torstaina, maaliskuuta 08, 2007


Vaalimainosten äärellä


Töistä kotiin palatessa pysähdyin katsomaan vaalimainoksia. Kunnilla muuten ei ole lakisääteisiä velvollisuuksia osoittaa paikkoja vaalimainoksille, mutta asiassa noudatetaan perinteiden mukaan Kuntaliiton suositusta. Niinpä ulkomainostelineet ilmestyivät katukuvaan vähän ennen kuun vaihdetta, ja itse mainoksetkin ovat olleet jo alun toista viikkoa nähtävillä.

Joskus aikaisemmin kirjoittamani ajatus valita äänestettävä henkilöperustein ei enää tuntunut hyvältä idealta. Yhtäkään ehdolla olevaa en voi sanoa varsinaisesti tuntevani. Myös tavatut ja keskustelutetut jäävät kovin vähiin: kotikylän Rajalat - setämies Kokoomuksessa ja veljenpoikansa kristillisdemokraateissa - ja isomman kaupungin Gustafsson, Sirnö ja Tiura. Kaikki ovat varmasti hyviä tarjokkaita. Ainakin kolme viimeksimainittua ovat jo osoittautuneetkin tehtävänsä kunnialla täyttäviksi kansanedustamisen ammattilaisiksi: eivät ainakaan ole haistellet kaljaa, ammuskelleet pyssyllä tai tehneet muuta pahaa niin, että olisivat saaneet potkut toimestaan.

Monella eduskuntapaikkoja halajavalla ryhmällä näyttää olevan melko paljon nuoria ehdokkaita. En pidä sitä yksinomaan hyvänä asiana. Voiko nuorella ihmisellä olla kompetenssia yhtä paljon kuin varttuneemmalla, kun huomioidaan, että konkreettisesti sovellettavissa olevaa tietoa ja osaamista voi karttua viime kädessä vain kokemuksen kautta? Selkeyden vuoksi todettakoon, että nuoren ehdokkaan verrokkina pidän tässä varttuneempaa ehdokasta enkä suinkaan itseni kaltaista kadunmiestä, johon verrattuna kokemattomimmankin ehdokkaan kompetenssi on aivan eri kertaluokkaa.

Ikävä kyllä on vaikeaa välttyä tunteelta, että jotkut nuoret ehdokkaat ovat pyrkimässä tasavallan ylimpään päätöksentekoon lähinnä välttääkseen yllä leijuvan työttömyyden tai pätkä- ja silpputöiden uhan. Jos vaikka kansanedustajaksi, kun ei oikein muutakaan näytä olevan tarjolla? Mieleen tuli johonkin menneiden vuosikymmenten Veturimies-lehteen kirjoitettu muistelu veturinkuljettaja Onni Peltosesta, sittemmin pitkäaikaisena kansanedustajana ja niin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä kuin sosiaaliministerinäkin toimineesta jyväskyläläispoliitikosta, joka oli aikanaan mukana myös YYA-sopimuksen laatimisen koukeroissa. Joku puoluetoimitsija oli jonkin eduskuntaryhmän sisäisen erimielisyyden jälkeen uhannut "ulospuhua" Peltosen. Peltonen oli todennut siinä tapauksessa palaavansa veturin hyttiin samalla ilmaisten huolensa, miten kävisi kiistelykumppanille, jos tämä joskus puhuttaisiin ulos.

Optimaalisessa tilanteessa ylin päätöksenteko voisi olla rajattu vaikka vain yli 60- tai yli 65-vuotiaille. Valitettavasti tähän optimiin on vaikea, ellei mahdoton päästä käytännössä. Vaikka ihmiselle iän myötä kertyy ylivertainen määrä todellista tietoa ja osaamista verrattuna nuorempiinsa, sen täysimääräistä hyödyntämistä valitettavasti estää kaksi seikkaa. Ensimmäinen ovat ikääntymisen seurauksena tulevat erinäiset terveydelliset yms. rajoitteet. Toinen on ihmiseen koodattu luontainen itsekkyys ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Viisaudestaan huolimatta absoluuttisen vallan saavan seniori-ikäpolven ohjelma ehkä koostuisi sen kaltaisista hankkeista kuin Karjalan palautus takaisin valkoisen Suomen syliin, proletariaatin diktatuurin pystyttäminen ja yhteiskunnan tarjoama 24/7-palveleva Skype-tukihenkilö joka seniorille. Ei sillä, etteikö yksinomaan nuorista koostuvan valtaryhmän ohjelma olisi vielä paljon hurjempi. Mutta ei, periaatteellisesta paremmuudestaan huolimatta senioripuoluekaan ei houkuta.

Jokin aika sitten A.-J. Kaijanaho kirjoitti, miksi hänen mielestään kannattaa äänestää Vihreää Liittoa. Hänen muistutuksensa siitä, että puolue on tärkeämpi kuin ehdokas, on paikallaan. Se saa minut luultavasti suuntaamaan katseeni sivuun Kaijanahon suosituksesta. Ei niin, että vihreät - kuten tuskin mikään muukaan puolue - pyrkisi ajamaan huonoja tai muutoin tuomittavia asioita. Mutta puolueen itsestään antama kuva herättää hieman epäluuloja siitä, mitä asioita he puolueena pitävät tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Äänen antaminen hyvältä vaikuttavalle vihreälle ehdokkaalle tuntuisi hiukan samalta kuin heittäisi ainokaisen kolikkonsa pajatsoon. Voi käydä hyvin tai huonosti.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Henkilön äänestäminen on epävarmaa, koska ääni saattaa vain hyödyttää saman puolueen aivan erilaista ehdokasta. Siinä mielessä pajatso-ilmiö on rakennettu sisään vaalitapaan.

Joskus sanotaan, että kannattaa äänestää "vähiten huonoa" ehdokasta. Tämä on kovin huono neuvo, jos vähiten huonolla on vain pieni mahdollisuus tulla valituksi. Ääni kun päätyy avittamaan jotain paljon huonompaa.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Totta, ja asian pitäisi olla ollut selvä viimeistään peruskoulun yläasteen yhteiskuntaopin tunneilta saakka. Siispä hyvä, että vanha totuus palautui mieleen vaalimainosten henkilökuvia katsellessa.

Juuri tästä syystä puolue, jonka linjaan kuuluu painottuminen yksittäiseen asiaan on riskialtis valinta erityisesti, kun sen linja ei ole kovin hyvin ennakoitavissa (toisin kuin useimpien 1800-luvulta ideologiansa perivien vanhojen puolueiden). On vaikea ennakoida, onko muutaman vuoden päästä kyseessä ympäristöpuolue, teknologiapuolue, prekariaattipuolue, feministipuolue, monikulttuurisuuspuolue vai mikä. Ei niin, etteivätkö nuo kaikki olisi merkittäviä kysymyksiä yhteiskunnassa, mutta minkään niistä nostaminen poliittisen linjan johtotähdeksi ei minusta ole suppeudessaan toimivaa yhteiskuntapolitiikkaa. Tämä siis perusteluna sille, miksi varsinkin Kaijanahon muutoin hyvä kirjoitus sai minut ajattelemaan asiaa kriittiseltä kannalta.