Yhdistysviikon loppuhuipennus

Päättyvän viikon vapaa-aika on hiihtolenkkien ja tiistaisen opiskeluillan lisäksi mennyt lähes kokonaan yhdistys- ja vastaavassa toiminnassa. Ei suinkaan tuottavissa merkeissä, vaan yksinomaan kokouksissa on tullut istuttua. Kalenterissa on ollut yksi johtokunnan kokous (josta työkiireiden vuoksi paikanpäällä vain puolikas), kaksi sääntömääräistä kevätkokousta, yksi työryhmäkokous ja yksi sääntömääräinen vuosikokous

Putki päättyi tänään Museoveturiseuran vuosikokoukseen. Seuran säännöt on 70-80-lukujen taitteessa laadittu niin, että hallinnolliset rutiinit on minimoitu. Sääntömääräisiä kokouksia on yksi vuodessa, ja hallitukseen kuuluu vain kolme jäsentä. Ratkaisu on minusta nerokas ja sallii jäsenten aktiviteetin suuntautua toisarvoisista asioista käytäntöön. Nanokokoinen hallitus voidaan ehkä nähdä myös operatiivisen vallan keskittymisenä, mutta tässä seurassa sellaista ongelmaa ei ole ollut ainakaan niinä 21 vuotena, kun olen jäsenenä - ensin hallituksessa ja sittemmin rivimiehenä - ollut.

Puolisoni kanssa vastasimme kokousväen kahvi- ja pullahuollosta, jälkimmäinen kinkku- ja kinuskipiirakoiden muodossa. Kokoonnuttiin ensimmäistä kertaa kylän kulttuuritalolla. Veturitallin lämpimät tilat ovat turhan ahtaat kokousväelle, jota tänään oli 14 hengen verran, eivätkä yksityiselle vuokratut rautatieaseman kokoustilat ole enää käytettävissä ainakaan seuralle sopivaan hintaan.

Hallituksen nokkamiehen jouduttua flunssan kouriin sain kunnian toimia kokouksen avaajana. Alussa pidettiin hiljainen hetki tammikuussa edesmenneen yhdistyksen jäsenen muistoksi. Itse kokous sujui rivakasti, kiitos puheenjohtajan, sihteerin ja hyvän valmistelun (jota tosin hoidettiin tekstiviesteillä vielä aamupäivän tunteina ja yhdeltä osin kokouksen aikanakin). Seuran hallitus ja muut toimihenkilöt jatkavat ennallaan, mikä on erinomainen asia.

Kokouksen jälkeen aurinkoinen iltapäivä julisti sanaa kevättalvi niin voimakkaasti, että eilen vähälle jääneestä venyttelystä huolimatta lähdettiin kiertämään kuntorataa. Väkeä oli suksilla yllättävän vähän. Ehkä järvien jäät ja peltoladut houkuttivat enemmän. Ja täkäläisellä koulujen hiihtolomaviikolla tietysti kaukaisemmatkin kohteet.

Pikku-Finlandiaa hiihtämässä

Aamutoimiin kuului herätys arkiaikaan, tukeva ja hitaita hiilihydraatteja runsaasti sisältävä aamiainen, hiihtovarusteiden pakkaaminen ja auton nokan suuntaaminen kohti Päijät-Hämettä. Velimies vahvisti vielä paikanpäältä aamulämpötilan ja lumitilanteen. Viimevuotisen toisintoa ei kaivattu, mutta nyt kannatti lähteä.

Lähtölaukausta odotellessa kuulee toteamiksi verhottuja kokkapuheita, joiden ydin oli kertoa vieruskaverille, että on juostu maratoneja tai hiihdetty aina ennen sitä pidempää matkaa. Oma mieli askaroi lähinnä siinä, miten sukset toimivat. Matkana perinteisen hiihtotavan Finlandia-hiihdon nykyinen 32 kilometriä ei ole ihmeellinen sunnuntaihiihtäjällekään. Lapissa päivittäiset lenkit venyvät helposti pidemmiksi, mutta kaksi merkittävää eroa Finlandia-hiihdolla on talvisesongin Ylläksen latuihin nähden. Ensiksi Finlandian latuja möyhentävät edellä lähteneet useampi tuhat suksiparia, ja pehmeä latu on hankala hiihtää. Toiseksi massahiihtotapahtumassa itselle mieluisan tasaisen nopeuden ylläpitäminen ei onnistu, kun joutuu tekemään ohituksia tai muita ladunvaihtoja.

Pitkän matkan lähettäjänä toimi kuulemma pääministeri Kiviniemi. En nähnyt, koskiko hänen pestinsä myös lyhyttä matkaa. Luultavasti ei: kai siitä muutoin olisi mainittu.

Hiihtostadionilta metsään nouseva mäki ruuhkautui ilahduttavan vähän. Vielä enemmän ilahdutti, kun potkun alla suksi tuntui tukevalta ja liukui kevyesti eteenpäin sen jälkeen. Latu oli paikoin pehmeää, mutta eroa viime kertaan oli kuin yöllä ja päivällä, ja nyt hiihdettiin nimenomaan päiväpuolta. Aikaakin lenkkiin kului nyt puolisen tuntia vähemmän.

Voiteluna oli fluoritonta vihreää perusluistoa; pitoalueella ensin pohjavoidetta, sitten kolme kerrosta sinistä tervaa ja päällä pari kerrosta sinistä synteettistä, Startia kaikki. Tervavoiteen ja synteettisen yhdistelmä ei ehkä ole aivan virallisen voiteluoppaan mukainen. Täytyy muistaa kiittää töissä Hannua mainiosta ideasta.

Messilän huoltopiste (kuvassa) tuli vastaan melkein yllättäen, niin tutuksi kuin reitti on alkanutkin jo käydä. Kaksi mukia juotavaa ja palanen suolakurkkua. Tiirismaan mäkien jälkeen päästiin Heinsuolle, jossa riitti yksi mukillinen ja palanen ruisleipää. Se oli niin hyvää, että olin palata kysymään, mistä moista saa. Tapanilan huoltopisteeseen emme enää pysähtyneet, vaan jatkoimme jäljellä olleet kilometrit aiemmin tankatun turvin.

Maaliintulon jälkeen muutama valokuva ja sitten suihkuun. Miesten puolella vallitsi perinteinen ahtaus, mutta kyllä kaikki itselleen paikan löysivät. Sen verran tiivistä oli, että oman varustekassinsa luo kävellyttä väistäessäni kolautin pääni viereisen pukeutujan kyynärpäähän. Mies lähestulkoon järkyttyi, kun luuli vahingossa lyöneensä minua otsaan.

