Patriarkaatin puheenjohtaja

Ainoa kunnallinen luottamustoimeni tällä kaudella on toimia Veturimuseon hoitokunnan puheenjohtajana. Se riittää minulle hyvin. Mutta se on patriarkaatin puheenjohtajan toimi.

Lain naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain muuttamisesta (232/15.4.2005) 4 a § määrää, että kunnallisissa toimielimissä, suoralla kansanvaalilla valittavaa kunnanvaltuustoa lukuunottamatta, tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Veturimuseon hoitokunta on kunnallinen toimielin, mutta sen päätöksentekijöistä rumempaa sukupuolta on täydet 100 prosenttia. Olkoon porsaanreikänä se, että periaatteessa kyseessä ei kuitenkaan ole yksin kunnallinen toimielin, koska museon ylläpidosta vastaavat yhdessä kaupunki ja yhdistys, ja näiden toimijoiden tekemän ja korkeasti oikeusoppineiden hyväksymän sopimuksen mukaan yhdistys nimeää mainittuun toimielimeen kaksi jäsentä.

Sukupuolijakauman osalta asia on museon lähes koko parikymmenvuotisen olemassaolon ajan ollut tällainen. Koska hoitokuntaan ei ylipäätään ole ollut kuntapäättäjien ja heidän taustaryhmiensä keskuudessa tungosta vaan paremminkin päinvastoin, ei asiaa ole nähty ongelmana. Tuskin se mikään varsinainen tasa-arvo-ongelma onkaan.

Muutaman ajatuksen asia silti herättää lähinnä kiintiöajattelun mahdollisista rajoista. Ensiksi, tasa-arvokiintiöitä halutaan mm. pörssiyhtiöiden hallituksiin. Tämänsuuntaiset ajatukset voivat olla hyvinkin perusteltua yhteiskunnallisen kehityksen nykyvaiheessa. Mutta jos kiintiövaatimus koskee julkisen vallan käyttöä ja merkittävää taloudellista vaikuttamista, pitäisikö sen koskea myös muuta julkista tai muutoin merkittävää toimintaa? Jos senaattorin viroissa, niin sittenkö myös käymälänvalvojan viroissa? En tarkoita tietenkään yleisiä hyvä- tai huono-osaisuuskiintiöitä, vaan kysymystä kiintiöistä paitsi kiinnostavan myös ei-kiinnostavan - tai paitsi arvostetun myös ei-arvostetun - julkisen vallankäytön välillä.

Toiseksi, entä jos sama vaatimus ulottuu myöhemmin muualle, ensin yhä pienempiin yrityksiin ja muihin taloudellisiin toimijoihin ja lopuksi yhdistyksiin? Tavallaan julkisoikeudellisia toimijoitahan nekin saattavat olla, ainakin edellä mainitun kaltaisissa kunnan kanssa tehtävän yhteistyön tapauksissa. Joutuisivatko silloin vaikkapa rautatieharrastusseuran urhot seuraamaan Romuluksen jalanjälkiä ja etsimään sabiinittaria ryöstettäviksi, jotta lain määräys tulisi täytetyksi?

Kolmanneksi, onko mahdollisesti olemassa sellaisia julkisen tai muutoin keskeisen vallankäytön alueita, joilla voitaisiin yleisesti uskoa päästävän hyviin ja tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin riippumatta siitä, mikä on päätöksentekijöiden sukupuolijakauma? Yksittäisen museon ylläpito voi kunnan korkeimpien päättäjien ja heidän taustaryhmiensä käsitysten mukaan näemmä olla sellainen. Lieneekö muita? Heitän arvelun, että esimerkiksi yhdyskuntasuunnitteluun, talouteen tai tekniseen toimeen liittyvissä asioissa lopputulokset olisivat suunnilleen samat riippumatta siitä, olisivatko päätöksentekijät (1) yksinomaan naisia, (2) yksinomaan miehiä tai (3) molempia missä tahansa suhteessa. Sen sijaan esimerkiksi terveydenhuoltoon, koulutukseen ja kulttuuriin liittyvässä päätöksenteossa asia lienee toisin, ja enemmistöjä tyydyttävimmät ratkaisut syntyvät, kun päätöksentekijöiden koostumus edustaa päätöksenteon kohteita mahdollisimman tasaisesti. Perusteluna väitteelleni esitän sen, että vallankäytön yleensä keskeisimmän kohteen, ihmisyksilön, kannalta ensinmainitut esimerkkialat ovat toissijaisia ja välineellisiä, viimemeksimainitut taas ensisijaisia ja suoria. Taustalla lienee yksilön halu vaikuttaa lajitovereihinsa. Vallanhalu. Perisynti?

Sadepäivä

Aamulla oli vekkulia herätä ukkosen jyrinään. Satoikin. Onneksi sain kyydin linja-autoasemalle. Kilttiä :-)

Meillä oli ajatuksena mennä illalla katsomaan Hakan ja Tampereen Unitedin peliä Tehtaan kentälle, mutta säätila ja kuuleman mukainen lippujen heikko saatavuus saivat jättämään aikeen väliin. Joku kerta sinne kyllä pitäisi hankkiutua.

Penkkiurheilun sijasta päätimme lähteä ulkoilemaan. Tuloksena Mrs. ja Mr. märkä t-paita.

Meriapina painii

Aamiaisen taustamusiikki oli mainiota. Varsinkin Emil Kaupin modernistinen ja scat-henkinen 1930-lukulainen "Asemalaulu", jossa itse A. Nuotio lauloi tenoriosuuden. Hienompi kuin vaikkapa takavuosien hitti "Scatman".

Suosikkitietoliikennepakettini Mozilla on päivittynyt Seamonkeyhin. Meriapina tuntuu käynnistyvän Mozillaa nopeammin 32-bittisellä prosessoriväylällä varustetussa työasemassa, mutta laveampaa bittitietä se ei taida vielä osata hyödyntää?

Elolauantai

Kovin usein en ole ratsiaan päätynyt, mutta tänä aamuna kylän keskustassa sellainen osui matkalle. Ajokortista ja rekisteriotteesta pystyin tarjoamaan vain jälkimmäisen, kun ensinpyydetty lojui eteisen hyllyllä. Noloa, vaikka poliisi toki löysi asianmukaiset tiedot Tetransa avulla.

Alunperin oli tarkoitus lähteä käymään Hämeenlinnassa, mutta kaivattu liike ilmoitti olevansa kiinni kesälauantaisin. Pisteet heille, onhan kuluttamisen mahdollisuuksia tarjolla muutenkin vähintään tarpeeksi. Tampere oli kakkosvaihtoehtona, mutta kotipiha houkutti lopulta enemmän. Ruohonleikkuri on kesken kauden saanut levätä pari kuukautta kuivuuden vuoksi, mutta oli valmis tositoimiin yhdellä nykäisyllä. Punasipulit päätyivät kuivumaan ilta-aurinkoon, ja viimeiset maassa olleet tavalliset suoraan kattilaan. Päivällisen rakennusaineista pääosa kotipihasta.

