Kumihommia

Ajokortin saanti-ikäisenä 1980-luvun loppupuolella ei porukassa kellään tainnut olla autossaan kevytmetallivanteita. Sellaisista kuitenkin haaveiltiin. Yksi jos toinenkin oli kuullut, miten tutun tuttu oli pilannut vanteensa kiristämällä ne liian tiukkaan.

Näiden vanhojen pikkukaupunkitarinoiden vuoksi tulin viikolla ostaneeksi momenttiräikän renkaanvaihtoa silmälläpitäen. Kesärenkaiden kanssa kun autoon tuli kevytmetallivanteet, jollaisia taitaa nykyään olla autojen kesäpyörissä jo useammin kuin perinteisiä peltivanteita. En tiedä, millainen lopputulos ilman räikkää olisi ollut, mutta se on varmaa, että perinteisellä ristikkoavaimella olisin kiertänyt pultit liian tiukkaan. Ohjearvo 120 Nm tuli yllättävän kevyesti.

Toisena rengastyönä polkupyörä sai uuden takarenkaan. Viikolla sivusta revennyt vanha nokialainen taisi palvella yli vuosikymmenen, lähes sileäksi saakka. Hyötypolkupyöräily on järkevää ja kulkuvälineen ylläpito edullista. Uusi kotimainen ulkorengas ja sisärengas sekä pumppu maksoivat 27 euroa, kun pelkkä autonrenkaan vaihtoon tarvittu räikkä kahdeksan euroa enemmän.

Hyötypyöräilystä kertoo Hannu Sääskilahden uusi Jopoblogi.

Kuvia ja autoteknisiä ongelmia

Iltapuhteena siirsin verkkoon muutaman kuvan eilisestä vapaaehtoisen pelastuspalvelun taajamaetsintäharjoituksesta.

GIMPin käyttöliittymä alkaa vähitellen luontua, ja vaikka 2.2.13-versio lataa itseään reilut puoli vuosikymmentä vanhassa Windows XP -työasemassa pitkään ja hartaasti, yhä harvemmin tulee enää avattua Corelin vanhaa PhotoPaint 8.0:aa, joka kylläkin on rakettimaisen nopea ja kevyt uudehkoon GIMPiin verrattuna.

Hyvä harjoitus, parhaita käymiäni, etten sanoisi. Jotkut pitkään mukana olleet olisivat toivoneet partioiden johtoon tuoreempaa väkeä eikä aina samoja naamoja. Itsekin olen ollut jonkun porukan nokkamiehenä aika usein - niin nytkin yhden jalan haravoineen maastopartion - mutta niin kokenut en ole, etteikö harjoitus aina olisi hyväksi. Toisaalta pääsin helpolla, kun ryhmässäni kaikki olivat kokenutta väkeä, vaikkakin minulle uusia tuttavuuksia (eiliset henkilöhahmot olivat hatusta vedettyjä lukuunottamatta sitä, että tamperelainen ex-veturinrakentaja oli porukassa mukana).

Ja harmaa iso Volvo oli käytössä vähän aikaa. Onneksi vain vähän. Viime aikoina ajettujen dieselfarkkujen maaottelu Ruotsi-Tsekinmaa oli jo ensimmäisessä erässä 0-6. Veturimuseon messuesittelijät joutuivat vaihtamaan kulkupeliä illansuussa. Toivottavasti toinen yritys on onnistuneempi. Kolmas vaihtoehto on pumppuresiina.

Jotain aivan muuta

Jiipee löi käteen farkkuvolvon avaimet. Harmaa. Hyvä. Hyvä auto. Sellainen kuin kenellä tahansa. Ja ennenkaikkea hyvä, että Jiipee ei poikennut tavoistaan. Ei kysellyt.

Parkkeerasin kadunpätkän varteen. Iltapäivä tarjosi niukasti tilaa.

Sanottiin, että niillä molemmilla olisi kansitakki ja Ykkösellä pitkät hiukset. Kulkivat yhdessä.

Ei jatkettu Volvolla, vaan hypättiin uudempaan autoon. Piis, Veturimies ja Häkä. Kuskia ne sanoivat Teepeeksi. Automiehiä, Jiipee ja Teepee.

Paskat ne täällä ole, Häkä kirosi. Sillä oli tapana höpötellä ja purnata itsekseen, kun se hermostui. Se hermostutti muutkin, mutta nyt sen annettiin jurputtaa rauhassa.

Tehtaalla ne oli kuulemma nähty. Häkä ei sitä uskonut eikä meistä kukaan muukaan. Ajettiin jätevesialtaille. Panin vasemman käden taskuun ja hain uskallusta kahvasta, kun oikealla avasin puoliksi romahtaneen työmaakopin oven.

Kapula soi, ja käskettiin käydä vielä tehtaalla. Kuulemma oli Kolmonenkin.

Mutta tehtaalla oli härdelli päällä. Vilkkuvaloja ja turvaliivejä. Punapukuisia ja helvetisti pällistelijöitä. Punapukuiset nostivat Kakkosta kuskin puolelta. Apumies retkotti etukenossa rikkinäisen lasin takana. Hiuksista sen tunnisti Ykköseksi. Turvaliivi huusi yhtäaikaa mopopojille ja meille, että täällä ei ole mitään nähtävää. Kakarat käänsivät kaasukahvaa mieltään osoittaen. Meitä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä häipymään.

Sanoin Teepeelle, että ajaisi soratielle. Mentiin sen verran matkaa, että Häkä alkoi jupista. Mutta laavulla piti käydä, vaikka kohta olisi pimeä.

Teepee etsi autolle paikkaa. Piis harppoi edellä. Sillä oli kai tässä jutussa enemmän kiinni. Toivoin, että se ei olisi ollut niin innokas.

Emme olleet ensimmäiset. Niitä oli kolme ja ne seisoivat laavun edessä rinnatusten. Tummat vaatteet. Pappi, kanttori ja suntio, tuli minulle mieleen. Kanttori veisaa kun arkussa vainaa. Vein käden taskuun ja kokeilin, että kahva on käsillä.

Mitäs täällä, kysyin. Laitimmainen nyökkäsi laavuun: Katso itse. Piis oli pyytämättä katsomassa jo vierestä.

Vaikka tummapukuiset olivat olleet tässä meitä ennen eivätkä he höpötelleet, oli yhden äänessä melkein pyytävä sävy, kun hän kysyi, voisivatko he jo mennä. Ei meillä ollut mitään sitä vastaan. Eivät puhuneet lähtiessäänkään.

Tarjosin kapulan, ensin väärän, sitten oikean, Veturimiehelle, ja hän soitti. Hoitakaa pois, sanottiin toisesta päästä.

Teepeellä oli autossa jätesäkkejä ja iso takakontti. Kantamisesta ei kilpailtu. Aioin kysyä Teepeeltä auton sotkeentumisesta, mutta en kysynyt. Hän tiesi kyllä.

Matkan varrella Tarpianjoki ja mattolaituri.

Palattua Piis lykkäsi kahvikupin käteen. Ei maistunut. Yritin kopistella saappaita autoon noustessani ja mietin, mihin siivoon Teepeen auto jäi. Ohjaustehostin ulvoi kääntäessä. Isohoo odotti risteyksessä, kuten oli sovittu. Pani valot päälle vasta, kun olin kohdalla. Vaihdettiin kuskia, mutta ei paljonkaan sanoja tehtaalla tai laavulla nähdystä.

Ei Isohookaan paljon puhunut. Mutta huomenna jossain päin Helsinkiä raha ja tavara vaihtavat omistajaa. Pyysin, että eivät soittaisi ennen puoltapäivää.

