Tiiltä ja kuraa

Veturitallilla todettiin, että seinään pitää tehdä reikä. Tällä kertaa ei onneksi tiiliseinään, sen verran koviksi ovat 1870-luvulla tehdyt tiilet osoittautuneet. Mutta sahaostoksille piti lähteä. Saksa-Japani-tarjouskisa päättyi nürnbergiläisen voittoon. Kovin paljon eivät ammattilaisetkaan metabolaista tänä päivänä hanki, myyjä kertoi, kun Makita on massiivisilla mainoskampanjoillaan painanut sen vain vanhoja nimiä tuntevien työkaluksi. Vanhoista nimistä keskustelimme pidempäänkin.

Puusepät Esko ja Ilkka ryhtyivät tekemään leikkauksia viime vuosisataa edeltävältä periytyvän matkalipunmyyntiluukun asennusta varten.

Me muut lapion varteen kaivamaan montulle kuoppaa. Hiekkakerros ei näyttänyt lupaavalta ajatellen sementtivalua. Sitten kirkastui, kun alkoi näyttää siltä, että niin yhdistyksen kuin sen jäsenienkin taloudelliset kysymykset olisi kerralla hoidettu ja maailman citymaasturointi turvattu pitkälle ensi vuosisadalle. Mutta öljylähde osoittautui muinaisten rautahepojen jätöksiksi. Sen alta savea. Sinistä, kylmää ja kovaa. Aurausmerkin jalka painettiin kuoppaan ja valettiin sementtiin. Tuettiin ratapihalta haetuilla kivillä, ja vajaa kolmimetrinen, 1880-luvun ratakiskoon liputettu merkistö nousi pystyyn lumiauran viereen kehottamaan siipien sulkemista ja terien nostamista.

Juha ja Pekka innostuivat rakentamaan auran eteen sen, minkä vuoksi terät on nostettava ja siivet suljettava. Kakkosnelosesta syntyi uusvanhan tasoristeyksen lankutus.