Se, että kerrostalokyttääjien tai salakuuntelijoiden tai mitä ovatkaan, blogi on noussut salaman lailla blogilistan kärkeen, kertonee jotain nykyisestä blogiyhteisöstä eli lukija- ja kirjoittajakunnasta. Erektuslainen yhteisöllisyyskäsite taitaa - mielestäni valitettavasti - tässä kohden ottaa pistevoiton maalaisesta yhteisöllisyyskäsitteestä. Arvelen, että keltaisen lehdistön ja muiden kansan sirkushuvittajien hyökkäykset blogiskeneä vastaan voimistuvat lähitulevaisuudessa.

Ammiksen nurkalta

Työpäivä pani miettimään, millaista olisi tehdä projektitöitä, joihin usein liittyy pahamaineinen pätkätyön nimitys. Ovatko projektityöt luonteeltaan ensisijaisesti määrättyä projektia palvelevia? Onko projektityön keskeisin tavoite saattaa projekti päätökseen? Voiko projektityössä paneutua, ehkä jopa keskittyä, työn tavoitteeseen pääsemiseen?

Turvallisuudenhakuisena luonteena en kaipaa projekti- eli pätkätöihin. Mutta ehkä niissäkin on omat etunsa?

Päivän kahvikuppikeskustelut olivat mielenkiintoisia. Aina kiinnostavasta erityisopetusta tarvitsevien, lähinnä segregaation eli erityisluokkien ja integraation eli normaaliopetuksen välisestä suhteesta keskusteltaessa tuli esiin mielenkiintoinen seikka. Erityisopetukseen siirtäminen oli viime vuosikymmenellä ja varsinkin sen jälkipuoliskolla todellinen muoti-ilmiö. Niinä vuosina koulutuslautakunnassa istuessani päädyin sittemmin tässä blogissakin joskus ilmaisemaani käsitykseen, että tuolloin "tarkkikselle" lähetettiin suunnilleen sellaisessa tapauksessa, jos sanoi opettajan kuullen hittoa pahemman kirosanan. Taustalla luultavasti olivat vuosikymmenen alun laman peikko, hillitön pelko sen mahdollisista jälkivaikutuksista nuorille sukupolville sekä kuvitelma siitä, että IT-alan hetkellinen boomi tuottaa yhteiskunnalle vaurautta järjestää yksityisopettaja tarvittaessa vaikka jokaiselle lapselle. Nyt heiluri on heilahtanut takaisinpäin, kun sekä taloudelliset seikat että vuosikymmen sitten tapahtuneiden ylilyöntien toistamisen pelko ovat johtaneet koulumaailmassa tilanteisiin, joissa kaikenlainen oppiminen on käytännössä mahdotonta.

Eihän näillä asioilla ammattikoulumaailmassa ole kovin suurta merkitystä. Ammis voi olla jollekulle mahdollisuus aloittaa alusta, oli minkä ikäinen tahansa. Niin sen pitääkin olla, samoin kuin muissa ammattiin valmistavissa oppilaitoksissa tiedekorkeakouluista lähtien. Segregaation ja integraation välinen suhde peruskoulussa (ja jossain määrin ehkä nuorten ammatillisessa koulutuksessa sekä lukiokoulutuksessa) saa ja pitääkin minusta olla erilainen kuin täysi-ikäisille tarkoitetussa ammattikoulussa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Eilen esitin ajatusraakileen. Nyt esitän toisen. Missä menee kasvattamisen ja opettamisen raja? Kun ollaan tultu viimeistään peruskoulun päättövaiheeseen, onko vaarana, että liian innokas kasvattaja tuottaa kasveja? Milloin olisi oikea aika siirtyä kasvattamisesta opettamiseen? Onko kasvattaminen - tietyn ikävaiheen jälkeen - epäluottamuksen osoitus eli muistutus paitsi valtarakenteista myös siitä, että yhden mielestä toinen ei ole kelvollinen. Entä sisältyykö opettamiseen - tai nykymuodin mukaisin termein ohjaamiseen - luottamuksen osoitus, merkki siitä että uskotaan kykyyn omaksua tarvittavia taitoja ja tietoja? Edellä sanotusta tuli mieleeni, että aikuiskasvatus on mielestäni yksi istisimmistä suomen kielen sanoista.

Muuten, mikä olisi hyvä tietokoneohjelma vuokaavioiden piirtelyyn Windows-alustalla? Onko kellään lukijalla kokemuksia Smartdrawista? Vai pitääkö hankkia esim. Microsoftin Visio?

Syksyn iltatoimia

Syksyn iltatoimet alkavat palailla pikkuhiljaa kalenteriin. Eilen kävin nipottamassa kokouksessa. En alunalkaenkaan pitänyt ajatuksesta, että maanpuolustusjärjestö tilaisi pöytästandaarejaan ja vastaavia virolaiselta tekstiilipainoyritykseltä, vaikka hinta olisi vain kolmanneksen edullisimpaan kotimaiseen nähden. Vaikka asialla ei katsoisi olevan kuin symbolinen merkitys, pitäisi se ottaa mielestäni huomioon tällaisissa protokollia arvostavissa piireissä. Kun tilaus nyt kuitenkin oli jo tehty, piti puolileikillään keksiä jotain sanottavaa, ja se löytyi perääntyviksi piirretyistä keihäänkärjistä.

Tämä ilta meni pitkästä, pitkästä aikaa dojolla. Sai heti onnitella takinkiinnittimensä väriä vaihtanutta. Sali oli kuuma, ja vaikka harjoitus ei varmaankaan ollut millään yleisellä mittapuulla tarkasteltuna rankka, vei se monelta mehut melkein kirjaimellisesti.

Lajinomaisia ikivanhoja askeettisuusihanteita noudatellen täällä ei ole ollut tapana harjoittaa nestetankkausta harjoitusten aikana. Ei se toki kiellettyä ole, mutta terveellisiin käytäntöihin ei ole rohkaistukaan. Liikuntafysiologisesti ja suorituskyvyn kannalta se on tietenkin hölmöä. Toisaalta monessa isossa ja paljon valmennustietoutta omistavassa seurassakin asenteet kuulemma alkoivat muuttua vasta 1980-luvun lopulla.

Harvoin harjoittelemattomuus kannattaa, mutta tuskin olen ennen saanut sankaku jime-nimistä mattotekniikkaa onnistumaan niin hyvin kuin tänään. Mukavasta peruskäännöstä, pienestä kuperkeikasta oikeastaan, se onnistui hyvin. Tosin ei ollut tarkoitus saada toveria sentään henkeään haukkomaan. Anteeksi. Idea ei linkin takana olevasta kuvasta oikein näy. Luulen, että uken ylempänä, kasvojen edessä, olevan käden hallitseminen olisi aika tärkeää. Muuten käsi jää helposti väliin, eikä otteella ole tarkoitettua tehoa.

