 | Valo ikkunassa |
Melko pian sen jälkeen, kun olin muuttanut saman katon alle puolisoni kanssa, jouduin pariksi viikoksi sotaväen kertausharjoituksiin. Kyseiset syksyiset viikot olivat raskaat, eivätkä ikävä ja varhain tullut märkä ensilumi niitä ainakaan helpottaneet. Erityisesti yksi tapaus tuolta reissulta on jäänyt mieleeni. Matkapuhelimet eivät olleet silloin vielä aivan yhtä yleisiä kuin nykyään. Niinisalon harjoitusalueella sotilaiden käyttöön tarkoitetut puhelinkopit olivat ahkerassa käytössä. Kun sanoin lähteväni puhelinjonoon, muuan samaan telttaan majoittunut kysyi ohimennen, kenelle aion soittaa. Vastauksen kuultuaan hän ehdotti aikeen jättämistä väliin. Tulisi kuulemma vain entistä pahempi ikävä. Hän oli ollut juuri puheissa oman kumppaninsa kanssa. Oikeassa hän oli.
Myönnän, että nytkin on ikävä. Uni ei tahdo tulla yksin, vaikka olisi mitä suurin syy alkaa totutella aikaisiin nukkumaanmenoihin ja varhaisiin herätyksiin. Öinen puhelu palautti mieleen ajat vuosia sitten. Ja sen, että ääni viestintäkanavan toisessa päässä ei ole sama asia kuin ihminen lähellä.
Rippikoululeiriläisiäkään ei kuulemma tahdo nukuttaa.
2 kommenttia:
Kun ihminen on rippileirin keinomaailmassa muksujen kanssa niin sieltä ei aivan heti laskeudutakkaan kotiin. Intensiiviset päivät, opettaminen, esikuvana olo ja valvotut yöt saavat aikaan sellaisen hyperktiivisen sekavuustilan jonka päälle kotimeininki tuntuu aivan vieraalta.
Meidän perheessä ainakin laskeutuminen ruokakauppojen ja imuroinnin arkeen vaatii monta päivää ja parit itkut. Vaimo valitti että kaikki ulkomaailmassa tuntuu niin rivon kaupalliselta ja tyhjänpäiväiseltä. Kyllä tämä arkinen uutispuuro ja hösääminen aika tyhjää onkin todellisten kysymysten rinnalla.Vaan sitähän se arki on.
Tuo on taatusti totta. Täällä "ulkopuolella" sitä ei aina tule ajatelleeksi, miten oma maailmansa tuollainen tietyllä tavalla suljettu ja yhteisöllinen leirielämä on. Ja tietenkin siihen päälle se nuoruuden innossaan kirmaavien karitsain kaitseminen.
Lähetä kommentti