja peruskaavioita vaativampiin tarkoituksiin sopiva ohjelma - vaikkapa perinteisten Cisco-standardien mukaiset atk-järjestelmien symbolit löytyvät vakiona - mutta vaatii Windows-käyttöjärjestelmässä uudet ikkunanpokat.

Otsikko viittaa Flowchart-nimisen yhtyeen alun kolmatta vuosikymmentä sitten tekemään tanssimusiikkikappaleeseen, joka syystä tai toisesta on aikanaan sattunut kotityöasemani kiintolevylle. Pitänee joskus kysäistä, onko se groovea, niinkuin kuvittelen.

Vaihe väärin vasemmalla

Taannoin rikkoutui alakerran valaisinsarjasta yksi kuristin. Onneksi lamppu oli pakastinkopissa ainoa laatuaan. Pahimmalla 80-lukulaisella juppikaudella asennetut valaisimet osoittautuivat niin originelleiksi, että vastaavaa kuristinta ei enää löytynyt, kun nykyvalmistajille kelpaa silloista tuhdimpi kotelointi. Pitäisi kai käydä legendaarisessa rakennustukussa joskus. Automarketista löytyi sittemmin tilalle hyvä viiden euron hintainen kellarilamppu. Turhaanpa loisteputkea tuolla polttaisi, minuutin tai pari kerrallaan pakastimen antimia kaivellessa. Keltavihreää nämä "made in Europe" -tuotteet edelleenkin hylkivät. Aamujen ja iltojen pimetessä oli korkea aika vaihtaa valaisin. Työvalona täytyi illansuussa pitää paristokäyttöistä pääkytkimen ollessa nollilla.

Otsikko muuten viittaa klassiseen yhden vaiheen eli 220/230 voltin pistorasian asennusmuistisääntöön, jonka mukaan vaihejohdin (musta tai ruskea) kiinnitetään pistorasian oikeanpuoleiseen (pystyasentoon asennettavassa alempaan) napaan. Ei sillä valaisimen asennuksen kanssa juuri tekemistä ole, mutta kunhan tuli askarrellessa mieleen.

Niin se vain veti flunssaksi. Kyllähän sitä ruuvimeisseliä vääntäisi, mutta kun leipätyössä viime ja tulevien päivien lyhenne on ollut EFQM.

Syksyn merkkejä

Töihin lähtiessä muistin laittaa heijastimen takkiin kiinni. Oli jo aikakin.

Iltalenkillä metsätiellä vielä näki varoa kuoppia, mutta hämärä oli jo syvää.

Veturitallilla poiketessa taskulamppu oli hyvä kaveri.

Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa. Flunssa saisi jäädäkin tälle tasolle. Ei oikein ehtisi nuhailla enempää.

Sää viilenee

Aamulla puolisoni lähdettyä leipää tienaamaan ja minun jäätyäni kotimieheksi - ammattiemme ominaispiirteistä johtuen yhteistä aikaa ei voi kehua olevan liikaa, mutta näinkin pärjätään - tiskasin manuaaliset pois ja lämmitin uunin. Montaa kertaa sitä ei ole tänä leutona syksynä vielä lämmitetty, vaikka sähkölämmitystäkään ei ole vielä kytketty kuin kylpyhuonetiloihin. Edellisviikonloppuisella reissulla alan ammattimies ylisti talonsa kokemusten perusteella ilmalämpöpumpun maasta taivaisiin. Olisikohan sellainen hyvä hankinta tännekin?

Loppuviikoksi lupaavat jo lunta, vaikka puut ovat luovuttaneet lehtiään sangen kitsaasti. Eilisen jäljiltä vaahterastakin vasta osa kompostiin.

Iltapäivällä käytiin kuntosalilla, ja illaksi ajeltiin kaupunkiin taiji-treeneihin. Nuo kaksi harrastetta näin päin tehtynä tuntuvat tukevan toisiaan hyvin. Kotikylän liikuntahallilla oli hiljaista. Lähdimme alta pois, kun Lions-ladyt alkoivat valmistautua omaan kuntopiiriinsä.

Taijin pariharjoituksessa olimme pariskuntana, tekniikka kun oli sen tyyppinen, että painoerostamme ei ollut haittaa. Minusta tuntui hyvin oudolta kohdata puoliso torina tai ukena - kyseiset termit ovat toki väärät laji huomioiden. Nämä kaksi elämänkenttää eivät ole koskaan ennen tällä tavoin leikanneet toisiaan. Kesäkurssillakin oltiin näissä kohden eripariset.