Commodus Tampereella

Opetushallitus oli valinnut mielenkiintoisen paikan sähköalan perustutkinnon perusteiden uudistamiskokouksen paikaksi: Tampereen vanhan yleisen sairaalan eli nykyisen terveydenhuolto-oppilaitoksen. Arvatenkin syynä oli hyvä sijainti ja iso auditorio. Ja onhan Tampereen ammattiopisto myös merkittävä sähköalan koulutuksen järjestäjä ammatillisella toisella asteella. Tätä nykyä yhtenä sähköalan perustutkinto -nimisenä, kolmeen koulutusohjelmaan (automaatiotekniikka ja kunnossapito, elektroniikka ja tietoliikennetekniikka, sähkö- ja energiatekniikka) jaettuna kokonaisuutena oleva kokonaisuus jaettaneen kahdeksi erilliseksi perustutkinnoksi, joista toinen liittyy sähkö- ja automaatiotekniikkaan, toinen tieto- ja tietoliikennetekniikkaan. Uusi jako vastaa epäilemättä paremmin nykypäivän työelämää. Se, mitä ammattinimikkeitä uusia tutkintoja muutaman vuoden päästä suorittavat käyttävät, on jo monimutkaisempi asia. Nimikkeiden kun pitäisi kertoa työelämälle, miltä alalta osaaminen on hankittu eivätkä ne saisi vanhentua liian nopeasti. Pahasti ajastaan jäljessä on esimerkiksi nykyisen elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman antama ammattinimike elektroniikka-asentaja. Esimerkiksi ehdotettua ja suurehkoa kannatusta saanutta tänä päivänä muodinmukaista ict-asentajan nimikettä uhannee - puolikielisyysongelmien lisäksi - vanhentuminen ikivihreää sähköasentajaa paljon nopeammin.

Pysyttelin enimmäkseen hiljaa. Jos olisin paranoidi, voisin väittää, että ammattitutkinto- ja yleensä näyttötutkintopuolen sanomisia ei olisi oikeastaan edes tahdottu kuulla. Ei sillä, että omat kantani olisivat ristiriidassa edellä kuvattujen uudistushankkeiden tai yleensä perustutkintoväen mielipiteiden kanssa, mutta sen verran suurivolyymista toisen asteen ammatillinen koulutus on, että sen sisään mahtuu toisistaan hieman poikkeavia korostuksia. Nyt meneillään oleva tutkinnonuudistamishanke tuntuu alusta saakka mitä hienovaraisimmalla taidolla hoidetulta niin, että väärässä paikassa esiin nouseva lievä korostusero voi muuttua riitasoinnuksi.

Opetushallitus vetää tätä projektiaan taitavasti. Hankkeen taakse on ensin kaikessa rauhassa neuvoteltu sähköalan molemmat koulutustoimikunnat eli toimielimet, jotka vastaavat sähköalan koulutuksen kehittämisestä kaikilla kouluasteilla ammattikouluista tiedekorkeakouluihin. Viime syksyisellä Tallinnan seminaarireissulla toisen asteen ammatillisista näyttötutkinnoista vastaavat tutkintotoimikunnat puhuttiin asian taakse. Sen jälkeen lobbaus on näemmä tehty työnantajaliitto STULissa ja sen oppilaitostyöryhmässä. Tänään vuorossa oli lähinnä varsinainen kenttä eli koulutuksen järjestäjät. Samaa kaavaa äärimmäisen miellyttävä nuori yli-insinööri käytti kuin syksyllä tutkintotoimikuntienkin kanssa. Asiat, joista oli selkeä ja jo edeltä käsin muiden tahojen tukema esitys olemassa, tulivat päätetyiksi aivan kuin päätöksen olisi tehnyt juuri nyt paikalla oleva väki.

Tätä älköön luettako missään tapauksessa kritiikiksi. Päinvastoin, näin asioita hoidetaan tyylikkäästi. Ja tuo lankoja käsissään pitävä yli-insinööri, kutsuisin häntä Commodukseksi, ellei kyseisellä nimellä olisi Rooman keisarien historiassa niin ikävä kaiku, lienee arkkityyppi 2000-luvun alun menestyvästä vaikuttajapersoonasta.

Tampereen katukuvassa muuten näin miehen pukeutuneena t-paitaan ja shortseihin. Maaliskuun 28. päivänä. Ja tuskin oli kylmissään.

Renkaanvaihtoaikeita

Rautatieasemalta kotiin palatessa polkupyörästäni hajosi ulkorengas. Tyylikäs posahdus taisi olla lähellä, kun ulkorenkaan reuna ratkesi, mutta ehdin kotipihaan ennen sitä. Tulee renkaanvaihto kaksipyöräiseenkin.

Autossa on vielä nastat, mutta valmistauduin henkisesti ostamalla maatalousliikkeestä momenttiräikän. Kauppiasveljeksistä yksi on hiukan velikulta, näytti tolkuttoman isoa räikkää ja kysyi, että tällaisenko haluan. Ei vetureihin, vaan henkilöautoon tällä kertaa, totesin. Seitsemänsadan newtonmetrin vääntimellä oli kuulemma hintaa voimansa verran euroja. Sama hinnoitteluperiaate ei pätenyt enää kotikäyttöön tarkoitetuissa, ja 35 euron kaupat syntyivät.

Ilta meni ensiapukurssilla haavoja sitoessa. Havahduin talvella ensiapupätevyyksien päivitystarpeeseen, ja onneksi kansalaisopiston valikoimista löytyi peruskurssi. Elvytysohjeet ovat muuttuneet kolmessa vuodessa yksinkertaisemmiksi. Viime viikolla Anne-nukkea pussaillessa tuli tosin todettua, että pois oppiminen vasta hankalaa onkin.

Ulos kaapista

Tässäkin seurakunnassa aikanaan vaikuttanut Jenni haastoi naispappeuden kannattajia esiin. En huuda, mutta viime tipassa ja pitkän harkinnan jälkeen ilmoittauduin sitoutumattomalle listalle ehdolle seurakuntavaaleihin. Rovastin luona meni pitkään.

Josko seurakunta tekisi jotakin länsimaisella, valkoihoisella, keski-ikäisellä, armeijan käyneellä, harvemmin lihaa syövällä (veturitallin talkookauden kebab-orgioita ei lasketa), vasenkätisellä heteromiehellä.

Synkkä akatemia

Jokunen keväinen ilta menee vielä kunnallisalan perusopinnoissa. Viimeinen luentokurssi käsittelee kunnallisoikeuden perusteita. Aihepiiri näyttää sisällöllisesti varsin samantyyppiseltä kuin muutama vuosi sitten suorittamani opetushallinnon tutkinto. Kuivahkoa kirjallisuutta luvassa.

Luennoitsijana toimiva lakinainen totesi aloittaessaan - ehkä varoituksen sanana alan varsinaisiksi opiskelijoiksi tähtääville nuorille, joita kurssilla on muutamia - olevansa pätkätyöläinen tohtori. Ei liene väärin arvailla, että "jättäytyminen" varatuomariksi olisi tuonut erilaisen työmarkkinatilanteen. Monella alalla koulutetaan liikaa.

Valtiosihteeri Sailaksen taannoinen esitys Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistämisestä suomalaiseksi huippuyliopistoksi on kuulemma herättänyt paljon keskustelua ja vastustustakin. Ymmärrän hyvin, että osalla ko. oppilaitosten henkilökuntaa on omakohtaisia syitä vastustaa ajatusta, koska kaikki nykyisiin laitoksiin sisältyvät toimialat eivät välttämättä soveltuisi uuteen konseptiin. Ymmärrän myös muiden korkeakoulujen huolen siitä, että ne menettäisivät resurssejaan valtion tukiessa säätiön kautta uutta oppilaitosta. Nämä kaikki ovat rationaalisia syitä vastustaa hanketta. Mutta en ymmärrä opiskelijoiden itsensä esittämää kritiikkiä, johon viitattiin ainakin taannoisissa Voima-lehdessä ja tamperelaisylioppilaiden Aviisissa. Nykyistä tehokkaammin elinkeinoelämää palveleva koulutus toteuttaisi sen toiveen, joka luullakseni on ollut opiskelijoiden suuren enemmistön tulevaisuudenkuvana heidän hakeutuessaan koulutukseen: asiallisen ammatin ja työuran saaminen.

