Pingviinien matka?

Vihreä lanka kertoi koko sivun jutussa puolustusministeriön siirtymisestä Linuxin käyttäjäksi. Linux sinänsä on sotaväelle tuttu jo vuosien takaa. Erilaisia Linux-pohjaisia sulautettuja järjestelmiä on käytetty tietyissä uudemmissa asejärjestelmissä. Pingviini lienee päässyt sotilaiden kaveriksi kenttäoloissa, jolloin sen on ollut helpompaa vaappua toimistoihinkin.

Oma tämäniltainen pingviinituokioni Novellin SuSE 10:n kanssa ei muuttanut käsitystäni siitä, että Linux on juuriensa mukaisesti edelleen erinomainen palvelinkäyttöjärjestelmä, jonka työasemakäyttö on hataraa kuin pingviinin taaperrus, ainakin Windowsiin verrattuna. Mitä enemmän työasemat lähtevät työpöydiltään liikkeelle, sitä kauemmas Linux tuntuu Windowsista jäävän. Tuki langattomille WLAN-verkkosovittimille on ainakin Novell-SuSEssa lievästi sanoen vaatimaton. Sama tuntuu pätevän kommunikointikykyyn matkapuhelimen kanssa.

On aivan ymmärrettävää, että laitetukea harvinaisille oheislaitteille, kuten esimerkiksi IDE-RAIDin kaltaiselle "rautalankaviritykselle" ei helposti löydy. Mutta tuntuu jokseenkin oudolta, että jopa kevyeen kotikäyttöön tarkoitetun Windows XP Home -version mobiililaitetuki pesee mennen tulen business-imagollisen Novell-SuSEn.

Menneen talven lumia

Niitä oli tullut päivän mittaan kiitettävästi alas ulkorakennuksen katolta. Vielä mahtuivat kasalle pihaan.

Aamulla töihin lähtiessä oli viimein pyöräkuormaajia ja kuorma-autoja ajamassa pois kylän lukuisia isoja lumikasoja. Monena talvena niitä on siirretty pois lähes sitä mukaa kun lunta on aurattu. Nyt uhkeisiinkin mittoihin kasvaneita kasoja on ollut siellä täällä kuin joskus lapsuudessa. Lieneekö syynä kohtuullinen runsaslumisuus ja sitä kautta ehkä se, että kunnan lumityömäärärahoja on pitänyt säästellä. Nyt alkaa olla korkea aika siirtää ne pois ennen kuin sulamisvesi tekee teistä puroja ja aukioista lampia.

Rautatieasemalla kuormaajan kaverina hääri vanha Valmet-laituriauto (valitan, kuvaa en löytänyt) hiekoituspuuhissa. Aikanaan niitä liikkui aseman seudulla päivittäin: VR:llä oli kaksi - joista toinen oli nestekaasukäyttöinen; sitä pidettiin huonona - ja postillakin yksi. Mutta kuinka ollakaan, nyt huomion kiinnittivät tuoksu ja ääni. Ei kai tuo sentään kaksitahtinen ole?

Ja lopuksi eilisestä lumesta ja rännästä muutamia kuvia, kiitos Arin.

Yksi maaliskuinen perinne

Aamuyöllä kolmen aikoihin heräsin portaikon sulaketaulun napsahdukseen, kun sähköt katkesivat. Kävin morjestamassa kissaa ja painuin takaisin petiin. Herätyskello soitti varttia vaille viisi lumitöihin. Sähköt olivat edelleen poikki, mutta jännite kytkeytyi lunta kolatessa ja pihavalot syttyivät. Päivällä oli kuulemma ollut toinenkin sähkökatko, puolisen tuntia. Sähkökatkot eivät ole mukavia sähköistetyssä talossa, vaikka olisikin uuni ja klapeja, kynttilöitä ja lamppuöljyä. Sähköverkon ylläpitäjiä ei tällä säällä käy kateeksi.

Illaksi oli tarjolla yleisen taidehistorian luentotentti Tampereella tai Vapaaehtoisen pelastuspalvelun etsintäharjoitus Valkeakoskella. Valitsin jälkimmäisen. En pelkästään ylläpitääkseni valmiutta lähimmäisenrakkauden harjoittamiseen vaan myös siksi, että en ole lukenut tenttiin käytännössä lainkaan. Onhan noita uusintoja.

Räntä- ja vesisateisesta säästä huolimatta harjoitukseen saapui väkeä paitsi paikkakunnalta myös ympäristökunnista ja Tampereelta. Oman muistini mukaan niin harjoitukset kuin tositilanteetkin on yleensä saatu hoidettua hyvissä sääolosuhteissa. Pimeää on tietysti välillä ollut ja joskus kova pakkanen tai helle, mutta sadepäiviä en muista kovinkaan montaa. Pääsin tai jouduin, miten sen nyt ottaa, tutustumaan ala-asteen koululle sijoitetun johtopaikan tehtäviin. Sisätiloissa oli toki kuivaa ja lämmintä, mutta suoraan sanottuna hiukan tylsää. Poliisin delegoimana johtovastuu siirtyi kokeneelle urjalalaiskaksikolle, jotka suvereenisti pyörittivät palettia eivätkä apumiestään juuri tarvinneet. Olisi sitä muutaman tunnin ulkonakin viihtynyt. Enstex-haalari ja kumisaappaat on keksitty.

Viialan SPR:n partio paikallisvahvistuksineen saa tehtäväkäskyn harjoituksessa:


Poliisi ja paikallinen SPR:n osasto olivat laatineet tavanomaisesta - usein vanhuksen tai pikkulapsen katoamisesta - poikkeavan tapauksen, jossa etsittiin arvaamatonta ja mahdollisesti vaarallistakin henkilöä. Kuten harjoituksissa on tapana, tämä löytyi, joskin ennen häntä löytyi myös kaksi vainajaa (joita esittivät ensiapuharjoituksissa käytettävät Anne-nuket; etsittävä sen sijaan oli hyvinkin roolihahmonsa näköinen ihminen). En ollut ainoa, joka illan aikana tuli pohdiskelleeksi sitä, millaisiin tehtäviin vapaaehtoisväellä nykyään oletetaan olevan valmiuksia. Selvää on, että viranomaisten valmius, erityisesti henkilöstöresurssit, on riittämätön varsinkin lyhyellä aikavälillä. Voi olla niinkin, että ihmiset eli yhteiskunta on muuttunut, ja vapaaehtoistoiminnan luonteen on sen vuoksi pakko muuttua. Oli miten oli, viime vuosina vapaaehtoisen pelastuspalvelun tehtäväkenttää on alettu hivuttaa myös sellaisille alueille, joita moni toimintaan ryhtyessään ei ole edes ajatellut. Kymmenkunta vuotta sitten monet asiat näyttivät erilaisilta.

Liian monta iltaa pois kotoa

Eilen tulevat tietokoneasentajat suorittivat näytön ohjelmistojen käyttöön ja asennukseen liittyen. Tehtävä oli sangen yksinkertainen, suoraan sanoen liiankin helppo, jossa valmiiseen Windows-toimialueen ohjauskoneeseen luotiin Microsoftin toimisto-ohjelman asennuslähde, mukautettiin sitä hieman valmiilla työkalulla ja osoitettiin ohjelmisto asennettavaksi parilla eri tavalla ryhmäkäytäntöjen avulla toimialueen käyttäjien työasemiin. Windowsissa ja Microsoftin tuotteissa yleensä on yhä jäljellä sitä ylläpitäjän työtä aikanaan käänteentekevällä tavalla helpottanutta toiminnallisuutta, joka vajaa kymmenen vuotta sitten nosti Microsoftin NT 4.0 -käyttöjärjestelmänsä ansiosta monen yritysverkon kuninkaaksi.

Mutta kilpailu on kovaa, totesimme arvioijaparini kanssa. Laadukkaiden ja edullisten kilpailijoiden, kuten Linuxin, ansiosta voidaan ennen pitkää olla siinä tilanteessa, että verkon peruspalvelin ei enää ole oletusarvoisesti Windows- ja Active Directory -pohjainen vaan Linux esimerkiksi SMB:llä tai LDAP:lla höystettynä ja Windows-palvelimien omaksi kentäksi voi jäädä erikoissovellusten, kuten taloushallinnon ohjelmien, alustana toimiminen.

Kilpailu on kovaa muutenkin. Moni pirkanmaalainen atk-myyjä odottaa pelolla Lempäälään, Tampereen kupeeseen avautuvat Ideapark-ostoskeskuksen avautumista. Sieltä käsin isojen toimittajien tehomyyjillä on tarjolla hallittavakseen melko laajan alueen ja ennenkaikkea - siteeraan silloisen Fujitsu-Siemensin pomomiehen, nykyisen Tampereen kaupungin elinkeinojohtajan E. Ottilan eräässä seminaarissa lausumaa ideaa - savupiipputeollisuuden kehdosta hämmästyttävän kestäväksi ICT-yritteliäisyyden keskittymäksi muuntautuneen Tampereen markkinat.

Keskustellessa atk-gurun kanssa tuli mieleen, että aika tarkkaan viisi vuotta on siitä kun tapasin keskustelukumppanini ensimmäistä kertaa. Helppo myöntää, että hän on niitä miehiä, jotka tekivät vaikutuksen ensitapaamisella.

