Suojauksia

Yöllä oli halla käynyt. Aamuviideltä pakkasta oli hiukan toista celsiusastetta. Illan suojaustoimenpiteet kannattivat.

Tänään taisi olla viimeinen opetustyöpäiväni vähään aikaan. Puolesta kuusta aloittanut ryhmä on pieni, mutta laatu korvaa määrän. Heidän kanssaan olisi ollut mukavaa tehdä yhteistyötä paljon kauemminkin. Työmaan järjestelyt vaativat nyt kuitenkin muuta.

Seuraajani opetustyössä on iältään ja hiuslaadultaan kaltaiseni mies, teollisuuden parista opetusalalle siirtyvä. Jo ensivaikutelma kertoi, että hänelle on hyvä uskoa tämä projekti.

Kotiin lähtiessä torin laidalta hiivaleipä reppuun perjantaiseen tapaan.

Ulkoilemaan piti laittaa jo pitkähihaista päälle. Ja illalla pihan harsot ja kynttilä paikalleen ja korkeimmiksi kasvaneille vettä pintaan suojaksi pakkasta vastaan.

Hallanvaara

Heikot ja vähemmänkin heikot signaalit kertovat, miten valtio kiristää otettaan kansalaisistaan eri elämänalueilla. Muodollisella tasolla - lähinnä siellä, missä panokseksi riittää pelkkä teksti ja puhe - desentralisaatiota näyttää tapahtuvan, mutta konkreettisissa asioissa kehityssuunta on toinen. En nyt vaivaa lukijoita esimerkiksi koulutuksen - jollei vielä sentään rahoitusjärjestelmän niin - rahoituskäytäntöjen nykytuulista. Totean vain, että pienemmässäkin mittakaavassa tapahtuu. Haluavat keskittää myös alueellisen vapaaehtoistoiminnan resurssiohjausta.

Ei kannata hakea ubiikkivaltiota salaliittoteorioista. Ei ole valtion syy, jos kansalaiset sitovat itsensä liian lyhyeen liekaan vaivautumatta joko itse hankkimaan resurssejaan tai pärjäämään vähemmällä.

Nykyihmisen paradoksi liittyy paitsi yksilö- yhä enemmän myös organisaatiotasolla yksilöllisyyden valheellisten kulissien takana vaikuttavaan yhä sitovampaan ja pakottavampaan muista riippuvuuteen ja yhteisöllisyyteen. Mielikysymyksiäni on, lieneekö meikäläisessä kulttuurissa ihminen kokenut koskaan olevansa yhtä vahvasti yksilö kuin nyt mutta samaan aikaan ollut yhtä riippuvainen yhteisöstään kuin nyt.

Täällä pellonlaidalla yölämpötila jää tähän vuodenaikaan helposti seutukunnan keskiarvosta pari celsiusastetta alhaisemmaksi. Jokikulmilla voi olla vielä viileämpää. Viime yön jäljiltä kuulemma autonlasit vahvassa jäässä.

Illan jo pimennyttyä vietiin kasvihuoneeseen lämpökynttilä, nostettiin ruukkutomaatit sisään kuistille ja peiteltiin kasvimaa ja pelakuut.

Koulupinnaussuunnitelmia

Kansalaisopiston mainos postiluukussa kertoi vaiheessa, kun pitäisi olla paikka koulunpenkillä tai ainakin hankkia sellainen, jos ylipäätään mennä aikoo.

Akateeminen kansalainen en tänä lukuvuonna ole. Jätin hakeutumatta avoimen yliopiston opintoihin, kun mitään riittävän sykähdyttävää ei kohtuullisen kulkumatkan päästä - toisin sanoen Hämeenlinnasta tai Tampereelta - näyttänyt löytyvän. Ei tarjonnassa vikaa ole, vaan omassa laiskuudessa.

Ei kansalaisopistonkaan tarjonta sen enempää houkuttanut. Saksan kieltä olisi listoilla ja sitä pitäisi joskus kertailla. Mutta iltaopiskelumotivaatio on jostain syystä tänä syksynä aika vähissä.

Sen sijaan taiji-treenejä jatkamaan ilmoittauduttiin koko perheen ihmisjäsenten voimin. Kissajäsen keskittyy myyränmetsästykseen aivan kuin ei muka kotona saisi ruokaa.

Saunalenkillä oli viileää, vaikka vauhtia vähän liikaa. Keväällä reilu 10 celsiusastetta on helle, nyt melkein pakkanen. Kaupasta korillinen ruokaa ja kymmenen kiloa hienosokeria.

Ruohonleikkurin säksätystä

Pyhäpäivän toimena ruohonleikkuu. Eilen teroitin terät veturitallin tahkolla. Sorvin ja tahkon voimansiirto - tyyppikilven mukaan 1890-luvulta periytyvä - ei ensin antanut kierroksia. Valtaremmin alkupää oli irti. Ihmettelin, asettelin hihnan paikalleen ja, myönnettävä on, kunnioituksella nykäisin uudelleen katkaisijasta. Sitten pyöri taas. Tahkokin, kuten piti.

Ei tahkoaminen turhaa ollut. Nätisti terät leikkasivat.

Torpan kauniimpi asukas toi Taipaleen takaa farmariautollisen avomaan kurkkuja. Säilömishommia luvassa.

Panis et...

Kokouksekkaan työpäivän jälkeen ennen linja-auton lähtöä kävin torin laidalla perjantaiseen tapaani ohrariäväkaupassa. Lempäälässä leivotun, tasavaltamme ensimmäisen presidentin nimeä kantavan ohraleivän jo maksettuani muuan asiakas varmisti leipäpussi kädessään, että ovathan nämä nyt ilmaisia, kun lehdessä sanottiin niin. Kauppias vakuutti, että ovat ne, kauraleivät. Maanrakennusalalla puoli vuosisataa toimineen urakoitsijan on vaikea kuvitella tekevän sympaattisempaa mainoskampanjaa.