Julkisuudessa kriittisen näkemyksensä pääsevät esittämään he, jotka huolehtivat akateemisen vapauden ja taloudellisista seikoista riippumattomuuden kaltaisista arvoista. Kuitenkin elinkeinoelämästä vieraantunut tiedekorkeakoululaitos käyttää tänä päivänä suurehkoja resursseja esimerkiksi koulutuksen järjestämiseen aloille, joiden työmarkkinakysyntä ei vastaa tarjontaa. Pari kuukautta sitten museoalalle kouluttautuneet ammattilaiset tuskailivat työtilanteen heikkoutta jopa Tammerkosken rannalla, museoiden kaupungissa. On suorastaan huijausta tiedekorkeakoulu- ja lukiolaitoksen opinto-ohjauksen taholta usuttaa massoittain nuoria opiskelemaan aloja, jotka tuntuvat kiinnostavilta, mutta tarjoavat aikuisiälle vain epävarmuutta.

Museoala on tietenkin pieni kuriositeetti, mutta kuvannee osaltaan nykyisin vallitsevaa tiedekorkeakoulutuksen tarjonnan ja työmarkkinakysynnän välistä kuilua toisilla ammattialoilla. Töitä ei ole tai niitä on niin vähän, että vaatimattomankin vihertävähkön oksan löytäneet takertuvat siihen kynsin hampain, vaikka työ ei oikeastaan edes kiinnostaisi ja oma panos olisi enemmän kehityksen tulppana kuin moottorina toimimista.

Tähän liittyen ennakoin, että ensi vuosikymmenellä radikaaleimmat maahanmuuttajavastaiset mielipiteet tullaan kuulemaan sellaisilta tahoilta, joilta niitä on vielä nyt vaikea odottaa kuulevansa. Kun on vaikea löytää sitä työtä, jonka eteen itse opiskeli vuosia, kelpaavat syntipukeiksi kaikki, jotka työtä löytävät.

Mutta se on sanottava, että Tampereen yliopiston uuden pääkirjastorakennuksen Linnan sisätiloissa on linnamaisen tumma ja synkkä yleissävy huolimatta vaaleanmodernistisesta ulkokuoresta. Ehkä se on nykymuodin mukaisesti tyylikästä, mutta vaikkapa viime vuosikymmenen alun Pinni-rakennus muutama vuosi sitten valmistuneine jatko-osineen on minusta valoisuudessaan viihtyisämpi. Ja kolmen vuoden päätä viisikymppisiään viettävä päärakennuskin.

T-paidassa maaliskuussa

Kiireiset arki-illat jättivät pyhäaamun työksi uuden kirjahyllyn kasaamisen. Helppoa ja nopeaa se oli kahteen pekkaan. Mutta huonekaluliikkeeseen tulee vielä asiaa. Muuten mainiossa tuotteessa yksi lasiovi oli sekundaa. Ja pari lisäelementtiäkin vielä tarvittaisiin, kun huoneessa tilaa on.

Iltapäivällä kuusiaidan pätkä sai elämänsä ensimmäisen lyhennysleikkauksen. Puolisoni kanssa emme ole kovin pitkiä ihmisiä, ja latvat uhkasivat jo edellisen vuoden aikana kohota parturoijien ulottumattomiin. Nyt ne katkottiin sopivalle hoitokorkeudelle. Voimasakset vielä purivat, eikä sahaa tarvittu. Samalla teimme tuuhennusleikkauksen puolittamalla uudet kasvannaiset. Tämä hoitotoimi on aikaisempina vuosina tehnyt tehtävänsä hyvin, mutta olisi ollut hyvä aloittaa se vuoden tai pari aiemmin.

Puolisoni lähti illaksi työn puolesta Tampereelle kirkkonäytelmää katsomaan. Arvattavasti mielenkiintoinen aihe. Linja-auto lähti kotikirkolta. Samalla kyytireissulla ajattelin käydä pesettämässä auton, mutta kylän ainoaan autonpesukoneeseen oli kymmenen asiakasta jonossa edellä. Vaihtoehtosuunnitelma voisi olla treeneihin lähteminen etuajassa ja jonkin tehtaanpiippujen juurella sijaitsevan huoltoaseman kokeileminen. Tai hiljaisemman arki-illan odottaminen.

Korkeasta ajasta aidanleikkuulle ja maaliskuiseksi erikoisesta säätilasta kertoo, että illansuussa pihalla tarkeni parturoida oman kaljunsa t-paita päällä.

Vanhoilla urilla

Alkoi seitsemästoista vuosi Museoveturiseuran puheenjohtajana. Mikäs siinä, kun yksimielisesti valitsivat. Hyvä tuossa porukassa on olla. Uudistuksia en osaa, mutta näemmä vanha yhä kelpaa. Muukin hallitus jatkaa ennallaan. Puhuttakoon silti mieluummin säilyttävästä - mikä paremmin museoalalle sopisikaan - kuin taantuvasta toiminnasta. Uusia jäseniä yhteiskoulun ruokasalissa pidetyllä vuosikokouksella oli kunnia hyväksyä peräti kolme kappaletta.

Olin aika nuori, vasta 21 täyttänyt, kun pestiin ensimmäistä kertaa päädyin. Hiukan pikkuvanhalle silloiselle minälleni edeltäjäni O. Kilpiön, kahden suomalaisen museorautatieinstituution - Jokioisten Museorautatien ja Veturimuseon - primus motorin, saappaisiin astuminen ei ollut kynnyskysymys, ja turhempiakin asioita olisi voinut elämänkoulussa sen ikäisenä opetella. Vuosikaudet on sittemmin mennyt rutiinilla pienissä kotoisissa ympyröissä.

Pari vuotta sitten yritin kirjoittaa hiukan siitä siitä, mikä saa ihmisen kiinnostumaan rautatielaitoksesta harrastemielessä. Asiaa pitäisi joskus pohtia enemmän ajatuksen kanssa. Toisaalta mitään kokonaisvaltaista synteesiä on mahdoton kirjoittaa: alasta kiinnostuneita on kohtuullisen kokoinen joukko, ja jokaisella omat intressinsä. Mitään yleistä rautatieharrastajan prototyyppiä on mahdoton esittää. Tämänpäiväisessäkin kokouksessa, jossa oli paikalla vain puolentoistakymmentä yhden pienen yhdistyksen jäsentä, joukkoon mahtui väkeä 18-vuotiaasta 75-vuotiaaseen, opiskelijasta eläkeläiseen, niin kauniimman kuin rumemmankin sukupuolen edustajia, VR:llä leipänsä hankkineita ja maallikoita.

Joskus kuulee, että rautateistä ei-ammatillisesti kiinnostuneita pidetään jonkinlaisina friikkeinä. En ole omakohtaisesti koskaan törmännyt tähän käsitykseen. Jos joku on jotakin asiaan liittyvää ihmetellyt, niin vain sitä, että en rakentele pienoisrautatiemalleja. Se lienee tunnetuin ei-ammatillisen rautatiekiinnostuksen kohde. Ensi viikonloppuna sitä puolta ja muuta pientä on luvassa pääkaupungissa.

