Säätiedotuksia merenkulkijoille

Töiden jälkeen ladulle. Keli oli liian luistava, jotta olisin vieläkään malttanut vaihtaa perinteiseen. Puolisoni oli käynyt jo aikaisemmin. Kertoi, että toisaalla häneltä oli taas kerran kysytty opiskelijakorttia. Olen melkein kateellinen.

Uutiset maakuntalehdestä. Radiossa merisää katkaisi paikallisottelun. Ja lankapuhelin hetkeksi radionkuuntelun. Arki-illan rauhaa.

Voisi olla ideaa ottaa radio mukaan makuuhuoneeseen. Merisään voisi kuunnella vielä ennen nukahtamista.

Se on hyvä radio-ohjelma.

Vaalit ohi

Tätä kirjoitettaessa on selvinnyt, että Tarja Halonen jatkaa tasavallan presidenttinä uudelle kaudelle. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana en ota omasta puolestani kantaa siihen, onko kyseessä myönteinen vai kielteinen asia, koska presidentinvaalit olivat edelleenkin ensisijaisesti puoluepoliittiset vaalit. Tai ainakin - ja kaksivaiheisuuden myötä vieläpä erityisen korostuneesti - menneen vuosisadan vasemmisto-oikeisto-akselilla käydyt vaalit.

Omassa vaalilautakunnassamme saimme annetut 1 317 ääntä lasketuksi noin tunti sitten. Mitättömiä ääniä oli tällä kertaa 12, niistä suurin osa tyhjiä vaalilippuja. Joltinenkin menestys oli numeroilla 0 ja 1. Matematiikkapuolue (lieneekö jokin perusteilla olevan tietotekniikkapuolueen aatekumppani) sai tällä kertaa äänen lausekkeelle 9 - 3 = 7 (sic!). Myös pääministeri Matti Vanhanen jatkoi täällä sitkeästi toiselle kierrokselle saaden yhden äänen.

Jos informaatioyhteiskunta-nimitykselle on jonkinlaisia reaalisia perusteita, voisi yksi olla se, että jo tunnin kuluttua siitä, kun äänet on pienellä joukolla ja perinteisellä tekniikalla laskettu yhdessä pienessä kunnassa, tiedetään tulos jo valtakunnan tasolla.

Jos mitään yllättävää ei tapahdu, Suomen historiassa tulee neljännesvuosisata täyteen yhtäjaksoista sosialidemokraattisten presidenttien valtakautta. Sosialidemokraatit tulevat presidenttiydessä ylittämään myös Kekkosen kauden pituuden. Voitaneen sanoa, että sosialidemokraattisella presidenttikaudella Suomi on kokenut suhteellisesti suurempia muutoksia kuin maalaisliittolaisella/keskustalaisella presidenttikaudella. Syy siihen ovat lähinnä Suomen ulkopuolella tapahtuneet muutokset eikä niinkään se, että maalaisliittolainen/keskustalainen presidenttiys henkilöityi tiiviimmin kuin sosialidemokraattinen.

Vähän lintuja, lunta ja yhtenäiskulttuuria

Ei ollut häävi lintupäivä. Birdlifelle jäi ilmoitettavaksi seitsemän talitiaista, yksi töyhtötiainen, yksi sinitiainen ja yksi käpytikka. Ei peltopyyn peltopyytä. Ei edes sirkkuja.

Vaan ei ole Variksellakaan hyvin mennyt. Joutuu jäämään Suomen talveen, kuten varikset tapaavat tehdä.

Saunalenkillä ajattelimme hiihtää vaihteeksi perinteistä, ja laitoin uutta pitoa pohjiin. Tiheä lumisade alkoi parahiksi lähtöä tehdessä. Tulimme toisiin aatoksiin pitovaikeuksien pelossa ja vaihdoimme sukset.

Pari nuorta poikaa kiinnitti huomiomme. Kyllähän nuoria jonkin verran ladulla käy, mutta he ovat lähes poikkeuksetta mitalinkiilto silmissään treenaavia. Huvikseen hiihteleviä on harvoin. Mukavaa nähdä oman viiteryhmän edustajia myös nuorissa.