Vaikka lehdessä oli ollut, kaikki kysyivät ennen kuin ottivat omansa korista. Silmänräpäyksen ajan pohdin ilmaisleivän perään kysymistä. Mutta eiköhän korillisten sisältö paikkansa löytänyt muutenkin.

Iltalenkille lähdimme, kun piti olla jo melko hiljaista, mutta jouduin useampaan kertaan häpeämään silmälasittomuuttani.

Valokuvatorstain uni

Valokuvatorstai-blogissa on tänään esitelty unimaisemia.



Junakin kai symboloi unissa jotain sellaisille, jotka unien tulkintaan uskovat. Unenomaisen tunnelman toi syysillan hämärä, pitkä valotusaika ja epävakaa käsi Jokioisten Museorautatien syysajossa kaksi vuotta sitten.

Muuten, tänä vuonna tuo mainio ja tunnelmallinen tapahtuma ajetaan lauantai-iltana 15.9.

Vanhassa vara parempi

Hiukan kateellisena puolisoni PC-työaseman uudesta kookkaasta 16:9-kuvasuhteen näytöstä innostuin hankkimaan samanlaisen kuudetta vuotta hyvin palvelleeseen pöytäkoneeseeni. Ajattelin, että tässä yhteydessä sopisi viimein vaihtaa näytönohjain hiukan ajantasaisempaan versioon. Kokoonpanoon alusta saakka kuulunut vuosituhat-Matrox on tarjonnut nimelleen tyypillisesti erinomaista 2D-kuvaa, mutta muu suorituskyky on alkanut käydä vähiin, vaikka en tietokonepelejä tai videon tai kolmiulotteisen grafiikan työstämistä harrastakaan. Joskus viime talvena AGP-korttien ovella häämöttävää pulaa pelätessäni hamstrasin nVidian piireihin perustuvan Gainward-merkkisen näytönohjaimen. Nyt kiinnitin sen Matroxin tilalle ajatellen sitä uuden näytön työpariksi.

Poistin Windowsista vanhat laiteohjaimet ennen uuden näyttökortin asentamista, ja luonnollisesti kuva oli ensimmäisen käynnistyksen jälkeen ala-arvoinen. Mutta uuden kortin ajurien asentamisen kanssa tuli totaalinen pimeys vastaan. Siinä vaiheessa, kun uudet laiteohjaintiedostot oli kopioitu ja käyttöjärjestelmän piti ottaa ne käyttöön, näytönohjain pimeni. Useaan kertaan erilaisia ohjelmallisia vaihtoehtoja kokeiltuani jouduin päätymään siihen, että työaseman virtalähteen 300 watin antoteho ei riitä "uudelle" näytönohjaimelle enää siinä vaiheessa, kun siitä saataisiin irti enemmän kuin korkeintaan EGA-ajat mieleen tuova kuva. Tehoa vieviä laiteita kun kotelossa on jo jonkin verran. Tämä diagnoosi perustuu mutu-arvioon, koska soveltuvia mittalaitteita ei kotioloissa ole. Yhtä kaikki, parempi näin kuin että virtalähde olisi rikkoutunut.

Asensin Matrox-näytönohjaimen takaisin, ja hyvin toimi. Resoluutiot siinäkin riittävät uudelle näytölle ja onhan kortissa myös DVI-liitäntä. Enkä toisaalta kai kaivannutkaan tietokoneeseen enää neljättä tuuletinta tuomaan desibelejä enkä lisää suorituskykyä kuluttamaan watteja. Mutta joku päivä täytyy avata torpan kauniimman asukkaan koneen konepelti ja tutkia oikein ajatuksen kanssa, miten se on noin hiljainen.

Kiskoliikenteen ongelma-aamu

Syyskauden rutiinit käynnistyvät yksi kerrallaan. Työpäivä menee kokouksessa pääkaupungissa. Illalla olisi tarjolla kotikylässä toinen kokous harrastetoiminnan merkeissä. Nähtäväksi jää, ehdinkö osallistumaan.

En muistanut, että suosimani hidas sinivaunuinen ei ole ollut päivittäin kulussa enää kevään jälkeen ja kummastelin hiljaista asemalaituria. IC²:n arvelin olevan tavan mukaan täyteen myyty, joten valitsin vaihteeksi taajamajunan. Sm4-runko ei matkustusmukavuudeltaan juuri IC-junille häviä. Tosin tietokonetta käyttävä ikävöi pöytää (tässä yhteydessä sopinee kummastella kannettavien tietokoneiden tuuletusaukkojen sijoittelua; monessakaan laitteessa ne eivät oikeuttaisi käyttämään "laptop"-nimitystä).

Kiskoliikenteellä ei ole ollut hyvä aamu. Radiossa uutisoitiin Etelä-Suomen "Kaukolla" olleen sen verran pahoja vaikeuksia, että junaliikenne oli pysähdyksissä rantaradalla ja pääradallakin Riihimäeltä etelään päin. Työmatkalaisilla oli arvatenkin pinna kireällä. Yleisradion www-sivut kertovat liikenteen olevan nyt palautumassa normaaliksi. Saa nähdä, mikä on tilanne, kun ongelma-alueelle kohta päästään. Eiköhän tästä Malminkartanolle ja Ammattienedistämislaitokselle ehditä ajoissa tai ainakin melkein. Riihimäellä ilmoitettiin lähdön viivästyvän 5-10 minuuttia, kun tähän R-tunnuksilla jatkavaan liitettävä toinen junarunko oli liikenteenohjausvikojen vuoksi vasta matkalla. Syyksi myöhästymiseen ilmoitettiin takuuvarma syntipukki: tietokoneet. Enemmistö ihmisistä lienee tyytyväisiä aina, kun syyn voi vierittää tietokoneille. Ei sillä, että monikaan niitä (enää) vierastaisi, mutta maailmassa on järjestys kohdallaan ja elämä jatkuu entistä uraa, kun viat johtuvat tietokoneista. Ei siis mitään oikeasti vakavaa. Tietokoneet ja niiden viat ovat kuin kärpäsiä. Tunkeutuvat joka paikkaan ilman, että niiden varsinaista tarkoitusta, hyödystä puhumattakaan, olisi kovin helppo havaita. Hiukan kiusallisiakin ne voivat olla, mutta yhtä kaikki, ne ovat, niillä on epäilemättä oma paikkansa järjestelmässä, eikä niille oikein mitään voi.