Pari suksivoiteluun liittyvää ostosta myyntiteltasta ja perinteinen hiihdon ensipäiväkuori aina ahkerilta lahtelaisilta postimerkkikerholaisilta. Ja kun shoppailun alkuun päästiin, poikettiin kotimatkalla vielä Tuuloksen huoltoasemalla, kun tienvarsimainos ilmoitti kotikylän hintatasoa reilusti edullisemmasta polttonesteestä. Ja Hämeenlinnasta samoin perustein korillinen automarketin tarjontaa.

Hiihtoa työajalla ja ammuntaa vapaalla

Kun kerran vuodessa tulee mahdollisuus tehdä työajalla hiihtolenkki, pitää se tietenkin hyödyntää. Koulutuskuntayhtymämme henkilöstölle on viime vuosikymmenen alkupuolelta saakka ollut tarjolla kevättalvinen liikuntailtapäivä. Enemmistö on yleensä lasketellut tai hiihdellyt Korkeakankaalla, jotkut myös pilkkineet Lotilanjärvellä toisella puolen kaupunkia. Useimmiten ovat säätkin suosineet, mitä nyt joinakin talvina hiihdon ystäviä on kiusannut vähäinen lumi.

Ladut olivat hyvässä kunnossa, mutta pakkaskeli melkoisen kitkainen. Korkeakankaalla hiihtelevä voi rakentaa lenkkinsä esimerkiksi kahteen erilaiseen viiden kilometrin kierrokseen perustuen. "Kilpavitonen" nousee kahteen kertaan laskettelurinteen huipun tasolle ja laskee sieltä alas. Toinen vaihtoehto on normaalia kuntoratatyyppiä. Ensinmainitun lenkkiinsä sisällyttämällä tulee hiki näilläkin keleillä. Työmaan puolesta tarjottu mehu ja munkki olivat herkullisia, ja työpäivän päätti mukavasti sauna. Tosin tunnin verran jouduin vielä viettämään aikaa arkisempien työtehtävien parissa.

Mitä hiihtämiseen tulee, sortui viikon Kotimaa-lehtikin kuntojulkaisujen helmasyntiin. Hiihtoharrastuksen mannekiineiksi tänään ilmestyneeseen numeroon oli valittu pitkille matkoille kovia aikatavoitteita ottavia ja muuten vain ammattikuntoilevia keski-ikäisiä ja senioreita. Kateellisen puheita tietenkin, mutta näitä juttuja lukiessa tulee usein mieleen, mitä niillä haetaan. Esikuvia meille tavallisille, samaan tapaan kuin huippu-urheilijahaastattelut juniorilehdissä? Tuskin sentään. Mutta peruslukija voidaan karkottaa johtopäätökseen, että kyseessä ei ole ainakaan hänen juttunsa, vähän kuin joukkuepelit koulussa joukkueisiin viimeisenä valittujen kohdalla. Elämää polarisoidaan ja aiemmin tavanomaisia asioita, kuten hiihtämistä, elitisoidaan.

Illalla poikkesin ampumaradalla ampumassa ilmakiväärillä muutaman kuulan. Ensimmäiset viisi hakivat paikkansa melko mukavasti. Ehkä syynä oli iltapäiväisen hiihtolenkin ja saunan tuoma leppoisa olotila. Tosin keskittyminen ei enää riittänyt seuraavien kanssa. Ennen viimeisiä laukauksia istahdin kuuntelemaan Heikin ja Timon tarinointia. Radalla paljon aikaansa viettävillä kyse on vähintään yhtä paljon sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin harjoittelusta (ei mene kauas myöskään rautatieharrastustalkoiden ideasta). Pääosa ajasta voi mennä jutustellen, ja välissä ammutaan muutamia huolella ja hyvin tähdättyjä laukauksia.

Ampumaradalta vielä palokunnantalolle kokoukseen. Puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja olivat sairastuneet, eikä yhdelläkään paikalle tulleella sattunut olemaan asialistaa mukanaan. Sihteeri pelasti tilanteen minikannettavansa kanssa. Halusivat minut varapuheenjohtajaa tuuraamaan. Lienenkö ollut hätäinen, kun joskus puolitoistatuntiseksi tai ylikin menevä kokous tuli vietyä läpi kolmanneksessa moisesta ajasta. Nyt oli sikäli helppoa, kun asiat olivat pelkkää rutiinia.

Pakkaslauantai

Viileä talviaamu tänäänkin. Heräiltiin vasta auringon noustessa, niin ihmis- kuin kissaperheenjäsenet. Elohopea näytti 31 pakkasastetta. Aamiaisen jälkeen todettiin että sää on erinomainen petivaatteiden tuuletukseen. Siispä futonin patjat rullalle ja muut tekstiilit raittiiseen ulkoilmaan.

Veturitallille kokoontui väkeä sen verran, että Jussi ja Nysä saivat kaipaamansa mallin Pedershaab-moottoriveturin konetilan sivupeltiin. Ehkä jo ensi kesänä kaksi 600-millistä ajokuntoista Pedeshaabia täydentävät turvemuseon kokoelmaa. Myös Ilkka ja Marko ilmestyivät paikalle, ja keitettiin kahvit taukotuvassa kuin kesällä ikään. Tallin veturisijoissa on käytännössä yhtä kylmä kuin ulkona, ja kengänpohjan läpi kivilattia tuntuu kylmemmältä kuin lumi. Paljon ei voi tallilla talviaikana puuhailla. Jussi ja Nysä suosittelivat luvialaista kiinteän polttoaineen puhalluslämmitintä, jos haluttaisiin harjoittaa talvitalkoilua. Jätteenpolttolaitokselle olisi varmasti kysyntää, mutta klapiakin tarvittaisiin ja aika paljon. Jätettiin pohdintaan.

Kinosten ympäröimällä tallilla käynti oli muutoinkin hyödyllinen. Tuli tehtyä polku ovelta auratulle alueelle ja tarkistettua EFi-vaunun lämpötilansäätöjä ja katsottua, että paikat ovat kunnossa.

Veturitallilta kaupan kautta äitiä moikkaamaan. Parkkiin ajaessani olivat viereisen auton omistajat kylmäkäynnistyspuuhissa. Kysymykseeni apuvirran tarpeesta vastattiin myöntävästi. Siispä autot vierekkäin ja kaapelit akkujen välille. Vähän aikaa korahdeltuaan alkoi Opelkin kehräämään. Verta en ole saanut luovuttaa enää aikoihin, joten kiva, että asiaa voi kompensoida auton virralla.