Illalla teki mieli lämmittää sauna ja syödä juustoleipiä, vaikka oli myöhä. Mieliteot toteutettiin.

Martti Hakala goes Eino Rahja

Eilinen työpäivä oli sen verran lyhyt, että ehdin noutaa postista laatikollisen kirjoja (tovereille tiedoksi, nyt löytyvät veturitallilta taukotuvan pöydältä). Hankintajärjestelyistä kiitos Markolle.

Antti Tuurin uusi romaani "Suuri asejuna Pietarista" kertoo rautatiekuljetuksesta, jolla tuotiin lokakuun vallankumouksen jälkimaininkeja alkuvuodesta 1918 elävästä Pietarista aseita Suomeen, jossa niinikään oli juuri tehty vallankumous. Kirjassa kerrotaan junan matkasta Pietarista Viipurin, Kouvolan ja Lahden kautta Helsinkiin ja sieltä edelleen Hämeenlinnan ja Toijalan kautta Tampereelle.

Juonenkehittelyä tai sen vastaavuutta historiallisten lähteiden kanssa en ryhdy arvioimaan varsinkin kun viimeksimainittua tuli itsekin keväisten blogitekstien ja erään kesäisen puhelinsoiton vuoksi sorkittua. En ole lukenut kaunokirjallisuutta aikoihin, mutta mitä kotimaiseen kirjallisuuteen tulee niin ainakin dialogin osalta ollaan kaukana tavasta, jolla Väinö Linna aikanaan onnistui kääntämään ihmisten puheilmaisua tekstiksi. Toisaalta kiloja ja gigoja ei pidäkään asettaa vastatusten.

Mutta kyllä Tuurikin tarinaa hyvin iskee. Kertojahahmo ei ole enempää eikä vähempää kuin Eino Rahja (kuvassa istumassa alarivissä oikealla myöhemmissä vaiheissaan sisällissodan punaisen osapuolen panssarijunan päällikkönä):


Kertomus kulkee luontevasti kuljettaen junaa sisällissodan hankalissa olosuhteissa pysähtyen välillä Kämärälle taistelemaan ja Korialle siltaa räjäytysyrityksen jäljiltä korjaamaan, välillä Helsinkiin epäselviä johtosuhteita selvittelemään ja Toijalaan asemapäällikön taloon kahvia juomaan. Tarina on vanhan kunnon polven äijäilyä, jossa sankarin eli Rahjan rinnalla Jukka-veljen haavoituttua taivaltaa epäilyttävästä apurista luotettavaksi kanssakulkijaksi kypsyvä Pietarin suomalaiskaartin johtaja Orpana. Puhtaaksiviljellyin sankarihahmo suomalaisen tarinaperinteen viitekehyksessä lienee kuitenkin Korian sillalla esiintyvä rataosaston vähäpuheinen ammattimies Siili. Äijäilyn vastapainoksi on otettu kokonainen Viipurin naiskaartin osasto, jonka esiintyminen luvalla sanoen on hieman päälleliimattu. Roistohahmokin tarvitaan, ja sellaisena esiintyy Viipurin pahamaineinen "kenraali" Kaljunen.

Rautateiden liikenteenohjausjärjestelyt tai paremminkin niiden sodanajan ongelmat varmistusjärjestelmineen on mielestäni kuvattu hyvin, monin paikoin erinomaisesti. Konetekniikkaan, kuten esimerkiksi sen ajan junien jarrujärjestelmin, joista tarinaan epäilemättä olisi paikoin saatu lisää aineksia, ei ole puututtu, vaikka Rahja itse ajaakin veturin Korian sillan yli ja jo sitä ennen on tullut todenneeksi: "Minua ovat koneet aina totelleet." Uusien Jumbojen vetämät viljajunatkin muistetaan.

Asejunan matkan päätepiste on Tampere, joten Tuuri lopettaa suunnilleen siihen, mistä Heikki Ylikangas taannoin aloitti. Tarkoituksellista kenties. Silti tarinaan on syystä tai toisesta otettu mukaan laajahko kuvaus kirjan tapahtumiin sinänsä liittymättömistä Suinulan verilöylystä, jossa punakaartilaiset ampuivat jo antautuneita Tampereen suojeluskuntalaisia. Se sallittakoon, kun muistetaan, että kyse on Eino Rahjan kuvitteellisista muistelmista.