Ilta menikin taas Tampereella taidehistorian parissa. Jos en olisi ollut niin aidosti väsynyt kuin olin - pysyttelin sinänsä mielenkiintoisen luennon hereillä pahanmakuisen energiajuoman avulla - olisin varmaankin alkanut kaavailla jälleen koulu-uudistusta. Luennoitsija ihmetteli Delaunayn maalausta esitellessään, kuka on tämä Bleriot, jota teos kunnioittaa. Yliopistot taitavat olla arjen kubismia puhtaimmillaan, kuutiopäätehtaita.

Kotona ei tänäkään iltana ole juuri ehtinyt olemaan. Eikä huomennakaan. Ei hyvä. Tämän illan kokouksessa vältyttiin onneksi kiusallisimmilta puheenaiheilta. Sattui näet niin, että jokunen aika sitten luin paikallislehdestä, miten kotikylän ylin johto oli käynyt kansanedustajien pakeilla esittämässä vanhan toiveensa liittää Veturimuseo Suomen Rautatiemuseoon. Toki muustakin oli keskusteltu, mutta ne eivät liity tähän. Ei ideassa ole mitään paha, päinvastoin. Emme minä tai harrastajatoverit omistushaluisia ole, ja onhan Rautatiemuseo ainoa alan ammattimainen museo maassamme.

Mutta noloa on se, että asiaa käsiteltiin Veturimuseon ylläpidosta vastaavassa hoitokunnassa jo viime vuonna, ja hoitokunnan pysyvänä asiantuntijajäsenenä toimiva Rautatiemuseon johtaja ilmoitti käytännössä kielteisen kantansa asiaan. Hoitokunnan puheenjohtajana olen vähemmän mukavassa välikädessä, jos oman kaupungin isät eivät usko kohteliasta ei-kiitosta, vaan juoksevat esittelemässä asiaansa yhä uusilla foorumeilla. Tämä ei ole kysymys, minkä vuoksi minulla olisi pienintäkään halua vahingoittaa pitkäaikaisia ja hyviä suhteita Rautatiemuseon johtoon. Uskon tässä asiassa Mattia. Sorry, Pauli ja kumppanit.

Kokouksesta ehti vielä hetkeksi kokeilemaan nage-no-kataa. Hukassa oli heti alusta saakka. Kovin harvoin tulee käytyä, mutta hiihtokelien loppuessa olisi hyvä keksiä jotakin fyysistäkin ajanvietettä. Mutta yritykseksi taitaa jäädä. Liha on heikko, mutta henkikin on heikko.

Mutta osaavilla oli vauhtia.

Brändätyt

Töissä oli hiljainen päivä puhelimen osalta. Iltapäivällä se soi, ja kun linjan vastakkaisessa päässä kerrottiin soitettavan eduskunnasta, ehdin jo hetken odottaa jotakin mielenkiintoista. Mutta kysymys olikin väärästä numerosta eli yhtä numeroa vaille saman puhelinnumeron takaa löytyvän kollegan opiskelijoilleen varaamasta taloteknisten tilojen esittelykierroksesta.

Illan tullen lähdettiin hetkeksi aikaa suksille. Tämä talvi on ollut hyvä ulkoilutalvi. Hiihtämällä on tullut taitettua matkaa enemmän kuin minään muuna tämän vuosikymmenen talvena. Ulkoilumielessä olen varmaankin enemmän talvi-ihminen kuin muiden vuodenaikojen ystävä. Niinpä kevään väistämätön saapuminen tuntuu hiukan haikealta. Lähipäivien räntäsade-ennusteet muistuttavat, mihin vuodenaikaan ollaan siirtymässä.

Monessa blogissa listataan viittä kotitaloudesta löytyvää suosikkituotetta. Koska blogien yksi päätarkoitus on tehdä yksityisestä julkista ja siten myös omista kulutustottumuksista jamesbond-maailman brändejä, osallistutaan mukaan:

Risella-riisiä. Pitäähän maailman tärkeintä viljakasvia löytyä maailmankylän takamaidenkin torpasta.

Koskivaaran nauloja. Ne ovat halpoja ja kestävät suoristamisen eli ovat myös uusiokäytettävissä vanhaan hyvään tapaan.

Simon Levelt - luomuteetä. Sitä saa kotikylän osuuskaupasta kahtena eri makuna, jotka molemmat ovat hyviä. Suuresta maailmasta, kuten Tampereelta, makuja löytyisi enemmänkin. Mutta kaksi on jo paljon.

Pomagro-tomaattimurskaa. Luomua tämäkin. Vaan eipä taida olla luomullisempaa tapaa nauttia tomaatteja kuin kasvattaa niitä liiterin seinustalla. Ei se kevään ja kesän tulo niin ikävä asia taidakaan olla, kun tarkemmin miettii.

Ja kun on naulattu ja naputettu sekä syöty ja juotu, pitää harjata hampaat. Siksi kylpyhuoneesta löytyy Oxygenol-hammastahnaa.

Marianpäivä

Loppujen lopuksi taloudesta löytyi yllättävän monta kelloa, jotka vaativat kesäaikaan vaihtamisen. Kelloja kun löytyy monenlaisissa paikoissa alkaen lankapuhelimista ja stereoista. Viitisentoista kaiken kaikkiaan. Jos olisimme viihde-elektroniikan ystäviä, mitä emme totisesti ole, luku olisi varmasti suurempi, kun kello integroidaan laitteeseen kuin laitteeseen oli tarvetta tai ei. Itse itsensä osasi meillä päivittää vain kahden tietokoneen ja autoradion kello.

Lähdimme aamulenkille huomenkellojen soidessa kirkolta. Marianpäivä, juhla paastonajan keskellä, tarjosi ajankohtaan nähden erinomaisia hiihtokelejä.

Pihatyökausi avattiin perinteiseen tapaan maaliskuun viimeisenä sunnuntaina, kun iltapäivällä leikkasimme ratalinjan aukean suuntaisilta tuulilta suojaavan kuusiaidanpätkämme. Hyväksi havaittuun tapaan lyhensimme uudet kasvannaiset. Tämä pari vuotta harjoitettu menetelmä on tuuheuttanut aitaa huomattavasti. Latvuksiin ei kajota ennen kuin aita on riittävän korkea. Siihen menee vielä aikaa.

Aidanparturoinnin jälkeen teki vielä mieli suksille. Ulkoilmaa on tänäänkin nautittu sen verran reippaasti, että nukkuminen alkaa vaikuttaa hyvältä idealta.

Myöhäisillan huomiona vielä se, että kummitukset taitavat olla muodissa. Aamulla tuli radiosta ohjelmaa Lapin kansanperinteeseen kuuluvista kummittelijoista. Uutuusblogeissa näyttää kummittelevan myös. Täytyy sanoa, että aavejutut ovat yksi niistä kansanperinteen ja/tai viihteen muodoista, joista en ole koskaan jaksanut innostua. Yhden aavemaisen kokemuksen muistan vuosien takaa syyspimeästä veturitallista, jossa kummittelijaksi osoittautui niin vekkuli esine - vanha uimapatja jonkun tallimiehen aikaa sitten hylätyssä vaatekaapissa - että juttu meni vahvasti huumorin puolelle.

Juuri ennen kesäaikaa

Ennen kahdeksaa aamuaurinkoiselle peltoladulle hiihtelemään. Sitten lämpimän suihkun ja kunnon aamiaisen jälkeen veturitallille järjestämään esineitä ja asioita. Jälleen kiitokset porukalle, jonka kanssa hommat hoituvat nopeasti. Ajatukset ja puheet liikkuivat tulevassa sulan maan kaudessa. Tallilla riittää taatusti puuhaa tulvana kesänäkin. Illansuussa ohjelmassa oli saunalenkki hiljaista kuntorataa vapaalla tyylillä vaappuen, ja iltapuhteena puuhailua keittiössä päämääränä makuelämykset.

Torpan kellojen enemmistö on illan mittaan käännelty kesäaikaan. Ne näyttävät puoltayötä eli sopiikin olla puolinukuksissa odotellen pesukoneen ohjelman päättymistä. Tapanamme on harjoittaa pyykin- ja astianpesua yösähkötariffin aikaan.

Pohjoisemmassa on ajettu tänään kansainvälistä liikennettä Lättähatuilla. Olisi hienoa, jos Oulun mies kirjoittaisi matkakertomuksen blogiinsa.

Talvi pitää pintansa

Talvi ei ole vielä antanut tilaa keväälle. Eikä lämpimänmärillä kevätkeleillä mielestäni mikään kiire olekaan. Tämä on viileässä puhtaudessaan hyvä vuodenaika. Niin Vilmankin mielestä. Kissaneiti viihtyy jo pihallakin. Ulkoilkoon nyt vielä, kun kissojen ulkonaliikkumista ei ole katsottu tarpeelliseksi rajoittaa. Tilanne voi muuttua.

Blogikirjoittelu on jäänyt vähiin. Illat ovat menneet joko luistavasta lumesta nauttiessa, taidehistorian luennoilla Tampereella tai nukkuessa. Kun illat eivät vielä ole kesäisen valoisia, tekee mieli unten maille aikaisin. Kesäaikaan siirtyminen sopii vuorokausirytmiin hyvin.