Aurinko nosti lämpötilan iltapäivällä kuudentoista pakkasasteen vaiheille. Hiihtolenkki tuntui hyvältä idealta ja olikin, ellei huonohkoa luistoa lasketa. Kuiva pakkaslumi hioo voiteet pohjista. Edellisen luistovoitelun perinteisen tyylin suksiin tein vuodenvaihteessa, ja vaikka tammilämpimillä mentiinkin enimmäkseen vapaan tyylin suksilla, pian on uuden luistovoitelun aika. Puolisoni ja minun lisäksi kuntoradalla ei tainnut olla kuin puolenkymmentä hiihtäjää.

Illalla saunottiin ja syötiin yrttiuuniperunoita. Vaihteeksi saunakaljakin, hyvää vakkasuomalaista luomua.

Talviautoilua

Työpäivääni kuului poikkeuksellisesti toistasataa kilometriä henkilöautoilua. Sastamalaan ei käytettävissä olleen aikataulun puitteissa olisi päässyt julkisilla kulkuneuvoilla. Auton ulkolämpömittari näytti kolmosella alkavia miinuslukemia. Matka sujui hyvin, vaikka tankissa on vain tavallista talvilaatua eikä Autoliiton asiantuntijan radiossa suosittamaa arktista. Toisaalta olen kuullut, että Teboilin - josta ammattiliittoni jäsenkortilla saa polttoainealennuksen - talvilaatu päihittää muut pakkaskestävyydellään.

Sastamala on kuntana tuore, mutta sen perinteet ovat pitkät. Ammattikoulukin on siellä nimeltään rehellisesti Vammalan ammattikoulu. Minusta olisi selkeää, että ammattikoulu- tai ammattioppilaitos-nimitystä käytettäisiin nykyäänkin toisen asteen ammatillisen oppilaitosten virallisena nimenä. Nykyään paljon käytetty ammattiopisto ei ole virallinen termi. Oppilaitokset saavat kutsua itseään miksi haluavat, ja nimet vaihtelevat ammattikoulusta varsinkin aikuiskoulutuspuolella kukoistaviin pseudo-kansainvälisiin nimiin. Mutta koulumaailman ulkopuolella eläviä ammattiopisto-termi hämää. Monelle opistot tuovat yhä mieleen "tekut" ja muut vanhan opistoasteen oppilaitokset, joista aika jätti jo toistakymmentä vuotta sitten.

Yhteistyöneuvottelu sujui odotetusti. Lounas olisi tarjottu ja nälkäkin ollut, mutta oli aika suunnata auton nokka kohti Tamperetta. Kävin poimimassa Markon kyytiin viimeisen viikon aikana ilmeisesti Suomen puhutuimmasta paikasta. Se, mitä ehdimme matkalla jutella, jätti kuvan, että median Nokia-uutisointi on pitänyt sisällään paljon sensaatiohakuisuutta, ehkä kateutta ja vahingoniloakin. Se kaikki todellisten, vähemmän dramaattisten, tapahtumien uutisoinnin kustannuksella.

Nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava helle

Pantiin auto parkkiin Kalevankankaalle ja lähdettiin saattamaan vanhaa veturimiestä viimeiselle matkalleen. Olli oli tuonut kukat, ja laskettiin ne yhdessä 1021-porukan kanssa.



En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta harvoilla tapaamisillamme sain ihailla valtavaa tietomäärää ja taitoa soveltaa sitä kaikkea käytännössä. Kokemuksesta ja osaamisesta numeroa tekemättä, rauhallisesti ja ystävällisesti.

Kotiin tultua kuulin puolisoltani toisen hienon miehen äskettäisestä poismenosta. Surullista.

Koulutusasiaa

Eriarvoisuus näkyy yliopistojen opiskelijavalinnoissa -teesiä puolustaa Turussa huomenna kasvatustieteilijä Hanna Nori. Väittelijää on viime päivinä haastateltu ahkerasti radiossakin.

Nori on käyttänyt tieteenalalleen nykyään yhä harvinaisempaa kvantitatiivista lähestymistapaa. Hänen tutkimustuloksiaan on vaikea yrittää kiistää leimautumatta mutuilijaksi. Mutta paistoivatko ennakkoasenne ja arvovalinta jo tutkimuskysymyksessä? Yliopistoon valikoidutaan, mutta muihin oppilaitoksiin joudutaan?

Onko tiedekorkeakoulujen tarjoama tiedollinen ja taidollinen osaaminen itsestäänselvästi arvokkaampaa kuin muiden oppilaitosten? Miten se mitataan? Jos mittari annetaan elinkeinoelämän käteen, on vuosikymmenien ajan ollut yleisessä tiedossa, että joillakin ammatillisen koulutuksen aloilla todennäköisyys omakotitalo+farmariauto+muutakivaa-tyyppisten tavoitteiden saavuttamiseen on suurempi kuin joillakin akateemisilla aloilla. Rohkenen myös väittää, että puhtaat kognitiiviset vaatimukset ovat joillakin ammatillisilla aloilla suuremmat kuin joillakin akateemisilla.

Ei kiistellä. Tänään viettivät lukioiden abiturientit penkinpainajaisiaan. Oma työmaani, ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä, vietti 60-vuotisjuhliaan. Kaksi kulttuuria kohtasivat, kun Voiton kanssa käteltiin tien toisella puolella sijaitsevan upean lukion rehtori ja apulaisrehtori. Yhteistyötä on ollut paljon ja tulee olemaan.

Kuudessakymmenessä vuodessa on tapahtunut monenlaista.

Valkeakosken kunnallisen ammatillisen koulutuksen ylläpitäjänä toimi alkuvuodet 1950-1957 käytännössä Valkeakosken kauppala. Ylläpitopohja laajeni seudullisen suunnittelutyön hedelmänä kuntainliittopohjaiseksi vuonna 1957. Kuntainliittoon kuuluivat alkujaan Valkeakosken ja Toijalan kauppalat sekä Kangasalan, Lempäälän, Pälkäneen, Sääksmäen, Tyrvännön ja Viialan kunnat. Kalvola liittyi mukaan vuonna 1961, Kylmäkoski 1971 ja Urjala 1972. Kun Tyrväntö liitettiin Hattulan kuntaan vuonna 1971, korvautui jäsenkunnissa Tyrväntö Hattulalla. Sääksmäki jäi pois liityttyään vuonna 1973 Valkeakoskeen. Logistis-taloudellisesti Hämeenlinnan kaupunkiseudulle suuntautuneet Kalvola ja Hattula erosivat kuntainliitosta vuonna 1991. Vuonna 1992 kuntainliiton nimi muutettiin Valkeakosken seudun ammatillisten oppilaitosten kuntayhtymäksi (VSAOKY), joka 2000-luvun puolivälissä lyhennettiin käytännön syistä muotoon Valkeakosken seudun koulutuskuntayhtymä (VSKY). Viimeisimmät muutokset omistuspohjassa olivat Toijalan ja Viialan yhdistyminen Akaan kaupungiksi vuonna 2007 ja Kylmäkosken liittyminen Akaaseen vuonna 2011. Huomattava osa opiskelijoista tulee myös omistajakuntien ulkopuolelta. Erityisesti aikuiskoulutuksessa tilanne korostuu.