Älä riko kaavaa

Eilen illalla kunnantalon valtuustosalissa oli esillä suunnitelmia. Tämänhetkinen kotikulman asemakaavaesitys näyttää hyvältä sikäli, että sitä koristaa kelpo rakennusoikeudet takaava AO-merkintä. Kaavan ulkopuolella täällä on tähän asti eletty. Tl-Tku-radan ja Urjalantien tasoristeyksen joskus mahdollisesti korvaava eritasojärjestely herätti keskustelua. Paljon mieluummin ali kuin yli, ympäristövaikutuksien kokonaisuus huomioiden. Naapurin Jussin ja Pekan kanssa sovittiin, että kirjoitetaan taas kovaa tekstiä.

Tänään työpäivän päälle kuunneltu kunnallisalan luento Tampereella käsitteli, kuinka ollakaan, yhdyskuntatekniikkaa ja kaavoitusasioita. Yleisellä tasolla toki, kun perusopintojen ensimmäisessä opintokokonaisuudessa ollaan. Siinä missä viimeviikonloppuiset sähköinsinöörit ihastelivat Tallinnan uudisrakentamista, tämän illan kaavoitusinsinööri otti sen huonoksi esimerkiksi kaupunkiyhdyskunnan maankäytöstä.

Kalevantien sillalle saakka kaikuvat manuaaliset kuulutukset antoivat ymmärtää, että pääradan liikenne ei kulkisi aikataulussaan. Kotiin tuovaan IC2 184:ään noustessani - sääli kun "uusi juna-aika" lopetti iltaopiskelijalle mitä sopivimman "paikun" eli viimeisellä aikataulukaudella H 9734:nä ajetun junan syyskuun alussa - kuulutettiin Helsingistä tuleva Pendolino S 59 saapuvaksi noin tunnin myöhässä sähkökatkoksen vuoksi. Hyvä, että myöhästymisen syy kerrottiin edes tuolla tavoin. Mutta suorittajalta taisi jäädä epähuomiossa ämyri liian pitkäksi aikaa auki, kun taustalta kuului niinsanotusti "paskanen nauru". Vanha Markus-setä-vitsi toteutuneena rautateillä? Joku firman imagon kanssa tarkka voisi sanoa, että "Ei näin". Minua tuo lähinnä huvitti, joskin oma IC2 ei lähtenytkään kuin vajaat puoli tuntia myöhässä. Hämäläiseen makuun sopivaa huumoria soveltaen IC2:n naispuolinen kippari kuulutti, että vaunukalustosta huolimatta olemme taajamajuna, joka ennen Riihimäkeä pysähtyy seuraavilla liikennepaikoilla: Lempäälä, Viiala, Toijala, Iittala, Parola, Hämeenlinna, Turenki ja Ryttylä. Komeita ja korkeita taajamajunia meillä on ja hyvä niin. IC2 taisi Turengissa sattuneen sähkökatkoksen vuoksi korvata aidon taajamajunan H 9728:n, joka olisi lähtenyt noin tuntia aiemmin. Ei muuta kuin höyryveturit takaisin, niin ei olla aivan niin kilovolttien ja muiden volttia heittävien rajoitteiden talutushihnassa :-)

Juna myöhässä

Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, yksi syy, miksi pidän kotipaikkakuntaani hyvänä asuinseutuna, on hyvät liikenneyhteydet. Tällaisina kausina, kun työ on liikkuvaa, sitä osaa erityisesti arvostaa. Kelpaa hypätä junan kyytiin, tehdä töitä tai vaikka blogata matkalla ja olla puolentoista-kahden tunnin päästä pääkaupungissa melkeinpä missä tahansa kuviteltavissa olevassa leipätyöhön liittyvässä paikassa.

Kysyin varoiksi virkailijalta, onko IC2 164 jo myyty täyteen. Ei ollut, ja ikkunapaikankin lupasi. Ja vieläpä näköalakerroksesta, ja sähkövirtaliitännällä varustetun PC-paikan vielä (viimeksimainittua on oppinut arvostamaan tämän muuten aivan hyvän mutta wateille person kannettavan tietokoneen kanssa ). Vaihtoehtona olisi ollut asemalla jo valmiiksi odotteleva maanantaiaamun P 272, jolla on aikataulussaan vanhan hyvän ajan parikymmenminuuttinen pysähdys tuolla. Ja samanmoisia jossain muuallakin, koska Toijalan ja Helsingin välillä aikaa kuluu hurumaiset kaksi tuntia siinä, missä IC vajaat puolitoista. Hitaammallakin olisi tänään ehtinyt, mutta luvattu PC-paikka houkutti I
tällä kertaa uudemman vaunukaluston kyytiin.