Eilen illalla luennolta palatessani kolkutteli omatunto. Vaikea on turhuuksien opiskelua laittaa samalle viivalle talon rouvan viimeaikaisten vapaa-ajanharrasteiden kanssa. Hän on kutonut metreittäin kauniita tekstiileitä. Mutta sainpa taas tänään auttaa kankaan laitossa tukille.

Ihmishavaintoja pohjatuulessa

Aamujunan lähtiessä ajallaan 6.38 aurinko oli jo iso kellanoranssi pallo. Ilman pohjoisenpuoleista viimaa olisi voinut odottaa tulevan lämpimän kevättalvisen päivän. Olivat ehtineet aurata laiturinkin. Tai jos oikein muistan, niin kuormaaja mylläsi siellä eilen samaan aikaan, kun poikkesin veturitallilla. Sen sijaan Korttion ratapiha Riihimäellä oli lumen peitossa ja kovin hiljainen.

Matkan varrelta junaan nousi työmatkalaisjoukko, kaksi keski-ikäistä ja yksi nuorempi mies. Keski-ikäiset pseudoäijäilivät, ehkäpä nuoremman matkatoverinsa ja vastapäätä istuneen naisen vuoksi (pseudo-etuliite sikäli, että äijät, ainakin Hämeessä, tapaavat esiintyä eri tavalla). Toinen tiesi, miten vene ankkuroidaan oikein, kaverillaan kun oli Amerikasta saakka tuotu. "Aijaa", nuorempi tokaisi, "Meille kyllä opetettiin vähän eri tavalla, kun olin intissä veneenkuljettajana." Keski-ikäinen vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

Ryhtyivät urheilemaan. Nyt toinen keski-ikäisistä innostui kertomaan vauhdikkaista kokemuksistaan Pogostan hiihdossa (ikävä juttu on se, että hiihto oli tänäkin vuonna vaatinut kuolonuhrin; kymmenen vuotta sitten Pogostan taival koitui VR-Konsernin silloisen pääjohtajan kohtaloksi), Finlandiassa ja muualla. Toiset utelivat, miten paljon hän vuosittain harjoittelee. Kolmisensataa kilometriä oli vastaus. En epäile, mutta kateellinen olen yleiskunnosta, jolle kolmesataa yksikköä lajinomaista harjoitusta riittää kerrottuihin suoritteisiin.

Pasilaa syvemmällä city-kulttuurin uumenissa ei tarvinnut tänään vierailla. Kokous meni tutuissa merkeissä. Rutiiniasioita ja seassa joku erikoisempikin juttu, onneksi ei virallinen. Aikuisten toisen asteen ammatillista tutkintoa suorittamassa ollut oli, kulttuuris-uskonnolliseen taustaansa vedoten, kieltäytynyt hyväksymästä saamaansa arviointia syystä, että arvioija oli ollut nainen. Kaikkiin asioihin ei valtakulttuurin kannattane sopeutua monikulttuuristen arvojenkaan nimissä.

Asiallista monikulttuurisuutta nousi junaan jostain Malminkartanon ja Pasilan väliltä, kun lukion oppikirjoja kantanut, keskenään toverillisesti jutellut kaksikko koostui kahdesta rotevasta nuoresta miehestä, joista iholtaan vaaleamman habitus oli tyyppiä skinhead ja tummemman tyyppiä gangstaräppäri.

Luminen sunnuntai

Lumitöitä riitti pihamaalla kahdeksi eri kerraksi. Jokohan olivat talven viimeiset? Tuskinpa. Tuntuu, että tänä vuonna lumikolan varressa vietetty aika on painottunut sydäntalven jälkeiselle puoliskolle.

Ladulla ei kelkkaa ollut käynyt. Vapaa tyyli kymmensenttisessä pehmeässä lumessa oli vekkulia ja kuntoilun kannalta epäilemättä aika tehokasta ulkoilua.

Veturitallin pihamaa oli kuin viime viikonloppuna ei olisi isoja lumitöitä tehtykään. Auto sentään kulki perille saakka.

Virtuaalielämä Blogistanissa muuttuu, kun kaksi instituutiota on lopettanut. Kevätsipulikukkia edusti vanhaa koulukuntaa parhaimmillaan, sellaisena mitä blogit olivat ennen kuin bloggaamisesta tuli jokaisen tietokoneenkäyttäjän harrastus. Melko lyhytaikaiseksi mutta sitäkin suositummaksi tuli kiltillä huumorilla niin enemmän kuin vähemmänkin tunnettuja kirjoitelmia analysoinut metabloggauksen johtotähti Blogisanomat.

Maalainen muiden muassa esiintyi päivän Aamulehdessä Su-asiat-liitteen Blogosfääri-palstalla. Palstan otsikossa blogin käsite on määritelty minusta aika osuvasti: vapaa verkkokeskustelu.

Iltateen lomassa kuuntelimme Radio Suomesta Kansanradiota. Minulle tuli mieleen, että blogimaailma on oikeastaan yhdenlainen muoto Kansanradiosta. Substanssiammattilaiset, sellaiset kun Pinserin väki, pitävät jutun kasassa tyylikkään vähäeleisesti, ja varsinaisesta näkyvästä ja kuuluvasta vastaa vaihtelevalla tyylikkyydellä blogikansa, joka paitsi vastaa sisällön tuottamisesta luultavasti muodostaa myös pääosan yleisöä.

Illan ihmettelyjä

Vihreä lanka -lehdessä naispuolinen kirjoittaja valittelee sitä, että uskottava pukeutumistyyli edellyttää naisilta korkeakorkoisia kenkiä. En ole mikään etikettien asiantuntija, mutta aika hurjalta väite tuntui. Jos se pitää paikkansa, eikö etikettiä sitten voisi muuttaa asiallisempaan suuntaan? Eihän miehiltäkään edellytetä edes kravattia enää kovinkaan monessa paikassa. Eikä ulkoisen olemuksen korkeus mikään uskottavuuskriteeri ole. Lyhyehkönä ihmisenä haluan sanoa niin :-)

Tietääkö joku, miksi Turusta Tampereelle kulkevassa pikajuna P831:ssä on uusi Hccmqqr-tyyppinen autovaunu (hauska littera, eikö vain)? Ihmettelimme miehissä tätä jo viime viikonloppuna, ja teoria siirtokuljetuksesta keksittiin, mutta vahvistusta vaille.

Toinen keväinen kaupunki

Tämä oli niitä päiviä, kun linja-auto vei aamulla tehtaanpiippujen juurelle työmaalle ja toi jo puolilta päivin takaisin asemalle. Asemaravintolassa parsakeittolounas alati hymyilevän henkilökunnan tarjoilemana. Ja kehut heille, kun olivat pelastaneet satavuotispäivänsä ohittaneen aseman vanhan kirjakaapin omin tiloihinsa posliiniastioille arvolliseksi esittelyvitriiniksi. VR tarjosi kaappia sitkeästi museolle, mutta siellä ei ole tarpeeksi lämmintä tilaa. Ravintolan pitäjältä kulttuuriteko, sanoisin.

Tuntui siltä, että keiton herkullinen maku ei ollut vielä ehtinyt haihtua, kun kävelin jo Armaksen viime talvena näyttämää oikopolkua jään yli Pitkänsillan toiselle puolen. Joku on hämmästellyt, kun joskus olen kertonut käyneeni tai meneväni kokoukseen tai seminaariin Helsingin työväentalolle. Minä taas olen hämmästellyt hämmästelyä. Mikä rakennus se tornillinen harmaakivijulkisivuinen siinä Hakaniemen rannassa sitten muka on?

Tämä oli niitä päiviä, jotka saavat ajattelemaan, että voi elää riittävän lähellä kaikkea tarpeellista, vaikka ei suurella paikkakunnalla eläkään.

Se oli niitä kokouksia, jossa kahvinkeittäjä-sihteerikin ojentaa käyntikorttinsa, ja tittelinä on kauppatieteen maisteri.

Käytiin läsnäolijoiden esittelykierrosta. Hiukan myöhässä saapuva jäi ovelle ja hetken kuunneltuaan kysyi, onko tämä kenties hänen joukkonsa. Olin juuri ehtinyt sanoa tulevani Valkeakoskelta, ja puheenjohtaja totesi vakavalla äänensävyllä: "Kyllä vain, jos olette tulossa UPM-Kymmenen yt-neuvotteluihin." Tulijan hämmennys oli käsin kosketeltava. Melko mauton jäynä, mutta lausujan tilannekomiikan tajua ei voine kiistää.

Se oli niitä kokouksia, jossa aluksi saattoi kuvitella olevansa kuunneltu. Vain aluksi. Isot Helsingistä Pohjois-Karjalaan lienevät sopineet asiansa valmiiksi. Forssan kanssa jäimme viimeisinä myöntymään. En minä vielä osaa näitä pelejä. "Miten niin 'vielä'?", kuiski piru takaisin asemalle kävellessä. "Kohta nelikymppinen äijä ei saa sanoa 'en vielä'." Vaiensin pirun ostamalla sille juotavaksi lasillisen omaa lääkettään, boikotti-colaa, ja luettavaksi epistolansa The Economistin.

Luulen, että tunnen maanantaisen kokouksen pelisäännöt paremmin.

