Valkoinen kurki ja Leroy Johnson

Urheiluopistolla kun viime päivät on vietetty, on päiväohjelma ollut hengen mukainen. Ei tietenkään urheilijan intensiteetillä eikä tavoitteellisesti, vaan omaksi iloksi. Yleensä hiihtolenkki aamupäivällä ja toinen iltapäivällä, jotain muuta liikettä siinä välissä ja jotain kevyempää illalla. Tänään laiskotti, ja vaihdettiin iltapäivälenkki kuntosaliin. Unohdin lukemani varoituksen ja erehdyin tekemään reisilihasliikettä laitteessa, jonka nimeä en tiedä mutta jonka käyttöä ei polvivaivaisille suositella. Huomenna se voi kostautua.

Iltaohjelmassa oli tänään fyysistä postmodernismia chi ball -nimisen harjoitteen merkeissä. Kyseessä on suunnilleen jokaisesta muodinmukaisesta uudesta, vanhasta tai "vanhasta" terveysliikuntamuodosta lainaava voimistelu. Minusta on oikein hyvä, että markkinoille - tässäkin tapauksessa lienee asiallista puhua markkinoista - tulee uutuuksia, jotka houkuttelevat ihmisiä tekemään jotakin ruumiillaan.

Pedagogiselta kannalta katsottuna en voinut olla vertaamatta runsaan oppitunnin pituista chi ball -treeniä siihen, kun toista vuosikymmentä sitten minulla oli vuoden verran tilaisuus opetella taijia, mitä ilmeisimmin yhtä chi ballin esikuvaa (opettajana oli tamperelainen ammattifilosofi Klemola, joka lienee aikanaan ollut suomalaisessa taijiquan-harrastuksessa samanlainen nokkahahmo kuin Uusipaavalniemi on tänään curlingissa). Vuosi ei tietenkään ole aika eikä mikään asiayhteyden huomioiden, mutta yksi ilta on vielä vähemmän. Tämän illan tunnilla käytiin läpi liikesarja, jonka pituiseen taijissa tai sen alkulämmittelyssä nimeltä qigong, käytettiin ainakin kuukauden tai parin harjoituskerrat. Lieneekö siis oppiminen ollut kovinkaan syvällistä, vaikka pallokin oli apuna liikkeiden hahmottamisessa.

Edellä esittämäni mielipide kertoo ensisijaisesti tietenkin siitä, että olen hidas oppimaan fyysistä koordinaatiokykyä vaativia asioita. Niin ohjaaja kuin moni osallistujistakin olivat erilaisten rytmisten liikuntamuotojen osaajia ja heille omaksuminen varmaankin helppoa. Puolisoni totesi, että monet liikkeet olivat samoja kuin monissa aerobic-ohjelmista. Se luultavasti tekee lajista naisille helpommin omaksuttavan kuin miehille.

On myönnettävä, että harjoitus oli aika hauska. Itse asiassa enemmän kuin taiji-tunnit, chi ball -treenin katsominen peilin kautta toi mieleen muinaisen Fame-televisiosarjan. Treenin - siinä tuli muuten lämmin - jälkeen mietin, mitä vieressäni ballerinan sulavuudella liikehtinyt mahtaa sanoa, kun ei ollut voinut välttyä näkemästä koikkelehtimistani peilin kautta. Olin kuulemma ylittänyt itseni :-)