Kotiasemalla ei lipputoimiston virkailijankaan aamu ollut alkanut hyvin. Hän oli onnistunut lukitsemaan itsensä toimistonsa ulkopuolelle ja joutui pyytämään kiireisempiä ostamaan lippunsa junasta. Kun en ajatellut edes yrittää tungeksia IC²:een, jäin sekalaisen rautatieavainnippuni kanssa kokeilemaan, löytyisikö siitä kenties toimiston oveen sopivaa. Ei löytynyt, mutta pian ehti apuun talonmieskin.

LB kirjoitti, miten junassa mieleen tulee hyvää kirjoitettavaa. Minulle käy usein niin, että junassa matkustaessa tulee kirjoitettua - mistäpä muustakaan - kuin jostakin rautateihin liittyvästä. Olisi aika tyylikästä kirjoittaa ajatuksensa kynällä ja paperilla, mutta mukana kulkeva tietokone ja matkapuhelimen tarjoama tiedonsiirtoyhteys houkuttavat instant-julkaisemiseen. Todennäköisesti tekstistä tulisi parempaa, jos sen kanssa ei hätäilisi niin paljon.

Linjaradio

Kolmatta vuotta sitten tekniikan eturintamassa kulkevat tapasivat julkaista valikoituja blogimerkintöjään äänimuodossa. Podcasting oli päivän sana. Khilou Rantaradioineen oli yksi pioneereista.

Nyt, kun aikaa on kulunut ja hype haihtunut, uskaltautunen minäkin mukaan. En toki osaavien kanssa kuulijoista kisaamaan, vaan kokeilumielessä (kuten aikanaan, kesällä 2003, aloitin bloginpidon, kun Kari Haakana oli muutamaa kuukautta aiemmin Mikrobitti-lehdessä julistanut blogit kuolleeksi median muodoksi). Ääntäni en häpeä julkaista, ovathan sitä vuosien saatossa joutuneet lähes työkseen kuuntelemaan monet ja taas monet ammattikoulutettavat. Mutta käypä aihe on puuttunut. Viime aikoina on ollut sen verran tilaisuuksia sisällöntuotantoon, että jotain sain kasaan. Alkuperäinen ajatus ei toteutunut, mutta olkoon näin.

Linjaradio sisältäen muun muassa näytteitä veturien äänistä, olkaa hyvä (MP3-tiedosto, kesto 10:04, tiedostokoko 11,8 MB).

Ei omena kauas puusta putoa

Museon vitriinissä lampunvaihto osoittautui oletettua pitkäkestoisemmaksi operaatioksi. Olosuhteet eivät ole halogeenilampuille otolliset.

Isä, kuulemma kymmenen vuotta sitten viimeksi käynyt, ja poika, ei ennen käynyt, halusivat Dr12:n ohjaamoon. Piti soittaa puhelu ja toinenkin, että ensin oikeat avaimet ja sitten oikeat lukonhaitat löytyivät. Ei tuonne enää kiivetä kuin kakkosluokan tarzaninmajaan ja niin on oikein. Konehuone läpikäveltiin kahteen kertaan.

Iltapuhteena keräilin pihalta kaksi melassipöntöllistä pieniä ja pääosin mätiä omenia kompostiin. Pensasaidan yli keskusteltiin Pasilan konepajasta ennen ja nyt.

Tiiltä ja kuraa

Veturitallilla todettiin, että seinään pitää tehdä reikä. Tällä kertaa ei onneksi tiiliseinään, sen verran koviksi ovat 1870-luvulla tehdyt tiilet osoittautuneet. Mutta sahaostoksille piti lähteä. Saksa-Japani-tarjouskisa päättyi nürnbergiläisen voittoon. Kovin paljon eivät ammattilaisetkaan metabolaista tänä päivänä hanki, myyjä kertoi, kun Makita on massiivisilla mainoskampanjoillaan painanut sen vain vanhoja nimiä tuntevien työkaluksi. Vanhoista nimistä keskustelimme pidempäänkin.

Puusepät Esko ja Ilkka ryhtyivät tekemään leikkauksia viime vuosisataa edeltävältä periytyvän matkalipunmyyntiluukun asennusta varten.

Me muut lapion varteen kaivamaan montulle kuoppaa. Hiekkakerros ei näyttänyt lupaavalta ajatellen sementtivalua. Sitten kirkastui, kun alkoi näyttää siltä, että niin yhdistyksen kuin sen jäsenienkin taloudelliset kysymykset olisi kerralla hoidettu ja maailman citymaasturointi turvattu pitkälle ensi vuosisadalle. Mutta öljylähde osoittautui muinaisten rautahepojen jätöksiksi. Sen alta savea. Sinistä, kylmää ja kovaa. Aurausmerkin jalka painettiin kuoppaan ja valettiin sementtiin. Tuettiin ratapihalta haetuilla kivillä, ja vajaa kolmimetrinen, 1880-luvun ratakiskoon liputettu merkistö nousi pystyyn lumiauran viereen kehottamaan siipien sulkemista ja terien nostamista.

Juha ja Pekka innostuivat rakentamaan auran eteen sen, minkä vuoksi terät on nostettava ja siivet suljettava. Kakkosnelosesta syntyi uusvanhan tasoristeyksen lankutus.

Vasara ja nauloja

Rautakaupasta vasara ja nauloja ja sementtiä. Ja kakkosnelosta. Päivän viimeinen kuorma-auto lähti ennen kuin sain tilauksen tehtyä, mutta lupasivat yrittää toimittaa huomenna tallille. Eiköhän noilla tarpeilla yksi talkoopäivä saada kulumaan. Paikallisen rautakaupan myyjäkunta näyttää vauhdilla naisistuvan. Mikäs siinä. Sukupuolineutraaleitahan vasarat, naulat, sementti ja lankut ovat, kuten useimmat käytännössä merkittävät esineet, ja myyjältä edellytettävää asiantuntemusta niistä voi hankkia kuka tahansa aiheesta kiinnostunut. Totuttu kauppaliikkeiden myyjäkunnan sukupuolijakauma on monelta osin outo. Ymmärrän asian toki vaateliikkeiden kohdalla, mutta en aivan esimerkiksi miesmyyjävoittoisten rautakauppojen tai naismyyjävoittoisten kirjakauppojen tapauksessa.