Puolisoni lähti ystävättärensä kanssa Tampereelle kuuntelemaan hyvää musiikkia. Olisi tehnyt mieli mukaan, mutta tunkeilu on epäkohteliasta. Siksi toiseksi en ollut vielä edes kotisemalla, kun konsertti alkoi.

Kaupungissa kevät alkaa aikaisemmin

Tämä päivä meni Tampereella ensin töiden ja sitten taidehistorian parissa. Päivän kokoukseen kutsutuista 15:sta paikalla oli kuusi. Hyvä kokous silti. Piirsin fläppitaululle epäselvän kaavion. En osaa piirtää, mutta minusta on mukavaa selvittää asioita piirtämällä. Joskus kuvittelin, että kun piirtämällä esittämisen jälkeen ei yleensä tule täsmentäviä kysymyksiä, olisi piirtäminen hyvä tapa esittää asiat. Mutta kyse on siitä, että piirrokseni ovat sen verran epäselviä, että kellekään ei selviä se, mitä oikeastaan pitäisi kysyä.

Olen vieläkin jonkinlaisessa Kummeli-krapulassa, kun Sorin rautatiesillan alla jäitä oli hakkailevinaan sen näköinen haalaripukuinen mies, että teki mieli mennä kysymään, missä Kouhia on.

Kokouksen jälkeen menin yliopiston kirjastoon naputtelemaan välittömät paperityöt kuntoon. Verkkosovitin nuuhki peräti kolme langatonta verkkoa, joista kaksi oli suojaamattomia. Tosin toisen signaali oli hyvin heikko ja toisesta ei liene löytynyt DHCP-palvelinta, joten tietoliikenne piti hoitaa pakettiradioverkon kautta. Harvemmin tule ajatelleeksi, miten monta fyysisen tason tietoliikennerajapintaa tämän päivän perustietokone sisällään pitää. Kytkeytymismahdollisuus Internetiin paikasta kuin paikasta alkaa olla itsestäänselvyys.

Illan taidehistorian luennolla muuan kuulija käytti mielestäni kunnioitettavalla tavalla tietotekniikkaa hyväkseen luentomuistinpanojen tekemisessä. Hän kirjoitti tekstiä kannettavansa tekstinkäsittelyohjelmalla pitäen samaan aikaan auki - todennäköisesti GPRS:ää käyttäen hänkin - Googlen kuvahakua, josta poimi muistiinpanojensa kuvitukseksi aiheeseen liittyviä taideteosten kuvia. Tuollaista menetelmää minunkin olisi järkevää käyttää, koska syksyisessä Suomen taiteen kuvantunnistustentissä en pärjännyt kovin hyvin. Samantapainen tentti on nytkin odotettavissa maailman taiteen osalta.

Ilmaislehdet tuli taas selattua. Aviisi kirjoitti Tampereen rautatieaseman laitapuolenkulkijoista. Vaikea sanoa, oliko sävy "elämän näkemistä" ja "rankkuutta" ihaileva ja "systeemiä" kritisoiva vai ei. Jos olikin, en jaksa uskoa, että hyväosaiseen akateemisen ammattiin valmistautuva opiskelijakirjoittaja millään muotoa haluaisi samaistua asemalla aikaansa viettäviin ja poliisia tai vartijoita vältteleviin syrjäytyneisiin. Ettei olisi niin, että heitä voidaan ikään-kuin-ihailla tai melkein-ihailla, jotta he eivät he vahingossakaan katoaisi ja mennessään veisi meiltä muilta mahdollisuuden pienen mutta aina niin piristävän paremmuudentunteen kokemiseen.

Luin myös, että teknillinen yliopisto on käynyt vastahyökkäykseen - tai sitten tullut puolitiehen vastaan - tamperelaisten tiedekorkeakoulujen yhdistämissuunnitelmissa. On ehdotettu, että yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ja uusi kauppakorkeakoulu yhdistettäisiin teknilliseen yliopistoon. Mikä kokonaisessa yhdistymisessä eri osapuolia sitten niin pelottaa, on maallikon vaikea sanoa. Onko esim. Oulun malli, jossa ymmärtääkseni eri tieteenalat toimivat samassa oppilaitoksessa, huono?

Tällä blogilla ei ole suurta yleisöä, mutta sitä pitäisi muuttaa laadukkaammaksi. Suorituspaineita lisää se, kun tämä näyttää hiljalleen valuvan leipätyön kontekstissa toimivien ihmisten tietoisuuteen jopa niin, että tänään pyydettiin jo suoraan osoitetta. Kuitenkin kirjoitan vain harvoin ammatillisista asioista. Huomasin myös, että ainakin kahdelta sivustolta tänne ohjaavat (museo)rautatieharrastusotsikon alle ryhmitellyt linkit, vaikka ei sekään mikään pääaihe täällä ole. Toisaalta teemablogin (blogi=säännöllisesti päivittyvä ja kronologisesti jäsennelty sivusto eli suomeksi verkkopäiväkirja) kirjoittaminen tulisi pidemmän päälle arvatenkin tylsäksi. Teemojen osalta kirjoittamishaluisille on tarjolla muita paikkoja kuin verkkopäiväkirjan kaltainen marginaalimedia.

Maaliskuun idus

Senaatti on huono sana tälle päivälle. Siksi on hyvä, että Senaatti-kiinteistöiltä ei ole kuulunut mitään uutta veturitallin suhteen.

Kevään ei tarvitsisi ihan vielä tulla. Hyvä maaliskuu on sellainen, että hiihtokelejä riittää Vanajan-Hämeessäkin pitkään. Illalla sää oli mukava, mutta lumi olisi voinut olla liukkaampaa. Aluksi näytti kuin hiihtäjät olisivat jo harvenneet, mutta väkeä tuli hiljalleen.

Pitäisiköhän tuolle otsikkorivin kiiville tehdä jotakin lintuinfluenssan varalta?

Ylioppilasaine-muumi

Sedis heitti kerrassaan erinomaisen haasteen kirjoittaa kevään ylioppilasaineen aineistotehtävä tunnissa. Täkyyn ei voinut olla tarttumatta, vaikka ruokatunti ei olekaan ihan nimensä mittainen.

Sääntöihin epäilemättä kuuluu, että linkin takana olevan materiaalin lisäksi muuta oheismateriaalia ei saa käyttää. Se tästä tekikin haastavan. Kirjastojen ja Internetin hemmottelema blogistikko kokee olevansa yllättävän huteralla pohjalla, kun faktoja ei noin vain voikaan tarkistaa. Ei voi kuin ihailla kirjoituksiin tosissaan osallistuvilta edellytettävää tietopohjan laajuutta.

Sääntöihin tietysti kuuluisi myös se, että lopullinen tuotos tehdään käsin kirjoittamalla. Tietokone helpottaa muumin toteuttamista huomattavan paljon. Kokevatkohan abiturientit käsin kirjoittamisen työlääksi?

Tällainen hosumalla tehdystä yritelmästä sitten tuli. Edellisestä onkin jo 18 vuotta aikaa.

5. Kaksi saarnamiestä

1. Saarnamies Lähi-Idässä 30-luvun alussa jKr.

Synoptisiin evankeliumeihin kuuluvan, kanonisen perimätiedon mukaan Jeesuksen oppilaana toimineen tullimiehen Matteuksen nimissä kirjoitetun, evankeliumin tunnetuimpia kohtia on vuorisaarna. Se sisältää lukuisia Uuden Testamentin tai ainakin evankeliumien lainatuimpia kohtia.

Evankeliumien Jeesus puhui oppilailleen ja muille kuulemaan tulleille usein vertauksin. Vuorisaarna ei tee tästä poikkeusta. Esittämällä kuulijoiden aseman verrannollisena arkisiin ja havainnoitaviin asioihin, kuten suolaan, lintuihin tai kukkiin Jeesus ilmeisesti pyrkii lähentämään sanomaansa kuulijoiden omaan maailmaan. On todennäköistä, että Jeesuksen kuulijoista suuri osa kuului tavalliseen, suhteellisen oppimattomaan, kansaan, joille elämänohjeiden antaminen samaan tapaan kuin se kirjanoppineiden keskuudessa tapahtui, olisi ollut vaikeaa omaksua. Vaikka usein luontoon liittyvät vertaukset saattavat urbaanista nykylukijasta tuntua vaikeasti sisäistettävältä kaunopuheisuudelta, ei liene syytä epäillä, etteivätkö ne olisi avautuneet luonnon kanssa läheisessä vuorovaikutussuhteessa eläville kuulijoille kaksituhatta vuotta sitten.

Vertauspuheesta selvästi poikkeava on saarnan tunnetuin osa, alussa esiintyvä autuaaksijulistaminen. Se on yksinkertaista normatiivista puhetta, joka palautuu vanhatestamentilliseen lakiin ja lupaa oikein toimiville palkkiot sen mukaan, mitä hyvää kukin on tehnyt. Juutalaiseen perimätietoon autuaaksijulistaminen sidotaan tiiviisti vetoamalla profeettojen kohtaloon vainon tähden autuaina. Myös myöhemmin esiintyvä viittaus Salomoon kertoo selvästi, miten Jeesus piti vahvasti kiinni juutalaisesta kontekstista.