IC ilmoitettiin myöhästyväksi reilun vartin. Virkailija toimi, kuten kuten hyvään asiakaspalveluun kuuluu, soitti kauko-ohjaajalle ja kysyi syyn matkustajia askarruttavaan myöhästymiseen. Virkailijan kanssa sitten päivittelimme VR Osakeyhtiön Sm3-nimistä rataverkon automaattista nopeudenrajoitinjärjestelmää. Seinäjoelta tuleva Pendolino S 40 oli vaihteeksi myöhässä, ja Tampereen vaihtoyhteyksien vuoksi IC2 164:n piti odottaa sitä.

Matkustajilla on usein käsitys, että muu kalusto odottaa Pendolinoja siksi, että ne olisivat ratakapasiteetin jaossa automaattisesti etusijalla muuhun liikenteeseen nähden. Varsinainen syy on kuitenkin useimmissa tapauksissa vaihtoyhteyksien turvaaminen: Pendo kun pysähtyy vain harvoilla asemilla, pitää sillä matkustaville taata yhteydet useammalla liikennepaikalla pysähtyviin hitaampiin juniin, jotka siis joutuvat odottamaan. Junaohjaus on mielenkiintoinen osaamisen laji, ja kuten lienen ennenkin kirjoittanut, uskoisin naisilla olevan keskimäärin miehiä paremmat tiedonkäsittely- ja päätöksentekovalmiudet menestyä tuossa. Sikäli sääli, että ammatti ei heitä ole suuremmin kiinnostanut. Toisaalta luulen, että sekään työ ei taida olla psyykkiseen kuormittavuuteensa nähden taloudellisesti kovin hyvin palkitseva.

Mutta kiirekös tässä, valmiissa maailmassa. Ammattikoulukysymyksiä aletaan pohtia Malminkartanolla vasta kymmeneltä.

Rauhallinen pyhäpäivä

Kun kummallakaan talouden ihmissukuun kuluvista jäsenistä ei tänään ollut työ- tai muita velvoitteita, nukuttiin pitkään. Kissaeläinten sukuun kuuluvakin malttoi lepäillä yhtä pitkään. Viimeksimainittu alkaa viihtyä öitään taas sisällä.

Puolen päivän jälkeen hölköteltiin liikuntahallille. Pellon laidalla oli pariskunta kiikarien kanssa. "Moro, valkoposkiako katsotte?", kysyimme. "Niitä, ja tundrahanhia myös", vastasivat. Näyttäviä siivekkäitä. Siellä oli menossa paikallisen kulttuuriympäristön kehittämishanke nimeltään AKKU (tullee sanoista Akaa ja kulttuuri). Osanottajia ei palloilusalin puolella pidetyssä tilaisuudessa ollut tungokseen saakka. Ehkäpä eilinen oli vilkkaampi päivä. Kuntosalillakin oli rauhallista. Ja rauhalliset painot mutta lämmin tuli silti.

Päivällisen jälkeen toverit poikkesivat juttelemassa eilispäivän retken kuulumiset. Ja noutamassa hunajasadon ja vironreissun tuotoksia. Tampereella konduktööri oli kuulemma kaipaillut Huru-aikoja museojunan nähdessään.

Ilta meni taijin merkeissä tehtaanpiippujen juurella. Leppoisa harjoitus sopi hyvin iltaohjelmaan. Mennessä valkohäntäpeura loikki tien yli.

Kotiin

Aamupäivä sujui virallisen ohjelman merkeissä. Puheenvuoroni viimeinen, kevyesti provokatiivinen Impress-dia herätti kiitettävästi keskustelua. Tietokoneväki ei ole ainoita, jotka ovat ajatelleet, että toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tutkintojärjestelmä ja koulutuksen rahoitusjärjestelmä ovat vakavassa ristiriidassa keskenään. Keskustelua heräsi, ja kiitos siitä kaikille osallistuneille. Samoin anteeksipyyntö kaikille, joilta vietiin aikaa.



Koleassa rannikkokaupungin säässä satamaan. Peesasin tottuneita. Yhdestä putiikista edullista Ballantines-viskiä, toisesta vielä edullisempaa lahden yli edestakaisin seilaavaa olutta. Jälkimmäisen putiikin tienoilta myös juustoa. Myyjä olisi halunnut paitsi arvatenkin puhua venäjää myös myydä makkaraa. Ensinmainittua en osaa, jälkimmäistä en halua.