Liikuntaa harjoittavat - ja toistaan etsivät - ruumiit

Moni totesi liikuntaharrastusten jääneen kesällä suunnittelemaansa vähäisemmäksi. Tilanne lienee yleinen, ja se näkyy syksyn alussa ainakin urheiluseurojen ja alan kaupallisten toimijoiden vilkastuvana sanomalehti-ilmoitteluna.

Äijän iässä alkavat yhä useammat pikkuhiljaa olla. Onneksi olen aidosti keski-ikäisenä tässä porukassa varttuneemmasta päästä. Kaikenlainen kömpelyys ymmärretään helpommin :-)

Perheellisiäkin ovat yhä useammat. Tai muuten vakiintuneita. Tästä tuli mieleeni ajatus, että kehollisia harrastuksia harjoittavat ovat mahdollisesti keskimääräistä herkempiä hakeutumaan läheisiin ihmissuhteisiin. Olisiko niin, että jonkinlainen omakohtaisesti koettu ja siten perusteltu käsitys yhtäältä oman kehon mahdollisuuksista ja toisaalta sen rajoista antaa sekä itsetuntemusta että uskallusta päästää toinen lähelle ja lähestyä itse toista? Tässä mielessä kahden kaupalla kun on myös fyysinen ulottuvuutensa. En tarkoita pelkästään ns. kontaktilajeja. Jospa kyse on myös siitä, että oman kehon tuottamat viittaukset sallitaan myös muualle kuin sisään päin? Hyväksytään se, että kehollisen liikkeen tehtävä voi olla myös jonkun tarkoituksenmukaisen, muille ihmisille tavalla tai toisella suunnatun, toiminnon toteuttaminen vaikka tatamilla tai estradilla.

Ajatukseni on raakile. Tätä pitäisi pohtia joskus ajan kanssa.

Kouluun?

Latinankurssit loppuivat viime viikkoon. Akateemisen statuksen säilyttäminen näyttää epävarmalta. Minun piti hakea Tampereen avoimen yliopiston Hämeenlinnan yksikköön hallintotieteen perusopintoja suorittamaan - arvelin niistä olevan hyötyä leipätyössäni - mutta kaikki alan opiskelupaikat oli jo varattu. Avoimen ilmoittautumisaika päättyy huomenna. Olisikohan siellä jotain kiintoisaa tai hyödyllistä b-vaihtoehtoa?

Sateet ovat tehneet maisemasta kuumaa kesäkautta eläväisemmän.

Iltalenkillä ehdittiin kastua, mutta vain vähän. Lyhyempi reittivalinta oli hyvä, kun lähestyvä ukkonen säesti matkantekoa alusta saakka. Loppukirissä en pärjännyt nopeammalle ja siksi kastuin enemmän.

Nunc est Augustus

Perjantai-illan aiheena oli latinan tentti. Tällä kertaa paljon vaikeampi kuin juhannuksen alla. Tehtäviä oli vain yksi, käännöstehtävä. Sokrateesta ja Ksantippasta kertovaan tekstiin oli sisällytetty vaikka mitä verbimuotoja gerundiiveista taaksepäin.

Kielitaidon pitäisi kuuleman ja kirjojen perusteella olla nyt abiturienttivuottaan aloittavien latinistien tasolla (lukiokoulutuksen opetussuunnitelma, PDF-tiedosto 2 729 kB, s. 114-116). Ei taatusti ole. Oppimäärä on hyvä termi (siitä lisää kenties joskus myöhemmin), joka kuvaa opetusta - joka tälläkin kurssilla oli erinomaista- mutta jolla ei ole juuri mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Puolisoni kutsuu asennettani lukiolaistyttöasenteeksi, eikä se ole kovin kunnioittava ilmaus, mutta silti voinen väittää tentin menneen omalta kohdaltani heikosti.

Lauantai-illan ohjelmaan kuului kahden salaattikulhon täyttäminen pääosin oman maan tuotoksilla. Hölkän ja saunan jälkeen nautittiin sininen ateria kuistilla. Dv12-triplaveto kulki ohi yllättävän kevyesti. Revontulet houkuttivat pihatien päähän katsomaan. Leevi-vainaa lauloi radiossa.

En ole aina ymmärtänyt, miksi blogeihin kirjoitetaan laulujen sanoja. Mutta nyt minunkin on siihen syyllistyttävä. Tämä T. Oksalan käännös on on kerta kaikkiaan niin mainio (ja alkuperäinen suomenkielinenkin on toki loistava):

Via passibus est plena, vitae morietur vena.
Manum manu cape - tacitura.
Offer mihi mane theam, aqua sparge mentem meam.
Nunc est Augustus, et messis sum matura.
Non nunc laetus ploro, non nunc ploro tristis.
Si ploro, ploro tantum alias,
et abero priusquam quidquam sentias.
Illam amavi multum, te plus olim diligam,
mi paulisper illam te fac femicam.

Eikä muuta kuin, että tietokilpailu pystyyn, mikä suomi-popin klassikko on kyseessä?

Ei sittenkään myöhään

Onneksi katsoin illalla latinantuntien välitunnilla, kahvia käännöstehtävän polttoaineeksi hakemaan lähtiessäni, onko äänettömällä olleeseen matkapuhelimeen soitettu. Kaksi puhelua oli tullut hetki sitten, ja juuri kun olin katsomassa keneltä ne olivat, Seppo soitti kolmannen kerran. Hälytys.

Pahoittelut kesken oppituntien poistumisesta opettajalle, kirjat reppuun ja ripeästi kohti asemaa. Ehdin juuri sopivasti, kun P826 kuulutettiin lähteväksi. Julkisten kulkuvälineiden varassa matkustaminen ei tehnyt oloa aivan niin avuttomaksi kuin se vastaavissa tapauksissa helposti tekee. Henkilöautolla en olisi päässyt tällä kertaa sen nopeammin. Sinisissä Esslingen-vaunuissa on aina mukava matkustaa, mutta nyt oli muuta mietittävää ja viestitettävää.



Kadonnutta marjastajaa etsimään hälytettyä VAPEPA-joukkoa oli kokoontumis- ja johtopaikaksi valitulle vanhalle huvilalle ehtinyt jo saapua niin paikkakunnalta kuin naapureistakin. Myös viikonloppuisissa höyryveturinvesitysvalvomisissa koeteltuja oli mukana. Ensiksi ehtineiden ristiläisten partio haravoi oletettuja kulku-uria. Pääjoukko odotti kokoontumispaikalla, mutta ei kauaa, kun tilanne voitiin todeta itsestään rauenneeksi onnellisella tavalla. Tällaiset tilanteiden loput jättävät parhaan mielen.