Ratatyömiesten BXE-asuntovaunut veturitallilta ovat viikon aikana lähteneet. Sen sijaan ratapihalle oli palannut työkoneita: sepelinpuhdistuskonetta, sepelihöylää ja raidestabilisaattoria. Ilmeisesti näiden johdosta vähän aikaa tyhjillään ollut kumipyöräasuntovaunualue "VR-Caravan" entisen halkoplaanin koivikossa on taas saanut käyttäjiä.

Iltalenkille saatteli voimakas mutta lämmin etelätuuli. Kelpo kesää on elokuukin, vaikka illat jo sen verran pimeitä, että talonvahtimme sytyttää pihavalon kierroksellaan. Pimeät lämpimät syysillat taitavat olla kissan elämää parhaimmillaan.

Yötä vasten topparoikka - kaksi ratakuorma-autoa ja muutamia BMo-sepelivaunuja - näyttää työskentelevän Turun radalla.

Kymmenvuotispäivä

Töistä päästyäni käväisin kukkakaupassa. Edelläni ollut miesasiakas totesi, että kalenterissa on se päivä, että kotiin on syytä viedä kukkia: hääpäivänsä. Vuoroni tultua sain todeta olevani samoilla asioilla kuin edellinen asiakas. Myyjää hymyilytti.

Puolisollani ja minulla tämä hääpäivä on kymmenes laatuaan. Tuota ajatellessani havahduin, että kymmenen vuotta sitten olimme kovin nuoria. Mutta kun asiaa tarkemmin mietin, se oli vain hämmästystä ajan nopeasta kulumisesta. Emmehän me silloin niin nuoria olleet. Nuoria aikuisia toki. Koulut olivat takana, työelämässä oli oltu jo vuosia ja asuntosäästäminen hyvässä vauhdissa. Se oli hyvä aika virallistaa suhde, kun yhdessä oli ehditty elää jo useampi vuosi, ja tosimielellä oltiin oltu liikkeellä alusta saakka.

Ehkä silloinen aikuisuus oli kuitenkin enemmän ulkoista kuin sisäistä laatua. Tämän vuosikymmenen alussa eteen tuli asioita, joita ei olisi osattu odottaa. Koettua tuli, miten ihmisellä on tuollaisissa tilanteissa tapana tehdä huonoja tai vielä huonompia ratkaisuja. Niinpä siviilisäädyn merkit löysivät uudelleen tiensä sormiimme reilut neljä vuotta sitten, mutta syystä tai toisesta en ole asiasta tuolloin kirjoittanut.

Pohja on kuitenkin ollut vakaa. Siitä kertovat monet yhteiset vuodet ja se, että tuolle pohjalle pystyi paitsi rakentamaan, myös korjaamaan, kun tarve eteen tuli. Arvelen, että meidän kohdallamme tuo pohja perustuu siihen, että yhteistä on paljon.

Yhteiset arvot lienevät tärkeimpiä asioita. Maltillinen kristillinen ajatusmaailma ja omanlaisemme perinteisten ja radikaalien arvojen kooste on meillä toiminut hyvin. Toinen tärkeä asia on luonne. Kaksi rauhallista, kotonaviihtyvää, hiljaista ja kilttiä pärjää hyvin keskenään. Tärkeitä ovat myös yhteiset harrasteet ja kiinnostuksenkohteet samoin kuin se, että molemmilla on myös omat juttunsa. Lenkkeily ja muu ei-hampaat-irvessä-ruumiinkulttuuri, pihamaan ruopsuttelu tai kuvataiteen, junien tai säveltaiteen ihastelu on yhdessä mukavampaa kuin yksin. Nörttihenkisiäkin olemme molemmat: kymmenvuotishääpäivän iltaa vietämme omilla tietokoneillamme, toki vierekkäisissä huoneissa, välissä iso oviaukko. Molemmilla muuten on myös samanlainen, varmaankin hiukan outo mutta hyvä, huumorintaju. Lyhyesti sanottuna: kun ollaan hyviä kavereita ja ystäviä, on helppoa olla myös enemmän.

Mutta hetkeksi vielä kymmenen vuoden taakse. Päivä oli poutainen, mutta ei liian kuuma. Kirkko linnavuoren juurella ja keskiaikainen. Häämarssi modernistinen, ainakin totutusta poikkeava. Autona kustomoiduilla VAK-kilvillä ja vastaavalla rekvisiitalla varustettu maasturi-Lada, itse asiassa silloinen käyttöautomme. Omat sukunimemme päätimme pitää. Kauas emme häämatkailleet, vaan luonnonrauhaan itähämäläiselle erämaamökille. Se oli niitä kesiä, kun loman käsite oli ollut melkeinpä tuntematon. Ne päivät metsän hiljaisuudessa sopivat kaiken kiireen päätteeksi mitä parhaiten.

Taannoisen urheiluopistoreissun olimme ajatelleet hiukan etukäteiseksi kymmenvuotishäämatkaksemme, työtilanteet kun eivät sallineet sen sijoittamista oikean päivämäärän ympärille. Tätä illansuuta juhlistimme päivällistämällä hiljaisessa ravintolassa entisen maantievaltaväylän varrella ja käyskentelemällä hyvän tovin Sääksmäen kirkkomaalla.

Ydinvoimaa taloon

Työpäivän jälkeen haimme liikkeestä puolisoni tilaaman uuden työaseman. Vanhan sukupolven Pentium pääsi viimein eläkkeelle kaksiytimisen tieltä. En tosin jaksa uskoa, että uusi laite tulee fyysisesti kestämään niin montaa vuotta kuin vanha.