Viikolla tuntui, että joka toinen Helsingissä tai Valkeakoskella jalan kulkenut hölkkäsi. Viime talvena tähän aikaan vielä hiihdettiin, mutta tänään ennen saunaa puolisoni ja minä kaivoimme lenkkikengät komerosta ja jolkottelimme ehtookellojen soidessa lämpöiseen talviajan viimeiseen iltaan.

Harkitsimme myöhäisen päivällisen noutamista pizzeriasta, mutta päädyimme perunateatteriin kotona. Kannatti. Yrtein maustettuja uunilohkoperunoille ja salaatille ei löydy vertaista.

Nopeasti kuluvia päiviä

Kiireisehköä työelämää, välillä Malminkartanolta vauhtia hakien. Mikäs siinä, työmatkailu on junalla mukavaa. Tarjouskilpailun pisteytys kesäkuun alussa voimaan tulevassa hengessä taas työlästä, mutta eiköhän siihen totu. Pakkohan se on, kun hengestä tulee kirjain.

Tänään olin autolla töissä ensimmäistä kertaa kuukausiin. Puolisoni aikataulut sallivat linja-auton. Julkinen liikenne palvelee paljon paremmin Valkea- kuin Kylmäkoskelle kulkevaa, mutta tänään oli hyvä päivä hyödyntää katsastusaseman jokin aika sitten lähettämä tarjous auton lasien turvamerkinnästä ja -urista ja sikäli käyttää auto Valkeakosken yhdellä monista pienteollisuusalueista. Katsastusruuhkaa näytti olevan keskellä arkipäivääkin ja katsastettavia tehtaan liukuhihnalta tulleelta näyttävästä Polosta pienen kuorma-auton mittoihin korotettuun kuraiseen 1980-lukulaiseen jenkkimaasturiin.

Päivällinen kulttuuriväen kanssa. Yhteistyöhalua on, mutta resursseja vähän. Haapamäeltä kuulemma haluttaisiin panna raasteeksi Porkkana tai molemmat. Toijalassakin on havaittu romutushalukkuutta. Joskus radikaalit ratkaisut ovat paikallaan. Konkreettista säästämistä vaatimaan ilmaantuvat useimmin ne, joiden sormet eivät siedä kameran näppäilyä konkreettisempaa vanhan kaluston säilömistoimintaa.

Lisää kulttuuria oli luvassa heti perään kirkkokonsertin muodossa. Tampereen konservatorion kamariorkesteri esiintyi hyvin, mutta yleisöä oli kovin vähän. Heistäkin puolet enemmän tai vähemmän paikalle pakolla saatuja rippikoululaisia. Pojat ilveilivät, kuten rippikoulupojilla tapana on. En onnistunut minäkään kovin arvokkaasti penkissä istumaan, mutta syy oli toinen. Vanhojen penkkien ergonomia ei sovellu minulle.

Pitkä päivä kansanvallan takuumiehenä

Päivä meni vaalilautakunnassa istuessa. Sihteerin toimeen riittää välttävä käsinkirjoitustaito - asiakirjoissa käytetään valmiita lomakkeita - ja tyydyttävä telekopiolaitteen käyttötaito.



Yhtä kuivakkaa puuhaa sihteerin työ on kuin muutkin ko. lautakunnan tehtävät. Tarpeellista toki niin kauan, kun äänestämistä ei siirretä kokonaan tietoverkossa tai jossakin sitä seuraavassa teknologiassa tapahtuvaksi.

Räntäsateiseksi muuttunut sää ei pannut harmittelemaan sisällä istumista.

Poliittisesti sitoutumattomana en katso tarpeelliseksi ottaa kantaa näidenkään vaalien tulokseen.

Kotimatkalla

Jos olisin helsinkiläinen, äänestäisin sunnuntaina luultavasti RKP:tä tai SDP:tä. Näiden puolueiden evankelistat nimittäin olivat ainoat, joille ääneni olisi kelvannut. Pitkin keskustaa ja erityisesti Hakaniemen torin kulmilla oli paljon eri ehdokkaiden mainosten jakajia, mutta vain kaksi kävi kimppuun. Syy on luultavasti ruraali habitukseni, joka kertoo cityihmiselle jo matkan päästä, että olen jostakin kaukana kehäteiden ulkopuolella sijaitsevasta vaalipiiristä.

Armas (huom. tässä erisnimi :-) tarjosi kyydin seminaaripaikalta Porvoosta Kallion Linjoille. Taas riitti tarinaa Helsingin kulmakunnista. Vasta nyt sain selvyyden asiaan, joka minua askarrutti, kun aikanaan tein ahkerahkosti toivioretkiä Sörnäisiin Tilastokeskuksen arkistoon. Mielenkiintoisen näköinen vanha teollisuuskiinteistö on kaasulaitos. Toisin kuin vuosi sitten, nyt ei käynyt päinsä oikaiseminen rautatieasemalle jäätä pitkin.

Kuten näillä reissuilla usein käy, yö jäi lyhyeksi. Viranomaiskokous kauniissa kartanomiljöössä vei myöhäiseen iltaan, jonka jälkeen raskas illallinen meni osaltani pakkosyömisen puolelle. Tuhti ateria - muita unenviejiä en kirkkovuoden paastoaikoina nautiskele - enemmän kuin kova peti tai huonetoverin vähäistä äänekkäämpi kuorsaus tekivät nukkumisesta huonoa. Aamulla yritin verrytellä tyhjässä voimistelusalissa pätkällä taiji-muotoa, mutta kääntyvyys oli heikko ja olo unelias.

Sanomatalon atk-kirjakauppa näyttää kutistuvan kutistumistaan. En ole siellä vähään aikaan käynyt, mutta yhä useamman hyllyn oli vallannut jo muu kuin tietokoneisiin liittyvä. Ostin paksuimman löytämäni Windows Vista -kirjan. Helpoksi mainostetusta kun on löytynyt jatkuvasti käsikirjaa kaipaavia seikkoja. Reilu viidenkympin hinta hirvitti (tämä oli silti kahdesta vaihtoehdosta halvempi), mutta ystävällinen myyjä pudotti kympin, kun harmittelin aihepiirin vähäistä tarjontaa. MCSE:t ja muut virallisemmat kurssimateriaalit ovat kuulemma vasta tulossa.

Kotimatkalukemiseksi ostamani Economistin mielestä viisikymppinen Euroopan Unioni kärsii keski-iän kriisistä, jonka oireita ovat työmarkkinoiden joustamattomuus, liian hyvä hyvinvointivaltio, kilpailun puute ja se, että kansalaiset eivät ymmärrä, miten paljon unionin laajeneminen - jonka mielenkiintoisella tavalla sanotaan de facto olleen unionin ulkopolitiikan peruskivi - heitä on hyödyttänyt. Ei kovinkaan yllättäviä mielipiteitä?

Sanavalintoja

Economistista tuli jostain syystä mieleen uusmaalainen kansanedustajaehdokas E. Lehti, jonka mainoksia oli paljon ainakin Porvoon suunnalla. Hänen väitettiin taannoin sanoneen jotakin sopimatonta, ja sanomisiaan selitellessään valinneen sanansa vielä huonommin. Huhupuhetta tai ei, ja mautonta ainakin, mutta tilannekomiikkana juttu sopisi kummelityyliseen huumoriin.

Turengin paikkeilla juna jarrutti voimakkaasti. Kannettavani oli livetä pöydältä lattialle, mutta onneksi sain kiinni. Konduktööri kuulutti hetimiten syyn, mutta olisi hänkin ehkä voinut valita sanansa tarkemmin yleisön reaktioista päätellen. Ehkä joku muukin oli huomannut eilisen junaonnettomuuden vuosipäivän, kun konduktöörin käyttämä rautatieläisten ammattikielen sana "turvalaite" yhdistettynä sanaan "vika" herätti vaunuosastossa jonkinlaisen kohahduksen ja huolestuneita katseita ulos.