Moottörin jyrinää

Kun torpan kauniimpi ihmisasukas totesi sunnuntaiohjelmakseen karitsoidensa konfirmoinnin ja tulleen kutsuksi moniin rippijuhliin, ajattelin lähteä käymään Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä rautatiemuseopäivässä. Eiväthän ainakaan rautatieharrasteet jäisi viikonlopun osalta liian vähäisiksi.

Lippua ostaessani IC168:n konduktööri kysyi opiskelijakorttia. Yllätyin enkä lainkaan kielteisesti. En pidä itseäni nuorekkaana, paremminkin päinvastoin.

En edes yrittänyt pummilla sisään, vaan maksoin yhdeksän euron hintaisen pääsylipun kiltisti. En itsekään voi väittää arvostavani kovin paljon niiden toimintaa, jotka vailla varsinaista syytä pyrkivät ilmaiseksi Veturimuseoon. Museotoiminnassakin jokainen sentti on tarpeen. Ensi töikseni etsin Tepon ja saapastelin kysymään, tarvitseeko hän ensi yönä "Kanalleen" juotavaa. Sanoi tarvitsevansa, joten tuleva yö on toisinto edellisestä. Tosin tällä kertaa roikka matkaa takaisin Haapamäelle, letkuja on varmasti tarpeeksi ja pysähdysaika on lyhyempi ja varhaisempi. Pääsee nukkumaankin.

Saatuani istumapaikan ilahduttavan täydestä Rajamäelle ja takaisin ajaneesta Dr13-vetoisesta museojunasta viestitin Pohjois-Hämeessä traktorinkuvausmatkalla olleille tovereille vesitystarpeen, mutta Marko oli ollut ensimmäisenä connecting people. Oli saapunut Hyvinkäälle tuntia aiemmin, mutta yleisöjoukossa emme sattuneet törmäämään. Soitin hänelle, ja sain kaverin Rajamäen matkalle.

Päätepisteessä veturi vaihdettiin junan toiseen päähän, mikä antoi silmäniloa ja Dr13:n kyseessä ollen erityisesti äänimaisemallisia nautintoja niille matkustajille, jotka nousivat junasta ulos. Parhaat kuvauspaikat taisivat olla korkealla. Minulle riitti tavaravaunun astinlauta. Sotkin käteni vaunun puskimeen, mutta välttävä puhdistus hoitui paperilla.

Junan palattua Hyvinkäälle emme jääneet museolle pidemmäksi aikaa. Riihimäeltä pohjoiseen oli IC53 täpötäysi. Istumapaikat sentään saimme. Hyvinkään lipputoimistossakin kyseltiin mahdollisia alennuskortteja. Jospa he siellä tarkoittivat seniorikorttia, niin olisi aamupäiväinen tullut kompensoitua. Matkalla puhuttiin nörttiasiaa ja rautatieasiaa. Vai onko niillä eroa? :-)

Kuvia Rajamäen museojunasta ja sen Dr13-veturista.

Hiton 60 metriä

Sunnuntaina 13.8.2006 Hyvinkäällä vietettävään Rautatiemuseopäivään matkalla ollut mielenkiintoinen roikka lähti Haapamäeltä edeltävänä perjantai-iltana varjojen jo pidennyttyä. Toijalan vanhalle risteysasemalle se saapui noin kello kaksi lauantaiyönä. Jos muinaisesta vilkkaudesta nykyisyyden horrokseen vaipunut liikennepaikka näyttikin tuona yönä nukkuvan, se vain näytti. Veturitallin miehistöhuoneessa paloi valo ja tuoksui kahvi. Alun toista tuntia ennen aikataulun ilmoittamaa tuloaikaa heijastinliivit ylle, valaisimet olalle ja ulos. Sovitinkappale kiinni palopostiin, ja palokunnan lainaamia letkukieppejä auki. Kahden piti riittää enemmän kuin helposti tallitielle. Niin ne riittivät joka sunnuntai kesinä 1994-1995 ja sen jälkeen monen satunnaisen janoisen vieraan käynnillä, kuten tällä jo blogiinkin dokumentoiduksi tullulla keikalla.

Nyt jo ensimmäisen liitoksen kohta näytti jäävän pelottavan lähelle palopostia. Tallitielle nuo riittäisivät, mutta Hannun kanssa oli sovittu, että roikkaa ei edes yritettäisi katkaista, vaan vesi annettaisiin tuloraiteelle. Sinne saakka letku ei riittänyt, ei läheskään.

Retorisella kysymyksellä "Ovatko letkukiepit kutistuneet sitten viime näkemän?" alustan vain sitä, että perjantaina en riittävän eksplikoidusti ilmaissut, että tarvitsemme 60 metriä paloletkua, vaan vanhan muistini mukaan pyysin vain kolme kieppiä.

Tuntia ennen H-hetkeä ajoin rimputtelemaan paloaseman ovikelloa pyytääkseni lisää pituutta heti. Jani lähti kaveriksi, ja vapaapalokuntalaisen valistuksesta opin, että letkukieppejä lyhennetään eri tarkoituksia varten tarpeen mukaan. Ei pidä luottaa siihen, että yhden sellaisen vakiomitta olisi 20 metriä.

Reissumme oli melkein turha, kun Ilkka löysi tallilta tarkoitukseensa erinomaisen hyvin soveltuvaa kahden tuuman letkua paikan päältä. Vesitettävässä kohteessa kun on kahden tuuman venttiili. Palokunnalta lainattu letku oli kolmituumaista; sovitinkappaleita toki löytyi omasta takaa.

Roikka saapui ajallaan, ja kun käsivalaisimen päälle muovipussista organisoitu seis-opaste pysäytti sen täsmälleen oikealle kohden, tapahtui vesitys hetkessä.

Vesitettävä ei ollut janoinen. Vain noin 2 500 litraa riitti turvaksi raskaan vaihtoveturi Vr1 nro 789:n loppumatkan taittamiseen. Rautatiemuseopäivään yhden vaunun matkustajajunaliikennettä museon raiteilla vetämään tarkoitettu Kana oli toisen, joskin nuoremman veteraanin, Dv15 nro 1991:n, hinauksessa ja näiden kahden veturin takana kulki matkustajavaunuroikka Rautatiemuseopäivän isompia ajeluita varten. Hinattavalle vettä? Yhtäältä höyryveturin suunnanvaihtolaitteen toimintaperiaatetta ja toisaalta kampikoneiston hinauksen ajaksi irrottamisen ja lyhytkestoisen museoajelun ajaksi uudelleenkiinnittämisen vaatimaa työmäärää ajatellen ei käynnissä olevan veturin hinaaminen ole lainkaan hassu idea, päinvastoin.

