Mediamuseossa

Asfaltin kuivuttua aamuöisen sateen jäljiltä lähdimme luistelulenkille. Valkeakosken radalla noin km:lla 152 tuli Dv12:n vetämänä 90 akselia tavaraa Toijalan suuntaan. Metsäkansan kuormauspaikalta haettua raakapuuta ja tehtailta vaunukuormatavaraa umpivaunuissa. Juna järvimaisemassa on kaunis näky.

Päivän vietimme Tampereella. Vein tenttikuoren kesäyliopiston toimistoon. Olisin kysynyt paria asiaa tenttimaksuista, mutta en raaskinut häiritä pakollista enempää kahta nuorukaista ja yhtä neitoa nuorille ihmisille nykyään mitä pyhimmän toimituksen kimpusta. Heillä oli kaksi PC-työasemaa palasina ja ilmeisestikin tarkoitus herättää ne henkiin uhraamalla lisäkortteja ja lukemalla loitsuja siltausten asetuksista.

Jokunen aika sitten Finlaysonin tehdasalueelle avattu Mediamuseo Rupriikki on viestinnän ja/tai tekniikan historiasta kiinnostuneelle oiva käyntikohde. Museon perusnäyttely on jaettu osastoihin karkeasti seuraavalla tavalla: (1) viestintätavat ennen kirjapainotaitoa, (2) kirjapainotekniikka ja lehdistö, (3) puhelintekniikka, (4) radiotekniikka ja (5) televisiotekniikka. Datasiirtotekniikalle ja siihen perustuvalle viestinnälle ei ollut varsinaista omaa osastoa, mutta pieni esittely siitäkin oli koottu tuleville vaihtuville näyttelyille varattuun tilaan.

Perusnäyttelyssä käytettiin hyväksi paljon tietotekniikkaa ja erilaisia audiovisuaalisia ratkaisuja. Tämä elävöittää aina museota ja sopii mitä mainioimmin mediamuseon kaltaiseen museoon. Tietokoneelta oli mukava valikoida kuunneltavaksi vaikka Yleisradion urheilulähetyksen Marja-Liisa Kirvesniemen voittohiihto Sarajevosta. Berit Aunlin nimi olikin jo painunut aktiivisesta muistista taemmas.

Erityisen ilahduttavaa perusnäyttelyssä oli se, että niin mediamuseo kuin kyseessä olikin, ei näyttely perustunut vain sanalliseen, kuvalliseen tai äänelliseen viestintään. Oikeita, konkreettisia esineitä ei oltu unohdettu. Näytteille entisöidyt puhelinkeskukset , radiovastaanottimet ja monet muut isot ja pienet esineet eri vuosikymmeniltä toteuttivat museolaitoksen mielestäni tärkeintä tehtävää, konkreettisen historian siirtämistä yhä uusille sukupolville.

Mikäli tietotekniikkaan pohjautuvia näyttelyratkaisuja ei jatkuvasti päivitetä, ne integroituvat nykyisen kehityksen vauhdissa suhteellisen nopeasti osaksi konkreettisten mediaesineiden historiaa. Itse asiassa näin toivoisinkin käyvän ainakin joiltakin osin. Museotoiminnan toteutuksen siirtäminen metatasolle on minusta ajatuksena mielenkiintoinen, ja onnistuu varmasti paremmin juuri mediamuseossa kuin vaikkapa rautatiemuseossa.

Eräässä museoidussa lehtileikkeessä vuonna 1957 Tampereelta uutisoitu lasten kilpailu herätti huomiota sisällöltään. Aihepiiri kuulunee ainakin weblogien mieliaiheisiin. Tyttöjen lajina kisassa oli nukenvaunujen työntö ja poikien lajina potkulaudalla ajo. Miksi enää ei ole tällaisia reilusti normaaleita sukupuolirooleja vahvistavia kasvatusmenetelmiä? Potkulaudalla ajon mielekkyys on varsin kyseenalaista verrattuna harjoitteluun lastenvaunujen työnnössä, mutta idea on minusta pohdinnan arvoinen. Joidenkin (varhais)kasvatusoppineiden kun kuulee joskus tarkoituksella pyrkivän vuosituhantiseen perinteeseen pohjautuvien roolien uusintamisen estämiseen milloin milläkin perusteilla. Itseltäänkin eksyksissä olevia ihmisiä on sitten yhä enemmän.

Se saarnoista tällä kertaa. Huomenna lähdemme pienelle reissulle, joten hyvät lukijat (jos teitä on), pari päivää voi kulua päivityksittä.

Siivouspäivä

Puolisoni aloitti yhteisen lomamme tehokkaasti: päättämällä, että pidetään kunnon siivouspäivä. Mikäs siinä. Molemmat pidämme siivouksesta. Tosin pedanttisuudessa en yleensä pärjää kullalle. Sain matot tampattua sopivasti ennen kuin ukkoskuuro tuli yllättäen päälle. Juuri ripustamani pyykit kyllä kastuivat. Tulipahan huuhdeltua loputkin pesuainejäämät pois.

Päivä meni siivoustoimissa. Iltapuhteeksi siklasin suksenpohjista suojavahat pois ja laitoin päälle luistovoiteen. Toimikoon suojavahan loppu pohjavoiteena; sitähän se oikeastaan onkin. Vekkulia puuhaa, kun lämpötila on vielä illalla yli 25 celsiusasteen. Hellekö lienee pehmittänyt aivot? :-)

Panu Höglund kyselee, kuka hänen weblogiaan lukee. Minä ainakin luen, tosin kielitaidottomana vain suomenkielisiä artikkeleita. Sivistyneen poleemisen tekstin lukeminen on aina mukavaa tai ainakin ajatuksia herättävää.

Selain kaatui

Lueskelin nimimerkki "Henrin" ylläpitämää mielenkiintoista ja suosittua Ihmissuhteet ja tasa-arvo -weblogia, kun selainohjelma yhtäkkiä sulkeutui. Olen pitänyt Mozilla-selainta melko luotettavana työkaluna Windows XP -käyttöympäristössä. Työaseman sen paremmin kuin sisäverkon reitittimenkään palomuurin lokitiedostot eivät kertoneet mitään erityistä. Henrin hyvin tehdyssä weblogissakaan ei ole käsittääkseni mitään erityisiä kilkkeitä, jotka kaataisivat ohjelmia (kommentointipalvelua en ole kokeillut). Tällaista nyt vain sattuu. Päivitin Mozillan uuteen versioon.

Mutta ystävät ja toverit, jos vain mahdollista, kirjoitelkaa enemmän junanvetureista!

Puolisollani oli viimeinen työpäivä ennen ansaittua lomaa. Nyt menossa päivänokoset.