Jotkut matkakumppanit väittivät nähneensä Tallinnassa kauniita tyttöjä. Minäkin näin yhden, kotiasemalla vastassa.

Veijolle kiitos kyydistä rautatieasemalle sateisessa pääkaupungissa.

Olisi ollut hyvä paitsi sieni- myös nostalgialiikennelauantai. Ajelivat Hurulla Keski-Suomessa. Toveritkin siellä mukana, ja tietoliikennettä Viroon niin kirja- kuin juomahankintojenkin merkeissä. Työmatkalta palatessa Riihimäellä seisoi Dm7 määräasemakilpenään tilausajo.

Valtion rahat Tallinnassa riittää eliittiin

Aamulla lähti laivalastillinen sähköinsinöörejä ja tuon vekkulin eliölajin lähisukulaisia Suomenlahden eteläpuolelle. Jostain syystä - kustannus-sellaisesta arvatenkin - tämäkin seminaari haluttiin järjestää muualla kuin kotimaassa. Teollisuuden, työmarkkinajärjestöjen ja opetusalan toimijoiden kuutisenkymmentä edustajaa on pohtinut maamme sähköalan ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja Olümpia-konferenssikeskuksella. En usko, että on pelkkää patriarkaatin harjoittamaa sortoa se, että joukossa on vain kaksi naista. Luulen, että kuten taannoin kuvailemani museohoitokunta, ei tämäkään foorumi edusta erityisen tavoiteltua tai kunniakasta asemaa politiikan saralla - politiikkaahan se koulutuspolitiikkakin on.

Minun on vaikea muodostaa mielipidettä Opetushallituksen esityksestä "uudeksi" eli uusvanhaksi ammatillisen perustutkinnon (ns ammattikoulututkinto) malliksi. Järjestelmässä palattaisiin käytäntöön, että peruskoulunsa päättävät nuoret suorittaisivat pääsääntöisesti kaksivuotisen ammattikoulututkinnon. Nykyään tutkinto on kolmivuotinen, mutta omana kouluaikanani oli vielä myös kaksivuotisia linjoja. Ei muistaakseni kuitenkaan enää sähköalalla. Nyt kaikki linjat olisivat lähtökohtaisesti kaksivuotisia. Tiivistys vastaa toisen asteen ammatillisen koulutuksen osalta elinkeinoelämän tarpeeseen saada nuoret työelämän nykyistä aikaisemmin (eri asia on, onko myöhäisen työelämään siirtymisen ongelma yleensäkään kovin suuri juuri tällä koulutuksen sektorilla tai että kaipaako työelämä 18-vuotiaita enemmän kuin 19-vuotiaita). Tiivistäminen saataisiin aikaan karsimalla voimakkaasti yleissivistäviä aineita. Tällöin kaksivuotinen ammis menettäisi myös nykyisen yleisen jatko-opintokelpoisuutensa.

Asialla on hyvät ja huonot puolensa. Kiistämätön etu - työelämään siirtymisen aikaistamisen lisäksi - olisi se, että nykyjärjestelmän ongelma eli runsaista yleisaineiden opinnoista johtuva käytännöllisesti suuntautuvien keskeyttäminen oletettavasti vähenisi. Juuri tämä seikka on Opetushallituksen idean takana ja tunnen ongelman erittäin hyvin myös käytännön kokemuksen tasolla.

Mutta sitten se toinen puoli. Minulla on kieltämättä vanhanaikainen, humanistinen sivistysihanne, joka kulminoituu siihen, että - vaikka ammattikoulun välitunnilla ei välttämättä latinaksi keskusteltaisikaan - voisi yliopistoon pyrkiä niin halutessaan riippumatta sitä, onko suorittanut lukion vai ammattikoulun. Toisaalta jos tarjottu yleissivistys ei ole kelvannut, paha sitä on tuputtaakaan. Ja varttuessaan ja viisastuessaan voinee tulevaisuudessakin hankkia lisää yleissivistystä vaikka avoimessa yliopistossa ilman pohjakoulutusvaatimuksia

Siitä, että ammattikoulussakin opetetaan suomen kielen sijamuotoja, en osaa muodostaa mielipidettä oikein-väärin-akselilla.

