Idän ja lännen rajapinnassa

Kulttuurikeskus Carelicumissa Joensuussa on maaliskuun loppupuolelle saakka nähtävissä sangen yleiseurooppalainen aihe, kun esillä on antiikin ja keskiajan rajapinnassa tehtyjen kuulujen Ravennan mosaiikkien jäljennöksiä. Jäljennökset on tehty 1950-luvulla, ja ne ovat kiertäneet ahkerasti ulkomailla. Ensimmäistä kertaa Pariisissa jo vuonna 1951. Meneeköhän kauaksi se arvaus, että sodasta toipuvassa maassa haluttiin ryhtyä moiseen ponnistukseen haluttaessa muistuttaa siitä, että Italian alue on tuottanut Euroopalle paljon muutakin kuin äskettäiseen joukkoteurastukseen yhtenä syynä olleen fasismin?

Rooman valtakunnan läntisen osan vapistessa kansainvaellusten kourissa 400-luvulla itse ikuinen kaupunki joutui ensin itägoottien, sitten vandaalien ja jälleen itägoottien valloittamaksi. Varsinkin ensinmainittu germaanikansa oli 400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa verraten kaukana siitä, mitä hellenistinen sivistys kutsui barbariaksi. Itägoottien kuningas Teoderik, omalla kielellään suunnilleen Diudareiks, ihaili roomalaista sivistystä, hallintojärjestelmää ja arkkitehtuuria. Teoderik ja hänen kansansa olivat myös kristittyä väkeä, tosin roomalaisista poiketen areiolaista suuntaa, joka ei pitänyt Jeesusta varsinaisesti osana kolmiyhteyttä, vaan ensimmäisenä luotujen joukossa.

Rooman valtakunnan keskus oli jo toista sataa vuotta aikaisemmin siirtynyt itään, Bysanttiin. Bysantti pyrki pitämään kiinni valtakunnan läntisten alueiden ylivallasta, mutta menestys oli varsin vaihtelevaa. Bysantti tarvitsi liittolaisia, ja roomalaisia ihaileva ja kristitty itägoottien kansa oli mieluisa sellainen. Keisarillisen valtuutuksen turvin Teoderik valloitti Italian sinne aikaisemmin ehtineiltä germaaniheimoilta. Kiitokseksi tästä keisari Anastasios myöntyi siihen, että Teoderik hallitsi Italiaa Itä-Rooman käskynhaltijana, käytännössä kuninkaana.

Teoderik ei viihtynyt hävitysretkien runtelemassa Rooman kaupungissa, vaan valitsi pääkaupungikseen Ravennan. Kaupunki oli vanha ja hyvän sijaintinsa vuoksi arvostettu jo roomalaisvallan aikana. Kukoistukseen se kuitenkin nousi Teoderikin hovikaupunkina vuosina 493-526.

Ravennan mosaiikit yhdistetään usein juuri Teoderikin ajan kukoistuskauteen. Taidehistoriallisesti katsottuna ajoitus on monimuotoisempi, koska teokset syntyivät pidemmällä ajanjaksolla kuin verraten lyhyellä itägoottilaisella kaudella.

Vanhimmat, Länsi-Rooman keisari Honoriuksen sisarpuolen Galla Placidan mauseleumin ja piispa Neonin muinaisen kylpylän raunioille rakennuttaman kastekirkon, koristelut on tehty 430-450-luvuilla eli vuosikymmeniä ennen itägoottien aikaa. Ne ovat tyyliltään roomalaista klassista realismia.

Teoderikin ajalta ovat alunperin areiolaiseksi kirkoksi rakennetun, sittemmin Sant´ Apollinairena tunnetun, pyhätön mosaiikit samoin kuin areiolaisen kastekirkon ja arkkipiispan kappelin mosaiikit.

San Vitalen kirkon mosaiikit puolestaan ovat Teoderikin jälkeiseltä ajalta 550-luvulta, ja niissä korostuu jo bysanttilainen symbolismi.