Vuorisaarna ei suostuttele. Se ei vetoa. Se ei mielistele kuulijoitaan. Jopa kuulijoiden rinnastaminen valoon on enemmän hyviin tekoihin velvoittava kuin suoraan palkitseva. Vuorisaarna on saarna sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on julistusta, jonka tarkoitus on selkein ohjein ohjata kuulijoita elämään puhujan mielen mukaista elämää.

Vuorisaarna sisältää myös kristinuskon alkuaikojen opillisen hajaannuksen juuren samoin kuin lähes jokainen kanoninenkin Uuden Testamentin teksti. Hiukan irralliselta vaikuttavassa varoituksessa kahden herran palvelemisesta näkyy selkeästi gnostilaisten ja manikealaisten oppien mukainen dualismin idea. Dualismi hyvän ja pahan välillä sisältyi jossain määrin juutalaisuuteen, kuten lähes kaikkiin Lähi-Idän uskonnollisiin oppeihin. Kyseistä kohtaa ei liene tarkoitettu irralliseksi juutalaiseen perinteeseen pohjautuvasta saarnasta.

Saarnan sisältö voidaan tulkita kuulijansa vapauttavaksi. Sen on tarkoitus vapauttaa ylimääräisistä arjen murheista. Ei niinkään siksi, että ihmisten taakan keventäminen olisi itsetarkoitus vaan mitä ilmeisimmin siksi, että vähentämällä huolehtimista arkipäiväisestä elämästä voidaan tarmoa suunnata autuaaksijulistamisen edellyttämiin hyviin tekoihin. Mielenkiintoista on, miten juutalais-hellenistisen sivistyksen ja fariseusten kirjanoppineen maallikkoperinteen omaksunut Rooman kansalainen Paavali – tai hänen nimissään julkaistujen kirjeiden kirjoittajat - sai selitellä Jeesuksen tämänkaltaisia sanoja niin, että ihmisten usko arkisen aherruksen tarpeellisuuteen ja siten keisarikunnalle vaurautta tuottaneen talousjärjestelmän ylläpitoon säilyi.

Jeesus siis pyrki vaikuttamaan kuulijoihinsa kahta tai kolmea tietä. Ensiksi hän sitoi sanomansa kuulijoille tuttuun uskonnollis-kulttuuriseen perimätietoon. Ärtyneinkään maallikkokirjanoppinut tai pappiseliittiin kuuluva tuskin olisi pystynyt vuorisaarnan perusteella tuomitsemaan Jeesusta harhaoppiseksi.

Toisaalta Jeesus antoi kuulijoille yksinkertaisia elämänohjeita. Lyhyet, käskynomaiset, ohjeet olivat arvattavasti helppoja sisäistää. Niidenkin vastaanotettavuus oli osittain kulttuurista, koska juutalaisilla oli kulttuurinsa taustalla samantyyppisiä lyhyehköjä ja ehdottomia ohjeita antanut Mooseksen laki.

Kolmas vaikutuskeino on epäsuorempi ja mahdollisesti vain myöhemmän länsimaisen lukijan omaa taustaansa vasten luoma epähistoriallinen konstruktio. Saarnan sisältö voi tuntua vapauttavalta kiireestä ja stressistä kärsivälle nykylukijalle ja siten lisätä vastaanottavaisuutta. Voidaan ajatella, että vaikka ajoittain nälkärajalla elänyt kansa tuskin uskalsi ottaa Jeesuksen ajatuksia huolettomuudesta ravinnon ja vaatetuksen suhteen kovin vakavasti, se kuuli saarnassa lupauksen toisesta ajasta, jossa todella olisi mahdollista olla huolehtimatta niistä.

2. Saarnamies Keski-Idässä 2000-luvun alussa jKr.

Osama bin Laden aloittaa puheensa ylistyksellä samaan tapaan kuin Paavali tekee kirjeissään Uudessa Testamentissa. Muutoinkin Osaman käyttämä kieli on dogmaattista muistuttaen islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon kiistattomista opillisista yhteyksistä.

Osaman käyttämät vaikutuskeinot ovat osittain samoja kuin Jeesuksen. Hän vetoaa kuulijoidensa uskonnollis-kulttuuriseen taustaan, mutta tekee sen selkeäsanaisemmin kuin Jeesus. Tämä lienee tulkittavissa sitä taustaa vasten, että Jeesus saarnasi kansalle, jolle uskonnolliset asiat olivat tärkeitä, mutta eivät ensisijaisia. Osaman otollisimmassa kuulijakunnassa uskonnollinen näkemys on arvatenkin korostuneempi. Lisäksi on huomattava, että Jeesuksen saarnan kuulijat elivät suhteellisen rauhanomaisissa oloissa, kun taas Osaman väki katsoi olevansa sodassa lännen vääräuskoisia vastaan, jolloin ilmaisu kärjistyy sotapropagandalle ominaisella tavalla.

Osaman puheessa dualismi, taistelu hyvän ja pahan välillä, tuodaan esiin huomattavasti korostetummin kuin Jeesuksella. Kuten edellä on todettu, Jeesuksella se lienee tulkittavissa osaksi kulttuurista perinnepuhetta. Osaman dualismilla taas on vuorisaarnan dualismia konkreettisempi merkitys. Se määrittää vihollisen ja siten luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
On huomattava että Osaman dualismi palvelee samaa tarkoitusta kuin Jeesuksen autuaaksijulistus: se lupaa kuulijoille jotakin, jota puhuja uskoo näiden toivovan. Vaikka Jeesuksen tarjoama taivasten valtakunta vaikuttaa kovin erilaiselta kuin Osaman tarjoama miekan lankeaminen Yhdysvaltojen päälle ja Jeesuksen tarjoamat keinot palkkion saamiseksi ovat erilaiset kuin Osaman, on molemmissa pohjimmiltaan kyse samasta asiasta, kuulijan oletetun toiveen täyttämisestä.

On löydettävissä kolmaskin yhteinen tekijä Jeesuksen ja Osaman puheesta. Jeesus konkretisoi sanomaansa kuulijoille oletettavasti tutuilla luontoaiheisilla vertauksilla. Osama taas sitoo julistustaan kuulijoille tuttuihin lähihistorian ja päivänpolitiikan tapahtumiin. Jälleen sekä ajallinen että kulttuurikontekstillinen ulottuvuus on erilainen, mutta menetelmä julistuksen tuomiseksi kuulijan lähelle on pohjimmiltaan sama.

Vaikutuskeinoissa on myös eroja. Yllä todetun Osaman Jeesusta dogmaattisemman puheen ohella on havaittavissa, että Osama käyttää ahkerasti uhriutumisen tehokeinoa. Jeesus nostaa esiin profeettojen kohtalon, mutta se on tulkittavissa ensisijaisesti perinnepuheen näkökulmasta. Osama sen sijaan muistuttaa monisanaisesti kuulijoitaan Yhdysvaltain ja Israelin toteuttamissa sotatoimissa menehtyneistä uskonveljistään ja sisaristaan.

3. Saarnamies missä tahansa milloin tahansa

Koska sekä Jeesus Nasaretilainen että Osama bin Laden historiallisina hahmoina ovat kiistatta samaan ikivanhaan kulttuuriseen ja uskonnolliseen perintöön nojaavia ja sitä omista näkökulmistaan uusintavia puhujia, on suuri kiusaus niputtaa heidät yhteen tästä syystä.

Yhteisiä tehokeinoja Jeesuksella ja Osamalla on paljon, mutta ne eivät yhdistä näitä kahta mitenkään erityisellä tavalla. On nimittäin todennäköistä, että julistajan tehokeinot, oli hänen uskonnollinen tai kulttuurinen taustansa mikä tahansa, ovat pitkälti samanlaisia: vetoamista perinteeseen, sanoman sitomista tuttuihin konkreettisiin asioihin, yhteisen vastustajan osoittamista tai ainakin jonkinlaista dualismia ja odotettavissa olevien palkkioiden tai muiden etujen esiin tuomista.

Samoja tehokeinoja käyttävät poliittiset ja uskonnolliset puhujat, mutta hieman peitellymmin lähes kaikki, jotka haluavat luoda sanomallaan jonkinlaisen vaikutuksen. Vaikutuskeinojen kannalta tutkija, toimittaja, opettaja, työnjohtaja, blogin eli verkkopäiväkirjan kirjoittaja tai kuka tahansa keskustelija ei eroa Jeesuksesta tai Osamasta. Ei eroa tämänkään kirjoittaja, joka on pyrkinyt osoittamaan yhteyksiä kahden erilaisen saarnaajan vaikutuskeinojen välillä. Ihmisen vaikuttamishalu on ylihistoriallinen ja ylikulttuurinen, ja samoin menetelmät sen toteuttamiseksi.

Talvisodan muistopäivä

Tänään tuli kuluneeksi 66 vuotta talvisodan päättymisestä. Suomen sotahistorian osalta keskustelun painopiste tuntuu viime aikoina olleen jatkosodassa, johon liittyvistä monista seikoista riittää ehtymättömästi keskusteltavaa, väiteltävääkin.