Iltapäivällä poikkesin huvikseni veturitallilla. Ilkka poikineen oli päätynyt samaan ratkaisuun. Charlien enkelit, kaikki kolme, olivat myös paikalla. Mitään erityistä emme innostuneet puuhailemaan. Tummat pilvet alkoivat kerääntyä eteläiselle taivaalle. Mikä alkukantainen vaisto saa miehet sellaisen näkymän edessä katselemaan taivaalle ja kommunikoimaan harvakseltaan, lyhyin lausein, toisilleen?

Suljimme ovia ja työnsimme resiinan sisään. Ilkka ja Simo päättivät lähteä käymään kylällä kebabilla. Jukan kanssa tyydyimme keittämään kahvit paikan päällä. Pohdiskelimme, miten siirtää tarvitsemamme noin nelimetrinen K43-kiskonpätkä (43 tarkoittaa kiskotyypin merkinnässä painoa kg/m) ratapihan pohjoispään penkalta, suunnilleen pääradan, satamaradan ja Valkeakosken radan haarautumiskohdasta, veturitallille. Millään kiskokulkuneuvollamme sinne ei ole asiaa automaattisen kulunvalvonnan vuoksi. Tuskinpa saisimme edes lupaa moiseen. Junaohjaajat toimivat nykyään Tampereelta käsin eivätkä enää paikallisesti. Vieraita miehiä.

Kebabin ystävät saivat takaisin tultuaan nauttia kupilliset palanpainikkeeksi. Herätysliikkeen kokous (helluntailaiset) ja karjalaisten pitäjäjuhlat (Muolaa) olivat kansoittaneet kebab-pizzeriaakin. Mukavaa, että ahkerien maahanmuuttajien herkuille on kysyntää. Vieläkään ei satanut. Alkoi tehdä mieli pizzaa. Hallitus viestitti hyväksynnän aikeelle.

Herätysliikkeen väki ja karjalaiset olivat jo lopettaneet aterioinnin, kun poikkesin kotimatkalla kebab-pizzeriaan. Odotellessa ehdin lukaista vain Aamulehden eilisen Allakka-liitteen. Ensimmäiset pisarat putoilivat, kun sidoin pizzalaatikot narulla polkupyörän tarakalle. Ehdin kastuakin ennen kotia. Emme jaksaneet syödä paljoa.

En voi käsittää, miten jotkut epäilemättä fiksut, mukavat ihmiset (usein miehet) voivat kutsua itseään "alempitasoisiksi". Tuskinpa ihan tätä ajetaan takaa edes evankeliumeissa (mm. Matt 23:12). Pelkään, että yksittäiset kokemukset voivat muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Hyvät veljet (ja siskot), älkää turhaan pukeutuko säkkiin ja heitelkö tuhkaa päällenne.

Hikinen iltapäivä 7/2003

Tänään oli taas talkoot Veturimuseolla.Paikalla oli pitkälti sama joukko kuin usein ennenkin: Esko Lohjalta, Ilkka, Jukka, Simo ja allekirjoittanut paikkakunnalta, Jukka Helsingistä, Marko Tampereelta, Olli Loimaalta. Ja "Charlien enkelit" Irina, Jonna ja Tiina.

Yksi enkeleistä vapautettiin heti aamusta rikkaruohojen kitkemistyöstä lupaamalla tarjota kemiallis-biologinen kuolemansuudelma rikkaruohoille. Toin pullonpuolikkaan kotoa. Täällä tuon aineen käyttäminen ei tuota isompia tunnontuskia, koska veturitallin alue on pienimuotoinen ympäristökatastrofi jo 127 viime vuoden ajalta. Muuan enkeleistä valisti, että näin ei saa ajatella. Eikä muuten saakaan, kun vakavasti asioita pohditaan. Eipähän ollut ainakaan Monsanton, tuon hybriksessään soijapavun patentoimaan menneen yrityksen, valmiste.

Veturinpyörä sai pohjamaalin. Nurkista löytynyttä aktiivista Tema Primer -lyijymaalia. Nykyään tuo taitaisi vaatia melkoiset ostoluvat. Maali kuivui lähes silmissä. Se ei kyllä ole hyvä asia.

VR:n tasoristeyksenpurkutyömaalla käytiin harjoittamassa rautatiearkeologiaa. Erinomainen löytö oli ainakin hyväkuntoinen "Nosta terät" -aurausmerkki, joita on käytetty lumiaurojen opasteina tasoristeysten molemmin puolin. Löytyi myös useita nopeusrajoitusmerkkejä ja kauha, jolla on nostettu maata pääradan sähköistyksen aikana sähkötolppien kairaustyömailta (sen jälkeen, kun tolpan perustusten kaivaminen oli vaihdettu kairaukseksi). Muitakin ainutlaatuisia työkaluja löytyi. Vaikkapa monimetrinen tolpan pystytyshaarukka, joka olalla tallille kävellessäni taisin herättää joltistakin huomiota kanssaihmisissä.

Etelään päin rakennetun puolipyöreän veturitallin sisäpihan suojissa päivä oli kuuma. Hyvin kuuma. Hikinen iltapäivä -nimisen mainion kotimaisen soulbiisin aikanaan väsänneen artistin isä ja poika käväisivät paikalla, kuten usein muulloinkin. Isä sai ansaitut kiitokset museon edustamisesta haastepohjalta Sääksmäellä käydyissä vihdantekokisoissa. Oli saanut kunniamaininnankin siellä.

Ruokatauolla katseltiin tavan mukaan valokuvia. Simolla oli filmille taltioituna elämää Ilomantsin seudulta. Muun muassa kymmenkunta museorekisteri-ikäistä peltoautoa vierekkäin on jo melkoinen näky. Yhden kuvan takana oli poliitikko Paavo Lipposen omakätinen nimikirjoitus. Komealle itärajankävijänuorukaiselle aihetta osallistua "Olen melkein sukua julkkikselle" -kisaan radiossa?

Hikisen iltapäivän jälkeen tallin saunassa oli tungosta. En ole hyvä saunamies ja sain mieluusti antaa tilaa seuraavalle.

Kotiin lähdettäessä betonilähiön nuoripari oli asettunut nauttimaan virvokkeita penkille alla vaahterapuun. Näiden kanssa on usein hyvä hetkisen jutella. Ovatko iltaa viettämässä vai pahantekoaikeissa? Moro vai haistavittu? Kavaljeeri kyseli kääntöpöydän toiminnasta, ja avasin hänelle kopin oven. Nuorukainen pyöräytti pöydän kauniisti suoralle raiteelle. Daaminsa katsoi vähintään ihaillen. Pystynkö tällä vastaamaan eilispäiväiseen haasteeseeni?

Ikävää laskunmaksamista

Iltapäivällä kävin hankkimassa tarjottavat huomisiin talkoisiin veturitallille. Vanhan perinteen mukaan talo tarjoaa limsat/vissyt, kahvit ja saunamakkarat. Lounas jää jokaisen itse hoidettavaksi. Monenlaiset eväslaatikot ovat suosittuja mukana kannettavia, myös taukotuvan mikroaaltouuni on ahkerassa käytössä. Eväiden monipuolisuutta ja niistä nauttimisen miellyttävyyttä lisäsi huomattavasti viime kesänä hankittu jääkaappi.