Valkeakosken kauppalan poikain valmistava ammattikoulu aloitti toimintansa vuonna 1950 silloisen Keskuskansakoulun eli Tietolan tiloissa. Vuonna 1953 ammattikoululle valmistui oma rakennus keskustaan lähelle oppikoulua. Syntyi Valkeakosken keskusta-campus. Ammattikouluun valmistui laajennus vuonna 1960, ja vuonna 1962 rakennettiin Kauppaoppilaitoksen talo.

Historia venyttelee itseään. Koulutuskuntayhtymä on luovuttanut keskustan rakennuskannan Valkeakosken kaupungille, ja suunnitelmien mukaan paikalle muuttaa Tietolan koulu.

Opettajat lukevat iltaisin

Töissä oli olin pitkästä aikaa luokan edessä. Luokka koostui näyttötutkintojen järjestäjistä ja arvioijista, joten oppitunti oli hiukan metapedagogishenkinen. Aiheeni oli arviointien käsittely tutkintotoimikunnassa.

Vaikea täsmentää, mutta huomasin vieraantuneeni esiintymistilanteista, kun en ole käytännön opetustointa viime vuosina juuri harjoittanut. En katunut, että alkuviikolla kieltäydyin ammattikoulun huomisen 60-vuotisjuhlan juontajan kunniasta.

Työpäivän jälkeen ohjelmassa oli hiihtolenkki perinteiseen tapaan. Pakkasiltoina kotikylän kuntorata on ollut rauhallinen. Tänään oli parkkipaikasta päätellen vain lisäksemme vain kaksi autokunnallista, nämäkin eri aikaan. Kelissä ei valittamista ja voitelukin toimi.

Iltalukemisina on kirjapainon laatikossa museon postilokeroon saapunut K. Pyrhösen "Huru 12 - matkan varrelta" -kirja. Tyyliltään se on rauhanomaisen tekniikan versio E. Käkelän ja A. Lärkan puolen vuosikymmenen takaisesta "Suomalaisten rynnäkkötykkien kohtaloista". Kunkin 42:n Hr12-sarjaan kuuluneen veturiyksilön historia käyttöönottopäivästä romutukseen ja tuohon väliin mahtuneine keskeisine tapahtumineen käydään tiiviisti läpi. Alussa esitellään veturisarjan hankintaprosessin historiaa ja tekniikkaa. Syystä tai toisesta - tai sitten Resiina-lehden numeron 2/1994 vuoksi - uutuuskirjan sivujen 6-7 teksti, sivun 9 taulukosta puhumattakaan, aiheutti joltisenkin déjà vu -ilmiön. Voi olla, että joku rautatiehistorian ystävä olisi odottanut Hr12-sarjasta yhtä tuhtia pakettia kuin oli samalta kirjoittajalta viime vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt "Lättähattu - kiskoauton tarina". Mutta reiluun 70 sivuunkin on saatu mahdutettua rautaisannos Suomen ensimmäisen diesellinjaveturin tarinaa. Ja ennen kaikkea paljon kuvia tuosta runsasmuotoisesta kaunokaisesta.

Joskus junan myöhästyminen on etu

Julkisoikeuden opetus on avoimessa yliopistossa täsmällisempää kuin useimpien muiden tähän saakka opiskelemieni aineiden ainakin, mitä tulee lähiopetuksen tuntimääriin. Ymmärrettävä asia, koska lainoppi jos mikä edellyttää täsmällisyyttä. Luennoilta ei kotimatkalle ehdi 20.07 lähtevään IC² 184:ään, vaan on odotettava oululaista, usein joitakin minuutteja myöhässä kulkevaa IC 58:aa, eli kotona olen lähempänä iltakymmentä. Onni on kultainen puoliso, joka tukee opintoharrastuksia noutamalla autokyydillä asemalta kotiin.

Aikanaan kulki muistaakseni klo 20.32 etelään lähtevä taajamajuna H 9734. Se olisi nytkin optimaalinen yhteys.

Tänään pakkaskeli tai joku muu junaliikenteen viivästymisen syy oli iltaopiskelijan puolella. Asemalle saapuessani IC² 184, Sr1:n vetämänä muuten, ilmoitettiin lähteväksi myöhässä klo 20.25. Aikataulunäyttöjen kello kävi 20.26:tta, joten juoksuaskelin kolmoslaiturille. Juna seisoi vielä, ja seisoi pidempäänkin. Niin pitkään, että laiturinäytöistä tiedot otettiin pois. Kuljettaja kuulutti, että "Pääsemme matkaan parin minuutin päästä teknisten [keskusteluanalyytikolle ehkä paljon kertova tauko] tarkastusten jälkeen." Pari minuuttia piti paikkansa, ja kotona olin joka tapauksessa aikaisemmin kuin Oulusta saapuvaa IC:tä odottelemaan joutuneena olisin ollut.

Junan lähtöä odotellessani näin ikkunasta, kun kakkosraiteelle seisahtui mielenkiintoinen "triplaveto". Tavarajunan nokalla oli numeroiltaan tunnistamattomaksi jäänyt Dv12-pari ja kolmantena Sr2 nro 3208. Oliko kyseessä siirtoajo vai sähkövedon hyytyminen?

Laturetkeilemässä

Jos puolisoni ja minä pyhitimme lauantain korkeakulttuurille, oli sunnuntai ruumiinkulttuurin päivä. Suomen Ladun paikallisyhdistysten organisoima, valkeakoskelaisen hiihtosankarin V. Hakulisen nimeä kantava, Haku-Veikon laturetki on perinteikäs tapahtuma, mutta aiemmin ei ole tullut osallistuttua.

Valitsimme lyhimmän vaihtoehdon, 22 kilometrin pituisen Rutajärven lenkin. Ampumaradalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pitempiä matkoja oli tarjolla aina Kangasalle ja Tampereelle saakka. Niille ei kuulemma ollut montaa menijää. Kaikkiaan hiihtäjiä oli tänä vuonna 49, järjestäjien mukaan alle puolet keskimääräisestä. Lunta riitti, mutta ehkä pakkanen pelotti.

