Patriarkaatin puheenjohtaja

Ainoa kunnallinen luottamustoimeni tällä kaudella on toimia Veturimuseon hoitokunnan puheenjohtajana. Se riittää minulle hyvin. Mutta se on patriarkaatin puheenjohtajan toimi.

Lain naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain muuttamisesta (232/15.4.2005) 4 a § määrää, että kunnallisissa toimielimissä, suoralla kansanvaalilla valittavaa kunnanvaltuustoa lukuunottamatta, tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Veturimuseon hoitokunta on kunnallinen toimielin, mutta sen päätöksentekijöistä rumempaa sukupuolta on täydet 100 prosenttia. Olkoon porsaanreikänä se, että periaatteessa kyseessä ei kuitenkaan ole yksin kunnallinen toimielin, koska museon ylläpidosta vastaavat yhdessä kaupunki ja yhdistys, ja näiden toimijoiden tekemän ja korkeasti oikeusoppineiden hyväksymän sopimuksen mukaan yhdistys nimeää mainittuun toimielimeen kaksi jäsentä.

Sukupuolijakauman osalta asia on museon lähes koko parikymmenvuotisen olemassaolon ajan ollut tällainen. Koska hoitokuntaan ei ylipäätään ole ollut kuntapäättäjien ja heidän taustaryhmiensä keskuudessa tungosta vaan paremminkin päinvastoin, ei asiaa ole nähty ongelmana. Tuskin se mikään varsinainen tasa-arvo-ongelma onkaan.

Muutaman ajatuksen asia silti herättää lähinnä kiintiöajattelun mahdollisista rajoista. Ensiksi, tasa-arvokiintiöitä halutaan mm. pörssiyhtiöiden hallituksiin. Tämänsuuntaiset ajatukset voivat olla hyvinkin perusteltua yhteiskunnallisen kehityksen nykyvaiheessa. Mutta jos kiintiövaatimus koskee julkisen vallan käyttöä ja merkittävää taloudellista vaikuttamista, pitäisikö sen koskea myös muuta julkista tai muutoin merkittävää toimintaa? Jos senaattorin viroissa, niin sittenkö myös käymälänvalvojan viroissa? En tarkoita tietenkään yleisiä hyvä- tai huono-osaisuuskiintiöitä, vaan kysymystä kiintiöistä paitsi kiinnostavan myös ei-kiinnostavan - tai paitsi arvostetun myös ei-arvostetun - julkisen vallankäytön välillä.

Toiseksi, entä jos sama vaatimus ulottuu myöhemmin muualle, ensin yhä pienempiin yrityksiin ja muihin taloudellisiin toimijoihin ja lopuksi yhdistyksiin? Tavallaan julkisoikeudellisia toimijoitahan nekin saattavat olla, ainakin edellä mainitun kaltaisissa kunnan kanssa tehtävän yhteistyön tapauksissa. Joutuisivatko silloin vaikkapa rautatieharrastusseuran urhot seuraamaan Romuluksen jalanjälkiä ja etsimään sabiinittaria ryöstettäviksi, jotta lain määräys tulisi täytetyksi?

Kolmanneksi, onko mahdollisesti olemassa sellaisia julkisen tai muutoin keskeisen vallankäytön alueita, joilla voitaisiin yleisesti uskoa päästävän hyviin ja tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin riippumatta siitä, mikä on päätöksentekijöiden sukupuolijakauma? Yksittäisen museon ylläpito voi kunnan korkeimpien päättäjien ja heidän taustaryhmiensä käsitysten mukaan näemmä olla sellainen. Lieneekö muita? Heitän arvelun, että esimerkiksi yhdyskuntasuunnitteluun, talouteen tai tekniseen toimeen liittyvissä asioissa lopputulokset olisivat suunnilleen samat riippumatta siitä, olisivatko päätöksentekijät (1) yksinomaan naisia, (2) yksinomaan miehiä tai (3) molempia missä tahansa suhteessa. Sen sijaan esimerkiksi terveydenhuoltoon, koulutukseen ja kulttuuriin liittyvässä päätöksenteossa asia lienee toisin, ja enemmistöjä tyydyttävimmät ratkaisut syntyvät, kun päätöksentekijöiden koostumus edustaa päätöksenteon kohteita mahdollisimman tasaisesti. Perusteluna väitteelleni esitän sen, että vallankäytön yleensä keskeisimmän kohteen, ihmisyksilön, kannalta ensinmainitut esimerkkialat ovat toissijaisia ja välineellisiä, viimemeksimainitut taas ensisijaisia ja suoria. Taustalla lienee yksilön halu vaikuttaa lajitovereihinsa. Vallanhalu. Perisynti?