Ilta meni mukavasti tietokoneasennuksen parissa. En tiedä, miten yleisiä ovat esiasennetut käyttöjärjestelmät tämän päivän kloonikoneissa, mutta tässä sellainen oli. Tosin se poistui, kun pystytin peilauksen kiintolevyjen välille. Ei haitannut, koska käyttöjärjestelmän asennuslevy oli vanhaan hyvään tapaan konepaketin mukana. Mukava yllätys oli, että bisnes-Vista tunnisti emolevyn RAID-ohjaimen suoraan, eikä erityistä ajurilevykettä tarvittu. Hyvänsuuntaista kehitystä. Vaikkapa Windowsin XP-versio, riittävän uusi RAID-ohjain ja nykymuodin mukainen levykeasematon työasema ei ole mukava yhdistelmä.

Yllättävän hiljainenkin tuo on, ei paljon vanhaa äänekkäämpi.

Rautatieviikonlopun päätös

En keksinyt aamulla mitään erityistä tekemistä, joten polkaisin veturitallille, nostin pyörän telineeseen ja hyppäsin etelään vievään junaan. Rautatiemuseopäivä Hyvinkäällä oli sateinen, mutta veti väkeä niinkuin aina. Säätila ei houkuttanut tutkailemaan sinänsä mielenkiintoista ulkoilmatarjontaa - Hr1, Dm7 ja Dr13 - joten päätin käväistä museojunan kyydissä Rajamäellä. Vaunut eivät olleet ehkä aivan niin täydet kuin eilen Valkeakoskelle ajettaessa, mutta kansoitettuja ne nytkin olivat. Osuin vastapäätä vuosien takaa pienoisrautatiepäiviltä tuttua tamperelaista miestä. Jutustelimme valokuvauksesta ja sen sellaisesta niinkuin tekevät sellaiset, jotka tunnistavat toisensa muistamatta nimeä tai sen sellaista yksityiskohtaista. Small-talkiin tuollainen tilanne on mielestäni otollisin mahdollinen. Suomalaisia moititaan joskus huonoksi small-talkin puhujiksi. Johtuuko se siitä, että meillä on sisäänrakennettu halu tunnistaa toinen yksityiskohtiaan myöten, jotta uskaltautuisimme puheille?

Kysyin lipunmyyjältä, mitä hän veloittaa. Myönnän, että tarkoitin: "Kai tiedät, kuka olen?" Mistäpä hän olisi voinut muistaa. Eilen pikaisesti vaihdettiin sana tai kaksi kaiken kiireen keskellä. Niinpä Mr. Nobodyksi kutistunut Tl:n varikonpäällikkö maksoi kiltisti kympin, kuten kaikki muutkin aikuiset.

Uudellamaalla tuntui olevan tiukempi kuri kuin Hämeessä. Virkapukuinen konduktööri kävi ilmoittamassa, että Rajamäellä junasta nouseminen ei ole toivottavaa turvallisuuden vuoksi. Junamiehistö oli lukinnut ovet edesauttamaan ilmoituksen noudattamista. Vastapäätäistuja halusi kuitenkin kuvaamaan ja niin jokunen muukin. Minullakin äänityslaite ja mikrofoni polttelivat repussa, miksei kamerakin. Vedin repusta keltaiset liivit ylle, kaivoin kolmioavaimen käteen ja tehtiin juuri niinkuin toivottiin oltavan tekemättä. Mutta emme me toki vaaratilanteita aiheuttaneet.

Dr13 oli käväissyt liikkeellä Rajamäen reissun aikana. Harmitti, koska sen ääni olisi ollut mukavaa saada talteen, kun tallennin kerrankin oli mukana. Menin pitämään sadetta Dv16:n hyttiin ja rupattelemaan vek. Kyrölän kanssa. Kysyin, voisiko hän kutsua linjaradiolla kauko-ohjaajaa vaikka vain testimielessä, jotta saisin nostalgisen kutsuäänen talteen. Timo suostui, mutta "Kaukolla" oli kiireitä.

Kotiin palattua olisi unettanut, mutta kotivarikko kutsui. Haapamäkeläisten roikka palaili Hyvinkäältä kotiin iltayhdeksän aikoihin. Vettä ja halkoja vielä kerran. Mallikkaasti homma nytkin hoitui. Dv16:n kaikkoava hörskytys lämpimänä hinattavan Tk3:n puhinoiden säestämänä saatteli rautatieharrastepainotteisen viikonlopun päätökseen.

Illan päätteeksi paloletkut ja palopostin avain takaisin paloasemalle ja kiitokset kalustoaan lainaksi antaneille.

Museojuna

Muutaman kymmenen talkoolaisen yhteistyöllä taisimme onnistua tuottamaan paikkakuntien asukkaille mukavan elokuisen hellelauantain.



Dv16:n vetämä roikka saapui perjantai-iltana. Aluksi lyhyt neuvottelu. Sitten Dv16 irti, vaihteiden yli, raiteensulut auki, kääntöpöydälle ja lepäämään itäiselle tallitielle, radankorjaajien BXE-asuntovaunujen eteen. Sitten Tk3 irti, samaa reittiä tallitielle ja seis.

Täyttöventtiilin paikkaa saimme hakea muutaman sekunnin luukkujen alta, mutta pian tenderi täyttyi.

Perjantai-ilta meni huollon puitteissa. Viime viikolla taisin mainita yhden jos toisenkin urheilulajin hikiseksi. Lisättäköön listaan myös veturin halostus. Herrasmiehet ehdottivat herrasmieshalostusta näyttäen mallisuorituksen yksi halko molemmissa käsissä. Keräsin sylillisen, ja siten muutkin. Isompia ja yhä isompia. Huomasin, leuhkin lukeneeni Pohjantähteni, ja hybriksen vuoksi jouduin tuliseen pätsiin. Siellä oli hiki ja hammastenkiristys. Onhan se mukavaa, että on paljon tovereita ja heidän jokaisen syli on avara, mutta veturin hytissä tuokin voi kääntyä...