Dv15:n kuljettaja kertoi mielipiteenään, että parempaa vaihtoveturia ei ole. En epäile. Tuo veturi on viimeisiä, ellei peräti viimeinen, jonka teknillinen spesifikaatio on laadittu sellaisessa ajattelumaailmassa, jossa jokaisella oli oma osansa, ja on jalompaa olla omassa osassaan ensimmäinen kuin kuvitella kykenevänsä kaikkeen mahdolliseen.

Kovimmat miehet menivät tehtävän jälkeen yöpuulle Lättähattuun.

Lisää vettä

Yö jäi vähäuniseksi, kuten arvelin. Onhan neljä tuntia ennenkin riittänyt, mutta ei työteho paras ollut. Oma aikansa valmisteluihin meni taas, ja tamperelaisen Jäämien kuoron 100-vuotisjuhlaan matkalla ollut Hr1 nro 1009 "Ukko-Pekan" vetämän juhlajunan vetäjä sai juotavansa väliasemalta. Iso linjaveturi oli seitsemisen kertaa öistä vaihtoveturia janoisempi.

Mukavasti ihmisiä oli katsomassa ja nousipa jokunen junan kyytiinkin. Kaksi näistä saivat matkalle mitä oikeudenmukaisimman henkilökuntavapaalipun.



"Ukko-Pekan" vesityksessä kolmen tuuman paloletkut ovat relevanteinta tavaraa kautta linjan. Esko ja Ilkka olivat aamutuimaan hakeneet niitä lisää paloasemalta. Mutta öinen kaksitumainen kananpissijäkin osoittautui mitä tarpeellisimmaksi, kun veturimiehet halusivat kostuttaa tenderin hiilikuormaa estääkseen säätilan aiheuttaman hillittömän pölyämisen.

Junan lähdettyä kohti Tamperetta vanhan varikon alue rauhoittui. Varsinaisen talkoopäivän ohjelmassa oli EFi nro 22374 -vaunun ulkomaalauksen toinen kierros. Sää oli suotuisa ja käsiä pensselien varressa sopivasti. Myös Veturimuseon Tv1 nro 933 sai uuden erittäin asiallisen hyttivalaistuksen. Suurehko höyryveturi - toki "Ristojen" tai Ukko-Pekkojen" rinnalla pienehkö - ja sen tilava hytti ovat olleet pitkään museon kävijöiden suosikkeja.

Kun Tampere-Nokia-Tampere pendelöintiä juhlivan kuoron kunniaksi vetänyt "Ukko-Pekka" vaunuineen palaili illalla takaisinpäin, oli vanhalla risteysasemalla jälleen vettä tarjolla ja väkeä katsomassa.

Pitkän vuoron lopussa tuli pientä epätarkkuutta. Käytin hieman huolimattomasti marsalkansauvaani, punaista opastelippua, ohjaamalla veturin hiljentämään yhden tenderinmitan liian aikaisin. Vedentäyttöventtiilihän on tenderin taka- eikä etupäässä. Siirtyihän veturi toki, mutta matkustajat vaikuttivat kovin innokkailta nousemaan junasta heti, kun liike pysähtyi, ja aiheuttivat huolta konduktööreille. Ja tulikohan "tankki täyteen" -mottoa seurattua liian tunnollisesti, kun tenderin vesitilan poistoputket joutuivat hetken hoitamaan tehtäväänsä? Onneksi kukaan ei kastunut.

Suuri kiitos kaikille yön ja päivän toimissa mukana olleille. Tänä yönä hyvin maittava uni on hyvin ansaittu.

Edit 13.8.2006: Muutama valokuva "Ukko-Pekan" juottamiseen liittyen.

Luvassa uneton yö

Töiden jälkeen hain paloasemalta lainaksi yön viettoa varten 60 metriä paloletkua ja palopostin avaimen.

Varsinaisena iltaohjelmana oli hunajasadon korjaaminen. Puolisoni kaveriksi pesille en päässyt, mutta uuden hunajalingon sain sentään kasaan. Se osoittautui erinomaiseksi. Kuiva kesä on aiheuttanut sen, että kasvit eivät ole tuottaneet kovin paljon mettä. Niinpä sitä ei ole riittänyt mehiläisillekään, ja satoa saatiin selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Muutaman päivän päästä siipikarja saa pois korjatun hunajan tilalle sokeriliuosta talviravinnokseen. Mehiläistarhauksen idea perustuu sokerin "kuluttaja"hinnan ja hunajan tuottajahinnan välinen eroon.

Kuvasarja kertokoon, miten pientarhaaja ottaa hunajan talteen kennostosta (näissä vuoden 2004 satokaudelta otetuissa kuvissa esiintyy vielä vanha, ilmeisesti 1920-luvulta peräisin oleva hunajalinkomme, joka oli hyvä sekin, mutta ei tämän uuden saksalaisen veroinen). Aikaa meni sen verran, että loppusiivouksessa melkein hävetti laulattaa pihalla painepesuria. Onneksi naapurissa on ollut iloinen illanvietto menossa.

Ja lopuksi runonurkka:

Sa neito armahin, sa sydämeni valittu.
On tähti syttynyt
ja sylis' suloinen, lämmin, tuttu.

Jo oottaa veljet talleil' hepoin, vetäjäin.
Siis yöhön, yöhön nyt!
Velvollisuus olkoon vain nyt tehtäväin.

Tahroja paperilla

Eilinen tutkintotoimikunnan kokous oli hyvä orientoituminen jälleen ammattikouluelämään. Pitkään tätäkin asiaa siinä kollegiossa pohdittiin, mutta viimein on uudet tutkinnon perusteet julkaistu (PDF-tiedosto, 96 kB). Ne on tarkoituksella laadittu melko yleisluonteisiksi. Arvaan, tiedänkin, että koulutuksen ja tutkintojen järjestäjien taholta moititaan tätä asiaa, kun ei ole keskushallinnon antamaa ohjetta siitä, mitä asioita pitää opettaa ja tutkinnoissa vaatia. Ongelma on siinä, että tässä alalla asiat muuttuvat, eikä uusia tutkinnon perusteita voida julkaista joka vuosi tai joka toinenkaan. Tämän päivän yksityiskohtaiset nimet ja termit ovat monilta osin huomisen hymyilyttävää historiaa. Oppilaitosten jos minkä asema on asiantuntijaorganisaation asema. Niissähän se paras tieto pitääkin olla siitä, mitä ovat kyseisen seutukunnan tms:n konkreettiset elinkeinoelämän vaatimukset.