Opetushallituksen esittämää ajatusta lieventää vapaaehtoinen kolmas opiskeluvuosi, joka toteutettaisiin pääasiassa oppisopimustyylillä ja joka oppisisältönsä puolesta tarjoaisi jatko-opintokelpoisuuden saattaen sisältää jopa valinnaisia ammattikorkeakoulukursseja. Tähän kohtaan kiinnitin omassa puheenvuorossa huomioni: kun voitaneen olettaa, että (1) jatko-opintokelpoisuuden vuoksi kolmantena vuotena opiskeltaviin asioihin kuuluisi melko paljon yleissivistävää ja/tai teoriapohjaista oppiainesta, (2) oppisopimustyyppisessä koulutuksessa lähiopetusta on melko vähän ja (3) omatoimiseen teoriatiedon omaksumiseen suuntautuneet nuoret luultavasti valitsevat jatkossakin ensisijaisesti lukiolinjan toisen asteen opinnoikseen, nousee kysymys, voiko ehdotettu malli johtaa ongelmallisiin tilanteisiin.

Näitä kysymyksiä voi märehtiä loppuillan. Parina aamuna on ollut niin aikainen herätys ja vastaavasti iltaisin myöhäinen nukkumaanmeno, että loppuilta ei tule kestämään kauan. Luulen, että illallisen jälkeen uni maittaa hyvin.

Huonetoveri kertoi, mistä kannattaa hankkia tuliaisjuomat. Minä muuten olen ensimmäistä kertaa elämässäni Virossa. Kuten tätä blogia moniin muihin vertaillen voi todeta, ei allekirjoittanut ole lainkaan ahkera ulkomaanmatkailija.

Viljavaraston varjossa

Työpäivä meni Salossa. Sikäläisessä aikuiskoulutuskeskuksessa en olekaan ennen käynyt. Toisin kuin esimerkiksi omalla työmaallani tuolla tuntui olevan paljon maahanmuuttajakoulutusta. Venäjän ja eestin tunnistin, mutta arvelen monia muitakin äidinkieliä olleen. Itse pärjäsin onneksi vanajanhämeellä, kun tietokoneasennuksen näyttötutkintojen järjestämisen kuulijat olivat varsinaissuomalaisia. Keskustelua syntyi ilahduttavasti. Ehkä onnistuin hiukan provosoimaan :-)

Pidän kaupungista, jonka keskustassa maaseutu ja rautatie lyövät kättä. Asema-alueen vieressä oleva viljavarasto on hieno.

Junaa takaisinpäin odotellessa - en periaatteesta suostunut hyppäämään kalliin Sm3:n kyytiin puolen tunnin Salo-Turku-matkaa varten - poikkesin pikaisesti vanhaan veturitalliin rakennetussa taidemuseossa. Osuusliikkeen korttia näyttämällä sisään pääsi kahdella eurolla.

Rautatiearkkitehti K. Nylanderin suunnittelema punatiilinen talli rakennettiin vuosina 1898-1899 tuolloin suosittuun uusrenessanssiseen veturitallityyliin. Luonnollisesti tämänkin tallin suunnittelussa ja toteutuksessa painopiste oli enemmän käytännöllisillä kuin tyylillisillä seikoilla. Veturitallin valmistuessa aikataulunmukainen yleinen liikenne Helsingin ja Turun välisellä rantaradalla alkoi. Alunperin talli oli kaksipilttuinen. Pilttuita pidennettiin muutamalla metrillä vuonna 1923, ja seuraavan vuosikymmenen puolivälissä oli rakennettu kaksi pilttuuta lisää. 13,7-metrinen kääntölava on ollut käsikäyttöinen ja antanut Venkipöytä-nimensä nykyiselle museokahvilalle. Kääntölavalla komeilee haapamäkeläisten talkoolaisten kauniisti entisöimä raskas vaihtoveturi L1 (vuodesta 1942 sarjamerkki Vr1) "Kana" nro 656 vuosimallia 1921.

Taidemuseoksi veturitalli on taiten entisöity niin, että rakentamisen aloittamisen satavuotismuistovuonna 1998 museo avattiin yleisölle. Sisällä vallitsee veturitallirakennukseen tottuneelle surrealistinen tilatunnelma - ehkä tarkoituksella laadittu - ovia kohti voimakkaasti madaltuvan katon ansiosta. Tilataideteos sinänsä.

Eikä kokoelmissakaan ole moittimista. Syysnäyttely koostui Salon seudun yksityiskokoelmista lainatusta kotimaisesta taiteesta Edelfeltistä alkaen . Kutsuisin näyttelyn helmiksi taidehistoriassa symbolistiksi lokeroidun M. Enckellin impressionistisia vahvavärisiä töitä.

