Siie

Töistä lähtiessä linja-autopysäkillä odotteli vanhan, vähitellen poistuvan "keskustakampuksen" koululaisia, arvatenkin yläastelaisia. Pojat keskustelivat tietokonepeleistä. En tunne lajityyppiä, mutta arvelin kyseessä olevan verkossa pelattavan moninpelin. Tuntui aika jännältä, että nuoret kölvit ympäri maailman voivat jakaa saman lohikäärmeenmetsästysmatkan. Vaikka ei tuossa ideana taida olla mitään erikoista verrattuna vaikka vanhaan kunnon Usenetiin, jossa melkein reaaliajassa on ollut jo pitkään mahdollista jakaa samaa atk:hon, harrastuksiin tai mihin vain liittyvää tekstipohjaista virtuaalimaailmaa. Nykypäivän Ircistä ja chateista puhumattakaan.

Se, mikä varsinaisesti kiinnitti huomioni poikien jutustelussa, oli ensinnäkin se, että he kertoivat suunnilleen joka toisen lauseen englanniksi - kuvaillessaan, mitä olivat sanoneet tai kuulleet virtuaalimaailmassaan - ja toiseksi se, että englannin ääntämys kuulosti maallikon korviin hyvin osaavalta.

Missä nuoret ihmiset oppivat hienon ääntämisen, joka jokseenkin suuresti eroaa samoilla kulmilla vielä 1980-luvulla opiskellun tankeroenglannin ääntämisestä? Englanninkielistä viihdettä korvilla kuunneltavaksi on tarjolla paljon, mutta aivan samoin oli parikymmentä vuotta sitten. Englanninkielisiä tekstejä voi, varsinkin Internetin ansiosta, olla tarjolla luettavaksi helpommin kuin ennen, mutta se ei kehittäne ääntämystä samoin kuin tuskin verkkopelitkään tekevät. Tulin ajatelleeksi, panostetaanko peruskoulun kielenopetuksessa ääntämiseen ja yleensä suulliseen kielitaitoon enemmän nyt kuin ennen? On toki totta, että 1980-luvulla kieliä opettivat monessa paikassa opettajat, joiden oma pohjakoulutus oli aivan toisen maailman peruja. Maailman, jossa formaalit seikat, kuten kielioppi, olivat arvostettuja.

Ei sillä, että formaalin osaamisen maailma olisi sinänsä sen huonompi tai parempi kuin käytännönläheisen osaamisen. Mutta erilaisia ne ovat.

Otsikossa esiintyvä "Siie" muuten oli omana peruskoulun yläasteaikanani käytetyn englannin kielen oppikirjan nimi.

Kadonneen varikon metsästys

Olen aiemminkin maininnut näkeväni unia vain hyvin harvoin - tai ainakin muistavani niitä vain harvoin. Viime yö oli poikkeus. Unista puhuminen ei liene kovin miehekästä, mutta sain taannoisesta sukupuolitestistä niin äijämäiset pisteet, että eiköhän tämän kerran ole varaa. Ei hienoon uneen tarvita kovinkaan erikoisia fantasia-aineksia, vaan sitäkin enemmän realismia. Tällainen oli viime öinen filminautinto:

Pahvilaatikosta, jonka sijaintipaikan identifiointi ei jälkikäteen onnistu, löytyi sinikopiolta vaikuttanut iso taiteltu paperi. Avattaessa kävi ilmi, että se oli sinikopion tyyliin tehty, mutta paljon uudempi. Kyseessä oli ilmeisesti VR:n 100-vuotisjuhlavuodeksi (1962) tehty juliste, koska siinä esiintyi ko. juhlavuoden logo.

Julisteessa oli kuvattu Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien asemia ja muita liikennepaikkarakennuksia kauniina piirroksina. Turussa oli aseman edessä "Ukko-Pekka" ja Toijalassa veturitallin edessä kääntöpöydällä "Ankka" 964 (pienissä ympyröissä elellään unimaailmassakin :-). Mutta Hämeenlinnaa esitti kuva, jonka tekstinä oli "Hämeenlinnan varikko". Kuvassa oli iso veturitalli, malliltaan hiukan Pasilan tallia muistuttava.