Kaikille asian piirissä toimiville ei vieläkään näytä menneen perille se, että yhdistyksen laskuun ei tilata tavaraa, jos tilinkäyttövaltuuksia ei ole annettu. Tähän ovat tilintarkastajat kiinnittäneet huomiota jo pari-kolme vuotta sitten, ja päätökset hankintamenettelyistä on tehty yhdistyksen yleiskokouksissa. Jos edes yleiskokouksen päätöksiä ei pidetä velvoittavina, pitääkö jossain vaiheessa ottaa esille mahdollisuus oikeustoimista? Se on kyllä kuin ampuisi hyttystä tykillä. Kun kerran puhe omassa porukassa ei ole auttanut, parasta taitaa olla vihjata tärkeimmille tavarantoimittajille - tuttuja onneksi - että tilauksia tekevillä ei välttämättä ole valtuuksia touhuihinsa. Pakko oli nytkin oli käydä maksamassa laskuja hankinnoista, joita ei oltu tehty sovittujen käytäntöjen mukaan. Pienistäkin puroista voi aikanaan kasvaa pienen voittoa tuottamattoman yhdistyksen kannalta liian iso joki. Hitto.

Ikävät mietteet kaikkosivat, kun illalla kävimme puolisoni kanssa luistelemassa. Nelijalkaisina tällä kertaa molemmat. Kulta oli ensimmäistä kertaa sauvojen kanssa ja ihastui kovasti. Hänellä on parempi tekniikka kuin minulla. Rannesuojia yritimme nyt käyttää, mutta ne oli riisuttava ennen puolta matkaa. Kämmenen lihaksia joutui jännittämään liikaa, että sai sauvasta kunnon otteen. Rannesuojat ripustettiin vyölaukun hihnaan, kun muutakaan paikkaa niille ei ollut. Sopivasti päin pujotettuna ne näyttivät lyhytpiippuisen pistoolin kotelolta. En voinut olla mielessäni havaitsematta yhtäläisyyksiä kullan ja erään takavuosien tietokonepelin sankarittaren välillä. Tästä kun möläytin ääneen, sain sauvasta. Se oli minulle ihan oikein ;-) Palattuamme luistelutukikohtaamme, koulun pihaan (täällä päin kevyenliikenteen väylien päällysteen kunto ei suosi rullaluistelua kuin joillakin osuuksilla), en voinut vastustaa kiusausta kokeilla kärrynpyörää nurmikolla. Taisi olla aika hassun näköinen kärrynpyörä. Tekijänsä näköinen :-)

Haastekampanja maailman parantamiseksi

Aamun tyyneydessä tuli sitten annettua myrkkyä - anteeksi kasvinsuojeluainetta (onpa osuba nimitys!) - pihatien rikkakasveille. Aineen vaikutusmenetelmä on niin sanotusti biologinen. En tunne vaikutusprosessia kovin tarkkaan, mutta pääpiirteissään idea menee niin, että aine vaikuttaa kasvin aminohappojen toimintaan siten, että kasvi kasvaa itsensä hengiltä. Aine vaikuttaa kasvin vihreiden osien kautta. Joku biologiaa tunteva voisi varmasti korjata luulojani. Valmistajan mukaan myrkyllä ei pitäisi - huom. konditionaali - olla haitallisia vaikutuksia, jos sitä joutuu maaperään. Kuusi tuntia käsittelystä alkaa pian olla täynnä, joten tiellä pitäisi jo saada tepastella vaikka paljain jaloin. Se maailman huonontamisesta tällä erää.

Aktiivisesti mielenkiintoisia artikkeleita verkkopäiväkirjaansa tuottava Minna Hapuli tarkastelee yhteiskunnan kierrosta tavalla tai toisella pudonneita eräänlaisina vastavirtaa edustavina sankarihahmoina. Olen hieman eri mieltä. Minusta ei ole mitään sankarillista siinä, että jättäytyy vapaaehtoisesti normaaliksi katsottavien yhteiskunnan rakentavien käytäntöjen ulkopuolelle. Onnettomuuksille ja muille odottamattomille tapahtumille ei voi mitään. Joskus muutenkin on hidastettava vauhtia tai vaihdettava lajia. Mutta tavoiteltavaa - ja uskallan sanoa pitkällä tähtäimellä ihmisen oman onnellisuuden kannalta lähes välttämätöntä - on palata yhteiskunnan normaalin toiminnan elämänkentille jossakin muodossa.

Totta on, että mitään sankarillista ei ole siinäkään, että suorittaa "normaalin" ihmiselämän. Meikäläinen yhteiskunta perustuu siihen, että mahdollisimman moni "suorittaa" normaaliin elämänmenoon kuuluvana tietyt asiat, kuten koulutuksen, työnteon, sosiaalisen elämän eri muodot jne. tekemättä siitä sen suurempaa sankaritarinaa. Siinä ei ole mitään outoa, kun muistetaan, että muut ihmiset eivät ole ensisijaisesti juuri minua varten, vaan paremminkin minä olen muita ihmisiä (= yhteiskuntaa) varten. Niin leninistiseltä kuin ajatus yhteiskunnallisella tasolla kuulostaakin, se on vain toisinto siitä tosiseikasta, että maailma ei pyöri minun napani ympärillä ja minulla on velvollisuuksia muita kohtaan.

Mikä ihme sitä elämää sitten on, jos ei normaali arkinen aherrus? Lieneekö yhteiskunnan pudokkaiden ihailussa taustalla se päätään yhä useammin elämän eri alueilla esiin nostava seikka, että ihmiset eivät enää siedä arkea? Arjen rutiinit nähdään yli-inhimillisiä ponnistuksia vaativina voimainkoitoksina, ja "oikea" elämä on jotain tämän ihmiselle luontaisen toimeliaisuuden ulkopuolista.

En usko, että monikaan yhteiskunnan kelkasta pudonnut kaipaa kehuja siitä, miten hän on tehnyt rohkean valinnan. Hän kaipaa keinoja päästä takaisin normaaliin elämään ja ennen kaikkea tuntemaan itsensä taas osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Tietenkin on helppoa julistaa, miten hienoja ihmisiä ovat pitkäaikaistyöttömät, vähävaraiset, invalidisoituneet, mielenterveyspotilaat, onnettomat aikamiespojat/vanhatpiiat tai ketkä tahansa tavalla tai toisella syrjäytyneet. Paljon työläämpää on toimia konkreettisesti näiden hyväksi. Taloudellisesta avusta toki hyvinvointiyhteiskunta kantaa suuren vastuun ja hyvä niin.

