Vanhoilla urilla

Alkoi seitsemästoista vuosi Museoveturiseuran puheenjohtajana. Mikäs siinä, kun yksimielisesti valitsivat. Hyvä tuossa porukassa on olla. Uudistuksia en osaa, mutta näemmä vanha yhä kelpaa. Muukin hallitus jatkaa ennallaan. Puhuttakoon silti mieluummin säilyttävästä - mikä paremmin museoalalle sopisikaan - kuin taantuvasta toiminnasta. Uusia jäseniä yhteiskoulun ruokasalissa pidetyllä vuosikokouksella oli kunnia hyväksyä peräti kolme kappaletta.

Olin aika nuori, vasta 21 täyttänyt, kun pestiin ensimmäistä kertaa päädyin. Hiukan pikkuvanhalle silloiselle minälleni edeltäjäni O. Kilpiön, kahden suomalaisen museorautatieinstituution - Jokioisten Museorautatien ja Veturimuseon - primus motorin, saappaisiin astuminen ei ollut kynnyskysymys, ja turhempiakin asioita olisi voinut elämänkoulussa sen ikäisenä opetella. Vuosikaudet on sittemmin mennyt rutiinilla pienissä kotoisissa ympyröissä.

Pari vuotta sitten yritin kirjoittaa hiukan siitä siitä, mikä saa ihmisen kiinnostumaan rautatielaitoksesta harrastemielessä. Asiaa pitäisi joskus pohtia enemmän ajatuksen kanssa. Toisaalta mitään kokonaisvaltaista synteesiä on mahdoton kirjoittaa: alasta kiinnostuneita on kohtuullisen kokoinen joukko, ja jokaisella omat intressinsä. Mitään yleistä rautatieharrastajan prototyyppiä on mahdoton esittää. Tämänpäiväisessäkin kokouksessa, jossa oli paikalla vain puolentoistakymmentä yhden pienen yhdistyksen jäsentä, joukkoon mahtui väkeä 18-vuotiaasta 75-vuotiaaseen, opiskelijasta eläkeläiseen, niin kauniimman kuin rumemmankin sukupuolen edustajia, VR:llä leipänsä hankkineita ja maallikoita.

Joskus kuulee, että rautateistä ei-ammatillisesti kiinnostuneita pidetään jonkinlaisina friikkeinä. En ole omakohtaisesti koskaan törmännyt tähän käsitykseen. Jos joku on jotakin asiaan liittyvää ihmetellyt, niin vain sitä, että en rakentele pienoisrautatiemalleja. Se lienee tunnetuin ei-ammatillisen rautatiekiinnostuksen kohde. Ensi viikonloppuna sitä puolta ja muuta pientä on luvassa pääkaupungissa.

Viikolla tuntui, että joka toinen Helsingissä tai Valkeakoskella jalan kulkenut hölkkäsi. Viime talvena tähän aikaan vielä hiihdettiin, mutta tänään ennen saunaa puolisoni ja minä kaivoimme lenkkikengät komerosta ja jolkottelimme ehtookellojen soidessa lämpöiseen talviajan viimeiseen iltaan.

Harkitsimme myöhäisen päivällisen noutamista pizzeriasta, mutta päädyimme perunateatteriin kotona. Kannatti. Yrtein maustettuja uunilohkoperunoille ja salaatille ei löydy vertaista.