Kipakkaa se oli, mutta kiusasi oikeastaan vain alkupuolella matkaa sähkölinjojen alla hiihdettäessä, kun tuuli oli vastainen. Pitoa riitti eikä luistossakaan ollut valittamista, ainakaan pakkaslukemat huomioiden. Latujen kunto vaihteli erinomaisista kaupungin hoitamista ylläksenleveistä Roukon baanoista pehmeähköihin taipaleisiin ja kapeisiin metsälatuihin, mutta kelvollista hiihdettävää oli kaikkialla. Kuten ennestään tuntemattomilla reiteillä usein käy, tuntuivat kilometrit pitkiltä hyvistä olosuhteista huolimatta. Varsinkin puolimatkassa.

Lopussa kiitos seisoo, ja tällä kertaa harvinaisen komean kunniakirjan muodossa:



Sen verran palelsi, että kotona mentiin ensiksi saunaan. Ja päivälliseksi tehtiin lämmittävää pataruokaa.

Idän ja lännen rajapinnassa

Kulttuurikeskus Carelicumissa Joensuussa on maaliskuun loppupuolelle saakka nähtävissä sangen yleiseurooppalainen aihe, kun esillä on antiikin ja keskiajan rajapinnassa tehtyjen kuulujen Ravennan mosaiikkien jäljennöksiä. Jäljennökset on tehty 1950-luvulla, ja ne ovat kiertäneet ahkerasti ulkomailla. Ensimmäistä kertaa Pariisissa jo vuonna 1951. Meneeköhän kauaksi se arvaus, että sodasta toipuvassa maassa haluttiin ryhtyä moiseen ponnistukseen haluttaessa muistuttaa siitä, että Italian alue on tuottanut Euroopalle paljon muutakin kuin äskettäiseen joukkoteurastukseen yhtenä syynä olleen fasismin?

Rooman valtakunnan läntisen osan vapistessa kansainvaellusten kourissa 400-luvulla itse ikuinen kaupunki joutui ensin itägoottien, sitten vandaalien ja jälleen itägoottien valloittamaksi. Varsinkin ensinmainittu germaanikansa oli 400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa verraten kaukana siitä, mitä hellenistinen sivistys kutsui barbariaksi. Itägoottien kuningas Teoderik, omalla kielellään suunnilleen Diudareiks, ihaili roomalaista sivistystä, hallintojärjestelmää ja arkkitehtuuria. Teoderik ja hänen kansansa olivat myös kristittyä väkeä, tosin roomalaisista poiketen areiolaista suuntaa, joka ei pitänyt Jeesusta varsinaisesti osana kolmiyhteyttä, vaan ensimmäisenä luotujen joukossa.

Rooman valtakunnan keskus oli jo toista sataa vuotta aikaisemmin siirtynyt itään, Bysanttiin. Bysantti pyrki pitämään kiinni valtakunnan läntisten alueiden ylivallasta, mutta menestys oli varsin vaihtelevaa. Bysantti tarvitsi liittolaisia, ja roomalaisia ihaileva ja kristitty itägoottien kansa oli mieluisa sellainen. Keisarillisen valtuutuksen turvin Teoderik valloitti Italian sinne aikaisemmin ehtineiltä germaaniheimoilta. Kiitokseksi tästä keisari Anastasios myöntyi siihen, että Teoderik hallitsi Italiaa Itä-Rooman käskynhaltijana, käytännössä kuninkaana.

Teoderik ei viihtynyt hävitysretkien runtelemassa Rooman kaupungissa, vaan valitsi pääkaupungikseen Ravennan. Kaupunki oli vanha ja hyvän sijaintinsa vuoksi arvostettu jo roomalaisvallan aikana. Kukoistukseen se kuitenkin nousi Teoderikin hovikaupunkina vuosina 493-526.

Ravennan mosaiikit yhdistetään usein juuri Teoderikin ajan kukoistuskauteen. Taidehistoriallisesti katsottuna ajoitus on monimuotoisempi, koska teokset syntyivät pidemmällä ajanjaksolla kuin verraten lyhyellä itägoottilaisella kaudella.

Vanhimmat, Länsi-Rooman keisari Honoriuksen sisarpuolen Galla Placidan mauseleumin ja piispa Neonin muinaisen kylpylän raunioille rakennuttaman kastekirkon, koristelut on tehty 430-450-luvuilla eli vuosikymmeniä ennen itägoottien aikaa. Ne ovat tyyliltään roomalaista klassista realismia.

Teoderikin ajalta ovat alunperin areiolaiseksi kirkoksi rakennetun, sittemmin Sant´ Apollinairena tunnetun, pyhätön mosaiikit samoin kuin areiolaisen kastekirkon ja arkkipiispan kappelin mosaiikit.

San Vitalen kirkon mosaiikit puolestaan ovat Teoderikin jälkeiseltä ajalta 550-luvulta, ja niissä korostuu jo bysanttilainen symbolismi.

Välimeren alueella kaldealaisten, puunilaisten ja syyrialaisten, sittemmin myös kreikkalaisten, kansojen keskuudessa kehittynyt mosaiikkitaide on vanhempi kuin Rooman valtakunta. Rooman valtakaudella se kehittyi järjestelmälliseksi koristelumenetelmäksi niin julkisissa rakennuksissa kuin ylimystön palatseissakin. Kukoistukseensa mosaiikkitaide nousi kuitenkin vasta kristinuskon myötä, kun oivallettiin sen mahdollisuudet ilmaista abstrakteja asioita symboliikan keinoin.

Näyttelyteksti toteaa, miten "Ravennan mosaiikkiperinnön myötä kristillisyys - oltuaan alunperin ei-ikonin usko - saavutti ensimmäisen kerran kokonaisvaltaisesti määritellyn, todellisen ikonografian Raamatun viestin ja kristillisen sisällön esittelemiseen universaalin kuvakielen kautta."

Ravennan mosaiikeissa kohtaavat siis realismi ja symbolismi, eurooppalaisen taiteen ja oikeastaan koko kulttuurin lähtökohdat. Mosaiikkien syntyhistoria liittyy aikaan, jolloin Euroopan henkiseen, kulttuurilliseen ja demografiseen viitekehykseen laskettiin ne peruskivet, joiden varassa rautaesiriput ovat vähän väliä laskeutuneet erilaisten lyhyen keston historian kehityskulkujen myötä - mutta hämmästyttävän usein Itämereltä Adrianmerelle osoittavalle linjalle. Ravennan pyrkimystä Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungiksi ei voi kuin puoltaa samalla kysyen, onko joku tähän mennessä vastaavan arvonimen saanut kaupunki ollut oikeutetumpi kantamaan sitä kuin Ravenna ja jos on, millä perusteilla.