Moniko muistaa talvisota-boomin 1980-1990-lukujen taitteessa? Taustalla oli silloin osaltaan Gorbatsovin Neuvostoliiton avoin politiikka ja se, että sodan alkamisesta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Suomessa saattoi melkein puhua juhlavuodesta. Suurta huomiota sai myös Moskovassa lokakuussa 1989 järjestetty 12. suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposiumi, jota moni täkäläinen piti tilaisuutena, jossa Neuvostoliitto viimein myönsi syyllisyytensä sodan alkamiseen. Symposiumin esitelmät julkaistiin Timo Vihavaisen toimittamina HArk-sarjassa vuonna 1991 (Talvisota, Venäjä ja Suomi, HArk 95). Lieneekö julkaisuajankohta ollut aivan sattumaa? Esitelmässään "Stalinin 'rauhaarakastava' politiikka vuonna 1939" Viktor Holodkovski (joka muuten vuonna 1978 oli julkaissut mielenkiintoisen ja suomentamisesta huolimatta täällä ilmeisen vähälle huomiolle jääneen teoksen "Suomen työväen vallankumous 1918") totesi sen, mitä suomalaiset kauan olivat odottaneet: "Koska johtaja oli päättänyt, että Suomea vastaan oli taisteltava, tarvittiin tekosyy, provokaatio. 26.11. neuvostohallitus syytti Suomea neuvostojoukkojen tulittamisesta. Suomalaisten viranomaisten suorittama tutkimus osoitti, että tykistöammunta oli suoritettu Neuvostoliiton puolelta. Suomi ehdotti asian yhteistä tutkimista. Neuvostoliitto ei hyväksynyt ehdotusta, irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen (vaikka tämä oli ristiriidassa itse sopimuksen kanssa, joka oli voimassa vuoden 1945 loppuun saakka ja voitiin irtisanoa vasta sen jälkeen), katkaisi kaikki suhteet ja 30.11.aloitti sodan ilman sodanjulistusta esittäen sen vastaiskuna villiintyneen suomalaisen sotilasaineksen provokaatiolle."

Muistelen, että Moskovan symposiumia uutisoitiin aikanaan suurena käänteenä naapurisuhteiden historian ja reaalipolitiikankin kannalta. Holodkovskin puhenvuoron sisältö muistettiin hyvin, mutta toisaalta mukaan mahtui paljon vanhakantaisempiakin näkemyksiä. V. N. Barysnikov toisti neuvostoprotokollaa Leningradin turvallisuudesta ja sotatoimien aloittamisen "preventiivisestä" luonteesta.

Talvisota-boomiin liittyi Suomessa paljon muita, näkyvämpiä ilmiöitä. Kun sodan päättymisestä oli kulunut 50 vuota, julkaistiin näyttävä ensipäiväkuori, juhlistamaan Suomen ensimmäisiä aiheeltaan toisen maailmansodan historiaan liittyviä postimerkkejä.

Oma tarinansa oli suuren suosion saanut Talvisota-elokuva. Tuon elokuvan ansiosta olen joskus saanut tilaisuuden vitsailla, että kävin varusmiespalvelukseni niinsanotun "loppusodan" vuonna 1940 Äyräpäässä, tosin väärällä puolella. Huhtikuussa 1989 monesta varuskunnasta tuli massoittain varusmiehiä esittämään elokuvan loppukohtauksen - joka muuten kuvattiin Haapamäellä - neuvostojoukkojen vyöryä. Toukokuun alussa kotiutuvien aikatauluun ei mahtunut enää varsinaista sotaharjoitusta, joten "loppusodaksi" se jäi. Tosin sielläkin sai juosta ja kahlata hangessa vieläpä melko epäkäytännöllisissä varusteissa. Saimme ruskeat manttelit, puimakoneen remmistä tehdyt suuvalta-armeijan vyöt, karvaräyhät tai piippalakit punatähtineen ja kiväärit mallia 1891. Ollapa silloin ollut jokapojan digitaalikameroita, kun tuolla tavalla pukeutunutta joukkoa parveili satalukuisesti. Huvikseen keksimme itsellemme venäläiset kutsumanimet, mutta melko vähän mielikuvitusta rasittaen. Noin puolet olivat Igoreita ja toinen puoli Sergeitä. Minä olin silloinkin erilainen nuori ja ryhdyin Gennadiksi (nimi tuli mieleeni jostakin silloin jääkiekkoon liittyneestä henkilöstä, mutta en muista enää kenestä). Hauskinta pitivät ne harvat, jotka olivat koulussa lukeneet venäjää. Perääntymiskohtausta filmatessa tekijät pyysivät satunnaisesti valitsemiaan "neuvostoliittolaisia" näyttämään, miten nämä osasivat kaatua. Minäkin satuin kohdalle, ja muissa yhteyksissä opittu tapa lennähtää vartalo suorana eteenpäin sai hyväksynnän vieläpä kiitoksella (sen verran kansanvalistusta, että tuolla tavalla nurin mennessä, vaikkapa vauhdikkaasti kompastuttaessa, vartalo on pidettävä jäykkänä ja vastaan ei tule ottaa kämmenillä niinkuin vaisto voisi sanoa, vaan ranteiden säästämiseksi kyynärvarret suorana, jolloin painoa ei tule nivelten varaan ja vastaanottava pinta-ala on suurempi) Mutta eipä siitä silti auennut uraa chucknorrisien stuntmieheksi.

Takaisin tähän päivään ja vähemmän vakaviin asioihin. Olen hermostuttanut puolisoni hekottelemalla edelleen "järkyttävälle kavahöylälle" ja muille vanhoille Kummeli-vitseille ja ennenkaikkea yrittämällä matkia roolihahmoja. Täytyy vakavoitua tai en enää pääse poikien kanssa ulos.

Pitkästä aikaa

Torstaina hörpin teetä Tampereella Attilan ruokalassa pitkästä aikaa.

Perjantaina opastin ryhmää museolla pitkästä aikaa.

Ja perjantaina, aivan sattumalta, tapasin Antin ja Henkan pitkästä aikaa. Insinööriksi ja veturinkuljettajaksi ovat päättäneet ryhtyä. Kuljettajakoulutuksesta mielenkiintoisia juttuja. Hakijoita kuulemma paljon, koska työpaikka on taattu ja ala edelleen in. Alle prosentti ensivaiheen hakijoista pääsee sisään. Tampereen kurssilla on nyt kahdeksan opiskelijaa, ja kortit ajetaan Dv12:lle, Sr1:lle ja Sr2:lle. Opin, mitä tehdään Sr2-veturille, jos se jää linjalle. Se bootataan, eli virrat pois ja uudelleen päälle. Siinä kaikki, mitä kuljettaja voi tehdä. Sr1 on kuulemma työkalu vailla vertaa.

Nuoret miehet halusivat nähdä resiinansa kymmenen vuoden takaa. Hyvässä kunnossa pidetty vimpain sai tekijöidensä hyväksynnän.

Kamera kävi, kiitos käynnistä

Viikonloppu meni elokuvatuotannon palveluksessa. Kunnianhimoinen ryhmä filmasi veturitallilla kaksi yötä. Elokuvan tekemistä on maallikon mielenkiintoista seurata. Ei mitenkään yksinkertaista hommaa.

Jonkinlainen rikosfantasia oli kyseessä, ja kohtausten puitteet industrial-henkistä kauhuromantiikkaa holvikaarten alla ilmeettömien puskinlyhtyjensä takana henkäilevine höyryvetureineen ja onnettoman uhrin päälle vyöryvine kääntölavan rautapyörineen. Tappioita kertyi onneksi vain yhden 10 ampeerin sulakkeen verran.



Sen verran on oikein ja kohtuullista mainostaa nuorta mutta jämptiotteista nokkamiestä, että kotimaisen elokuvan ystävien kannattanee painaa mieleensä nimi J. Laaksonen (ja muistaa, että luitte hänestä ensin tästä blogista ;-)

Nukkuminen jäi avustajiltakin vähiin. Heiluimme lumilapion varressa, käyttelimme koneita, siirtelimme esineitä ja vääpelöimme kahvia. Vaikka runojakin syntyi ja kuutamoa kuvattiin, ei taiteellisuus pitänyt aivan loppuun saakka. Sunnuntain vastaisen aamuyön tauoilla pidettiin itsemme hereillä nauramalla kannettavan ruudulta Kummelille. Mielenkiintoista, miten se ei aikanaan ollut minusta kovin hauska, mutta nyt upposi hyvin. Olisi muuten mielenkiintoinen, joskaan ei kovin hyvää makua osoittava, sosiaalipsykologinen koe esittää näinä aikoina uusintoina "vapaustaistelija Azizista" kertovia sketsejä.

Elokuvaväessä muuan näyttelijä oli Kaurismäki-tuotannon kanssa samoilla linjoilla kuin Panu kritiikissään jokin aika sitten. Se elokuvantekotapa kuulemma edellyttää niin vahvaa maksaa ja viinapäätä, että oli tehnyt mieli vaihtaa pienempiin mutta terveellisempiin kuvioihin.

Rubensin naiset

Illalla jälleen taidehistoriaa. Rubensin maalausta "Leukippoksen tytärten ryöstö" analysoitiin mielenkiintoisella tavalla. Maalauksen sommittelu perustuu useisiin vastakkaissuuntaisiin vektoreihin, joiden leikkauspisteistä muodostuu suunnikkaita. Siksi sommittelu on samalla lennokas ja tasapainoinen.