Erilaisilla sähköisillä ja magneettisilla tallentimilla minulla on sarja tuon pikku vihkosen evoluutioversioita, mutta kotosalla ajattelin tulostaa sen paperillekin. Jälleen kerran jouduin harmittelemaan lasertulostintamme, joka tekee milloin paperien vinosyöttöjä ja milloin muuten vain suttua. Taisi olla vuoden 2002 lopulla, kun hankin Lexin" sen ollessa näillä kulmin silloin raikas ja kehuttu merkki, jota valtionhallintokin kuulemma suosi. Nykyään samat Lexmarkin kehujat tarjoavat "Kyöstiä". Toki Lexmarkilla on erittäin hienojakin malleja. Esimerkiksi työmaan verkkotulostimet ovat jaksaneet hyvin. Firma taitaa olla kotonaan parhaimmin henkilökohtaista tulostamista isommissa kuvioissa. Niihin kolmeen kirjaimeen sukujuuret kai johtavat.

Iltaisin on latinantuntien ensimmäisellä puoliajalla väsyttänyt hurjasti. Se ei johdu oppiaineesta tai opetuksesta, vaan tottumattomuudesta aikaisiin herätyksiin. Välitunnilla tapaan hakea automaatista kahvia. Kahvi piristää ja samalla siirtää nukkumaanmenoa. Kierre on valmis. Eiköhän tämä tästä. Vaikka viikonloppunakin on valvomista luvassa.

Teatterikesä näytti asettuneen yliopiston nurkille. Uusimman Pinni-rakennuksen edessä sijaitsevalla "amfiteatterilla" siihen olikin hyvä tilaisuus näyttämötaiteen tekemiseen. Yleisö, ainakin maksava sellainen, vain näytti olevan valitettavan vähissä. En itse pidä kovin paljon modernista teatterista. Siinä on niin paljon kovaa ääntä, joka haluaa vaikuttaa tai ottaa kontaktia, että hiljaista miestä pelottaa.

Olen muutaman kerran ajatellut, että olisi aika hienoa, jos latinantunteja pidettäisiin joskus tuon kyseisellä "amfiteatterin" pengerryksillä.

Vilma on joutunut viettämään yksin sisällä pitkät päivät. Kissankorvat näkyvät keittiön ikkunasta, kun tulen asemalta kotiin. Iltapalan jälkeen kissalla onkin kiire ulos viettämään yöelämää.

Marjat talteen

Töistä palatessa tuntui niin kuumalta, että unohdin suosiolla suunnitelmat lenkille lähtemisestä. Aurinko oli jo kiertänyt sen verran, että punaherukkapensaat olivat varjossa. Olemme vähentäneet niiden määrää lähes vuosittain, viimeksi edelliskeväänä perunamaan tieltä, ja enää kolme pensasta tuottaa satoa. Mutta tulihan noistakin vielä reilu ämpärillinen. Vilma hääri pensaiden ympärillä kaverina koko ajan. Ei tainnut lämmin keli houkuttaa kissaakaan pidemmille retkille.

Niin herukan poiminta kuin sipulin nostokin on ollut tänä kesänä ainakin pari viikkoa etuajassa normaaliin nähden. Mutta on kaivovettäkin mennyt. Onneksi sitä ei tarvitse laskea taksamittarin läpi.

Iltaiselle kastelurupeamalle sain työkaveriksi Lassen ja Idan. Viikon päästä odotettavissa oleva koulun alkaminen - Lassella toinen vuosi peruskoulua ja Idalla esikoulu - kuulemma oli kiva asia. Ihmettelivät, kun sanoin olevani opettaja. Ei kai ole ennen tullut puheeksi. Lasse pohdiskeli asiantuntevasti, että mahtavatko tomaatit kypsyä tänä kesänä. Vakuutin, että kyllä kypsyvät. Tomaatinkasvatukseen liittyvää sivistystä oli varmaankin käyty hakemassa naapurustosta laajemmaltikin. Ja puutavara kuulemma kannattaa ostaa Viialasta.

Vanhoja epävirallisia viikon jos toisenkin palindromeja

Tämä ei suoraan avaudu ainakaan klassiseen latinaan nojaavan Strengin sanakirjan kanssa: "In girum imus nocte et consumimur igni". Girum on se puuttuva sana, joka vaikuttaisi toisen deklinaation yksikön substantiivilta akkusatiivissa. Ilmeisesti keskiajan latinan pohjalta se on totuttu yhdessä selkeän monikon ensimmäisen persoonan imus-verbin kanssa kääntämään "harhailemiseksi" eli "pyörteillen menemiseksi" tai jotakin sinnepäin. "Harhailemme yössä ja tuli meitä kalvaa" on totuttu käännös, mutta ehkä sen voisi toisellakin tavalla suomentaa. Aika sanaseppo olisi se, joka kääntäisi tuon palindromiksi.

Mutta tätä pompeijilaista vastaavaan suoritukseen ei pystyisi edes Alivaltiosihteeri, vaikka tässäkin yksi sana arepo jää nykylukijalle tuntemattomaksi:

S	A	T	O	R
A	R	E	P	O
T	E	N	E	T
O	P	E	R	A
R	O	T	A	S

Sator on nominatiivimuotoinen kolmannen deklinaation maskuliininen substantiivi tarkoittaen kylväjää tai alkuunpanijaa. Tenet on aktiivin indikatiivin preesensin yksikön kolmas persoona toisen konjugaation verbistä teneo, tenui, tentum merkitykseltään "pitää", "pitää kiinni". Opera on ensimmäisen deklinaation feminiininen substantiivi nominatiivissa ja tarkoittaa työtä, ahkeroimista ja vaivannnäköä. Rotas lienee tulkittava ensimmäisen deklinaation feminiinisukuisen substantiivin akkusatiivimuodoksi, jonka merkitys on esimerkiksi "pyörät" tai "rattaat". Luonnollisesti joku Strengin kaltainen opus tarjoaa huomattavasti vaihtoehtoisia käännöksiä jokaiselle termille. Onpahan varaa valita.

Valo ikkunassa

Melko pian sen jälkeen, kun olin muuttanut saman katon alle puolisoni kanssa, jouduin pariksi viikoksi sotaväen kertausharjoituksiin. Kyseiset syksyiset viikot olivat raskaat, eivätkä ikävä ja varhain tullut märkä ensilumi niitä ainakaan helpottaneet. Erityisesti yksi tapaus tuolta reissulta on jäänyt mieleeni. Matkapuhelimet eivät olleet silloin vielä aivan yhtä yleisiä kuin nykyään. Niinisalon harjoitusalueella sotilaiden käyttöön tarkoitetut puhelinkopit olivat ahkerassa käytössä. Kun sanoin lähteväni puhelinjonoon, muuan samaan telttaan majoittunut kysyi ohimennen, kenelle aion soittaa. Vastauksen kuultuaan hän ehdotti aikeen jättämistä väliin. Tulisi kuulemma vain entistä pahempi ikävä. Hän oli ollut juuri puheissa oman kumppaninsa kanssa. Oikeassa hän oli.

Myönnän, että nytkin on ikävä. Uni ei tahdo tulla yksin, vaikka olisi mitä suurin syy alkaa totutella aikaisiin nukkumaanmenoihin ja varhaisiin herätyksiin. Öinen puhelu palautti mieleen ajat vuosia sitten. Ja sen, että ääni viestintäkanavan toisessa päässä ei ole sama asia kuin ihminen lähellä.

