Akateemista luettavaa

Eilen selailemassani tamperelaisten opiskelijoiden Aviisi-lehdessä kerrottiin yliopiston ylioppilaskunnan ja kauppatieteen opiskelijoiden ainejärjestön näkemyseroista ja kiistoista, joilla sanottiin olevan pitkät perinteet. Molemmilla tahoilla perimmäiset syyt näkemyseroihin lienevät pelkkää ideologiaa.

Käytännöstä sen verran, että kauppatieteilijät ovat vastustaneet ylioppilaskunnan harjoittamaa yleistä politikointia muiden kuin opiskeluun suoranaisesti liittyvien asioiden osalta. Ydintehtäviä ajatellen kritiikki käy hyvin järkeen, mutta on muistettava toinenkin puoli: ylioppilaskunta oli ja on nuorille vaikuttajille ja vaikutushaluisille foorumi kerätä kannuksia. Siksi sen piirissä toimivien on edullista olla keskittymättä kapeakatseisesti pelkkiin opiskeluasioihin. Minusta sekin rooli olisi syytä tunnustaa ja hyväksyä, onhan foorumi kaikille avoin.

Mutta se, mikä oli melkoinen yllätys, tai sanotaanko järkytys, oli lukea, että opintorahaa ei ole korotettu sitten vuoden 1992. Työskentely opiskelun ohessa on varmasti enemmän kuin järkevää paitsi välittömien taloudellisten vaikutustensa vuoksi myös - ja ennen kaikkea - työkokemuksen ja suhdeverkoston hankkimisen vuoksi. Mutta sitä tosiasiaa se ei muuta, että lähes puolitoista vuosikymmentä sitten riittävän, itse asiassa oikeinkin hyvän, tuen tarjonnut opintoraha ei ole nykypäivän kustannusten tasolla.

Aviisin sarjakuvan soisi herättävän ajatuksia toisissa blogistikoissa ;-)

Eri miehet lukevat ja eri miehet kirjoittavat. Hiljattain oli tarkastettu väitöskirja mielenkiintoisesta historia-aiheesta. Onnittelin tuoretta tohtoria tylsän tyylittömästi sähköpostin välityksellä.

Päivän romanttinen osuus

Eilinen taidehistorian luento kului paljolti raunioromantiikan ja Piranesin (1720-78) merkeissä. Temaattinen käsittelytapa ei selvästikään miellyttänyt kaikkia luennon kuulijoita. Luulen kuitenkin, että kokonaisvaltaiset teemat, kuten leikkauskohdat poliittisen ja ennen kaikkea talous- ja sosiaalihistorian kanssa, ovat taidehistoriassa paljon tärkeämpiä kuin aineen sisältä päin avautuvat välttämättä ohuiksi jäävät tyylikausi- tai muut jäsentelyt.

Mitä tulee arkkitehti Piranesin piirtämiin kuviin Rooman raunioista 1700-luvun asussaan, jäi minusta kaikkein tärkein teema kokonaan pois. Uskallan väittää, että sitä mitä Piranesi pyrki valistusihanteen ja todellisuuden mukaisesti kuvaamaan, on vaikea ymmärtää ilman näkemystä siitä, mikä oli ollut muinaisen imperiumin pääkaupungin tilanne edeltävinä vuosisatoina. Asian on minusta kirjoittanut osuvasti tamperelainen historiallisen arkeologian ekspertti Aino Katermaa (HArk 90/1987): "Keskiajan kaupunkilaitoksen yleisenä yleisenä piirteenä Euroopassa on kaupunkien kasvu. Sitä on voitu melko yksityiskohtaisesti seurata ja tutkia kaupunginmuurien rakentamista seuraten. Kaupungit oli tiiviisti rajattu muureilla, ja kun kaupungin ulkopuolelle väestöpaineen vuoksi kehittyi "esikaupunkialueita, borghi, suburbii, ne ajan mittaan liitettiin emäkaupunkiin rakentamalla uusi muuri, joka yhdisti asutuksen. Ylimääräistä, rakentamatonta, maata ei tällainen uusi muuri juurikaan liittänyt kaupunkiin, vaan vain jo asuttua maata. Rooma teki selvän poikkeuksen. Sen asukasluku ei pysynyt samana, eikä kasvanut, vaan väheni katastrofaalisesti aina 1300-luvulle saakka."

Rooma edusti historiallaan hyvin konkreettisesti melkein kaikkea sitä, mistä hiukan myöhemmin tuli romantiikan ajan kantavia ihanteita.

Tai ehkä tämä kuuluu nykyään koulusivistykseen ja siksi se jätettiin kertomatta. En tiedä.

Nykysuomalaisia romantikkoja piranesilaisessa hengessä puhtaimmillaan olemme me, jotka olemme kiinnostuneita muutaman vuosikymmenen takaisista vetureista tai muista rautateiden taakse jääneen kultakauden artefakteista.