Haapamäkeläiset yöpyivät ratapihalle jätetyissä postivaunuissaan. Osa meistäkin jäi tallille. Extreme-nukkumaolosuhteiden kisa lienee ollut tiukka: Esko: Lättähatun takana. Juha: Vr11-vaihtoveturin hytissä. Puolisoni ja minä: Lättähatun Efiab-liitevaunun konduktöörinosastossa. Yö retkipatjalla ja makuupussissa oli normaali kesäinen telttayö, vaikka teltta ruosteista metallia olikin. Aluksi kuumaa, josta seuraa makuupussista kuoriutuminen. Sitten sopivaa. Lopulta viileää, josta seuraa makuupussin pois käärimisen harmittaminen.



Kaikki eivät menneet nukkumaan aikaisin. Miehistöhuone puolenyön jälkeen taisi olla mitä parhain esimerkki hauskuudesta ilman viinaa. Siltä se 60-senttisten seinienkin ulkopuolella kuulosti unta odotelleille. Yleisradion TV-viihteeseen äkkiä Alanko & Peranto -show, ja lupamaksut alkaisivat kasvaa?

Herätyskello soi varhain, kun lähdimme vääpelöimään aamiaista rautatieväelle. Minun on myönnettävä, että en ole veturitallin kahvinkeittimen kaveri, niin mestari kuin se onkin.

Kahvi taisi tuoksua ministeriöön saakka. Mukava, kun aamiainen maittoi.

Lauantain yleisöajelulle oli lähetetty vapaalippuja monelle paikalliselle päättävässä asemassa olevalle. Yhden käden sormin laskettavissa oleva lukumäärä saapui. Hukkaan mennyt oli vain paperia, mitä siitä. Mutta miksi ei tultu? Se on OK, että oli muita menoja. Sekin on OK, että joku museojuna on liian vähäpätöinen tapahtuma. Mutta se huolestuttaa, että pelkäsivätkö, että pyydetään jotain ja siksi jäivät puskaan? Vai oliko vaihtotyönopeudella ajettu matka naapuruskuntien välillä liian pitkä istuttavaksi?

Toisaalta taas ministeriön ja keskusviraston väkeä tuli ilman erityiskutsua. Tämä kertonee jotakin valtion ja kuntasektorin välisestä suhteesta, mutta mitä?

Vaihtotyönopeus oli aika kova hyviä kuvauspaikkoja radanvarsiteillä metsästäneille. Harvoin taitaa höyryveturi Etelä-Suomessa liikkua radalla, jonka vartta eivät sähkötolpat varjosta. Kuvausinnostus on ymmärrettävä. Tämän genren kansallismaisemaksi luokiteltavan Konhon sillan ympäristöön ei kuvaajia enää mahtunut, joten ajoin suosiolla lähemmäs kaupunkia, uuden sisääntulotien sillalle.



Lauantain huoltosuorituksen voisi kai myydä jollekin formulatallille. Talli kuin talli. Ehdin juuri liputtaa veturin pysähtymään, kun Esko jo kytki letkun täyttöventtiiliin ja radiopuhelimella huusi kaivolla päivystäneelle: "Hanaa, Juha!". Minuutti ja kuutiometri -vauhdin takasivat vanhan valtaputken ja palokaivon paineet. Luukku kiinni, kuljettaja hyttiin ja apumies kääntöpöydän koppiin. Veturi pöydälle, pieni kääntö ja veturi muutama metri taaksepäin. Polttoainetankkaus vuorossa.



Varovasti yritettiin tiedustella saunaanmenijöitä, mutta Hpk:n lämmittäjä ja minä taas hyttiin päädyimme. Pian Marko vapautti ensinmaimainitun, Tl-Vi-linjalla jo hikoilleen, ja äkkiäkös me muutaman pinorakenteen pystytimme.

Suuri kiitos kaikille mukana olleille!

Viikonlopun valmisteluja

Töistä palattuani lähdin veturitallille odottelemaan ensimmäistä halkokuormaa. Otin vesurin mukaan ajanvietteeksi. Ehkä talliltakin sellainen olisi löytynyt tai sitten ei. Vuosituhannen alussa katkaistu entinen itäinen tallitie on ollut kesän radankorjaajien BXE-asuntovaunujen käytössä, mutta ratapohjan maaperä on yli vuosisataisen tuhka- ja muun lannoituksen ansiosta niin muhevaa, että vain muutaman kuukauden paikallaan olleet vaunut olivat jääneet jo hyväkasvuisen pikkukoivikon taakse. BXEiltä vapaaksi jäävälle osuudelle on tulevana viikonloppuna parempaa käyttöä kuin koivujen kasvatus, joten siksi vesuri.

Kuorma tuli ajallaan ja sovitun näköiseltä vaikutti. Peittelin kasan ja päätin jättää vesakonraivauksen välttämättömimpään. Ratapihan paahde ja seisova ilma olivat hyvä päätöksen avittaja. Toinen kuorma tulee huomenna, ja saa tulla mihin aikaan tahansa, kun kippauspaikka vanhojen vaahteroiden katveessa on tuojalla nyt selvillä.

Kotona puolisoni oli nostanut kotipihasta sipulit. Niputettiin yhdessä kuivumaan. Ja käväistiin vielä uudelleen veturitallilla tutkailemassa viikonlopun tilapäismajoitustiloja.

Metsäpalovaroitus väijyy jo kunnanrajan takana. Se ei ole hyvä asia halkojen suunniteltua käyttöä ajatellen.

Valokuvatorstain tuore

Valokuvatorstai-blogi on palannut kesätauolta takaisin tuoreena.



Tuoreita herneitä löytyy kotipihan potagerista. Sen verran pahasti olen näille yliherkkä, että tyydyn ihailemaan vain tuoreutta, en makua.

Harvemmin päässä ryhtyy soimaan mikään musiikki, mutta nyt siellä jammailee Kool & the gang (jota pidin aikanaan hyvin funkina, kunnes rytmit paremmin osaava kertoi, että ei se kovinkaan tyylipuhdasta ole, vaan tusinadiskoa). "She's fresh, fresh, exciting. She's so inviting to me..." En muista, milloin olisin tuon kuullut viimeksi. Kaksikymmentä vuotta sitten radiosta?