Omana kouluaikanamme koulussa jaettiin kansanhiihtokortteja, joihin sai merkitä talven hiihtolenkit. Mietimme, mahtaako kansanhiihtoinstituutiota olla enää olemassa, ja päädyimme arvelemaan, että ei ole. Olimme väärässä.

Saunan jälkeen avasin olohuoneessa hetkiseksi radion lauantain toivotuille. "Die Gitarre und das Meer" kuulosti melkein hassulta. Mikä oli tietenkin hassua sinänsä. Joku "Etelän yössä", niin itsestäänselvältä kuin täällä kuulostaakin, olisi varmasti hassu saksalaisen eurokansalaisen korvissa.

Olisiko niin, että kielet suojaavat liian liki käyvältä yhtenäiskulttuurilta?

Katederilta

Viime viikkoina opetusalalla on puhuttu muodollisesta pätevyydestä. Toiset tahot, lähinnä koulutusjärjestelmän viranomaistoimijat, kiittelevät pätevyysastetta korkeaksi, toiset taas, ammattijärjestö etunenässä, pitävät sitä huolestuttavan matalana. Uutisoinnin taustalla on Opetushallituksen raportti "Koulutuksen määrälliset indikaattorit 2005" (linkin takana 5,9 MB:n PDF-tiedosto).

Opetusalan ammattijärjestö OAJ on ilmaissut huolensa muodollisesti kelpoisten opettajien vähäisyydestä erityisesti ammatillisessa koulutuksessa.

Niin OAJ:n kuin opetusalan yleisessäkin katsannossa muodollisen kelpoisuuden tarkastelu painottuu vahvasti pedagogiseen pätevyyteen. Omakohtaisesti sain kuulla asian päättyvällä viikolla kahdessa eri yhteydessä: niin ammattijärjestön paikallisosaston kokouksessa kuin Opetushallituksen seminaarissakin. Kyseessä on hyvin ymmärrettävä seikka, jolla opettajan professio halutaan nostaa omaksi erityisosaamisalueekseen. Pedagoginen osaaminen kun on opetusalan erityisosaamista.

Asia ei käytännön tasolla ole aivan yksiselitteinen. Pedagogisen osaamisen muodollinen osuus opettajan ammattitaidossa on sitä vähäisempi, mitä ylemmästä koulutusjärjestelmän portaasta on kysymys. Varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen ala-asteella pedagogisen osaamisen merkitys painottuu niin, että opettajat ovat koulutukseltaankin kasvatusalan ammattilaisia. Mutta jo perusopetuksen yläasteella ja siitä eteenpäin ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluihin saakka opettajalta vaadittavassa osaamisessa painottuvat pedagogiikan sijasta muut asiat. Monien eri opettajantehtävien kelpoisuusvaatimuksena on vähintään 180 opintoviikon laajuinen ylempi korkeakoulututkinto. Opettajan pedagogisten opintojen määrä on 35 opintoviikkoa.

Oma mielipiteeni on se, että pedagogista osaamista painottava kanta ei tee oikeutta vallitsevalle tilanteelle, jos sen avulla pyritään osoittamaan käytännössä merkittäviä pätevyysvajeita. Varsinkin ammatillisessa koulutuksessa, josta OAJ on eniten huolissaan, pedagoginen muodollinen pätevyys ei käytännön tasolla ole kovin merkittävä seikka. Tästä syystä kovin moni ammatillinen opettaja ei ole ollut innostunut hankkimaan pedagogista pätevyyttä.

Eri asia on se, jos ammatillisen koulutuksen painopistettä tulevaisuudessa yhä enemmän siirretään elinkeinoelämän edellyttämän käytännöllisen ja taidollisen osaamisen sijasta esimerkiksi korkeimpien opetushallinnon viranomaisten peräänkuuluttamiin kehitys- ym. tehtäviin, jolloin nykyisen kasvatustieteellisen näkemyksen universalistiset ja yleissivistävät ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

En väitä, että 35 opintoviikon opettajan pedagogiset opinnot olisivat tarpeettomat. Ainakin minusta ne olivat varsin hauskat. Tampereen ammatillinen opettajakorkeakoulu oli hyvä opinahjo. En kuitenkaan voi sanoa, että opinnoilla olisi ollut paljonkaan annettavaa käytännön työhön, koska samoin kuin moni ammatillinen opettaja, olin harjoittanut opetustoimintaa jossain määrin jo ennen pedagogisten opintojen suorittamista. Kyseessä oli paljolti yleisten pedagogisten ja didaktisten taustojen selvittäminen ja käytännön toimien tiedollisen kontekstin rakentaminen erilaista verkostoitumista tietenkään unohtamatta.