Ammattimaisempaa mielenkiintoakin asiaa kohtaan osoitettiin. "Terve" kuului hetken päästä vierestä, kun olin syventynyt MP3-soittimen ja lehden (Economistin, ei Eeron) seuraan. Naapurin Jussi oli töistä tulossa. Oli käynyt junan etupäässä katsomassa veturin numeron ja palaili paikalleen yläkerran kautta. Sr2 nro 3240:ssä on kuulemma ollut runsaasti samantyyppisiä vikoja, mutta tässä junassa oli eri yksilö. Paheksuttiin nykyisen rautatietekniikan epäluotettavuutta - mm. vaunujen väliset valokuitukaapelit tuottavat talviaikaan ongelmia - mutta kaluston riskianalyysejä työssään tekevä naapuri totesi lievennykseksi, että kalustoa kuormitetaan enemmän kuin mitä alkuperäisiä spesifikaatiota laadittaessa ajateltiin: esimerkiksi kaksikerroksisilla IC-vaunuilla ajetaan vuosittain noin 400 000 kilometriä, kun ne on suunniteltu 200 000- 250 000 km:n vuotuiselle käytölle. Siihen nähden kestävyys on aika hyvä ja vaunut hyväkuntoisia.

Juttu kääntyi vanhempaan kalustoon ja sitä kautta Kuurilan onnettomuuteen. Oli melkoinen yllätys kuulla tuon surullisen aamun Iittalan ja Kuurilan junanlähettäjille nimet ja kasvot. Kylänmiehiä, lapsuudessa tutumpiakin, monet rautatieläisperheet kun olivat tuttavia keskenään. Kai vähän varttuneemmat ovat tienneet tarinat, mutta nuoremmille ei ole ollut tarpeen puhua. Miksipä olisikaan, koska mitään helppoja muistoja ne eivät varmasti ole olleet asianosaisille.

50 vuotta Kuurilan rautatieonnettomuudesta

Tavoistani poiketen valitsin työmatkalle pikajunan sijasta IC:n. Lähtöaika sama, mutta lukuisin makuu- ja autovaunuin varustettu P 274 taittaa matkaansa puolisen tuntia hitaammin kuin IC 162.

Tänään on kulunut 50 vuotta Suomen rauhanajan suurimmasta rautatieonnettomuudesta, joka tunnetaan Kuurilan junaturmana (sota-aika huomioiden yksi pahimmista rautatieonnettomuuksista tapahtui samoilla seuduilla, kun lapsia talvisodan jaloista Ruotsiin kuljettanut juna törmäsi toiseen; tapaus oli enemmän tai vähemmän tietoisesti pimennossa suurelta yleisöltä 1990-luvun alkuun saakka).

Maaliskuun 15. päivänä vuonna 1957 noin klo 9.45 Torniosta Helsinkiin matkalla ollut pikajuna 64 ja Helsingistä Poria kohti ajanut moottoripikajuna 41 törmäsivät toisiinsa pääradalla Hämeenlinnan ja Toijalan välisellä rataosalla noin kaksi kilometriä silloisesta Kuurilan asemasta etelään (tätä kirjoitettaessa paikka ohitettiin juuri). Pikajuna oli aikataulustaan puolisentoista tuntia myöhässä, ja junasuoritus oli määrännyt junakohtauksen tapahtumaan Iittalan asemalla. Viime tipassa junakohtaus oli kuitenkin siirretty hieman pohjoisemmaksi Kuurilaan. Moottoripikajunalle tieto tuli, kuten piti, ja se lähti Iittalasta kohti Kuurilaa. Mutta Kuurilassa annettiin lähtölupa pikajunalle, koska siellä oltiin vielä siinä uskossa, että junakohtaus on Iittalassa.

Törmäys tapahtui pitkän suoran jälkeisessä kaarteessa, jossa näkyvyys oli ratalinjan varrella kasvavan metsän vuoksi huono. Molempien junien nopeuden on törmäyshetkellä arvioitu olleen noin 70-80 km/h. Pahaa jälkeä syntyi, kun pikajunan veturi, Hr1 nro 1005 "Ukko-Pekka" yli 100 tonnin massallaan leikkasi kahtia moottoripikajunan peltikuorisen Dm4 nro 1607 -vetovaunun ja ensimmäisenä olleen puukorisen matkustajavaunun. Pikajunan höyryveturi kaatui, ja sen ensimmäisenä vaununa ollut puukorinen makuuvaunu jäi tenderin alle.

Onnettomuudessa kuoli laskentatavasta riippuen 26-28 henkilöä (kaikki eivät menehtyneet välittömästi) ja loukkaantui viitisenkymmentä. Valtionrautateiden henkilökunnasta saivat surmansa molempien junien veturinkuljettajat, moottoripikajunan koneapulainen ja pikajunan toinen konduktööri. Pääosa menehtyneistä oli joko ensimmäisissä vaunuissa tai vetureissa (tästä johtuen muuten isäni, joka hakeutui töihin Valtionrautateille 1950-luvun lopussa, kun nuo tapahtumat olivat tuoreessa muistissa ja niistä puhuttiin VR:llä paljon, ei koskaan halunnut matkustaa ensimmäisessä - eikä myöskään viimeisessä - vaunussa; saman käytännön olen omaksunut itse).

Pikajunan Hr1-veturi nostettiin pystyyn Ardelt-rautatienosturilla ja hinattiin ensin Hämeenlinnaan ja sitten VR:n Hyvinkään konepajalle ja korjattiin käyttökuntoon. Aikanaan nro 1005 varastoitiin Haapamäen Höyryveturipuistoon, ja kun joku puiston taannoisista matkailuyrittäjistä sai päähänsä houkutella yleisöä katsomaan "Kuurilan tappajaveturia", heräsi ainakin paikallisten rautatieläisten parissa ymmärrettävä kielteinen suhtautuminen tämän kaltaista mainontaa kohtaan.

Aiheesta on kirjoittanut mm. Tuomo Schering Resiina-lehden numerossa 2/1987. Verkosta löytyy tapahtumakuvaus ainakin YLEn Elävästä arkistosta.

Rautatievalokuvausta

Töihin lähtiessä otin kameran mukaan, mutta ratakuorma-autoparia ei liikkeellä näkynyt. "Tekarit" seisoivat aamu-unisina ja ikkunat huurussa vanhalla rataosaston raiteella.

Mutta junakuviahan piisaa ilman yksittäistä satunnaista näppäilijää. Karjaalaisen Fotocentrum Raseborg rf:n ylläpitämä galleria Zebra avaa 24.3. verkkonäyttelyn, johon on koottu rautatieaiheisen valokuvauskilpailun osanottajakuvat, kuulemma kaikkiaan yli 700 kappaletta. Fyysisesti kuvat ovat esillä Helsingin päärautatieasemalla 23.3.-14.4. ja Lappeenrannan rautatieasemalla 24.3.-6.5. Kulttuurikäyttöön muutetuilla Mikkelin veturitalleilla kuvat ovat nähtävissä elokuussa. Lisäksi vajaat kolmekymmentä kilpailukuvaa reissaa lähiliikennejunien matkassa 300 vedoksen voimin.

Huomenna pitäisi päästä mahdollisimman aikaisin Porvooseen. Väitän, että mielenmaisemaani on piirtynyt joltinenkin kuva maamme rataverkosta. Kuvan käyttöarvo vain on vähäinen, kyseessä kun on varsin päivittämätön ja historiallisten dokumenttien pohjalta luotu versio. Ajattelin, että julkisilla kulkuneuvoilla matkustavana vaihdan ensin Riihimäellä ja sitten Keravalla. Heti tähän päivän herättyäni tajusin, että Helsingin linja-autoaseman kautta on koukattava. VR on ajanut henkilöliikennettä Porvooseen viimeksi toukokuussa 1981. Nykyinen henkilöliikenne on kesäaikaan ajoittuvaa Porvoon Museorautatie ry:n museoliikennettä.