Reippaina indianajoneseina suunnilleen se iskujoukko, joka seikkailee unimaailman ulkopuolellakin, lähti yhden jäsenensä pakettiautolla Hämeenlinnaan tutkimaan asiaa. Samalla oli määrä käydä katsomassa toiselle jäsenelle kattopeltejä, tämä kun oli hankkinut talon ja aloittelemassa kattoremonttia. Säätilan perusteella elettiin melko varhaista kevättä. Lunta ei ollut enää maassa, mutta sää oli kostea ja viileä.

Hämeenlinnan varikko löytyi Poltinahon kaupunginosasta metsittyneen radan takaa (tässä kohden kriitikko antaa käsikirjoitukselle moitteet: retkikunnan siirtyminen suoraan oikeaan paikkaan Poltinaholle on melkein kuin Tarzan-kirjojen "heti selvittyään vesiputouksesta Tarzan..."). Oikeastaan raiteista oli jäljellä enää kapearaiteinen rata. Muuan retkikunnan jäsen totesi nähneensä videofilmin, jossa oli esitelty "Hämeenlinnan metsärataa". Hän ihmetteli, miksi filmille ammoin purettua rataa symboloimaan oli haluttu vauhdissa kuvattu Jokioisten Museorautatien Move21-moottoriveturin pyörästö, josta kamera liukui kuitenkin höyryveturin tulipesää kuvaamaan.

Varikkorakennus oli melko suuri, joskin pienempi kuin piirroksen mukaan odotimme. Mutta talli oli lähes ympyrä, eli kääntöpöydälle johtaneen raiteen paikka kulki kapeahkoa sektoria ympyrän keskelle (talli oli kuitenkin sen verran pieni, että ilmeisesti tosielämässä ei olisi mahdollista rakentaa leveäraiteiselle kalustolle kehältään niin lyhyttä tallia). Lattialla oli romua, joka ei herättänyt suurta mielenkiintoa. Panin merkille, että monissa öljyisissä sanomalehdissä oli vuoden 1997 päiväys. Ihmettelimme, jos rakennusta oli käytetty vielä niin myöhään. Yksi pulpettikattoa tukeva palkki näytti olevan häijysti vääntynyt. Sisällä ei tehnyt mieli olla kauempaa. Muuan retkueen jäsenistä esitti arvionaan, että talli on alunperin tarkoitettu Turkuun, mutta se on tullut vahingossa rakennetuksi Hämeenlinnaan. Se selvittäisi, miksi Turun olemassaoleva talli on tehty samoilla piirustuksilla kuin Toijalan talli. Vahingon tapahduttua Turkuun piti saada rakennettua veturitalli mahdollisimman nopeasti, joten käytettiin valmiita piirustuksia (jos joskus päädyn tutkimaan historiaa, taidan tehdä sitä nukkumalla, koska se näyttää johtavan edellä kerrotun kaltaisiin loistaviin analyyseihin - todettakoon, että Turun ja Toijalan vanhat veturitallit on rakennettu samoilla tyyppipiirustuksilla 1870-luvulla :-)

Kotimatkalla valitsimme kiertotien paikallisten markkinoiden tai jonkin muun yleisötapahtuman tukittua tulotiemme. Tie oli huonokuntoinen soratie, ja aina välillä jouduimme odottelemaan harjoittelevia sotilaita. Yhdessä kohdassa auto oli pysäytettävä, ja päätimme nousta ulos katselemaan. Minua harmitti kenkien kuraantuminen; sen verran keväistä rospuuttokautta elettiin. Päästyämme jatkamaan pysäytimme vielä taajaman keskustaan, jossa nähtiin lisää harjoittelevia joukkoja. Paikalla oli mm. kaksi Uaz-maasturia, joista toisen kuljettaja hypytti autoa varsin näyttävästi erilaisten esteiden yli. Katselijoita oli enemmänkin, mm. paperitehdaskaupungin paikallislehden valokuvaaja, joka tuli ohimennen toteamaan, että helmililjat kukkivat jo läheisten kerrostalojen pihassa. Helmililja-sanaan yhdistyi herätyskello.

Tällaisia unia olisi kiva katsella enemmänkin. Vaan mistä kertoo se, että Hämeenlinnan varikkoa lukuunottamatta melkein kaikki oli täyttä reaalimaailmaa? Mielikuvituksen puutetta?