Rubensin nainen khihikhihi, vektorigrafiikalla khihihihi.

Jatkettaessa alankomaalaisista klassikoista eteenpäin luennoitsija toisti sen jossakin kirjassa jo aikaa sitten ihmettelemäni näkemyksen, että valon ja varjon mestari Rembrandt oli ruma mies ja rouvansa Saskia kantensa vakka. Mitenköhän esimerkiksi nämä hahmot, iloinen ritari neitoineen, erosivat aikansa kauneusihanteista? (Rembrandtille on muuten hauska kuvitella töyhtöhatun tilalle Karjala-lippis ja Saskialle reilusti meikkiä. Ehta "hyppyritukka" tyttöineen :-) Iän myötä Saskia oli arvokkaan näköinen rouva, ja mestarista itsestään huokui elämänkokemus.

Asemalle kävellessä Tullikamarin nurkilla oli paljon väkeä. Lyhytelokuvayleisöä, ajattelin, kun aikanaan Tullikamari taisi olla niidenkin festivaalien keskus. Pohdin hetken, pitäisikö yrittää bongata Sedis tai joku muu julkkis joukosta, mutta turhaahan se olisi ollut. Kemujen pääpaikka näyttää olevan Finlaysonilla.

Sediksestä ja yleensä poliittisen historian tutkijoista tuli mieleen, että Markku Jokisipilällä on myös blogi. Jokisipilähän toi pari vuotta sitten uutta vauhtia Suomen toisen maailmansodan historiaa koskevaan keskusteluun riisumalla presidentti Rytiltä Ribbentrop-sopimuksen marttyyrinkruunun esittäen, miten Neuvostoliiton pysäyttäneen torjuntavoiton taannut Saksan aseapu olisi saatu joka tapauksessa.

Akateemista luettavaa

Eilen selailemassani tamperelaisten opiskelijoiden Aviisi-lehdessä kerrottiin yliopiston ylioppilaskunnan ja kauppatieteen opiskelijoiden ainejärjestön näkemyseroista ja kiistoista, joilla sanottiin olevan pitkät perinteet. Molemmilla tahoilla perimmäiset syyt näkemyseroihin lienevät pelkkää ideologiaa.

Käytännöstä sen verran, että kauppatieteilijät ovat vastustaneet ylioppilaskunnan harjoittamaa yleistä politikointia muiden kuin opiskeluun suoranaisesti liittyvien asioiden osalta. Ydintehtäviä ajatellen kritiikki käy hyvin järkeen, mutta on muistettava toinenkin puoli: ylioppilaskunta oli ja on nuorille vaikuttajille ja vaikutushaluisille foorumi kerätä kannuksia. Siksi sen piirissä toimivien on edullista olla keskittymättä kapeakatseisesti pelkkiin opiskeluasioihin. Minusta sekin rooli olisi syytä tunnustaa ja hyväksyä, onhan foorumi kaikille avoin.

Mutta se, mikä oli melkoinen yllätys, tai sanotaanko järkytys, oli lukea, että opintorahaa ei ole korotettu sitten vuoden 1992. Työskentely opiskelun ohessa on varmasti enemmän kuin järkevää paitsi välittömien taloudellisten vaikutustensa vuoksi myös - ja ennen kaikkea - työkokemuksen ja suhdeverkoston hankkimisen vuoksi. Mutta sitä tosiasiaa se ei muuta, että lähes puolitoista vuosikymmentä sitten riittävän, itse asiassa oikeinkin hyvän, tuen tarjonnut opintoraha ei ole nykypäivän kustannusten tasolla.

Aviisin sarjakuvan soisi herättävän ajatuksia toisissa blogistikoissa ;-)

Eri miehet lukevat ja eri miehet kirjoittavat. Hiljattain oli tarkastettu väitöskirja mielenkiintoisesta historia-aiheesta. Onnittelin tuoretta tohtoria tylsän tyylittömästi sähköpostin välityksellä.

Päivän romanttinen osuus

Eilinen taidehistorian luento kului paljolti raunioromantiikan ja Piranesin (1720-78) merkeissä. Temaattinen käsittelytapa ei selvästikään miellyttänyt kaikkia luennon kuulijoita. Luulen kuitenkin, että kokonaisvaltaiset teemat, kuten leikkauskohdat poliittisen ja ennen kaikkea talous- ja sosiaalihistorian kanssa, ovat taidehistoriassa paljon tärkeämpiä kuin aineen sisältä päin avautuvat välttämättä ohuiksi jäävät tyylikausi- tai muut jäsentelyt.

Mitä tulee arkkitehti Piranesin piirtämiin kuviin Rooman raunioista 1700-luvun asussaan, jäi minusta kaikkein tärkein teema kokonaan pois. Uskallan väittää, että sitä mitä Piranesi pyrki valistusihanteen ja todellisuuden mukaisesti kuvaamaan, on vaikea ymmärtää ilman näkemystä siitä, mikä oli ollut muinaisen imperiumin pääkaupungin tilanne edeltävinä vuosisatoina. Asian on minusta kirjoittanut osuvasti tamperelainen historiallisen arkeologian ekspertti Aino Katermaa (HArk 90/1987): "Keskiajan kaupunkilaitoksen yleisenä yleisenä piirteenä Euroopassa on kaupunkien kasvu. Sitä on voitu melko yksityiskohtaisesti seurata ja tutkia kaupunginmuurien rakentamista seuraten. Kaupungit oli tiiviisti rajattu muureilla, ja kun kaupungin ulkopuolelle väestöpaineen vuoksi kehittyi "esikaupunkialueita, borghi, suburbii, ne ajan mittaan liitettiin emäkaupunkiin rakentamalla uusi muuri, joka yhdisti asutuksen. Ylimääräistä, rakentamatonta, maata ei tällainen uusi muuri juurikaan liittänyt kaupunkiin, vaan vain jo asuttua maata. Rooma teki selvän poikkeuksen. Sen asukasluku ei pysynyt samana, eikä kasvanut, vaan väheni katastrofaalisesti aina 1300-luvulle saakka."

Rooma edusti historiallaan hyvin konkreettisesti melkein kaikkea sitä, mistä hiukan myöhemmin tuli romantiikan ajan kantavia ihanteita.

Tai ehkä tämä kuuluu nykyään koulusivistykseen ja siksi se jätettiin kertomatta. En tiedä.

Nykysuomalaisia romantikkoja piranesilaisessa hengessä puhtaimmillaan olemme me, jotka olemme kiinnostuneita muutaman vuosikymmenen takaisista vetureista tai muista rautateiden taakse jääneen kultakauden artefakteista.

Vanhat hyvät ajat

Iltapuhteena pääsin auttamaan puolisoani kankaan vetämisessä kangaspuiden tukille. Vaikka puhutaankin kankaan vetämisestä, kyseessä on tässä vaiheessa tietenkin vasta loimi, johon varsinainen kangas kudotaan.

Kangaspuut ovat varsin mielenkiintoinen laite. Viimeistään niisien eli sidoksen perustana olevien loimilankojen ohjurien toimintaperiaatteen pohdiskelu johtaa ajatukseen, että siihen aikaan, kun kankaan kutominen käsin oli arkipäivää, ihmisten soveltava abstrakti ajattelukyky oli keskimäärin korkeammalla tasolla kuin nyt. Tänään on toki tietoa tarjolla enemmän kuin ennen ja siksi ihmiset kuvittelevat olevansa viisaampia kuin esiäitinsä ja -isänsä. Mutta nykypäivän viisaus on paljolti päähänpänttäämistä ja parhaimmillaankin päähänpäntätyn hallintaa. Aikana ennen kirjastoja ja Internetiä piti pärjätä ajattelukyvyllä.

Ennen tehtiin myös parempia sähkölaitteiden keinukatkaisimia kuin nykyään. Monikaan nykyinen malli ei purkaudu ehjänä, kun se pitäisi puhdistaa - vaikkapa muurahaisista. Jostain syystä pieni muurahaislauma oli kellarissa kiivennyt johtoa pitkin jalkalampun katkaisijaan ja kuollut sinne aiheuttaen oikosulun. Ennenvanhaan olisi tähänkin osattu varautua ja tehty katkaisija ruuveilla avattavaksi. Nyt pitäisi etsiä jostain sellainen.

Kurkku kipeänä aamuun ankeaan

Nyt on kotiuduttu. Päättyvä viikko vietettiin terveydelle otollisissa olosuhteissa, mutta flunssa tuli. Uuden ilmastoidun rakennuksen kuiva, ja termostaatin löytymiseen saakka myös liian lämmin, huoneilma kipeytti kurkun ja vaikeutti nukkumista terveelliseen tyyppitaloilmastoon tottuneelle. Ei ihme, että erilaisia hengitysongelmia sanotaan olevan nykyään paljon, vaikka tupakointia on hillitty.

Tänään on tullut ulkoiltua vain kevyiden pakkaslumitöiden ja lyhyen hiihtolenkin verran.

Vilma on Marjatta-mummun hoivissa vietetyn täyshoitoviikon jälkeen vähitellen taas kotiutunut. Sen verran kulttuurishokki taisi ympäristönvaihdos kissalle olla, että kevättalvinen päiväkään ei houkuttele sitä ulos. Hyvä niin, jos lintuinfluenssan uhka pakottaa lähiaikoina pitämään kissaystävät sisätiloissa.

