Koulutuspolitiikkaa: sairaaladraamaa ammattikoulusta saakka?

Iltapäivän pienen koulutuspoliittisen kokouksen sivujuonteena nousi keskustelun kohteeksi erikoinen asia. Eräässä huomattavassa väestökeskittymässä toimiva toisen asteen ammatillinen oppilaitos aloitti sosiaali- ja terveysalan perustutkintoon eli lähihoitajatutkintoon valmistavan koulutuksen, joka oli tarkoitettu yksinomaan miehille. Taustalla oli samankaltainen ajattelutapa kuin vaikkapa Etelä-Pirkanmaalla viime keväästä saakka toteutetussa Naiset metalliin -koulutuksessa, jonka ideana on ollut houkutella työvoimapulasta kärsivälle metallialalle naisia niin, että metallialan ammatilliseen tutkintoon valmistava koulutus on räätälöity pelkästään naisille.

Miehille tarkoitetusta lähihoitajakoulutuksesta eivät kaikki kuitenkaan pitäneet. Alan ammattiliitto oli ankarin sanoin moittinut oppilaitosta tällaisesta menettelystä. Ehkä ammattiliiton kanta on se, että perinteiset naisten ja miesten ammatit on edelleenkin pidettävä erillään? Kun oppilaitos sitkeästi piti kiinni tavoitteestaan, ryhdyttiin vaatimaan, että opiskelijaksi hakeutuvat esittävät Laissa lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä (504/16.6.2002) tarkoitetun rikosrekisteriotteen. Koska normaalisti lähihoitajakoulutukseen ei ole tällaista pääsyvaatimusta, koulutuksesta vastaava pitkän linjan terveydenhuollon opettajarouva oli omiensa puolesta ymmärrettävästi tuohtunut ja kummasteli, kun opiskelijat eivät halunneet nostaa asiaa esiin tasa-arvon loukkauksena. Omana mielipiteenäni arvelin, että ennakkoluulottomasti tällaiselle alalle lähteneet miehet ovat ainakin kolmen j:n äijjjiä eivätkä ihan pienestä hätkähdä ja näin ollen antoivat asian olla.

Vaikka miespuolisia lähihoitajia eivät kaikki näytä alalle haluavankaan, on alan työvoimapula tunnustettu ongelma. Niinpä samainen oppilaitos on värvätty täyttämään sitä kouluttamalla - nyt sukupuoleen katsomatta - lähihoitajiksi eri tavoin yhteiskuntaan sopeutumattomien ryhmää. Tarkoittamatta loukata ketään, ei voi olla tulematta mieleen sananlasku sokeaa taluttavasta sokeasta, kun koulutuksen kohderyhmässä on muun muassa mielenterveyspotilaita.

Tiedotuspolitiikkaa: katastrofidraamaa arkielämässä?

Eilen kirjoitin, miten viranomaiset ja muut tärkeät tahot mielellään rauhoittelevat kansalaisia, kun jotain vähänkään poikkeuksellista on ilmassa.

On myös tahoja, joissa kolkko sana sanotaan niinkuin se on. Tämänpäiväistä Kotimaa-lehden lintuinfluenssan varautumistoimia koskevaa ykkösuutista siteeraten:
"Hautaukset onnistuvat isossakin mittakaavassa
Halttusen mukaan seurakunnat pystyisivät huolehtimaan hautauksista, vaikka suomalaisten kuolonuhrien määrä nousisi pahimpien uhkakuvien mukaisesti yli kymmeneen tuhanteen.
Tarvittaessa hautojen kaivamisessa voitaisiin käyttää ostopalveluja, vapaaehtoisia tai viranomaisten virka-apua."

Toki pääosa artikkelista samoin kuin toisaalla lehdessä oleva ansiokas juttu lapsia ja nuoria painavasta pandemiapelosta ja sen rauhoittamisesta ovat viranomaistyyppisellä tyynnyttelevällä linjalla. Hyvä niin, mutta hyvä, kun tuo toinenkin puoli tuodaan esiin.

Pakkasukkona

Isossa maailmassa tapahtuu, mutta kotikulmilla on hiihtäjän hyvä hiihdellä. Sää on viileää, mutta se on pääasiassa pukeutumiskysymys. Ensimmäiset kilometrit ovat kylmimmät, mutta pian elimistön oma verikeskuslämmitys pääsee vauhtiin. Kuntoradalla oli rauhallista, ja puolisoni ja minä ainoat vapaan tyylit vaappujat. Pakkasesta ja lämpimämmän kelin parafiinista huolimatta luisti kohtuullisesti.

Partani sai komean huurun, ja puolisoni hiustenlatvat myös. Siitä tuli mieleen, kun aamulla koulubussiin odottavissa nuorissa huomiota kiinnitti säätilaan nähden yllättävän yleinen paljaspäisyys. Joskus 80-luvulla, jolloin oltiin varmasti tyhmempiä kuin nyt, sellaista tapahtui, mutta että vieläkin. Ei se pitkäkään karri varmasti niin paljon lämmitä, että pääkoppa olisi turvassa.