Liikennepolitiikka

Joukko aktiivisia rautatieharrastajia julkaisi tänään Rautatien aika -nimisen pamfletin jatkoksi pari vuotta sitten ilmestyneelle edelliselleen.

Rautatieharrastus, nimenomaan "hardware-tyyppinen" konkreettisiin esineisiin keskittyvä, vaatii nykyisessä toimintaympäristössä taakseen varsin paljon politiikkaa. Ilman sitä ei ole toimi- ja säilytystilaa, ratakapasiteetin kaltaisesta asiasta puhumattakaan. Raideryhmä on laajentanut rautatieharrasteen poliittista aspektia oman toiminnan resursointia laajemmalle yhteiskunnan infrastruktuurin tasolle.

Harrasteiden, teknillisten samoin kuin muiden, politisoituminen on 2000-luvun trendi. Osittain se johtuu siitä, että kotipihan ulkopuolella toteutettavien harrasteiden resursointi vaatii liittyy yhä moninaisempiin ja monimutkaisempiin asioihin. Lisäksi yhä useampi haluaa lausua mielipiteitään julki. Varsinkin viimeksimainitussa nimenomaan verkko on edesauttanut politisoitumista. Vaikkapa vaunut.org-sivuilla suuri osa kommenteista on alusta saakka ollut jonkinlaisia liikennepoliittisia kannanottoja. Yhteiskunnallinen ja poliittinen osallistuminen tuskin on määrällisesti vähentynyt jostakin 1970-luvun alusta. Päinvastoin, esimerkiksi verkko on laajentanut sitä kapean eliitin puoliammattimaisesta toiminnasta jokaisen ulottuville. Samaten se ilmenee eri kanavien kuin yksinomaan puolueiden ja niihin verrattavien instituutioiden kautta.

Takaisin rautatieharrasteeseen. Jo parina aamuna olisi saanut kuvattua ratakuorma-autojen Tka7 ja Tka8 "parivetoja" Tl-Tku-radan perusparannustyömaan puitteissa. Kameraa vain ei ole ollut käsillä.

Öljyvuodon paikannus

Nolompi tilanne auton kanssa. Siitähän piti vaihdelaatikon vuotaa, ja siksi se vietti päivän huollossa. Olisikin vaihteisto vuotanut, niin ainakin oma ylpeys olisi säilynyt. Vuotaja oli takakontin alla olevassa lokerossa moottoriöljypullo, jonka korkin olin sulkenut huonosti. Vana oli etsinyt reitin alas niin, että näytti tulevan edempää, ja ESP-tyyppinen öljy näytti keltaiselta lumisessa maassa, kuten näiden vaihteistoöljykin.

Huollon hommaksi tuli sitten vain siivous. Heillä oli hyvät aineet siihen. Mutta kotona tuli moitteita. Syystä.

Liian aikainen kevät

Viime yö oli lämmin, pakkasta ei tainnut olla lainkaan, ja päivä aivan liian keväinen maaliskuun kolmanneksitoista. Lumi alkaa olla vähissä pururadallakin. Tänä iltana sitä vielä riitti niin kisailleille junioreille kuin sunnuntaihiihtelijälle, ja sovussa mahduttiin uralle.

Ei kevätsäiden näin varhain pitäisi alkaa. Kai tämä maksetaan aikanaan ankaran takatalven muodossa. Mahdankohan muistaa oikein, että 1990-luvun alkupuolella oli useampi tämän kaltainen kevät Tampereen seudulla?

Talvisodan muistopäivä

Maaliskuun 13:tta on vietetty talvisodan päättymisen muistopäivänä. Jotakin perustavanlaatuista suomalaisesta arvomaailmasta kai kertoo se, että muistellaan mieluummin sodan loppumista kuin alkamista. Viime vuosikymmenen alussa taisi vaikuttaa hiukan toisenlaistakin ilmapiiriä. Lieneekö sitten ollut lama vai mikä, kun antoi muuta ajateltavaa.

Kevyempää pönöttelyä

Ei ollut marssimusiikkia eikä runonlausuntaa, ei ruudinsavua eikä verta. Asiaan kuuluvaa liturgiaa tulevista puolustusmäärärahoista huolehtimisen ja 1940-50-lukujen ahtaan asenneilmaston muistelemisen verran.

Kumpujen yöstä nousemisen kuuli monin paikoin, jos malttoi kuunnella. Ja näkikin.

Juhlapuhujaksi värvätty Reserviläisliiton puheenjohtaja Niemi, vapaaehtoisen maanpuolustustyön valtakunnallisia johtohahmoja, irtisanoutui suorin sanoin siitä, että sotaväelle kuuluvia tehtäviä ryhdyttäisiin ulkoistamaan kolmannelle sektorille. Ei taida olla pelkoa suojeluskuntien uudelleenperustamisesta.

Sotilasmarssien sijasta muun muassa 1900-luvun alun ekspressionismiviitteitä ja 1970-luvun iskelmää. Ja lasten esityksenä oikea lastenlaulu, ei Laps´ Suomen, ei Lenin-setä eikä muutakaan tykinruoaksivalmistautumispropagandaa.

Liehuvaa ja kiiltävää oli jaossa, kuten etikettiin kuuluu. Maanpuolustusmitali vähemmän sotaisellekin rintapieleen. Laaja käsite se on, siinä pinssin nimessäkin.

Illaksi ehti vielä suksille ja taiji-treeneihin.

Sekundapäiviä

Talvi taitaa jäädä sekundatalveksi, Khiloun osuvaa termiä lainaten. Vuosi sitten näinä päivinä filmattiin elokuvaa ja oli erinomaiset hiihtokelit. Nyt ei suksi luista, mutta kengät kyllä vuotavat.

Auto on uusi, mutta vaihdelaatikosta tippuu Volkswagen-konsernin nestettä. Se, mitä nestettä se semmoinen keltainen oikein on, piti itse kertoa huoltoon soitettaessa. Tuli ikävä - mainostetaan reilusti - valkeakoskelaista Autopalvelu Raivio & Runsasta, jolle työtä tilatessa riitti sana tai puolikas. Hiukan epäluuloisena olin valmistautunut tiistaiaamun odotukseen, mutta taloutemme parempi autoilija haluaa mennä tenttaamaan uutta huoltoa. Yhtä kaikki, nyt ei paljon viitsi ajella.

Aurinkokellossa piti olla hihna titaania, mutta sen niveliä on pitänyt vähän päästä vaihtaa teräksisiin. Taas tuli kotikylän kellosepälle töitä. Vanhassa varakellossa oli virta loppunut enkä huomannut ottaa sitä mukaan paristonvaihtoon. Kolmen vuosikymmenen ajan rannekelloon tottuneelle olo on nyt suoraan sanoen alaston. Nykymuodin mukaan olisi kai trendikästä unohtaa rannekellot ja käyttää ajannäyttäjänä matkapuhelinta tai jotakin muuta elektronista laitetta. Ei sovi minulle.

Päivällä keittiön ikkunassa jysähti. Ei ollut tilhi tällä kertaa, vaan maassa kaksi keltasirkkua. Toinen jo liikkumatta, toinen vaikeasti päätään nykien. Piti hakea vajasta pistolapio ja lyödä. Tuntui hiton ikävältä.

Hautausmaapitoinen ohjelma sopi iltapäivän tunnelmiin hyvin. Huomenna luvassa pönötysjuhlat.

