Hiton 60 metriä

Sunnuntaina 13.8.2006 Hyvinkäällä vietettävään Rautatiemuseopäivään matkalla ollut mielenkiintoinen roikka lähti Haapamäeltä edeltävänä perjantai-iltana varjojen jo pidennyttyä. Toijalan vanhalle risteysasemalle se saapui noin kello kaksi lauantaiyönä. Jos muinaisesta vilkkaudesta nykyisyyden horrokseen vaipunut liikennepaikka näyttikin tuona yönä nukkuvan, se vain näytti. Veturitallin miehistöhuoneessa paloi valo ja tuoksui kahvi. Alun toista tuntia ennen aikataulun ilmoittamaa tuloaikaa heijastinliivit ylle, valaisimet olalle ja ulos. Sovitinkappale kiinni palopostiin, ja palokunnan lainaamia letkukieppejä auki. Kahden piti riittää enemmän kuin helposti tallitielle. Niin ne riittivät joka sunnuntai kesinä 1994-1995 ja sen jälkeen monen satunnaisen janoisen vieraan käynnillä, kuten tällä jo blogiinkin dokumentoiduksi tullulla keikalla.

Nyt jo ensimmäisen liitoksen kohta näytti jäävän pelottavan lähelle palopostia. Tallitielle nuo riittäisivät, mutta Hannun kanssa oli sovittu, että roikkaa ei edes yritettäisi katkaista, vaan vesi annettaisiin tuloraiteelle. Sinne saakka letku ei riittänyt, ei läheskään.

Retorisella kysymyksellä "Ovatko letkukiepit kutistuneet sitten viime näkemän?" alustan vain sitä, että perjantaina en riittävän eksplikoidusti ilmaissut, että tarvitsemme 60 metriä paloletkua, vaan vanhan muistini mukaan pyysin vain kolme kieppiä.

Tuntia ennen H-hetkeä ajoin rimputtelemaan paloaseman ovikelloa pyytääkseni lisää pituutta heti. Jani lähti kaveriksi, ja vapaapalokuntalaisen valistuksesta opin, että letkukieppejä lyhennetään eri tarkoituksia varten tarpeen mukaan. Ei pidä luottaa siihen, että yhden sellaisen vakiomitta olisi 20 metriä.

Reissumme oli melkein turha, kun Ilkka löysi tallilta tarkoitukseensa erinomaisen hyvin soveltuvaa kahden tuuman letkua paikan päältä. Vesitettävässä kohteessa kun on kahden tuuman venttiili. Palokunnalta lainattu letku oli kolmituumaista; sovitinkappaleita toki löytyi omasta takaa.

Roikka saapui ajallaan, ja kun käsivalaisimen päälle muovipussista organisoitu seis-opaste pysäytti sen täsmälleen oikealle kohden, tapahtui vesitys hetkessä.

Vesitettävä ei ollut janoinen. Vain noin 2 500 litraa riitti turvaksi raskaan vaihtoveturi Vr1 nro 789:n loppumatkan taittamiseen. Rautatiemuseopäivään yhden vaunun matkustajajunaliikennettä museon raiteilla vetämään tarkoitettu Kana oli toisen, joskin nuoremman veteraanin, Dv15 nro 1991:n, hinauksessa ja näiden kahden veturin takana kulki matkustajavaunuroikka Rautatiemuseopäivän isompia ajeluita varten. Hinattavalle vettä? Yhtäältä höyryveturin suunnanvaihtolaitteen toimintaperiaatetta ja toisaalta kampikoneiston hinauksen ajaksi irrottamisen ja lyhytkestoisen museoajelun ajaksi uudelleenkiinnittämisen vaatimaa työmäärää ajatellen ei käynnissä olevan veturin hinaaminen ole lainkaan hassu idea, päinvastoin.

Dv15:n kuljettaja kertoi mielipiteenään, että parempaa vaihtoveturia ei ole. En epäile. Tuo veturi on viimeisiä, ellei peräti viimeinen, jonka teknillinen spesifikaatio on laadittu sellaisessa ajattelumaailmassa, jossa jokaisella oli oma osansa, ja on jalompaa olla omassa osassaan ensimmäinen kuin kuvitella kykenevänsä kaikkeen mahdolliseen.

Kovimmat miehet menivät tehtävän jälkeen yöpuulle Lättähattuun.

Lisää vettä

Yö jäi vähäuniseksi, kuten arvelin. Onhan neljä tuntia ennenkin riittänyt, mutta ei työteho paras ollut. Oma aikansa valmisteluihin meni taas, ja tamperelaisen Jäämien kuoron 100-vuotisjuhlaan matkalla ollut Hr1 nro 1009 "Ukko-Pekan" vetämän juhlajunan vetäjä sai juotavansa väliasemalta. Iso linjaveturi oli seitsemisen kertaa öistä vaihtoveturia janoisempi.

Mukavasti ihmisiä oli katsomassa ja nousipa jokunen junan kyytiinkin. Kaksi näistä saivat matkalle mitä oikeudenmukaisimman henkilökuntavapaalipun.



"Ukko-Pekan" vesityksessä kolmen tuuman paloletkut ovat relevanteinta tavaraa kautta linjan. Esko ja Ilkka olivat aamutuimaan hakeneet niitä lisää paloasemalta. Mutta öinen kaksitumainen kananpissijäkin osoittautui mitä tarpeellisimmaksi, kun veturimiehet halusivat kostuttaa tenderin hiilikuormaa estääkseen säätilan aiheuttaman hillittömän pölyämisen.

Junan lähdettyä kohti Tamperetta vanhan varikon alue rauhoittui. Varsinaisen talkoopäivän ohjelmassa oli EFi nro 22374 -vaunun ulkomaalauksen toinen kierros. Sää oli suotuisa ja käsiä pensselien varressa sopivasti. Myös Veturimuseon Tv1 nro 933 sai uuden erittäin asiallisen hyttivalaistuksen. Suurehko höyryveturi - toki "Ristojen" tai Ukko-Pekkojen" rinnalla pienehkö - ja sen tilava hytti ovat olleet pitkään museon kävijöiden suosikkeja.

Kun Tampere-Nokia-Tampere pendelöintiä juhlivan kuoron kunniaksi vetänyt "Ukko-Pekka" vaunuineen palaili illalla takaisinpäin, oli vanhalla risteysasemalla jälleen vettä tarjolla ja väkeä katsomassa.

Pitkän vuoron lopussa tuli pientä epätarkkuutta. Käytin hieman huolimattomasti marsalkansauvaani, punaista opastelippua, ohjaamalla veturin hiljentämään yhden tenderinmitan liian aikaisin. Vedentäyttöventtiilihän on tenderin taka- eikä etupäässä. Siirtyihän veturi toki, mutta matkustajat vaikuttivat kovin innokkailta nousemaan junasta heti, kun liike pysähtyi, ja aiheuttivat huolta konduktööreille. Ja tulikohan "tankki täyteen" -mottoa seurattua liian tunnollisesti, kun tenderin vesitilan poistoputket joutuivat hetken hoitamaan tehtäväänsä? Onneksi kukaan ei kastunut.

Suuri kiitos kaikille yön ja päivän toimissa mukana olleille. Tänä yönä hyvin maittava uni on hyvin ansaittu.

Edit 13.8.2006: Muutama valokuva "Ukko-Pekan" juottamiseen liittyen.