Haastekampanja weblogisteille:
Alkavan viikonlopun aikana pyrkikäämme itse kukin tekemään jokin konkreettinen teko jonkun tavalla tai toisella syrjäytyneen tai syrjäytymisvaarassa olevan lähimmäisemme hyväksi. Olkoon tämä ihminen lähipiirissämme tai vaikka joku vieras. Vaikka eläisimmekin miten hyvää ja suojattua elämää tahansa, varmasti tiedämme jonkun tällaisen. Pyritään tekemään jotakin, joka saisi tämän henkilön tuntemaan itsensä hieman aikaisempaa enemmän tasaveroiseksi osaksi normaalia yhteiskuntaa. Mitään isoa en tarkoita. Joku voi tervehtiä puiston puliukkoa kohteliaasti kuin kollegaansa. Joku voi keskustella hetkisen maailman tapahtumista naapurin yksinäisen invalidin kanssa. Mitä kukakin nyt keksii osoittaakseen toiselle, että tämä on ihminen ihmisten joukossa.

Jospa kaikki tämän lukeneet ja haasteeseen osallistuvat sitten vielä kirjallisen inspiraationsa mukaan kertoisivat kyseisen tapauksen omassa weblogissaan. Ja eikun parantamaan maailmaa! :-)

Opiskelumaksuista

Tiheästä otsikoinnista voinee arvata, että weblogeja tässä luetaan huonomman tekemisen puutteessa. Nimimerkki "Isosisko" kirjoittaa lukio-opiskelun kalleudesta. Sitä mukaa kuin nuorten ammatilliset tutkinnot muuttuvat näyttöpohjaisiksi, tulee ammattikoululaisten maksettavaksi tavalla tai toisella myös opetusministeriön määräämä tutkintomaksu, joka tänä vuonna on 50,50 ecua. Tietenkin oppilaitoksen ylläpitäjä voi subventoida ko. maksua. Edullinen tämä silti on ylioppilastutkintoon verrattuna. Se, mitä opiskelutarvikkeita ammatillinen oppilaitos tarjoaa ja mitä puolestaan opiskelijan on itse kustannettava, riippuu oppilaitoksen ylläpitäjän päätöksistä. Opiskelijan kannalta ihannetilanteessa tietenkin kaikki maksetaan opiskelijalle ylläpitäjän toimesta. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkialla.

Virheen korjaus

Eilen kirjoitin pari virkettä veturien viheltimistä. Kaikissa Dv-sarjalaisissa ei tietenkään ole old school sound -Supertyfonia. (huhhuh, kun tuli taas oikein asiayhteyteen sopiva ilmaisu!). Rataverkkomme yleisimmän dieselveturin, Dv12:n, vihellin ei äänensä puolesta tuo mieleen höyryveturiaikoja, kuten hieman vanhempien ja pienempien sisartensa Dv15:n ja Dv16:n viheltimet. Koskahan oppisin ajattelemaan vetureita niiden nykyisillä (oikeilla) sarjamerkeillä, jotta tämän päivän Dv:t eivät näyttäytyisi oletusarvoisesti historian Vv:inä.

Tarpeeton iltapäivä?

Tämä on taas näitä päiviä, kun mitään merkityksellistä ei saa aikaiseksi. Ei niin, ettei tarjolla olisi järkevää toimintaa. Voisin kirjoittaa hyvinkin johonkin muuhun tiedostoon kuin verkkopäiväkirjaan. Voisin poiketa kirjastossa ja ryhtyä lukemaan vaikkapa julkisen sektorin henkilöstöhallintoa koskevia säädöksiä. Tuulen muodossa luonto estää puuttumiseni sen tasapainoon kemiallis-biologisella hyökkäyksellä. Syy olla tekemättä mitään järkevää?

Valkeakoskella alkaa tänään Työväen musiikkitapahtuma, paikkakunnan vuotuinen kulttuurillinen kohokohta, josta Tamperekin näyttää haluavan osansa. Agit Prop ja Pelle Miljoona taitavat tänä vuonna olla ainoat esiintyjät, joiden nimi kiinnitti allekirjoittaneen huomiota. Molemmat ovat elävää 1970-luvun historiaa vuosikymmenen molemmista päistä ja vielä nimensä puolesta sopivassa tapahtumassa. Kuulaista työväenlauluista tai Suomi-punkin alkuhämäristä huolimatta jää tapahtuma käymättä tänäkin vuonna. Jukka Karjalainen sähkösaunoineen sai meikäläisenkin paikalle neljä vuotta sitten, mutta eivät silloin soittaneet Väinöä ;-(

Täällä näkee vain harvoin lastenvaunuja. Ja kun kerrankin näkee, miksi niitä pitää työntää ajoradalla, vaikka kevyen liikenteen väyläkin on olemassa?

Aamulla saimme muutaman kuution klapeja pihaan. Puoleen päivään mennessä ne olivat pinossa liiterissä. Sateen uhka ja kaukainen ukkosen kumu innostivat pitämään hyötyliikunnallista vauhtia yllä. Kuivaa, valmiiksi pilkottua tavaraa. Itse asiassa en ollut odottanut aivan näin pitkälle vietyä tuotteistusta, mutta enpä ole tältä toimittajalta ennen klapeja tilannutkaan. Laatu ratkaisee :-)

"Älä keitä vohlaa emänsä maidossa", sanotaan toisessa Mooseksen kirjassa. Olikohan synti kippauttaa se klapikuorma pihakoivujen alle?

Puolisoni lähti vähän myöhemmin töihin. Hän toi kylmää mustikkamehua pinoamistyömaalle. Ei olisi ollut vaikeaa vastata kysymykseen "What is love?" (Niin muistaakseni lauloi joku ulkomaan tumma pelimanni kymmenisen vuotta sitten, kun vuokraan kuului kaapeli-TV musiikkikanavineen - mistähän tuokin jäänyt mieleen).

Kotitaloon saatiin aikanaan polttopuut tehtaalta ilmaiseksi. Uittamalla tuotujen pöllien päitä. Vain kuljetus maksoi. Kun siirtolava oli viety tehtaalle, mentiin isän ja veljen kanssa illalla tekemään kuorma. Sai ottaa, miten paljon katsoi tarvitsevansa ja lavalle mahtui. Kotona pöllinpäät pilkottiin klapeiksi ja pinottiin kesän lämpöisimmäksi ajaksi ulos kuivumaan. Märkä puu halkesi helposti. Kuivettuaan pino vietiin loppukesästä katon alle. Niitä joutui sahaamaan oikeaan mittaan, mutta tehtaan raakapuun käsittelyprosessin kehityttyä puuta säästävämmäksi loppui polttopuun tekijältä sahaustarvekin. Jokakesäinen puusouvi oli lapsena ja teini-iässä mukavaa ajanvietettä. Ne, joilla oli metsää tai metsänomistajasukulaisia, tekivät puusouvinsa usein kaatamisesta ja karsimisesta saakka. Niin he vielä nytkin tekevät, mutta täkäläisiltä tehtailta ei tietääkseni enää saa pöllinpäitä. Kaikki käytetään tuotantoprosessissa tai konsernin omassa energiantuotannossa hyödyksi. Hyvä niin.