Taidenautinnon jälkeen ehdin vielä hetken istahtaa hyvin hoidetussa asemapuistossa, jota koristi vielä pystyssä oleva sodanaikainen kivinen pommisuoja, jollainen monille rautatieasemille rakennettiin. Rakennusta ilmeisesti pidetään uteliaille vaarallisena tai sitä halutaan suojella, koska se oli aidattu jykevästi. Aitaan oli tietenkin revitty nuoren miehen mentävä aukko. Vieressä oli A. Hutrin erikoinen veistos nimeltään "Kahlehtija". Sopivasta kulmasta katsottuna se näytti vanhanaikaisen lentopommin kärjeltä. Kenties veistoksella on isänmaallis-pasifistinen sanoma kerrottavanaan. (Lisäys myöhemmin: Salon taidemuseon web-sivuilla kerrotaan veistoksen kuvaavan hyökyaaltoa ja symboloivan elämän kiertokulkua. Toisaalta ei taidehistorian metodologiassakaan enää olla kiinnostuneita yksinomaan siitä, mitä tekijä on halunnut teoksellaan sanoa, vaan katsojan tulkinta on ainakin yhtä tärkeä. Katsojaa varten kun taide on tehty.)

Onnistuin matkaamaan pikajunalla viimeiselle reitille saakka. Kotiin vie IC 827. Ei pärjää Esslingen-vaunuille mukavuudessaan. Paitsi pöytä on kannettavalle tietokoneelle kätevämpi kuin vanhassa vaunukalustossa.

Koroistenniemen vanhan piispanlinnan ja tuomiokirkon paikka ohitettiin juuri. Kaunis maisema isoine risteineen ja maastosta yhä erottuvine valleineen. Pitäisi patikoida joskus.

Lainoppineet ja fariseukset

Kahdessa paikassa yhtäaikaa oleminen ei ole tahtonut onnistua. Kiitos kollegojen tilanne työmaalla ei näytä huomenna enää niin usvaiselta.

Illan kokoukseen menossa Jamppa tuli vastaan. Kipsi kädessä. Kolkkoa kuultavaa. En minä manaaja ole, vaikka toissailtana sanoinkin lenkillä puolisolleni, että kuuluu siellä sahaavan klapeja.

Illaksi olisi ollut tarjolla kunnallisoikeuden perusteita, mutta velvoitteet kutsuivat toimimaan kunnallisoikeuden oikeudellisena ja poliittisena vastuunkantajana kattoremontin alla sinnittelevän kaupunginkirjaston katon alla. Hyvinkin alisteinen asema siis. Hyvin katto piti, eikä Kuntalakiinkaan pitänyt viitata. Tosin kaikki erityislainsäädäntö menee aina yleislainsäädännön edelle, eli esimerkiksi Museolakia luetaan ennen kuin Kuntalakia.

Erillislakien säädökset menevät yleislain edelle, mutta pohjana olivat Kuntalain 2 §:n momentit "Kunta voi sopimuksen nojalla ottaa hoitaakseen muitakin kuin itsehallintoonsa kuuluvia julkisia tehtäviä." (esimerkiksi museon ylläpitämisen sopimalla siitä yhdistyksen kanssa) ja "Tehtävien hoidon edellyttämiä palveluja kunta voi hankkia myös muilta palvelujen tuottajilta." (esimerkiksi alan erikoismuseolta). Tästä voi syntyä soppa sekä rokka. Tai, kuten konkreettiset asianosaiset toivovat, mitä herkullisin kesäkurpitsa-, borsch- tai muu keitto. Kattotaan ny.

Eilisen luennoitsijan tulkintoja olisi silti kuunnellut mieluusti, vaikka latinan ääntämyksensä olikin luvattomasti sanoen erikoinen kesällä kuultuun verraten.

Blogimaailmassakin on huomioitu tamperelainen tietojenkäsittelyopin tutkimus, jossa tutkija tietää empiriaansa paremmin, mitä mieltä haastateltavat ovat olleet. Samantyyppinen esimerkki tavattiin ammatillisen koulutuksen alalla vuoden alkupuoliskolla. Tutkija saa oppineisuudessaan eli taustateorioiden tuntemuksessaan unohtaa "wie is eigentlich gewesen" ja tehdä tuloksistaan oppineisuutensa mukaisia.