Vaalimainosten äärellä

Töistä kotiin palatessa pysähdyin katsomaan vaalimainoksia. Kunnilla muuten ei ole lakisääteisiä velvollisuuksia osoittaa paikkoja vaalimainoksille, mutta asiassa noudatetaan perinteiden mukaan Kuntaliiton suositusta. Niinpä ulkomainostelineet ilmestyivät katukuvaan vähän ennen kuun vaihdetta, ja itse mainoksetkin ovat olleet jo alun toista viikkoa nähtävillä.

Joskus aikaisemmin kirjoittamani ajatus valita äänestettävä henkilöperustein ei enää tuntunut hyvältä idealta. Yhtäkään ehdolla olevaa en voi sanoa varsinaisesti tuntevani. Myös tavatut ja keskustelutetut jäävät kovin vähiin: kotikylän Rajalat - setämies Kokoomuksessa ja veljenpoikansa kristillisdemokraateissa - ja isomman kaupungin Gustafsson, Sirnö ja Tiura. Kaikki ovat varmasti hyviä tarjokkaita. Ainakin kolme viimeksimainittua ovat jo osoittautuneetkin tehtävänsä kunnialla täyttäviksi kansanedustamisen ammattilaisiksi: eivät ainakaan ole haistellet kaljaa, ammuskelleet pyssyllä tai tehneet muuta pahaa niin, että olisivat saaneet potkut toimestaan.

Monella eduskuntapaikkoja halajavalla ryhmällä näyttää olevan melko paljon nuoria ehdokkaita. En pidä sitä yksinomaan hyvänä asiana. Voiko nuorella ihmisellä olla kompetenssia yhtä paljon kuin varttuneemmalla, kun huomioidaan, että konkreettisesti sovellettavissa olevaa tietoa ja osaamista voi karttua viime kädessä vain kokemuksen kautta? Selkeyden vuoksi todettakoon, että nuoren ehdokkaan verrokkina pidän tässä varttuneempaa ehdokasta enkä suinkaan itseni kaltaista kadunmiestä, johon verrattuna kokemattomimmankin ehdokkaan kompetenssi on aivan eri kertaluokkaa.

Ikävä kyllä on vaikeaa välttyä tunteelta, että jotkut nuoret ehdokkaat ovat pyrkimässä tasavallan ylimpään päätöksentekoon lähinnä välttääkseen yllä leijuvan työttömyyden tai pätkä- ja silpputöiden uhan. Jos vaikka kansanedustajaksi, kun ei oikein muutakaan näytä olevan tarjolla? Mieleen tuli johonkin menneiden vuosikymmenten Veturimies-lehteen kirjoitettu muistelu veturinkuljettaja Onni Peltosesta, sittemmin pitkäaikaisena kansanedustajana ja niin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä kuin sosiaaliministerinäkin toimineesta jyväskyläläispoliitikosta, joka oli aikanaan mukana myös YYA-sopimuksen laatimisen koukeroissa. Joku puoluetoimitsija oli jonkin eduskuntaryhmän sisäisen erimielisyyden jälkeen uhannut "ulospuhua" Peltosen. Peltonen oli todennut siinä tapauksessa palaavansa veturin hyttiin samalla ilmaisten huolensa, miten kävisi kiistelykumppanille, jos tämä joskus puhuttaisiin ulos.

Optimaalisessa tilanteessa ylin päätöksenteko voisi olla rajattu vaikka vain yli 60- tai yli 65-vuotiaille. Valitettavasti tähän optimiin on vaikea, ellei mahdoton päästä käytännössä. Vaikka ihmiselle iän myötä kertyy ylivertainen määrä todellista tietoa ja osaamista verrattuna nuorempiinsa, sen täysimääräistä hyödyntämistä valitettavasti estää kaksi seikkaa. Ensimmäinen ovat ikääntymisen seurauksena tulevat erinäiset terveydelliset yms. rajoitteet. Toinen on ihmiseen koodattu luontainen itsekkyys ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Viisaudestaan huolimatta absoluuttisen vallan saavan seniori-ikäpolven ohjelma ehkä koostuisi sen kaltaisista hankkeista kuin Karjalan palautus takaisin valkoisen Suomen syliin, proletariaatin diktatuurin pystyttäminen ja yhteiskunnan tarjoama 24/7-palveleva Skype-tukihenkilö joka seniorille. Ei sillä, etteikö yksinomaan nuorista koostuvan valtaryhmän ohjelma olisi vielä paljon hurjempi. Mutta ei, periaatteellisesta paremmuudestaan huolimatta senioripuoluekaan ei houkuta.

Jokin aika sitten A.-J. Kaijanaho kirjoitti, miksi hänen mielestään kannattaa äänestää Vihreää Liittoa. Hänen muistutuksensa siitä, että puolue on tärkeämpi kuin ehdokas, on paikallaan. Se saa minut luultavasti suuntaamaan katseeni sivuun Kaijanahon suosituksesta. Ei niin, että vihreät - kuten tuskin mikään muukaan puolue - pyrkisi ajamaan huonoja tai muutoin tuomittavia asioita. Mutta puolueen itsestään antama kuva herättää hieman epäluuloja siitä, mitä asioita he puolueena pitävät tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Äänen antaminen hyvältä vaikuttavalle vihreälle ehdokkaalle tuntuisi hiukan samalta kuin heittäisi ainokaisen kolikkonsa pajatsoon. Voi käydä hyvin tai huonosti.

Valokuvatorstain sininen

Valokuvatorstai-blogissa on tänään vietetty sinisiä hetkiä.



"Lättähattujen" eli "Sinikkojen" kuvista olisi ollut melkein runsauden pulaa. Naistenpäivän kunniaksi kuitenkin elämäni nainen jättämässä jäähyvästejä viime syyskuun alussa toistaiseksi viimeiselle sinivaunuiselle Joensuun yöpikajunalle, P835:lle.

Ei olisi niin kiire

Ollaan saapumassa niihin päiviin, kun ennen seitsemää on valoisaa jo aamusta ja vielä illasta. Ihan vielä ei soisi talven loppuvan. Illalla jäähtyvä varhaiskevät tuoksui ja punainen palmikko edellä piti niin kovaa vauhtia, että en yksin sellaista. Hiihtäjiä vähänlaisesti.

Viimeinen talvilomapäivä

Herätyskello soitti ajoissa viimeöistä kuunpimennystä katsomaan. Käyskentelin hetken pihamaalla, mutta pilviverho oli joka suunnalla sen verran vähäreikäinen, että en jäänyt odottelemaan. Vastaava ilmiö pitäisi olla tarjolla vajaan vuoden kuluttua, 21.2.2008.

Naapuruskuntien laturetkelle ei huvittanut lähteä. Peltolatu Kylmäkoskelle päin ei ollut kehuttavassa kunnossa maanantainakaan, ja sen jälkeen on ehtinyt sulaa paljon. Naapurin Jussi kertoi ladun Viialan suuntaan olleen jo viikko sitten monin paikoin roskien peitossa. Hyviä syitä fyysisellekin laiskuudelle löytyy aina.

Illansuussa, auringon näyttäytyessä hetken ja värjätessä metsän keväiseksi, kiersimme kuitenkin kymmenisen kilomeriä kuntorataa. Laskeva lämpötila teki kelistä luistavan. Onneksi valittiin vapaa tyyli. Ladulta melkein suoraan taiji-treeneihin, jossa osallistujia oli kokonaista neljä. Lieneekö ollut talvilomien vaikutusta. Kotiin palatessa jäähdyttelyksi vielä hetki lumikolan perässä kävelyä, kun lumi oli viimeinkin liukunut ulkorakennuksen katolta pihalle.