Välimeren alueella kaldealaisten, puunilaisten ja syyrialaisten, sittemmin myös kreikkalaisten, kansojen keskuudessa kehittynyt mosaiikkitaide on vanhempi kuin Rooman valtakunta. Rooman valtakaudella se kehittyi järjestelmälliseksi koristelumenetelmäksi niin julkisissa rakennuksissa kuin ylimystön palatseissakin. Kukoistukseensa mosaiikkitaide nousi kuitenkin vasta kristinuskon myötä, kun oivallettiin sen mahdollisuudet ilmaista abstrakteja asioita symboliikan keinoin.

Näyttelyteksti toteaa, miten "Ravennan mosaiikkiperinnön myötä kristillisyys - oltuaan alunperin ei-ikonin usko - saavutti ensimmäisen kerran kokonaisvaltaisesti määritellyn, todellisen ikonografian Raamatun viestin ja kristillisen sisällön esittelemiseen universaalin kuvakielen kautta."

Ravennan mosaiikeissa kohtaavat siis realismi ja symbolismi, eurooppalaisen taiteen ja oikeastaan koko kulttuurin lähtökohdat. Mosaiikkien syntyhistoria liittyy aikaan, jolloin Euroopan henkiseen, kulttuurilliseen ja demografiseen viitekehykseen laskettiin ne peruskivet, joiden varassa rautaesiriput ovat vähän väliä laskeutuneet erilaisten lyhyen keston historian kehityskulkujen myötä - mutta hämmästyttävän usein Itämereltä Adrianmerelle osoittavalle linjalle. Ravennan pyrkimystä Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungiksi ei voi kuin puoltaa samalla kysyen, onko joku tähän mennessä vastaavan arvonimen saanut kaupunki ollut oikeutetumpi kantamaan sitä kuin Ravenna ja jos on, millä perusteilla.

Täällä Finniassa "Ravennan mosaiikit" -näyttely on nähtävissä Joensuun jälkeen myös Helsingissä ja Turussa. Tuntui kuitenkin asialliselta käydä katsomassa se nimenomaan Joensuussa, joka lienee maamme kaupunkikeskuksista lähimpänä Ravennan henkistä ideaa.

Kristillisestä ikonografiasta kiinnostuneille lisää nähtävää kivenheiton päässä on tarjolla Joensuun taidemuseossa. Berghemin ikonikokoelma esittelee pääasiassa suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia ikivanhasta aiheesta. Oma ortodoksisen symboliikan tuntemukseni on olematon, mutta puolisoni, ikonin itsekin maalanneen, tarjoamista tiedonjyvistä voin päätellä, että se on mitä hienovireisin semioottinen järjestelmä. Samasta lähteestä, Ravennasta, ammentaa danbrownilainen - miksei umbertoecolainenkin - viihteellistetty läntinen symboliikka, mutta idässä se on otettu vakavammin.

Ikoneihin liittyy myös taidemuseossa huhtikuun alkuun saakka esillä oleva kohutaiteilijan maineen taannoisella näyttelyllään saaneen Ulla Karttusen "Jumalaiset - pyhittäjänaisia pimeältä planeetalta" -näyttely. Karttusen naishahmot avautuvat ilmeisesti parhaiten itäistä symboliikkaa tuntevalle. Retkikunnan viisaampi jäsen valisti, miten päällepäin suhteellisen harmittomalta poptaiteelta näyttävissä teoksissa Karttunen on käyttänyt ortodoksisen kuvataiteen symboleja varsin uskaliaasti sekoitellen.

Karttusen näyttely johtaa ikonit ainakin semantiikan tasolla goottilaisille juurilleen. Karttusella termi "goottilainen" tarkoittaa sitä, mitä sana luultavasti ensimmäisenä tuo useimpien nuorten tai vähän vanhempienkin nykyihmisten mieliin, mutta jonka yhteyttä 1500 vuotta sitten kirkkoja koristelleeseen Teoderikin kansaan on historiasta vaikea löytää: kauhua, veripisaroita, voimakkaita ehostuksia.