Laturetkeilemässä

Jos puolisoni ja minä pyhitimme lauantain korkeakulttuurille, oli sunnuntai ruumiinkulttuurin päivä. Suomen Ladun paikallisyhdistysten organisoima, valkeakoskelaisen hiihtosankarin V. Hakulisen nimeä kantava, Haku-Veikon laturetki on perinteikäs tapahtuma, mutta aiemmin ei ole tullut osallistuttua.

Valitsimme lyhimmän vaihtoehdon, 22 kilometrin pituisen Rutajärven lenkin. Ampumaradalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pitempiä matkoja oli tarjolla aina Kangasalle ja Tampereelle saakka. Niille ei kuulemma ollut montaa menijää. Kaikkiaan hiihtäjiä oli tänä vuonna 49, järjestäjien mukaan alle puolet keskimääräisestä. Lunta riitti, mutta ehkä pakkanen pelotti.

Kipakkaa se oli, mutta kiusasi oikeastaan vain alkupuolella matkaa sähkölinjojen alla hiihdettäessä, kun tuuli oli vastainen. Pitoa riitti eikä luistossakaan ollut valittamista, ainakaan pakkaslukemat huomioiden. Latujen kunto vaihteli erinomaisista kaupungin hoitamista ylläksenleveistä Roukon baanoista pehmeähköihin taipaleisiin ja kapeisiin metsälatuihin, mutta kelvollista hiihdettävää oli kaikkialla. Kuten ennestään tuntemattomilla reiteillä usein käy, tuntuivat kilometrit pitkiltä hyvistä olosuhteista huolimatta. Varsinkin puolimatkassa.

Lopussa kiitos seisoo, ja tällä kertaa harvinaisen komean kunniakirjan muodossa:



Sen verran palelsi, että kotona mentiin ensiksi saunaan. Ja päivälliseksi tehtiin lämmittävää pataruokaa.