Täällä Finniassa "Ravennan mosaiikit" -näyttely on nähtävissä Joensuun jälkeen myös Helsingissä ja Turussa. Tuntui kuitenkin asialliselta käydä katsomassa se nimenomaan Joensuussa, joka lienee maamme kaupunkikeskuksista lähimpänä Ravennan henkistä ideaa.

Kristillisestä ikonografiasta kiinnostuneille lisää nähtävää kivenheiton päässä on tarjolla Joensuun taidemuseossa. Berghemin ikonikokoelma esittelee pääasiassa suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia ikivanhasta aiheesta. Oma ortodoksisen symboliikan tuntemukseni on olematon, mutta puolisoni, ikonin itsekin maalanneen, tarjoamista tiedonjyvistä voin päätellä, että se on mitä hienovireisin semioottinen järjestelmä. Samasta lähteestä, Ravennasta, ammentaa danbrownilainen - miksei umbertoecolainenkin - viihteellistetty läntinen symboliikka, mutta idässä se on otettu vakavammin.

Ikoneihin liittyy myös taidemuseossa huhtikuun alkuun saakka esillä oleva kohutaiteilijan maineen taannoisella näyttelyllään saaneen Ulla Karttusen "Jumalaiset - pyhittäjänaisia pimeältä planeetalta" -näyttely. Karttusen naishahmot avautuvat ilmeisesti parhaiten itäistä symboliikkaa tuntevalle. Retkikunnan viisaampi jäsen valisti, miten päällepäin suhteellisen harmittomalta poptaiteelta näyttävissä teoksissa Karttunen on käyttänyt ortodoksisen kuvataiteen symboleja varsin uskaliaasti sekoitellen.

Karttusen näyttely johtaa ikonit ainakin semantiikan tasolla goottilaisille juurilleen. Karttusella termi "goottilainen" tarkoittaa sitä, mitä sana luultavasti ensimmäisenä tuo useimpien nuorten tai vähän vanhempienkin nykyihmisten mieliin, mutta jonka yhteyttä 1500 vuotta sitten kirkkoja koristelleeseen Teoderikin kansaan on historiasta vaikea löytää: kauhua, veripisaroita, voimakkaita ehostuksia.

Firenze-Joensuu 23 vuotta, 6 kuukautta, 22 päivää

Olen matkalla Joensuuhun suorittamaan tehtävää, joka jäi kesken Firenzessä lähes 24 vuotta sitten. Kuten nuorukaisilla on tapana, olin kiinnostunut maailmasta kotipesän ulkopuolella, ja mielin päästä näkemään Grimbergin "Kansojen historiassa" kuvitustehtävää ahkerasti palvelleet Ravennan tuomiokirkon mosaiikit luonnossa.

Junanvaihto piti olla Firenzessä, mutta Ravennan juna teki pendolinot ja jätti tulematta. Seuraavakin olisi mennyt, jos olisin jaksanut odottaa. Valokuvattavaa olisi ison kaupungin asemalla ollut tuntikausiksi, mutta aihe ei vielä silloin kuulunut ykkössuosikkeihini, ja filmiäkin piti säästää.


Firenzen rautatieasema illalla 19.7.1987.

Olkoon, ajattelin ja päätin ennakkosuunnitelmistani poiketen lähteä Wieniin. Ehtiihän Ravennaan sitten toisella kertaa. Eipä ole tähän saakka ehtinyt. Hetken mielijohteesta toiseen eurooppalaiseen metropoliin matkustaminen jätti nuoren miehen mieleen haitallisen vaikutuksen: itsetyytyväisen tunteen kosmopoliittisuudesta, joka on jälkeenpäin johtanut äärimmäiseen matkailulliseen laiskuuteen. Nykyään työmatkalla Jyväskylässä saatan päättää sankarimatkailla kotiin Haapamäen kautta. Korkeintaan.

Ravenna on jäänyt käymättä, mutta mosaiikkijäljennökset ovat tämän talven ajan nähtävissä remontin jälkeen vasta avatussa Carelicumissa.


Pieksämäen rautatieasema illalla 11.2.2011.

Sm3, italialainen, toi Pieksämäelle. Puoli tuntia myöhässä, mutta toi kuitenkin. Pendolinoja oli tänäänkin peruttu, minkä huomasi alkumatkan IC² 173:n täyttöasteesta. Joensuuhun matkustavia odotti Dm12, kotoisin seuduilta, joita aikanaan hallittiin Wienistä käsin. Joutui odottelemaan muualtakin tulevia myöhäisiä ja soitteli aikansa kuluksi dieselbluesia. Ainakin toistaiseksi on tämänkertainen mosaiikkimatka mennyt suunnitelmien mukaan.

Pyhä vai paha allianssi?

Päivän suomalainen uutispommi oli epäilemättä Nokian ja Microsoftin liitto. Kuten tavallista, verkossa operoivien joukkoviestimien keskustelupalstat ovat olleet täynnä tuomiopäivän pasuunasooloja, jälkiviisastelua ja vahingoniloa. Vähemmässä määrin rakentavia mielipiteitä.

Voi olla, että muistan väärin, mutta Nokian ja Microsoftin yhteistyö ei ole aivan uusi idea. Lieneekö sellaisesta keskusteltu joskus 1990-luvun lopulla, aikana jolloin älypuhelimista ei puhuttu, mutta PDA-laitteista, nyt aallonharjalla lautailevien taulutietokoneiden esi-isistä, odotettiin jotakin suurta.

Microsoftin nykyisestä mobiilituotteesta minulla ei ole kokemusta, mutta ei sitä alan lehdistössä aivan kelvottomaksi ole moitittu. Googlen ja Applen tuotoksiin verrattuna kylläkin hitaaksi, mutta toisaalta miellyttäväksi käyttää. ATK-kansan syvien rivien keskuudessa Microsoftin vastustaminen on toki yksi uskonlahko.