Lomaviikolla tuli nukuttua joka aamu seitsemään tai puoli kahdeksaan. Huomenna on taas aika ryhdistäytyä viiden herätyksiin.

Kuunpimennystä odotellessa

Aamulla herätyskello kutsui ylös kohtuulliseen aikaan, radion ääreen hiihtoa kuuntelemaan. Hienostihan se meni. Yhdistetyn normaalikisaa en jäänyt kuuntelemaan vaan lähdin toteamaan, että ei Sapporo ollut ainoa kolkka maailmassa, jossa hiihtokeli oli raskas.

Päivällä ajeltiin hiljaista vanhaa kolmostietä automarketiin Hämeenlinnaan. Siellä oli vähemmän hiljaista, mutta juusto edullista. Kotimatkalla teet ja patonginpuolikkaat lasitehtaalla.

Kuunpimennystä olisi mukava katsella, jos ei nukuta. Pimennyksen kunniaksi voisi olla paikallaan syödä pois viimeiset joulupiparit, puolikuun muotoiset. Olivat unohtuneet purkkiin, mutta hyviä ovat yhä. Siirapin korvaaminen oman siipikarjan hunajalla oli hyvä ajatus.

Syystä tai toisesta YLEn Selkouutiset ovat viime aikoina päätyneet vakiokuunneltavaksemme. Normaali Päivä tunnissa -lähetys ja sen päälle Selkouutiset ovat aika tehokas oppitunti tiivistämisestä. Ei sillä, että tiivistäminen olisi itsetarkoitus, vaikka joskus paikallaan onkin. Tiivistämätön kun voi olla ainakin esteettisistä tai muista hedonistitista näkökulmista tiivistettyä parempaa.

repeat avaruus := avaruus / 2; until avaruus = 0

Hiihtokelit muuttuivat kostean raskaiksi puolen viikon maissa. Aamulla Startexin tervavioletti piti yllättävän hyvin. Iltapäivän lenkillä vaihdoin vapaaseen tyyliin ja vaikka kelkka oli tasoittanut uran, ei vieläkään luistanut. Kierros kierrokselta usva valui rannoilta kohti Vanajanselkää. Tervasaaren piippuja ei näkynyt alkujaankaan. Metsän tuoksussa oli aavistus kevättä. Siinä mielessä turhan aikaisin, että lumipeite on ehtinyt olla maassa vain vähän toista kuukautta.

Eilen lumitöitä pitkästä, pitkästä aikaa. Tosin vain vähän.

Lomalla on tullut istuttua aivan liikaa tietokoneen ääressä. Alkuvuoden aikana rästiin yhdistyshommia: pöytäkirjoja, tietokannan päivittämistä ja sen sellaista. Ruudun ääressä tehtävää on leipätyön ulkopuolellakin kertynyt vaivihkaa, koska hengailin mukana aikana, eikä edes niin kovin kauan sitten, kun tietokoneen käynnistäminen ei ollut kaikille aivan arkinen asia.

Lomalla olisi hyvä yrittää sivistää itseään, mutta vähiin on jäänyt. Tenttikirjallisuutta ei juuri nyt ole päntättävänä. Ainoaksi luetuksi on jäänyt B. Pascalin "Geometrisesta mielestä". Sitä pitäisi kai lukea kolmion Descartes-Montaigne-Pascal muodostamassa viitekehyksessä, mutta sanottavansa Pascal saa sanotuksi ilman kavereitakin. Montaignen "Esseitä" - tai "Tutkielmia", kuten se kotihyllyssä olevassa niteessä on suomennettu - lienen joskus nuorempana lueskellut, mutta täytyy sanoa, että en muista niistä juurikaan mitään. Descartesiin en muistaakseni ole kajonnut. Yhtä kaikki, yhtenä teemanaan Pascal käsittelee hienotunteisesti ja minusta ainoalla toimivalla tavalla metodin käyttämisen eroja fyysisissä ja metafyysisissä kysymyksissä.

OLÉD, OLÉD, OLÉD

Edellisessä virkkeessä OpenOfficen Soikko-oikoluku ei - tietenkään - korjannut tekemääni kirjoitusvirhettä, kun kirjoitin "suomennettu"-sanan paikalle ensin "sumennettu".

Kääntäminen luultavasti aina sumentaa tekstiä. Siksi Pascalinkaan sanoista ei pitäne tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä käännöstä lukiessa. En osaa ranskaa, puhumattakaan 1600-luvun ranskasta, joten suomennos kelpaa hyvin. Tässä suhteessa suomalainen käännös on varmasti yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu, ja suomea äidinkielenään puhuvalle oletusarvoisesti paras. Vieraskielisen käännöksen lukeminen kun sumentaa kahdesti.

Edellä mainitusta syystä kannatan ainakin tieteiden, filosofian ja kirjallisuuden historian merkittävän kirjallisuuden kääntämistä alkukielestä suomeksi pätevien kääntäjien tekeminä. En osaa kuvitella, että ainakaan lähitulevaisuudessa kovin suuri osa väestöstä osaisi lukea läheskään kaikkea tällaista kirjallisuutta alkukielellä, ja esimerkiksi englantilaiset käännökset ovat suomalaiselle oletusarvoisesti huonompia kuin suomalaiset - paitsi tietenkin englannin kielen taidon harjoittamisen kannalta, millä ei ole vähäinen arvo, mutta mitä lienee hyödyllisempää harjoitella muilla tavoin.

Tätä taustaa vasten katson olevan oikein ja kohtuullista, että julkisin varoin koulutetaan jokin riittäväksi katsottu, ei varmaankaan kovin suuri, määrä myös vanhojen tai harvinaisempien kielten asiantuntijoita käännöstöitä tekemään. Eikä julkinen subventio joihinkin merkittäviin käännöstöihinkään kauhistus ole: julkaiseehan esimerkiksi Opetushallitus monenlaisia oppimateriaaleja perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen tarpeisiin sulassa sovussa yksityisten kustantamoiden kanssa. Ehkä samaa ideaa voisi jossakin pienehkössä mittakaavassa laajentaa myös yleiseen kansansivistystehtävään. Tosin voi olla, että keskustelu siitä, millaisia käännöstöitä valtion pitäisi subventoida, kuluttaa enemmän resursseja kuin hanke koskaan voi tuottaa. Ja löytyyhän näitä, nykyisin yksityisten firmojen kustantamia, aarteita kirja-alennusmyyntien viiden euron koreista muutenkin.

Puhumattakaan siitä, että verkossa julkaistaan vaikka mitä ja usein lukijalle ilmaiseksi. Sitä vain on vielä lapsenkengissään olevilla hardware-käyttöliittymillä, kuten CRT- tai TFT-näytöillä kammottavaa lukea sivu toisensa jälkeen, ja tulostaminen paperille on kallista ja muutenkin ikävää puuhaa. Ehkä orgaaniset LEDit tuovat jonkinlaista apua lähitulevaisuudessa. Sellaisiin perustuvia näyttöjä kehuttiin taannoisessa seminaarissa erilaisten tappovehkeiden yhteydessä, ja aseteollisuushan on perinteisesti ollut yksi tärkeä välittäjä teknologian päätymisessä laboratorioista kuluttajille.

Kun kerran suurelta osin valtion rahoittama aseteollisuus on Suomessakin mukana tuomassa OLED-näyttöjä pikkuhiljaa nykyisten staattisten ja mukautumattomien tietokonenäyttöjen rasittamien silmien avuksi, voisi kai valtio tarjota hiukan apuaan myös sisällöntuotannossa, jotta uusilta hienoilta näytöiltä voisi lukea jotain muutakin kuin tällaisia kaikenmaailman blogeja ja muuta hömppää. Kaikesta Web 2.0 -huumasta huolimatta.