Forssalaiset peltisepät kävivät asentamassa piipunhatun paikalleen. Sanoivat vetävänsä sadetta perässään. Humppilassa oli satanut kaatamalla. Jykevän kokoisesta akkuporakoneesta loppui varaus alkuunsa. Oli kuulemma riittänyt vain kahteen piippuun. Verkkovirtakäyttöisellä Hiltillä homma hoitui loppuun pikaisesti. Miehet joutuivat jo tosissaan kilpailemaan sateen kanssa, mutta saivat työn valmiiksi juuri sopivasti ennen kastumista.

Aamun ja aamupäivän hyötyliikuntajakso tuntuu veltossa ruumiissa näin illalla. Se on hyvä. Illalla tuli lämmitettyä sauna pitkästä aikaa. Helteillä suihkuttelu on ollut riittävä nautinto.

Veturi vislasi ohi mennessään. Säikähdin. Vislan ääni ei ole näissä nykyisissä yhtä kaunis kuin vanhoissa. Ikävä kyllä tutun Supertyfonin ääni vaimentuu palaksi historiaa Dv-sarjalaisten myötä.

Uhkapeliä sateen kanssa ja maailmankuvia

Illan viettämiseen oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Sateen mahdollisuus liittyi molempiin yhtenä ratkaisuperusteena. Vaihtoehto A oli nurmikon leikkuu, jolloin olisi suotavaa, että lähiaikoina sataisi. Nurmikko on heikko sammalsotien jäljiltä, eikä lyhyen sängen palaminen ainakaan auta asiaa. Vaihtoehto B oli rikkaruohojen nitistäminen tieltä biologis-kemiallisen apuneuvon turvin (hyi minua), jolloin taas sadetta ei saisi tulla vähään aikaan. Valitsin vaihtoehdon A. Katsotaan, miten käy. Nyt ei ainakaan näytä lupaavalta. Ruoho katkesi helposti. Kasvukausi on jo taittunut, ja helteet ovat hidastaneet sitä entisestään. Edellisestä leikkuusta oli kulunut jo 12 päivää, mutta on myönnettävä tämän vähäisenkin kasvun päässeen jo hieman epäsiistiin tilaan. Seuraava väli voi olla jo kaksi täyttä viikkoa. Riippuu paljon säistä.

Ruohonleikkurin säksätys moottorin käydessä pienillä kierroksilla on minusta rauhoittava ääni. Ehkä se johtuu ruohon leikkaamiseen liittyvistä miellyttävistä muistoista ja mielikuvista. Ehkä myös siitä, että pienen, rakenteeltaan yksinkertaisen polttomoottorin toiminta on luotettavaa ja ennakoitavaa. Turvallista. Minun on helppo ymmärtää mekanistis-deterministisestä maailmankuvasta kiinnostuneita. Sellainen maailmankuva on turvallinen. Kuin pieni polttomoottori, joskin rakenteeltaan paljon monimutkaisemmin mallinnettavissa. Mutta mallinnettavissa ja selitettävissä kuitenkin, mikä on keskeistä.

Ehkä ihmisten elämä olisi nykyistä onnellisempaa tai ainakin huolettomampaa, jos maailmankuva olisi jokin suhteellisen yksinkertainen malli. Ei välttämättä mikään ankarien uskonnollisten tai ideologisten järjestelmien tarjoama valmis malli, mutta jokin edes jollakin tavalla selittävä malli. Selittämättömän - eli usein omien hallitsemattomien tunteiden - varaan on helppoa ja toisten mielestä ehkä hienoakin antautua. Mutta sitten huomataan, että eksyksissä ollaan.

Eilen kävi vierailulla taas Jehovan Todistajien uskollinen lähettipari. Sääli, että eivät kehdanneet jäädä sanalle, kun piipunhattumiehet olivat mittaustöissään. Lehtensä jättivät kuitenkin postilaatikkoon. Heillä on melko yksinkertainen ja sikäli helppo maailmankuva. Omalla tavallaan hyvin mekanistis-deterministinen sekin. Harva uskonnollinen yhteisö käyttää mieluisiaan luonnontieteiden tutkimustuloksia julkaisuissaan yhtä innokkaasti hyväkseen kuin juuri Jehovan Todistajat. Ehkä he ovat onnellisia ihmisiä. Ja onni heille suotakoon. Voimakkaasti profiloituvia uskonnollisia yhteisöjä arvostellaan monista asioista, mutta maallisenkin elämänmenon kannalta katsottuna on vaikea kiistää sitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion yhteiskunnan kannalta näiden jäsenet ovat usein mitä moitteettomimpia kansalaisia. Militantti uskonnollisuus (uskontokunnasta riippumatta) kun ei onneksi ainakaan vielä ole saanut täällä näkyvää kannatusta.

Oodi Excelille

Ei alkanutkaan kovin hyvin tämä loma. Työt kutsuivat jo tänään saneerauskohteen atk-hankintoja pohtimaan. On mielenkiintoista, miten täsmälleen sama PC-työasema voi yhdellä toimittajalla olla kappalehinnaltaan lähes 200 euroa edullisempi kuin toisella, vielä kun puhutaan muutamien kymmenien kappaleiden hankintamääristä. Kannettavissa PC:issä vastaava saman laitteen kappalehintainen ero toimittajien välillä oli jopa yli 350 euroa. Mielenkiintoista on myös, miten tarjouspyynnössä ominaisuuksiensa puolesta melko tarkkaan yksilöidyn laitetyypin ratkaisuksi yksi myisi 8000 euron hintaista tuotetta, kun taas toinen tulkitsi tarpeen alle 300 euron hintaisen laitteen kokoiseksi.

Vaikka Microsoftin tietokoneohjelmistoja toisinaan kritisoidaan muistakin syistä kuin korkeaksi koetun hinnan takia, minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia käsittää, miksi taloushallintoasioiden kanssa tekemisissä olevat ihmiset usein pitävät Excel-taulukkolaskimesta. Se on intuitiivisen helppo ja riittävän monipuolinen työkalu, kun on saatava esille kohtuullisen kokoisista datamääristä kohtuullisen yksinkertaisia tunnuslukuja. Olen joskus kuullut sellaisenkin väitteen, että Microsoftin Office-pakettien maine kunnon työvälineohjelmistoina perustuu juuri Excelin luomaan selkärankaan. Oli väite totta tai ei, en ihmettele, että niin voidaan ajatella. Omastakaan mielestäni Word ei ole kovin hyvä teksturi, ja Accessin tyyppistä kevyttä tietokantaa läheskään kaikki käyttäjät eivät tarvitse. Takavuosien sinänsä ihan kunnolliset kilpailevat taulukkolaskimet, Lotus 1-2-3, Quattro Pro tai vastaavat, eivät pystyneet selättämään Exceliä. Jos Quattro Pro olisi todella ollut kaikissa suhteissa Excelin tasoinen työkalu, ei WP-pohjainen toimisto-ohjelmistopaketti ehkä olisi kadonnut taka-alalle niin täydellisesti. Olihan sillä etunaan erinomainen tekstinkäsittelyohjelma. Eikä Microsoftia oikein voi syyttää dumppauksesta toimistopakettien hintakilpailussakaan.

