Etelässä

Työpäivä meni vaihteeksi Helsingissä. Muutamien kanssa hämmästeltiin, onko edellisestä tapaamisesta vasta kaksi tai kolme vuotta.

Siltavuorensalmen jäällä oli urbaaneja pilkkimiehiä. Eivät sentään yhtä rohkeita kuin ne tamperelaiset, jotka Aamulehden kuvien perusteella ajelevat apajilleen autolla. Kaisaniemen kentällä peruskoulun yläasteikäisiltä näyttäviä sällejä lätki jääkiekkoa kuin maalla oltaisiin tai kolmatta vuosikymmentä sitten elettäisiin. Ei se paha kaupunki voi olla, vaikka iso onkin.

Kävi ilmi, että blogillani on lukijoita, joiden olemassaolon selviäminen voi aiheuttaa suorituspaineita sisällöntuotantoon. No, itsepähän olen leikkiin ryhtynyt.

Kotiin toi taajamajuna H223. Lippua asemalta ostaessani VR Osakeyhtiön virkailija opasti tarkasti leimaamaan lipun vaunun eteisessä. Hämmästyin hieman, koska en muista asiaa aikaisemmin selostetun näin tarkkaan. Ehkä syykin selvisi matkan aikana: Ratahallintokeskuksen tarkastajat tekivät ratsian. Hyvää palvelua Osakeyhtiöltä, jos siitä nyt oli kyse :-) Omassa osastossani ei liputtomia löytynyt.

Kaarle Suuri vs. Antti Rokka

Kotimatkalle ostin aseman kioskista perinteisen matkalukemiseni Economistin. Organisaatiokulttuurinen The new organisation -teema kiinnosti. Monessakin paikassa voitaisiin pohtia lehden siteeraamaa kodinkonefirma Philipsin strategiajohtajan G. Ruizendaalin tokaisua: "Whenever it (company) creates a new organisation, it creates a new problem".

Kuten länsimaissa nykyään on muodissa, Economistkin näyttää ihailevan kaikkea japanilaista. Toyotan menestystekijäksi hehkutetaan "genchi genbutsu" - ajattelutapaa, joka pohjimmiltaan on sama kuin oman kulttuurimme jykevimpään peruskiveen eli kristillis-humanistiseen ideologiaan suurin kirjaimin hakattu "ad fontes", mutta tietenkin paljon coolimpi japanilaisen alkuperänsä vuoksi.

On kuitenkin asioita, joissa Economistkaan ei noudata omia oppejaan. Yksi on näkemys Iranin tilanteesta. Lehti kirjoittaa laajasti Iranin uraaninrikastuskiistasta mm. aina kärkkään Charlemagnen sanoin. Iran on kuitenkin yksikantaan aina vaarallinen, fanaattinen ja paha, koska se on vaarallinen, fanaattinen ja paha.

Tähän saakka mielenkiintoisimman Iran-analyysin olen lukenut Suomen Sotilas -lehden viime vuoden viimeisimmästä numerosta. Pitkiä perinteitä kantava sotilasalan lehti pitää sisällään usein varsin mielenkiintoisia turvallisuuspoliittisia artikkeleita, joissa pienen maan strategialle ominaisesti joudutaan katsomaan asioita monelta kannalta eikä luottamaan yhteen "totuuteen".

Suomen Sotilaan lehden Iran-artikkelissa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtoportaaseen kuuluva T. Hellenberg haki syitä Iranin käytökselle syvemmältä kuin määritelmällisestä fanaattisesta uhosta. Hellenberg toi esiin sen, miten Iranin väestöpyramidi on päinvastainen EU-maihin nähden - väestöstä 60 % on alle 30-vuotiaita ja 40 % alle 20-vuotiaita - eikä kyseessä ole suinkaan mikään siunaus maalle, joka ei kykene osoittamaan yhteiskunnastaan paikkaa läheskään kaikille nuorille kansalaisilleen. Tilannetta eivät ole ainakaan parantaneet Yhdysvaltain ja Venäjän interventioiden tieltä Afganistanista ja Tsetseniasta virranneet hallitsemattomat pakolaislaumat, joiden integraatio iranilaiseen yhteiskuntaan on sujunut ylipäätään huonosti. Pakolaiset ovat tuoneet muassaan Iraniin poliittiset opit, joiden rinnalla maan oma islamismi on vielä kevyttä tavaraa. Kaukasian islamilaisten pakolaisten peruja on esimerkiksi ajatus muinaisten kalifaattien uudesta nuoususta. Hellenbergin mukaan afgaani- ja tsetseenipakolaisten opit ovat syvässä ristiriidassa Iranin omien mullahien oppien kanssa. Tätä taustaa vasten presidentti Ahmadinejadin uhoamista on helppo pitää yrityksenä sisäisen yhtenäisyyden säilyttämiseen. Rääväsuiset lausunnot tyydyttävät radikaaleja pakolaisia ja tarjoavat niin heidän kuin omien mullahienkin hampaisiin vaikkapa perinteisen perivihollisen Israelin, jolloin näiden ei tarvitse ainakaan välittömästi nokitella toisiaan. Eri asia on se, että viisaalta tuntuva sisäpolitiikka ei ole välttämättä viisasta ulkopolitiikkaa.

Joka tapauksessa asioilla on yleensä syynsä.