#include <stdio.h>

Yllättäen päädyin töissä päiväksi opettamaan C-ohjelmointia tuleville sähköalan ammattimiehille. Heidän opinto-ohjelmassaan erääseen pakolliseen tutkinnon osaan kuuluu ohjelmoinnin peruskurssi. Se on aivan paikallaan vaikka vain yleissivistyksen kannalta. Kurssi on pintapuolinen, suunnilleen samaa tasoa kuin esimerkiksi yliopistojen perusopintojen vastaavat kurssit, eikä siten kovinkaan ammatillinen. Elektroniikkaan erikoistuville on yleensä tarjolla enemmänkin koodaamista, mutta perusopinnoissa riittää pienempi määrä. En opeta aihepiiriä mielelläni, koska en ole koskaan käyttänyt tuon tyyppisiä kieliä missään oikeassa työssä. Kun opetetaan asioita, joissa oma osaaminen pohjautuu vain opiskeluun, ollaan vaarallisilla teillä. Mutta pakkotilanne mikä pakkotilanne. Eikä nyt ollut kysymys funktioita ja niiden parametreja kummemmista perusasioista. Huomiseksi saatiin jo ammattikoodari lupautumaan vakituisemmaksi sijaiseksi.

Työpäivän jälkeen suunnittelimme naapurikuntiin pyöräilyä, mutta laiskuus voitti ja päädyimme hölköttelemään pari kierrosta kuntorataa. Revähtymän hankkimisesta on kulunut jo viikko, eikä lenkki ollut enää niin vaikea kuin lauantaina. Alustakin oli pehmeämpi. Mutta kuuma tuli. Puolisoni innostui uimaan, minä en.

Ensi viikonlopun toimintasuunnitelma aiheuttaa vilkasta tietoliikennettä.

Ruohonleikkurin pärinää

Jossakin kuului ruohonleikkurin ääni jo aamupäivällä, mutta noudatin vanhaa tapaa ja käynnistin oman vasta kirkonmenojen päätyttyä.

Keväällä paikallislehdessä joku vanhoja aikoja muistellut kirjoittaja paheksui pyhäisin tehtäviä pihatöitä. Omasta näkökulmastaan hän oli tietenkin oikeassa.

Pikkukaupungin miljöötä katsellessa on vaikea välttyä ajattelemasta, että julkisen ja yksityisen pihanhoidon välinen suhde on jossain määrin muuttunut jokusen viimeisen vuosikymmenen aikana. Viime vuosisadan jälkipuoliskolla hyviä ruohonleikkureita hankittiin lähinnä julkiselle sektorille, jolla oli omat organisaationsa alueiden hoitoon. Monella omakotitalon pihalla käsikäyttöiset kelaleikkurit rapisivat tai jopa viikatteet viilsivät 1980-luvun nousukaudelle saakka. Viimeistään tällä vuosikymmenellä käytännössä lähes kuka tahansa pihanomistaja on voinut saapastella rautakauppaan tai maatalousliikkeeseen ostamaan samanlaisen arsenaalin kuin seurakunnalla tai kunnalla on käytössään. Samaan aikaan julkisten alueiden hoitoon tarkoitettuja organisaatioita on supistettu ja ulkoistettu, käytännössä vähennetty.

Homoliittoutuneiden maihinnousu

Innokas Jehovan Todistaja poikkesi pihatöiden lomassa. Heille olisimme arvatenkin hyvä saalis, ja siksi kai käyvät ahkerasti. Tavoistani poiketen innostuin hiukan härnäämään. Jopa aina coolilla puolisollani oli pokassa pitelemistä, kun sanantuojan mainitessa paheksuvaan äänensävyyn eilisestä Tukholman Pride Parad -tempauksesta totesin "Hieno homma!".

Keskustelu kääntyi ihmiskunnan ikään, jota Jehovan Todistajat todellakin pitävät noin kuutena tuhantena vuotena. Kompromissiajatus Lähi-Idän kansanryhmien polyteismin muuntumisesta Jahven palvontaan keskittyväksi monoteismiksi joskus 4000-luvulla eKr ei saanut kannatusta. Uuteen Testamenttiinkin päästiin. Taipumukseni pitää Paavalin kirjeitä koodeksiin tarkoituksella lisättyinä "Ei näin"-esimerkkeinä ei ollut hedelmällinen lähtökohta keskustelulle.

Fundamentalistien kanssa keskusteleminen on samankaltaista, oli keskustelukumppani sitten Jehovan Todistaja tai ns. vapaa-ajatteleva tiedeuskovainen (joiden uskonnoissa sivustakatsojan näkökulmasta on keskenään paljon vähemmän eroja kuin kumpikaan on valmis myöntämään). Vahva usko omaan oikeassaolemiseen kognitiivisen toiminnan pääpilarina tuo varmasti turvallisuuden tunteen itselle. Mikäs siinä, jos se hyvältä tuntuu.

(Otsikko lainattu parhaillaan radiossa lähetettävästä vuosikymmenen takaisesta Alivaltiosihteeri-sketsistä. Paljon tuttuja hupailuja. Silloin ohjelmaa tuli vielä kuunneltua melko säännöllisesti. En muuten muistanut, että Yrjö Ahmavaara on Suomen ensimmäinen viimeinen turkismetsästäjä.)

Viinimarjat talteen

Siitä alkaen, kun Laitakarin lista alkuviikolla julkaistiin, on moni puntti vipattanut rautatiehistoriasta kiinnostuneissa piireissä. Harva taitaa muistaa, että mediaan päätynyt "myyntilista" on oikeastaan Ratahallintokeskuksen ja Senaatti-kiinteistöjen välinen hallintasopimusten siirtolista, jonka juuret juontavat jo parin vuoden taakse.