Rippikoululeiriläisiäkään ei kuulemma tahdo nukuttaa.

Sikailua

Värikaupassa suosittelivat vesikourujen saumojen tiivistykseen Sikaflex-massaa mieluummin kuin saniteettisilikonia. Viimeksimainitullakin on saumojen osalta tähän saakka pärjätty, mutta kun viikolla putkiprikkojen ja pitkien ruuvien avulla korjasin ulkorakennuksen kourujen vertikaalikulman, ajattelin varmistaa myös saumojen tiivistyksen.

Sikaflexin maine on legendaarinen. Toivottavasti aine on varsinaisessa tehtävässään sen veroinen. Kädet se ainakin sotki sikamaisella tavalla. Olisi pitänyt laittaa hanskat käteen, mutta en tykkää roikkua tikapuilla minkäänlaista tarkkuutta vaativaa työtä tehdessä hanskojen kanssa. Akrofobikolle sellainen työnteko tuntuu kaksinverroin kömpelömmältä.

Kun kotivaralta löydetyistä puhdistusaineista asetonikaan ei auttanut, en edes harkinnut järeämpien kemikaalien etsimistä kotoa tai lainaamista veturitallilta. Lähdin suosiolla lenkille iltapäivän paahteeseen ajatuksena, että ruumiin lämmönsäätelyjärjestelmä kuorisi ihon pintakerroksen. Kuuma tuli, mutta Sikaflex kesti. Kotiin palattua oli otettava harja, saippua ja asetoni vähemmän kauniiseen käteen, ja sittenkin meni hyvän aikaa ennen kuin pääsin edes siedettävään lopputulokseen. Mutta olivathan roomalaiset alkujaan mitä agraarisin kansa, ja itse Marcus Porcius Cato viihtyi pelloilla. Ei latinan opiskelu likaisin käsin kai pahe ollut.

Mucius Scaevola

Titus Liviuksen mukaan luimme Horatius Coclesista ja Mucius Scaevolasta. Opettaja kertoi pitävänsä hyvänä, että viimeksi mainittu, kuuleman mukaan melko unohdettu enemmän tai vähemmän historiallinen hahmo, on otettu mukaan käytössä olevaan kirjaan. Ymmärrän hyvin, että koululaitoksen historian opetus painottuu faktoihin. Mutta kulttuurissamme on monia asioita, jotka avautuvat - ja tarvittaessa vaikka dekonstruoituvat - vain tuntemalla riittävästi kulttuurin perusteiden, kuten antiikin mytologian ja heeroksen sekä kristinuskon perustavia tekstejä.

Mucius oli tuttu. Alle kouluikäisenä tiesin, että oli olemassa sellaisia hahmoja kuin Lumikki tai Saapasjalkakissa. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä he tekivät. Sen sijaan tiesin suunnilleen, mitä olivat tehneet Mucius Scaevola, Jaakko Ilkka tai Napoleon. Isälläni oli tapana kertoa - käytän termiä kertoa, koska hänellä oli ilmiömäinen taito sovittaa noita sinänsä rankkoja tarinoita lapsille sopivaan muotoon, joka ei silti vääristänyt varsinaista asiaa - iltasatuja tuon kaltaisista henkilöistä.

Elokuun rautatiet

Kotiinpäin lähtiessä tapasin sattumalta Hannun ja Kimmon. Olivat matkalla Haapamäestä etelään (tässä kohden VR:n slangi käyttää kyseisestä paikkakunnasta sijamuotona ilmeisen väärää elatiivia). Nautimme oluet asemaravintolan terassilla keskustellen lähinnä tulevasta hinauksesta. Hannu kertoi laatineensa aikataulun 13.8. vietettäville Rautatiemuseopäiville Hyvinkäälle lähtevälle roikalle. Lähtö on Haapamäestä (sic!) jo 10.8. illalla, koska roikan vauhti on kokonaista 40 km/h, alamailla kuulemma jopa 45 km/h. Tandem-"vetäjien" Dv15:n ja Vr1:n jälkimmäinen osapuoli määrää tahdin. Mainittu "Kana" pidetään höyryssä koko hinauksen ajan, jotta se tapahtumapäivänä on valmiina vetämään yhden matkustajavaunun liikennettä Rautatiemuseon raiteilla. Varsin mielenkiintoinen on roikan matka Riihimäeltä Hyvinkäälle aamulla 12.8., kun joutuvat ajamaan pitkän pätkän päärataa vasenta väärää.

Pari"veto" tuo Rautatiemuseopäivään vaunut, joita käytetään Hyvinkään ja Rajamäen välillä klo 12.00 ja 13.30 ajettavassa liikenteessä. Veturina kuulemma on joko Rautatiemuseon Dr13 nro 2349 tai VR:n oma "Rulla-Pekka" Hr1 nro 1021.

Lähiaikoina on luvassa melko paljon julkista museojunaliikennettä valtion rataverkolla. Vaasan kaupungin 400-vuotisjuhlien kunniaksi ajetaan lättähattuliikennettä Vaasan ja Mustasaaren välillä. Ehkä asiasta olisi ollut fiksua mainita edellä linkitetyillä juhlien omillakin sivuilla, kun Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:ltä on sentään kolme Dm7-vetovaunua ja yksi liitevaunu tulossa, ja matkan yhdensuuntainen hintakin peräti yhden euron aikuisilta ja ilmainen lapsille.

Lauantaina 12.8. tamperelainen Jäämien kuoro juhlii 100-vuotisuraansa juhlajunan kanssa. Höyryveturimatkat 1009 Oy:n kalustolla - Hr1 "Ukko-Pekka" nro 1009 salonkivaunuineen - ajettava juhlajuna ottaa yleisöä kyytiin monilta väliasemilta ja ajaa muutaman edestakaisen reitin Tampereen ja Nokian välillä (edellä linkitetty aikataulu).

Vanhalla risteysasemalla annetaan juotavaa Kanalle ja Pekalle. Maankuoresta sitä toki vielä riittää, mutta muuten on kuivaa. Sadevesitynnyrit ovat tyhjät. Kasvimaita on jo hyvän aikaa saanut kastella kaivovedellä. Nurmikkoa emme sadeta. Miksipä pohjavettä sinne. Nurmi ei kuole, vaan se nukkuu. Sääli sinänsä: olisihan sillä pitkä talvi aikaa.

Kotiin palatessa naapurin Jussi ajoi pihaan samaan aikaan. Kertoi käyneensä ensilumilla Paimiossa. Melkeinpä kadehdin. Näillä helteillä lumen tuntu olisi raikkain mahdollinen olotila.