Pääministeri Vanhasen tekemä esitys varusmiespalveluksen lukemisesta hyväksi tiedekorkeakoulujen pääsykokeissa jakaa weblogistien, kuten arvatenkin koko kansan, mielipiteitä. Sukupuolten välisin tasa-arvoperustein esitystä on vaikea uskottavasti vastustaa. Yhdenkään miehen ei ole enää käytännössä pakko astua varusmiespalvelukseen, vaikka ei olisikaan määrättyä uskonnollista vakaumusta. Sen sijaan naiset voivat palveluksen halutessaan suorittaa.

Kysymyksiä nousee enemmänkin siitä, onko varusmiespalveluksen suorittaminen osoitus siitä, että kyseinen henkilö olisi palvelusta suorittamatonta toveriaan soveltuvampi akateemisiin opintoihin. Mitään aselajia tai tehtävää aliarvioimatta voitaneen kysyä, onko esimerkiksi tietoliikennetekniikan alan tehtäviin tähtäävään tiedekorkeakoulutukseen yhtä paljon hyötyä kuusikuukautisesta kranaatinheittimen kantamisesta kuin viestiaselajin vaativissa tehtävissä suoritetusta palveluksesta. Tasa-arvokysymykset nousevat näin ollen puolustusvoimien aselajien ja koulutushaarojen välisiksi kysymyksiksi. Lisäksi on huomioitava se tosiseikka, että monista siviilipalvelustehtävistä voidaan katsoa olevan vähintään varusmiespalveluksen tehtäviä vastaava hyöty korkeakouluopintoja ajatellen. Binäärinen ajattelu "varusmiespalveluksesta aina lisäpisteitä" tai "varusmiespalveluksesta ei koskaan lisäpisteitä" on yksinkertainen, mutta vastaako sekään tarkoitustaan, jos tiedekorkeakouluihin halutaan etsiä parhaiten soveltuvat opiskelijat muutakin kuin pääsykoetta ja/tai ylioppilastodistusta valintaperusteena käyttämällä?

Eri ammattialoilla painottuvat erilaiset soveltuvuusvaatimukset. Yhdenmukaisuus on maailmaa kauniisti yksinkertaistava asia, mutta mitä pohjimmiltaan väärää olisi siinä, että reserviläinen X tai siviilipalveluksen suorittanut Y saisi muutaman lisäpisteen yliopiston A koulutusohjelman Ai pääsykokeissa, mutta ei kuitenkaan yliopiston B koulutusohjelman Bj pääsykokeessa, jos koulutusohjelmat ovat sisällöltään ja tavoitteiltaan erilaiset.

Pertti Husun ja Marek Miettisen julkaisemaa Asento-armeijapäiväkirjaa lukiessa voi hieman epäillä varusmiesaikana suoritettavan johtajakoulutuksen hyötyä usein johtotehtäviin valmistavan akateemisen koulutuksen kannalta. No, alokasaika on vain alokasaikaa, ja alokkaiden kokemukset sen mukaisia. Esimerkiksi joukkokoulutus- tai johtajakaudella julkisuuteenkin raportoitavat näkemykset voivat olla toisenlaisia. Ei vielä tuomita 2000-luvun varusmiesjohtajakoulutusta ja aleta puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaikka mieli tekikin ;-)

Asioilla on tapana järjestyä, odottamattomastikin

Tarjolla tänään(kin) vain pikkuhuomioita arjesta.

Vein aamulla auton Tampereelle kilometri- ja katsastushuoltoon. Lähempänä oleva viime aikoina suosimani merkkihuolto lomailee heinäkuun. Elokuun alku arvatenkin on heillä buukattu täyteen, ja katsastusaika olisi jo silloin. Auto piti saada pois huomenna, kun ilmoittelin, että isompaa kiirettä ei ole. Iltapäivällä soi puhelin, ja huoltoliikkeen työnjohtaja ilmoitti, että auto on jo huollettu ja katsastettu. Tämäpä vasta asiakaspalvelua. Täytyy vain muistaa perua se Valkeakosken katsastuskonttorin aika.

Toinenkin käytännön asia järjesti itsensä kuntoon. Olen jonkin aikaa pohtinut piipun päälle asennettavaa hattua, joka kiistämättä on hormeille hyvä suoja säitä vastaan. Hyvässä kunnossa nuo nokisutarien ja palotarkastajienkin mielestä ovat, mutta silti. Kohtuullisen akrofobisena persoonana hankkeeni on ollut vasta suunnitelman asteella. Heti, kun autohuollosta oli soitettu, soi ovikello ja kaksi lounaishämäläisittäin murtavaa miestä kaupitteli valmisteitaan: piipunhattuja asennuksineen. Profiililtaan varsin matala ja muutoinkin mielestäni hyvän näköinen ja lisäksi kohtuuhintainen tuote löysi ostajan. Hattu tehdään mittojen mukaan, ja keskiviikkona miehet käyvät sen asentamassa.

Ulkona on nyt illalla mielenkiintoinen valaistus. Keltainen heinäkuu?

Että pitikin olla huolimaton. Tällä kertaa se kostautui sunnuntai-iltapäiväisellä reissulla työmaalle. Muutama paperi piti ottaa lomalukemisiksi, mutta käyhän se näin jälkikäteenkin. Sunnuntaisin linja-autot vain kulkevat sen verran harvakseltaan, että täällä saa odotella pari tuntia ennen kotiinlähtöä. Mitäpä tuosta. Kun kerran on julkisilla kulkuneuvoilla liikkeellä, on kaunis ja kuuma kesäpäivä (ja tusina muuta enemmän tai vähemmän hyvää selitystä), niin miksi ei poikkeaisi ennen kotimatkaa vaikkapa tuolla rantaan ankkuroidulla ravintolalaivalla juomassa oluen? Hallitukselta on saatu lupakin moiseen toimintaan.

Linja-auto tänne tullessa oli lähes tyhjä. Vain kaksi matkustajaa. Eivät taida sunnuntaivuorot juuri kannattaa. Ehkä koulupäivien aamu- ja iltapäivävuorot kattavat näidenkin tappiot. Hassua, kun koulun alapiha oli lähes täynnä autoja. Veneilijöitä nimittäin. Tässä lahden rantamilla kun on keskiaikaiseen tapaan integroituna kirkko, koulu ja "meren"kulku. Kirkon seutu oli jo hiljainen, mutta seurakuntasalin ovi oli avoinna. Ehkä tuulettivat jonkin tilaisuuden jäljiltä.