Tutkijoiden pitänee nykyään olla enimmäkseen mieltä. Taustalla voi olla raadollisia seikkoja huomiotalouden tai oikeiden mielipiteiden muodossa. Empiirinen tutkiminen on toissijaista. Ei se uutta ole. Esimerkiksi suomalainen historiantutkimus oli ennen toista maailmansotaa nationalismin äänitorvi. Kansantaloustiede on 1990-luvun alun jälkeen niellyt kritiikittömästi markkinatalouden ideologiat. Nämä kaksi lienevät ääriesimerkkejä ideologisesta tutkimuksesta. Mutta ylipäätään sen jälkeen kun tiedekorkeakoulut ovat - kokonaisuuden kannalta onneksi - muuttuneet kansankorkeakouluiksi, on oikean ajattelutavan merkitys korostunut. Niin luonnontieteiden kuin ihmistieteidenkin oppineet argumentoivat lähes poikkeuksetta akseleilla hyvä-paha ja oikein-väärin, vaikka akseli kuuluisi kai pohjimmiltaan käytännön tasolla lainoppineille ja teorian tasolla filosofeille ja muille jumaluusoppineille.

Taustateorioiden eli annettujen ajattelumallien käyttäminen johtaa siihen, että tutkija luo toivomiaan tutkimustuloksia. Tämä asettaa aivan uuden haasteen ihmisten yleissivistyneisyydelle. Kaikkien heidän, jotka kuuluvat tutkimusotokseen, tulisi olla tiedostavia sen suhteen, minkä taustateorian valossa heitä tutkitaan. Esimerkiksi jokainen mihin tahansa ismiin - eli dualismiin - perustuva taustateoria asettaa osan tutkimuskohteestaan hyviksi ja osan pahoiksi.

Odotettavissa ongelmia

Ensi viikko ei vaikuta lupaavalta. Iltapäiväinen puhelinsoitto tiesi sitä, että minun pitäisi olla samaan aikaan tekemässä kahta eri työtä. Nyt tarvittaisiin äkkiä yksi tietokoneasennuksen opettaja. Tai vaihtoehtoisesti laatukoordinaattori. Tosin ensinmainittuun hommaan päässee muualta tuleva sisään nopeammin.

Taiji-treenit ovat minusta turhan myöhään. Keskittymiskykyni koordinaatiota vaativiin juttuihin ei ole parhaimmillaan iltakahdeksan jälkeen. Vielä kun en saa pidettyä silmäni irti eräästä nutturapäisestä harjoittelijattaresta, jonka ballerinamaisia liikeratoja ei voi kuin kadehtia. Eräässä harjoitteessa käytettiin apuna kirjapinoa. Kirjoja oli pyydetty tuomaan mukana. Olohuoneen pöydältä osuivat käteen kesäkurssin peruja jääneet latinan oppikirjat. Treeneissä ilmeni mielenkiintoinen sukupuolistereotypia, kun vetäjä kysyi puolisoltani, opiskeleeko hän latinaa. Kieliä pidetään kai enemmän tyttöjen harrasteena. Mukanamme olivat myös "305 kytkentää" ja "Tee itse PC-elektroniikkaa" -nimiset kirjat, joita aihepiirejä taas taidetaan pitää enemmän poikien leikkeinä, niiden alojen harrasteista kun vetäjä ei nutturapäältä kysellyt.

Latinasta mieleen, holjanderilainen virtuaalitodellisuus sopisi allekirjoittaneelle ihan hyvin. Ei tämä tyyppitalo taida ihan vanhasta pappilasta käydä, mutta mikäs siinä. Olisi se Risto täällä silti voinut poiketa. Eikä ole Pöljänderiäkään vähään aikaan näkynyt. Taisi olla heinäkuussa, kun kuulin poikenneen veturitallilla. Eikä ollut toijalalaisedustusta Lahden pienoisrautatiepäivilläkään tänä vuonna. Laskettiin tovereiden kanssa, että ei kannata lähteä pilaamaan taloudellisesti kohtuullisen hyvin mennyttä kesää. Polttoaine- ja muut kulut tahtovat tuollaisella reissulla olla aika isot varsinkin, kun ilmaisia yöpymispaikkoja kaupungissa ei olisi ollut meille tarjolla.

Ihmettelen muuten edelleen, miksi Murphyn omintakeinen proosallinen blogi ei ole tuon tunnetumpi (hyvä se olisi ilman lounaishämäläisiä "puolituttuja" hahmojaankin). Taatusti erilainen odysseia. Kaurismäki tekisi siitä varmasti mielellään elokuvan.