Wannabe-LC-leijonaveljet

Helsingin Sanomain maaliskuun kuukausiliite kertoi jo kuudennellekymmenelleen ehtineestä muusikko Petri Tiilestä ja paljon nuoremmistakin Intiassa asustelevista suomalaisista. Nuoret nimittävät itseään "travellereiksi". Miksi tuota ei voisi kääntää "kulkuriksi"? Samanlaisesta riippumattomuuden ihanteesta kuin viime vuosisadan kulkuriromantiikassa tässäkin kai pohjimmiltaan on kyse.

Kulkuriuteen epäilemättä tunnustettiin liittyvän myös huomattavia kääntöpuolia. Mitenköhän on travelleriuden kanssa? Lehtiartikkelia sieltä täältä siteeraten "Vaikka aikaa on sikana, niin kaikki jää." "Goalla eletään relasti, ei kuluteta paljon rahaa, joogataan, chillataan, syödään kevyesti ja vegeä. Jätetään taakse se maailma, josta tultiin." "Goalla ei puhuta viikoista vaan kuukausista, tai mieluiten vuosista." Jos tulevaisuudessa "relasti" ja "cillaillen" vietetyt, ei kuukaudet vaan vuodet, voimakkaasti yleistyvät, voisiko pätkätyöläisyyttä, yhteiskunnallista vakiintumattomuutta ja muuta keskiluokasta syrjään jäämistä kutsua joissakin tapauksissa jopa omaksi valinnaksi?

Viime vuosisadan kulkurius oli keskiluokan vastainen elämäntapa. Reilu neljännesvuosisata sitten Pelle Miljoona punkkareineen lienee edustanut viimeisiä, jotka kehittivät keskiluokkaisuudesta irtisanoutumisen näyttäväksi massaliikkeeksi ja aidoksi ideologiaksi. Kuukausiliitteen artikkeli jättää lukijalle tuntuman, että nuoret travellerit eivät olisi kovin halukkaita sanoutumaan irti optiosta kuulua keskiluokkaan, kuten arvatenkin monen vanhemmat kuuluvat.

Viimeksi sanottuun liittyy suuri nykyisten nuorten ja nuorten aikuisten tragedia. Elämme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yhteiskunnallista vaihetta, jossa jälkipolven sosioekonominen asema ei enää kovin todennäköisesti kohoa korkeammalle kuin heidän vanhempiensa huolimatta siitä, että jälkipolven koulutustaso luultavasti on edelleen vanhempiaan korkeampi. On totuttu keskiluokkaiseen elämäntapaan jopa siinä määrin, että pidetään siihen integroitumista itsestäänselvyytenä omista valinnoista riippumatta. Karussa todellisuudessa korkeakaan koulutus ei läheskään automaattisesti avaa tietä siihen keskiluokkaan, jota moni haikailee itsensä toteuttamisen turvaksi.

Jollain tavoin surullinen oli eilen ilmestyneen Vihreä lanka -lehden kolumni, jossa kirjoittaja monisanaisesti kertoi käyvänsä proletaarina luokkasotaa kaupassa valitsemalla ostoskärryynsä edullisia tuotteita. Se oli lähinnä nokkelaa sanoilla ja ideologioilla kikkailua, varmaankin hauskaksi tarkoitettua. Mielenkiintoisinta oli se, että kirjoittaja jätti itselleen portin auki turvalliseen keskiluokkaisuuteen kirjoittamalla elävänsä kahden palkansaajan taloudessa. Aivan kuin se olisi jokin keskiluokkaisuudelle riittävä edellytys. Ylipäätään moni niistä edellytyksistä, jotka 1970-luvulla saattoivat olla riittäviä keskiluokkaan kuulumiseksi, on nykyään korkeintaan välttämätön edellytys.

Kuviteltu keskiluokkaan integroituminen lienee nykyisen suomalaisen 30+ ja nuoremmankin sukupolven suurin kollektiivinen itsepetos. Erilaista proletariaattia on paljon enemmän kuin 1980-luvun lopun ohuen nousukiidon ja pian sen jälkeen tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen omakohtaisesti muistava sukupolvi haluaisi tunnustaa. Yhteiskunnan konsensukselle, ylhäältä johdetulle sellaiselle, nykytila on luonnollisesti hyvä.

Kun mielipide- ja vastaavissa kyselyissä joskus tiedustellaan sosioekonomista viiteryhmää, minulla on tapana rastittaa omalla kohdallani ruutu "työväestö". Se tuntuu rehellisimmältä.

Valkoinen kurki ja Leroy Johnson

Urheiluopistolla kun viime päivät on vietetty, on päiväohjelma ollut hengen mukainen. Ei tietenkään urheilijan intensiteetillä eikä tavoitteellisesti, vaan omaksi iloksi. Yleensä hiihtolenkki aamupäivällä ja toinen iltapäivällä, jotain muuta liikettä siinä välissä ja jotain kevyempää illalla. Tänään laiskotti, ja vaihdettiin iltapäivälenkki kuntosaliin. Unohdin lukemani varoituksen ja erehdyin tekemään reisilihasliikettä laitteessa, jonka nimeä en tiedä mutta jonka käyttöä ei polvivaivaisille suositella. Huomenna se voi kostautua.

Iltaohjelmassa oli tänään fyysistä postmodernismia chi ball -nimisen harjoitteen merkeissä. Kyseessä on suunnilleen jokaisesta muodinmukaisesta uudesta, vanhasta tai "vanhasta" terveysliikuntamuodosta lainaava voimistelu. Minusta on oikein hyvä, että markkinoille - tässäkin tapauksessa lienee asiallista puhua markkinoista - tulee uutuuksia, jotka houkuttelevat ihmisiä tekemään jotakin ruumiillaan.

Pedagogiselta kannalta katsottuna en voinut olla vertaamatta runsaan oppitunnin pituista chi ball -treeniä siihen, kun toista vuosikymmentä sitten minulla oli vuoden verran tilaisuus opetella taijia, mitä ilmeisimmin yhtä chi ballin esikuvaa (opettajana oli tamperelainen ammattifilosofi Klemola, joka lienee aikanaan ollut suomalaisessa taijiquan-harrastuksessa samanlainen nokkahahmo kuin Uusipaavalniemi on tänään curlingissa). Vuosi ei tietenkään ole aika eikä mikään asiayhteyden huomioiden, mutta yksi ilta on vielä vähemmän. Tämän illan tunnilla käytiin läpi liikesarja, jonka pituiseen taijissa tai sen alkulämmittelyssä nimeltä qigong, käytettiin ainakin kuukauden tai parin harjoituskerrat. Lieneekö siis oppiminen ollut kovinkaan syvällistä, vaikka pallokin oli apuna liikkeiden hahmottamisessa.

Edellä esittämäni mielipide kertoo ensisijaisesti tietenkin siitä, että olen hidas oppimaan fyysistä koordinaatiokykyä vaativia asioita. Niin ohjaaja kuin moni osallistujistakin olivat erilaisten rytmisten liikuntamuotojen osaajia ja heille omaksuminen varmaankin helppoa. Puolisoni totesi, että monet liikkeet olivat samoja kuin monissa aerobic-ohjelmista. Se luultavasti tekee lajista naisille helpommin omaksuttavan kuin miehille.

On myönnettävä, että harjoitus oli aika hauska. Itse asiassa enemmän kuin taiji-tunnit, chi ball -treenin katsominen peilin kautta toi mieleen muinaisen Fame-televisiosarjan. Treenin - siinä tuli muuten lämmin - jälkeen mietin, mitä vieressäni ballerinan sulavuudella liikehtinyt mahtaa sanoa, kun ei ollut voinut välttyä näkemästä koikkelehtimistani peilin kautta. Olin kuulemma ylittänyt itseni :-)

40 arkipäivää pääsiäiseen

Iltapäivällä hiihdettiin pitkästä aikaa vapaalla tyylillä. Ladut suosivat enemmän perinteistä. Illaksi ajeltiin kirkolle.

Kirkkovuoden paastonajan aloittavana tuhkakeskiviikkona on monissa seurakunnissa alettu viettää iltajumalanpalvelusta. Täällä oli peräti messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.

Voidaan aina kysyä, miten tarpeellinen tällainen päivä laskiaisen ohella on. Mutta isompi kysymys mielestäni on tuhkakeskiviikon mukanaan tuoma uusi riitti yhä sankkenevaan riittien joukkoon: ristin piirtäminen tuhkaöljyseoksella kirkkokansan otsaan. Tarvitaanko evankelisluterilaisessa kristillisyydessä tällaisia ulkonaisia palvontamenoja? Ja jos tarvitaan, niin mitä puutetta täyttämään ne ovat tarpeen?

Kirkolle tuli lähdettyä suoraan ruokapöydästä, sen antimien turhankin tunnollisen nauttimisen jälkeen, joten ajatus paastosta ei kuulostanut kaukaa haetulta. Kristillisen paaston pohjimmainen tavoite on vapautuminen. Vaikka ei sitten muusta kuin perinteen vuoksi liharuoista ja oman itsen vuoksi turhista nautintoaineista, kuten kahvista, kaljasta ja karkista.