Pari asiaa päivän uutisoinnissa kummastuttaa. Ensimmäinen ovat puheet Symbian-tehtailun muuttumisesta osaajien näkökulmasta kilometritehtailuksi. Tuskin Windows Phone 7 sovellusvalikoimineen on niin valmis paketti, ettei töitä riittäisi sen kehittämiseksi älypuhelinmaailman ykköseksi - se lienee Microsoftin oikeutettu tavoite. Ohjelmointitietämykseni - mobiiliohjelmoinnista puhumattakaan - on sangen vaatimaton, mutta tuntuu oudolta, jos käyttöjärjestelmäalustan muutos tekisi kerralla koko osaamisen tarpeettomaksi. Tuntuu äärimmäisen lyhytnäköiseltä henkilöstöpolitiikalta, jos matkapuhelinohjelmistojen kehittämisen ja valmistamisen kaltaisella tietointensiivisellä toimialalla toimittaisiin järjestelmän muutostilanteessa samoilla periaatteilla kuin maataloudessa silloin, kun viimeiset lehmät pannaan teurasautoon tai prosessiteollisuudessa silloin, kun tuotantolinja lopetetaan. Onko millään yrityksellä varaa luopua sellaisesta määrästä osaamista? Ohjelmistokehityksen asiantuntijat korjatkoot tarvittaessa ammatillisen pedagogin mielipidettäni, mutta ymmärtääkseni alan ydinosaaminen on melko universaalia. Järjestelmästä toiseen siirtyminen voi jopa synnyttää sellaisia kognitiivisia ristiriitoja, joiden ratkaisun seurauksena syntyy odottamattomia oivalluksia ja jotakin parempaa kuin mihin vanhassa järjestelmässä pysymisellä ei koskaan olisi ylletty. "Crowdsourcingin" hyödyt - etiikasta puhumattakaan - eivät ole yksiselitteisiä. Mutta nyt Nokian ja Microsoftin liitolla on ennenkokematon tilaisuus valistuneen ja valikoituneen kehittäjäjoukon "knowledgesourcingiin"

Toinen huolenaihe liittyy Nokian vahvan low-end-puolen tulevaisuuteen. Niin minulla kuin suurimmalla osalla maailman matkapuhelinkäyttäjistä kaikki puhelimet ovat kuuluneet tähän kastiin, eikä minulla ole käyttötarkoitus huomioiden ollut niistä pahaa sanottavaa. Perinteinen nokialainen on mitä ilmeisimmin toiminut kelvollisesti sielläkin, missä autojen on hyvä olla Land Rovereita. Microsoft on speksannut Windows-puhelimiensa raudan varsin tarkkaan, eivätkä laitteistovaatimukset voi kaunistaa itseään ainakaan vaatimattomuudella. Massamarkkinat eivät varmastikaan tuota niin hyvin kuin high-end-tuotteet, ja kasvu on pitkälti jo kasvettu. Mutta peruskysyntään vastaaville ja sitä kautta tuotekehitystyön kivijalkaa tukeville karvalakkimalleillekin on tarpeensa, ja perus-Symbianin tapainen järjestelmä istuu niihin oletettavasti paremmin kuin älykkäämmiksi sanotut kilpailijat. Jatkuvaa kehitystyötä silläkin puolella tarvitaan.

Aikaisempaa tiukempi integroituminen sangen Microsoft-painotteiseen toimistotietotekniikkaan ei varmasti ole huono asia nokialaisten yritysmyyntiä ajatellen. Muistetaan, miten Microsoft 1990-luvulla ajoi Applen tietotekniikan ammattikäytössä marginaaliin ja harvojen erityisalojen työvälineeksi. Lienevätkö nyt tavoitteet samansuuntaisia? Historia harvemmin toistaa itseään ainakaan sellaisenaan, mutta on mielenkiintoista nähdä, mistä Apple kehittää uuden läpimurtotuotetyypin sen jälkeen, jos kilpailija massallaan taas painaa sen taka-alalle. Kotikäyttäjällekin Windows-tuttuus voi olla mieluisaa, jos vain mobiililaite sen myötä voi antaa riittävää lisäarvoa niin aikaisempaan kuin kilpailijoihin verrattuna. Paljon riippuu paitsi hinnoittelusta ,myös sovelluskehityksen ja -jakelun järjestämisestä pitkällä tähtäimellä. Töitä olisi ja paljon.

Mielenkiintoinen asia on myös se, mitä miettii rautajätti Intel, joka oli Microsoftin liittolainen silloin, kun Apple nuijittiin perustietotekniikassa. Onko MeeGon vaihtuminen Windowsiin sille kiusallista vai helpotus?

Valokuvatorstain oudoilla ovilla

Valokuvatorstai-blogissa kolkutellaan tällä viikolla outoja ovia.



Tästäkö sisään? Hämäläis-uusimaalaiselle rautatieharrastusretkikunnalle Kouvolan varikon ovet olivat oudompia elokuussa 2004.

Veturi kotiinkuljetettuna

Ihan joka talouteen ei taideta saada veturinosia kotiinkuljetuksena. Eikä mitään pienoismalleja, vaan 1:1-mittakaavaa. Kiitos naapurin, viime aikoina useampanakin aamuna olen saanut hakea postilaatikosta Sr2-sähköveturia tehdasuusina paloina. Aamulehden tilaus lakkaa pian, mutta silti taitaa tulla ahdasta, jos jonakin aamuna laatikossa odottaa teli tai vaikka vain virroitin. Tänään oli vuorossa paineensäädin.

Päivä Panssariprikaatissa

Eilisilta päättyi lumitöihin, ja yöllä tuli lisää. Niinpä viritin herätyskellon soimaan kuudeksi. Ei aikainen lauantaiherätys paha ollut. Aamuinen tunti pihamaalla Vihtori-kissan kanssa lunta lykkiessä oli reippaanrauhallinen aloitus 41-vuotissyntymäpäivälle. Pari junaa humisi lumivallien takana ilmeisen aikataulussaan. Muuten oli hiljaista.

Päivän valjetessa suunnattiin Ilkan kanssa kohti Parolannummea. Panssarikilta järjesti jo helmikuiseksi perinteeksi muodostuneen panssariseminaarin vanhassa sotilaskodissa. Olimme ajoissa liikkeellä, mutta jälleen seminaari oli vetänyt sotilaskodin parkkipaikan täyteen. Sotilaspoliisit ohjasivat varuskunnan aitojen sisäpuolelle. Parkkipaikka löytyi keltaiseksi rapatun harjakattoisen kasarmin pihalta, jota maastopukuisen pysäköinninvalvojan hämmästykseksi kutsuin Panssariviestikomppaniaksi ja joka mitä ilmeisimmin nykypäivänä palvelee jotakin muuta tarkoitusta.

Päivän antina oli ensin kahvia ja sämpylää, sitten tiukka annos asiaa Tampellan panssarintorjuntatykkikokeiluista ja nykyaikaisista miinanraivausmenetelmistä. Minulle oli uutta, että Tampellassa kehiteltiin kylmän sodan panssarivyöryjen torjumiseksi 100-millistä tykkiä niinkin myöhään kun 1980-90-lukujen taitteessa.