Ei sillä, etteikö vakavailmeisiä kravattikaulaisia salkkumiehiä olisi tänäkin aamuna noussut mustista autoistaan neuvottelemaan paksujen seinien sisään vakavista asioista (Luetaan: työhaalareita ei puettu päälle, kahvia juotiin tavanomaista pidempään ja hartaammin ja herja asiasta ja varsinkin asian vierestä lensi - jos mahdollista - hiukan tavanomaistakin enemmän).

Poistuin jo puolenpäivän jälkeen kotipihaan punaherukkasadonkorjuuseen. Toverit jäivät tallille ja pystyttivät radalle johtavan tien varteen Pelastustie-kyltin, jollainen tähän saakka on kiinteistöltä puuttunut, mutta joka kiitos Eskon nyt saatiin. Ehkä kyltillä onnistui houkutella myös muutama viereisellä pallokentällä pidetyn herätyskokouksen osanottajakin käymään museolla?

Saunalenkki kertoi karua kieltään siitä, että alkuviikon potkujumpassa hankittu vaurio on ihka oikea revähtymä. Vaikka aluksi ei silloin tuntunut juuri miltään, jo toissapäivänä asian osoitti mustelma. KKK-ensiapu olisi sittenkin ollut paikallaan heti tuntemuksen jälkeen. Lomaviikon hikisemmissä harjoitteissa kunto- ja muilla saleilla arkaa lihasta oli helppo varoa, mutta hölkkääminen edes rauhallisesti ei sääliä suo. Tosin nykysuositukset eivät alemman asteen revähtymissä lepoa juuri suosikaan vaan päinvastoin aineenvaihduntaa tehostavaa toimintaa, jotta arpeutuminen ei pääsisi jäykistämään ja heikentämään vaurioitunutta kohtaa.

Ei juokseminen ihan tavoitteiden mukaan muiltakaan tänään tainnut mennä. Vielä keskiviikkona Pajulahdella Wilson Kirwa jutteli siihen malliin, että voittoa lähdetään Lappeenrantaan 800 metriltä hakemaan, mutta seitsemäs sija Lahden ahkeralaiselle tuli. Vaikea kuvitella, että hänkään asiaa turhan vakavasti ottaisi.

Maalla ja vesillä

Viikon ohjelma alkaa pikkuhiljaa siirtyä jäähdyttelyn puolelle. Aamupäivätreeni kuntosalilla oli hikinen, mutta iltapäivä jo kevyempi parin peninkulman pyörälenkin muodossa. Illalla melontaa. En tiedä kuinka hyvä idea ensi kertaa kajakilla meloville oli valita raskaasti kääntyvä kaksikko, mutta ilman pahempia perheriitoja tuostakin selvittiin.

Tekniikka sallii töiden ja harrastusvelvollisuuksien hoitamisen lomaltakin. Hyvä asia vai ei, siinäpä pulma. Vaan lakkaavatkohan jotkut harrastusvelvoitteet kuin itsestään? Arkistojen kätköistä nimittäin on löytynyt kiertokirje, jossa sanotaan seuraavaa: "Sikoja ei saa elättää valtionrautateiden asemapiireissä; ja ovat asianomainen ratainsinööri ja asemapäällystö velvolliset valvomaan tämän määräyksen noudattamista". Vai onkohan tuo 1890-luvun lopusta oleva määräys kumottu?

Eye of the tiger

Nyrkkeilyhanskat käsissä ensimmäistä kertaa. Ei toisten hanskojen tai säkin paukuttaminen niin mukavaa ollut, että siihen olisi erityisesti innostunut. Mutta kuntonyrkkeily on sekin taatusti tehokas kuntoilumuoto.

Teini-ikäisenä en katsellut Rocky-elokuvia, mutta muistan lukeneeni jonkin vastaavan neuvostoliittolaisen sotakirjan - kirjoittaja taisi olla nimeltään Sviridov - jossa nyrkkeilymestari joutui sotimaan saksalaisia vastaan ja urheilu-uransa valmentamana teki melkoisia urotöitä.

Iltapäivätreeni oli paljon kevyempi, vaikka vetäjä oli maajoukkuetason miehiä. Jos jotkut pirteät vetäjättäret ovatkin melkoisia puhekoneita, on Wilson Kirwa vielä muutamaa kertaluokkaa puheliaampi. Kilpailijavalmennuksesta ammatin hankkinut mies käytti paljon perinteisiä harjoitteita, joita lienee lajissa kuin lajissa tehty vuosikymmeniä. Kun kerran ovat hyviä, miksi pitäisikään keksiä uutta vain uutuuden vuoksi. Mutta tyyli oli omintakeinen ja sellaisena erinomainen. Tuskin kahta sekuntia pidempää hiljaista hetkeä oli, kun kenialaissyntyinen juoksija ohjeisti ja jutteli asiasta ja asian vierestä. Kertoipa näkemyksensä siitäkin, miksi mustaihoiset ovat parempia juoksijoita kuin valkoihoiset, mutta juttua ei ole julkisessa blogissa syytä julkaista, ettei vähemmistövaltuutettu hermostu.

Illalla jäähdyteltiin maastossa parin tunnin patikoinnilla kartan ja kompassin kanssa.

Rautatiehistoriaa myynnissä

Viime päivinä julkisuudessa on kerrottu, että Senaatti-kiinteistöt myy Valtionrautateiltä ja sittemmin Ratahallintokeskukselta periytyneitä junaliikenteelle tarpeettomiksi käyneitä kiinteistöjä. Julkisen sektorin ydintoimintoihin ei kuulu enää omistaminen. En pidä ihmeenä, jos jo lähiaikoina myytäisiin myös aktiivikäytössä olevat kiinteistöt jollekin omistamiseen keskittyvälle firmalle, ja junaliikennettä hoidettaisiin vuokratiloista käsin. Asialla on monta puolta: ainakin tehokkuus, ennakoitavuus ja oikeudenmukaisuus.

Nyt on hyvä tilaisuus vaikka ratavartijanmökistä kesämökkinä haaveilleella tehdä kauppoja. Veturitallejakin saisi. Olisihan tuossa shoppailtavaa vaikka kuinka, mutta pää kylmenee kummasti, kun palauttaa mieleensä kiinteistön omistajan lukuisat velvoitteet.