Kaupunki on hiljainen. Valmistautumassa vuotuiseen kohokohtaansa.

Hyvä päivä

Upea lomanavauspäivä. Nukuimme vastoin tapojamme pitkään. Osasyy lienee eilen nautiskeltu vähäistä mainittavampi määrä viiniä. Päivän paahteisimman ajan käytimme hyödyksi paahtamalla itseämme auringossa. Kohtuudella tosin. En ole kovin hyvä ruskettumaan, ja kulta jopa palaa aika herkästi.

Iltapäivällä kävin pesettämässä auton. Kaivovedellä pesu tulisi lähes ilmaiseksi, mutta jätevesien asianmukaisesta käsittelystä olen kyllä valmis maksamaankin. Sitä kun on kotioloissa aika vaikea järjestää. Paikallinen Teboil-huoltoasema on muotoilultaan aitoa 1950-lukua. Esikuvat lienee haettu Yhdysvalloista. Jollakin tavalla rakennuksesta tulee mieleen TV-sarja Onnenpäivät. Ikävä kyllä kauniin rakennuksen 1980-luvulla tehty peruskorjaus jossain määrin hävitti vanhoja muotoja. Pesukoneeseen ei tarvinnut jonottaa.

Miksihän muuten kesätöihin myynti- ja asiakaspalvelutehtäviin tunnutaan palkkaavan vain tietyn tyyppisiä nuoria naisia? Näissä tehtävissä ulospäin suuntautunut luonne on tietysti tärkeää, mutta miksi pitäisi olla myös ulkoisesti nykypäivän pinnallisten ihanteiden mukainen? Suosisin mieluusti sellaista yritystä, joka palkkaisi myyntitiskille kesätöihin sen pulleamman ja finnikasvoisemman asiakaspalvelutyöstä kiinnostuneen tytön tai pojan.

Pakko tunnustaa olevansa ääliö. Lenkkeillessä ei saisi jättää käyttämättä sukkia. Jalat hiertyvät jo lyhyellä matkalla. Mutta ehtookellojen lempeä kaiku lämpimässä, jo hiljenneessä kesäillassa oli kaunis kokemus. En ole lainkaan hölkkääjätyyppiä, ja yleensä sykkeellä on tapana nousta liian korkealle. Nyt niin ei käynyt lämmöstä huolimatta. Kiitos hiljaisen vauhdin.

Illalla polkaisin vielä hautausmaalle kastelemaan kukat. Siellä olisi viihtynyt vaikka miten pitkään. Mutta kotonakin kasvit odottivat vettä. Ja linnut ovat nyt löytäneet uuden kylpyaltaansa. Näyttivät juovankin siitä. Vesi täytyy pitää raikkaana ja puhtaana.

Tänään alkoi sitten kesäloman toinen jakso. Yhtä pitkää kesälomaa kuin nyt minulla ei ole ollutkaan sitten kouluaikojen. Vuonna 1987 viimeksi? Luksusta :-)

Tavallaan sääli jättää nyt tämä opetuksessa ollut ryhmä. Heidän kanssaan olisi ollut hyvä jatkaa yhteistyötä. Menestystä heidän opintoihinsa. Toivottavasti saivat jotain reppuunsa tältä jaksolta.

Avoinna oleva ikkunakaan ei oikein viilennä huonetta. Ikkuna ei nyt tarkoita tätä OpenOffice Writerin ikkunaa tietokoneen ruudulla.

Renki Topias Matinpoika ja konttoristi B. Virtanen keskustelevat suurista kysymyksistä

Eilisessä kirjoituksessa tuli mainittua ihmisten kyky abstrahoida ja mallintaa asioita. Luotettavasti tuskin on mahdollista näin jälkikäteen verrata tämän kyvyn tasoa historiallisen kehityksen eri aikoina. En tarkoita nyt viime vuosikymmeniä, vaan vuosisatojen perspektiiviä. Olisi helppo kuvitella, että absoluuttisesti nykypäivän näkökulmasta mitattuna tuo kyky on keskimäärin kasvanut. Tämän päivän keskivertoihminen pystynee käsittelemään asioita abstraktimmalla tasolla kuin 1700-luvun keskivertoihminen. Syitä voidaan hakea paremmasta ravinnosta, turvallisemmasta elämästä, välittömään elämiseen vaadittavan työn määrän suhteellisesta vähenemisestä, elinkeinojen erkaantumisesta alkutuotannosta, koulutustason noususta, ajatuksellisia virikkeitä antavasta mediakulttuurista ja ties mistä.

Suhteellisesti katsoen nousu tuskin on ollut aivan yhtä merkittävä. Tiedon, erityisesti abstraktia ajattelua edellyttävän tiedon, määrän kasvu on ollut yhtä lailla huimaa. Voidaan toki sanoa, että 2000-luvun keskivertoihmisellä on parempi käsitys esimerkiksi oman aikansa tieteen saavutuksista kuin 1700-luvun keskivertoihmisellä oli omana aikanaan, mutta on huomattava, että olemassa olevista tieteen saavutuksista tietäminen tai niiden ajankohtaisen kehityksen seuraaminen ei välttämättä vaadi kuin lukutaitoa ja hieman yleissivistystä.

Joskus (lähi)tulevaisuudessa saatetaan silti tulla pisteeseen, jossa huomataan, että keskivertoihmisen teoreettisen pohdinnan valmiudet ovat suuremmat kuin mitä käytännössä tarvitaan. Asiassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Se voi johtaa vaikkapa näennäisesti tarpeettomien mutta silti mukavien weblogien kirjoitteluun: monissa niissä tuntuu olevan mitä syvällisintä pohdiskelua :-)

Perinteiseen katsantokantaan nähden ongelmia alkaa tulla siinä vaiheessa, kun huomataan, että tiedon soveltamisen käytännöllinen puoli on jäänyt unohduksiin. Tällöin arvostukset menevät uusiksi. Käytännön osaamista aletaan silloin arvostaa enemmän kuin teoreettista tietämistä ja ajattelua. Suuntaus on jo nyt näkyvissä joidenkin ammattialojen työllistämisvaikutuksia ja palkkauskehitystä tarkastellessa. Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, että osaajan työpanos arvioidaan korkeammalle kuin tietäjän työpanos, päinvastoin. Koulutusputken pituudella ei tarvitse olla mitään tekemistä ammatin käytännön arvon kanssa. Ikävä seuraus on se, että tuhannet ja taas tuhannet pitkään teoreettiseen kouluttautumiseen bona fide panostaneet voivat kokea itsensä huijatuiksi.

Ei, en saanut lupaa amisviiksien kasvattamiseen.