Nuorten mediaa

Puolisoni toi taannoin kotiin uuden Kotimaa-yhtiöiden kustantaman Fleim-nimisen kristillisen nuortenlehden. Kyseinen numero oli hyvin ihmissuhdepainotteinen, lähinnä rippikouluopetukseen suunnattu painos. Hyvä niin, koska rippikouluiän tienoilla noita asioita varmasti paljon pohditaan.

Pidin lehden asenteesta. Asioita ei hyssytelty eikä jeesusteltu. Raamattuun perustumaton juridista avioliittoa painottava vanhakirkollinen käsitys sukupuolisuhteista oli jätetty sivuun. Erityisen ansiokasta minusta oli se, että parisuhdetta ei mystifioitu. Yhtäältä sitä ei esitetty ainoana tavoiteltavana olotilana - mihin vanhakirkollinen juridista liittoa painottava näkemys helposti johti - ja toisaalta asia esitettiin arkisena ihmisten kanssakäymisen muotona, joka on käytännössä mahdollisuus jokaiselle. Viimeksimainittu ajattelutapa lienee ollut aikanaan melkoinen itsestäänselvyys, mutta nuorten hakiessa tietoa verkosta yhä enemmän, he voivat törmätä sellaisiinkin asiaan liittyviin näkemyksiin, joiden pelkään pahimmillaan uhriuttavan nuoren lukijansa.

Kahta asiaa jäin kaipaamaan. Yhtäältä homoseksuaalisuutta ei käsitelty. Ehkä Fleimin tekijät ajattelevat asian tulevan hoidetuksi paikallisesti. Satuin kuulemaan, että ainakin erään hämäläisen seurakunnan leirille on hankittu materiaalia SETAsta saakka :-)

Toinen lehdestä puuttunut asia oli se, että mitä jos rippikouluiän tietämissä ei vielä ole alustaviakaan kokemuksia tai edes kiinnostusta parisuhdeasioihin? Melko hurjalta tuntui lehdessä julkaistu, muistaakseni Stakesin tutkimukseen perustuva väite, että peräti 2/3 peruskoulun kahdeksasluokkalaisista olisi suudellut. Mitä mahtavat ajatella lehteä lukiessaan ne siihen yhteen kolmannekseen kuuluvat? Tempora mutantur nos et mutantur in illis. Mutta silti on myönnettävä, että hämmästyin.

Ainakin joissain asioissa olisi kaunista, että muutoksen tahti olisi hitaanlainen. Tampereella näytti illan tullen olevan meneillään Ford Mustangien kokoontumisajo. 1960-luvun ja 1970-luvun alun mallit näyttivät paljon hienommilta kuin uudet. Ja vanhojen äänimaisemakin oli uusia parempi.

Si vis pacem, para bellum

Otsikko on monelle varmaankin tuttu, milloin Vegetiuksen, milloin Caesarin nimiin menevä latinan lentävä lause, eikä siitä tai sen historiallisista yhteyksistä sen enempää.

Aseista en liene kovin paljon kirjoittanut. Tehdään siis poikkeus, vaikka miksikään asefaniksi en tunnustaudu. "Para bellum", "valmistaudu sotaan", on militariaharrastajille mitä tutuin termi. Eräs saksalainen sotilaspistooli tunnetaan nimellä Parabellum. Korkeajännityksistä tai macleaneista sotahistoriatietoutensa ammentaneet puhuvat Lugerista, ja virallista nimeä käyttävät puolestaan P-08:sta.

Kyseessä on viime vuosisadan alussa kehitetty ase, joka oli käytössä kaliipereissa 7,56 × 23 mm ja 9 × 19 mm. Myös tuumakoon kaliiperi .45 oli kehitteillä Atlantin takaisia markkinoita ajatellen.

Kyseessä on berliiniläisen Ludwig Loewen, myöhemmin DWM:nä tunnetun, asetehtaan konstruktio noin vuodelta 1900. Pääsuunnittelijana toimi tuottelias Hugo Borchardt, saksalaissyntyinen insinööri, joka oli hankkinut työkokemuksensa Yhdysvalloissa mm. Singerin ompelukonetehtaalla sekä Coltin ja Winchesterin asetehtailla ja sitten palannut kotimaahansa. P-08:n myöhempää kehitystyötä johti George Luger -niminen saksalaistunut itävaltalaisinsinööri. Kenttäkokeiden jälkeen keisarillisen Saksan armeija hyväksyi aseen käyttöön vuonna 1908. Tästä johtuu aseen virallinen nimitys Pistole-08 eli P-08.

Niihin aikoihin, kun ase oli Saksan armeijan testattavana, asetehdas valitsi sähkeosoitteekseen nimen Parabellum. Tästä tuli alkuvaiheessa aseen yleinen kutsumanimi. Nomen est omen tai miten vain, mutta kovin montaa vuotta ei mennyt ennen kuin ase joutui suursodassa tositoimiin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa P-08 oli ehdolla myös Yhdysvaltain asevoimien uudeksi lyhyeksi käsiaseeksi korvaamaan lännenfilmeistä tuttua isokaliiperista revolveria Colt M1873 "Peacemakeria". Valituksi tuli kuitenkin kotimainen tuote, Coltin M1911 "Government" (väitetään, että kyseinen malli on edelleen kovassa kurssissa Irakin miehitysjoukkojen keskuudessa, jotka ovat todenneet nykyisin palveluskäytössä olevan 9 mm:n Beretta M9 -pistoolin olevan liian heikkotehoinen tositoimissa).

P-08:aa myytiin Yhdysvalloissa laajoilla yksityisillä asemarkkinoilla 1920-luvulta alkaen. Maahantuoja hankki aseelle tavaramerkin "Luger" toisen suunnittelijan mukaan. Tällä nimellä ase sittemmin tuli tunnetuksi angloamerikkalaisessa kulttuurissa.

Suomessa ase tunnettiin yleisesti nimellä Parabellum. Virallinen nimi oli m/23 hankintavuoden mukaan. Asetta käyttivät niin puolustusvoimat kuin suojeluskunnat.

Kaikkea sitä mieleen tulee yksittäisestä lauseesta. Olisi ollut järkevämpää opiskella vaikka partisiipin futuuria.

Kotiin palatessa huomasin radan varressa vähän Viialan jälkeen toiseksi kauneimmat koskaan näkemäni junabongarit. Kaksi valkohäntäpeuranvasaa katseli metsän laidassa, mutta junan tullessa kohdalle niille tuli kiire takaisin metsän suojaan. Bambeja käyskentelee meilläkin päin. Puolisoni on nähnyt monena päivänä sorkanjälkiä mehiläistarhansa lähistöllä. Mutta radan ja maantien takia peurat eivät taida uskaltautua aivan näille kulmille tervehtimään.

Yhteenvetona kirjoituksen aiheista todettakoon vaikka, että minusta ei taatusti olisi katsomaan noita(kaan) eläimiä aseen tähtäimen läpi.