Kylmän sodan viimeisiä konkretisoitumia suomalaisessa asesuunnittelussa: Tampella 100 PstK -prototyyppi ilmeisesti ensimmäistä kertaa yleisön tarkasteltavana. Kesällä tykin pitäisi olla nähtävillä Panssarimuseossa, jos vain tilat antavat myöten.

Ruokala, tai muonituskeskus, kuten ajantasainen nimitys kuuluu, oli entisellä paikallaan mutta sitten viime vuoden sisäänkäynti oli vaihtunut päätyyn ja sisätilat olivat kokeneet melkoisen myllerryksen. Lihaperunaviipalelaatikko oli hyvää. Tuon talon tarjonta päihitti omassa suussani totutut kouluruoat mennen tullen jo reilut 22 vuotta sitten, eikä laatu tämänpäiväisen perusteella ollut yhtään taantunut. Yksi jos toinenkin ruokailija muisteli, millaista tuolla oli hänen omana varusmiesaikanaan ollut. Minä jäin kaipaamaan peräseinän kunnanvaakunoita. Tuskin ne olivat olleet relevantteja enää aikoihin, mutta kauniita ne olivat. Edes tasavallan presidentin ja Puolustusvoimain saati prikaatin komentajan valokuvia en seiniltä silmiini löytänyt.

Ruokailun jälkeen tutkailtiin esitelmien aihepiirejä entisen viestikomppanian pihalla. Olin ladannut paristot yöllä, mutta jo ensimmäistä kuvaa ottaessani kameran ilmaisin ilmoitti virran olevan liian vähissä kuvaamiseen. Nyt oli hyötyä aikanaan yhtenä kameran ostoperusteena pitämästäni AA-paristokäyttöisyydestä. Sotilaskodissa myydään paristoja varusmiesten taskulamppuja, musiikkisoittimia ja muita vastaavia tykötarpeita varten, ja löytyihän sieltä kameran pesäänkin sopivat, nostalgisella tiikerilogolla varustetut Hellesenssit. Itse asiassa olin luullut tuon paristomerkin jo päätyneen brändien muistolehtoon.

Iltapäivällä kuultiin Suomen armeijan perinteisen varustajan Rheinmetallin edustajan puheenvuoro. Herr Wolffin omia sanoja käyttäen esitys oli konekiväärinnopea. En tarkalleen tiedä, minä joukkona hän kuulijakuntaansa piti, mutta kovasti meille haluttiin myydä Leopard 2 A 4 -panssarivaunujen modernisointipaketteja, jotta voisimme ampua kineettiseen energiaan läpäisynsä perustavia DM63-ammuksia tai ainakin DM53:n modernisoituja versioita. Välillä käytiin munkkikahvilla, ja loput esitykset käsittelivät tuttua ja turvallista toisen maailmansodan historiaa. Toisille se on ehtymätön kiistojen aarreaitta. On hienoa kuunnella, kun yksityiskohtiin perehtynyt tuntija täsmentää komppanioiden ja jopa yksittäisten panssarivaunujen tilannehistoriaa vuorokauden tarkkuudella. Toisaalta voi joutua kokemaan melkoista myötähäpeää tällaiseen historiaharrastajajoukkoon kuulumisesta, kun joku lajitoveri ryhtyy puhdasoppisilla MuTu-, RaHi- ja Stetson-Harrison-metodeilla kiistämään tähän saakka laajimpaan lähdeaineistoon perustuvaa M. Jokisipilän tulkintaa Ribbentrop-sopimuksen vain vähäisestä konkreettisesta merkityksestä kesän 1944 torjuntataisteluille.

Kirjaostoshoukutuksilta vältyin ja vieläpä helposti. Tammikuinen kirja-ale tyydytti sen tarpeen taas vähäksi aikaa, ja yksi tulossa oleva rautatieaiheinen on vielä tilauksessa. Ilkka löysi sotahistoriakirjastoonsa yhden tuoreen talvisota-aiheisen. Minä tyydyn sota-ajan osalta hyllyssä jo oleviin yleisesityksiin.

Kotiin poikettiin Iskhmetin kautta, jossa paikkakunnalle sattunut tamperelais-lohjalainen kiskoliikenneharrastuspartio oli päivällisellä.

Sparrausta keski-ikäiselle

Olen kai joskus maininnut, että yksi kimmoke tämän blogin aloittamiseen oli eräs Kari Haakanan lehtiartikkeli. Siihen aikaan blogimaailma oli erilainen ja ennen muuta paljon pienempi kuin nykyään. Monet nykyisen Blogistanin näkyvimmästä väestä, muoti- ja tyyliblogistit, taisivat vaatettaa barbeja silloin, kun Haakana kirjoitti trendinhaistelijoiden pitävän blogia jo kuolleena median muotona. Sitkeästi on formaatti kuolinvuoteellaan sätkytellyt.

Yhtä kaikki, Haakana on viime vuoden lopulla laittanut pystyyn tyyliblogin. Kunnioitettavaa. Jollei kotiväkeä lasketa, meille keski-ikäisille sisätyötä tekeville miehille on tarjolla aika vähän neuvoja pukeutumisen suhteen. Myönnettäköön, että olen joskus ajatellut samantyyppistä projektia, mutta lähinnä huumorimielessä: tyyliniekka en ole. Asiaa sivuten sallittakoon muisto parin vuoden takaa, kun työmaalle tuotiin jotakin kuormalavatavaraa. Satuin sopivasti ammattikoulun aulaan. Taisi olla flanelliruutupaitalookkini, joka ohjasi rahtarin kysymään, olenko talonmies. "Tavallaan", vastasin ja ohjasin kuorman perille.

Alkuviikosta ruokalassa pari suunnilleen-ikätoveria hehkutti vähähiilihydraattista ruokavaliota. Keskisuomalaistoveri kehui omia kokemuksiaan jo kesällä, mutta Petterin armottomaksi urheilumieheksi tietäen siirsin hänen puheensa mieleni lokeroon "kuuluu ammattilaisille". Nyt oli näkökulma lähempänä keski-ikäistä sisätyötä tekevää miestä. Kuin vahvistukseksi päivän Maaseutu kertoi, miten MTK:kin - nautajaosto tosin - on alakarppauksen kannalla. Tarvinneeko mainitakaan, että omien mieltymysten mukaan kehittynyt pseudovegetaari ruokavalioni on melkoisen hiilihydraattipainotteinen.

Radiossa Status Quo on "In the army now". Sinne suuntaan huomispäiväksi minäkin.