Pitäisi kai lähteä jo kotiin

Päivän opetustunnit takana. Muuta työtä ei taida tälle päivälle ollakaan. Yhden saneeraushankkeisiin liittyvän isomman tarjouskilpailun päättymispäivä oli tänään, ja firmat ovat aktiivisesti soitelleet ja varmistelleet tarjoustensa perille tulon. Yksi toi kuoren oikein käteen paikan päälle. Hankintapäätöksiä aletaan rustaamaan ensi viikolla.

Huominen on viimeinen opetuspäivä tämän ryhmän kanssa. Käytetään se WLAN-demoihin.

Tämän blogin nimi vaivaa minua edelleen. Mitenhän olisi esimerkiksi "Karvanoppa", "Amisviikset" tai "Pussikalja"? En ole kylläkään nimeä vaihtamassa.

Amisviikset olisi ihan kiva kasvattaa. Tosin hallitus ei kai kovinkaan ponnekkaasti tukisi moista viljelytoimintaa. Mistähän moinen nimi, muuten? Ainakin 1980-luvulla näitä tyylikkäitä huulihaituvia oli paljon lukiolaispojillakin.

Pitäisi kerätä motivaatiota hypätä pyörän selkään ja polkea kotia kohti. Lämpömittari lupailee hikistä iltapäivää. Pitikin aamun viileydessä sortua fillarin houkutuksiin. Sääksmäen kautta kai reitti vie tälläkin kertaa, kun bussilla ei kotiin sitä tietä pääse. Vähän vaihtelua työmatkan maisemiin.

Taas vähän koulutuspolitiittista puuroa

Tänään tuli töissä pidettyä opintojakson koe. Käytännön tehtävinä oli lähinnä perusasioita, kuten kaapeleiden päättämistä kytkentäpaneeliin, työasemakaapelin tekoa, mittaukset ylikuulumisten ym. varalta ja lisäksi jokunen lyhykäinen tietopuolinen kysymys. Koe näyttää menneen varsin hyvin. Itse asiassa se oli liian helppo, koska opetusryhmä on ollut valmis tekemään töitä oppimisensa eteen.

Minulle on aina jäänyt hieman epäselväksi, miksi joissakin oppiaineissa myös toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa (ammattikoulut ja vastaavat vanhan kansan kielellä) suositaan esseetehtäviä koetehtävinä. Miten käytännön työtehtävien osaamista voidaan mitata esseekirjoitusten perusteella? Esimerkiksi tietotekniikka-alalla kirjallinen ilmaisu on luonnollisesti tärkeää, jotta vältyttäisiin tämän kaltaisilta käyttöohjeilta (kyseisen yrityksen edustamat tuotteet ovat hyviä, mutta käyttöohjeet valitettavasti kaukana tuotteiden tasosta). Itsetarkoitus ei kirjallinen ilmaisutaito kuitenkaan ole.

Kirjallisten tuotosten ajoittainen yliarvostus ammattikoulumaailmassa johtunee osaksi siitä, että informaation muuttaminen selkeään kirjalliseen muotoon on kiistämättä eräs abstrahoinnin muoto. Abstraktia ajattelua luonnollisesti arvostetaan, ja luonnollinenkin kieli sinänsä on menetelmä mallintaa asioita käsitteellisesti. Kielen ja mallintamisen suhteen on todettava, että strukturalistinen kielitiede tosin ei taida olla enää kovin suosittua keskusteluanalyytikkojen vallattua markkinat jo aikaa sitten (viisaammat voivat varmasti korjata luulojani).

Ammatillinen perusosaaminen ei yleensä ole abstraktien seikkojen kanssa toimimista. Päinvastoin, sen sijaan, että tiedon abstraktioastetta pyrittäisiin perustehtävien suorittamiseksi kohottamaan, sitä tulisi pyrkiä siirtämään siirtämään käytännön toiminnan tasolle. Nykyinen ammatillinen osaaja ei kuitenkaan voi olla enää pelkkä inhimillinen vaihetyörobotti. Tiedon abstraktisuutta tulee myös kohottaa, mutta siirtämällä sitä mahdollisimman erilaisissa tilanteissa sovellettavaksi osaamiseksi, jälleen käytännön osaamiseksi. Tämä on jo eräänlaista mallintamista, ammattimiehen tai -naisen oman käyttöteorian luomista, mutta senkin osaaminen on luotettavampaa mitata käytännön tehtävissä eikä pelkkinä kirjallisina dokumentteina (pois lukien mainittu käyttöohjeiden laatiminen ja vastaava ammattiin kiinteästi sidoksissa oleva kirjallinen toiminta).

Esseetyyppisten tehtävien painotus joissakin toisen asteen ammatillisen koulutuksen osa-alueissa lienee käytännössä vain didaktisen kulttuurin siirtoa sukupolvelta toiselle ja oppilaitosmuodosta toiseen. Mistäpä ammatillisen alan opetustehtäviin kelpoinen tiedekorkeakoulututkinnon suorittanut henkilö olisi oman oppinsa ammentanut ellei juuri tutkijan otteeseen tähtäävistä kirjallisista tehtävistä. Tätä perintöä on helppo siirtää eteenpäin, ovathan ainakin nuoret tottuneet tietopuolisten ja kirjallisten asioiden suureen painoarvoon jo peruskoulussa.

Kun koulutus ei aina vastaa työelämän vaatimuksia, on helpoksi ratkaisuksi todettu oppimisen siirtäminen yhä enemmältä osin työelämään. Oppisopimustyyppinen malli on toki erinomainen. Mutta voisin kuvitella ainakin jonkun pk-sektorilla toimivan yrittäjän joskus ihmettelevän sitä, miksi suurelta osin yhteiskunnan varoin ylläpidetty nuorten ammatillinen koulutus työntää yhä enemmän opetusvastuuta veroja maksavalle yrittäjälle itselleen. Koulussa voidaan sitten opiskella vaikka yleissivistäviä aineita.

Hyviä tuloksia saadaan niinkin yksinkertaisin keinoin, että ammattimies tai -nainen opettaa tulevaa ammattimiestä tai -naista. Tätä varten opetusvastuuta ei kuitenkaan tarvitsisi sysätä yritysten niskoille. Väitän, että vaikkapa tulevien datanomien opettajaksi soveltuu mainiosti kokenut datanomi tai tietokoneasentaja tai vaikkapa se kuuluisa vuosaarelainen atk-tukihenkilö, jos hänellä on hyvä työkokemus alalta. Tietenkin myös korkeakoulutettu henkilö voi toimia erinomaisena opettajana, mikäli hänellä on hallussaan tarvittava käytännön osaaminen. Itsestään selvää kun ei ole, että koulutusjärjestelmän alempien asteiden substanssiasiat sisältyisivät ylempien asteiden tutkintoihin ainakaan sillä tasolla, jolla ne tulee käytännössä osata.