Minun ei tarvitse muistella kuin eilistä työpäivääni kahden rautaisen osaajan kanssa, kun voin väittää, että ainakaan ammatillisessa koulutuksessa vahvin ja parhaiten kohdentuva osaaminen ei ole välttämättä korkeakoulutodistusten takana.

Rohkenen väittää myös, että jos opettajan professiota rakennetaan yksinomaan pedagogisen osaamisen pohjalle, ollaan pelottavan heikolla pohjalla. Millä alalla 35 opintoviikon laajuisilla opinnoilla voi hankkia ammatin keskeisimmän pätevyyden?

Lisää siipeilyä - lintubongausta sisätiloista käsin

Tänään tai huomenna voi osallistua Birdlife Suomen pihabongaukseen tutkailemalla tunnin ajan, millaisia siivekkäitä kotipihassa käy.

Näin ollen varauduin leipätyöaiheisen muistion kirjoitteluun ja parin harrastusluonteisen web-sivun päivittämiseen tietokoneen ohella myös neuvostoliittolaisvalmisteisella sotilaskiikarilla, puolisokea kun olen. Kovin hyvää bongaustulosta en ole saanut. Talitiaisia käy harvakseltaan, mutta esimerkiksi peltopyitä ei ole tänään näkynyt.

Siipeilyä

Työmaalla alkoi näyttöputki. Ei sentään CRT. Tänään oli aiheena pienen toimialueen palvelinjärjestelmän ja Active Directoryn pystyttäminen. Ensi viikolla toisen porukan hommat jatkuvat verkkokaapeloinneilla.

Näyttötutkintojärjestelmään jo melko tottuneena on myönnettävä, että pidän koulutuksen uskottavuuden kannalta kyseenalaisena sitä monessa koulutusmuodossa edelleen yleistä käytäntöä, jossa opetuksesta vastannut henkilö saattaa arvioida opettamaansa ryhmää tutkinnon suorittamisen kannalta tärkeissä opintosuorituksissa.

Jokin aika sitten laitettiin iso siipipyörä pyörimään, ja se tuotti paljon pieniä, tai lähinnä tietoa niistä. VR:n enemmän tai vähemmän virallinen liiketunnus on vaihdellut varsinkin laitoksen historian alkuvuosina paljon enemmän kuin aikanaan linkittämäni kuva antoi ymmärtää.

Etelässä

Työpäivä meni vaihteeksi Helsingissä. Muutamien kanssa hämmästeltiin, onko edellisestä tapaamisesta vasta kaksi tai kolme vuotta.

Siltavuorensalmen jäällä oli urbaaneja pilkkimiehiä. Eivät sentään yhtä rohkeita kuin ne tamperelaiset, jotka Aamulehden kuvien perusteella ajelevat apajilleen autolla. Kaisaniemen kentällä peruskoulun yläasteikäisiltä näyttäviä sällejä lätki jääkiekkoa kuin maalla oltaisiin tai kolmatta vuosikymmentä sitten elettäisiin. Ei se paha kaupunki voi olla, vaikka iso onkin.

Kävi ilmi, että blogillani on lukijoita, joiden olemassaolon selviäminen voi aiheuttaa suorituspaineita sisällöntuotantoon. No, itsepähän olen leikkiin ryhtynyt.

Kotiin toi taajamajuna H223. Lippua asemalta ostaessani VR Osakeyhtiön virkailija opasti tarkasti leimaamaan lipun vaunun eteisessä. Hämmästyin hieman, koska en muista asiaa aikaisemmin selostetun näin tarkkaan. Ehkä syykin selvisi matkan aikana: Ratahallintokeskuksen tarkastajat tekivät ratsian. Hyvää palvelua Osakeyhtiöltä, jos siitä nyt oli kyse :-) Omassa osastossani ei liputtomia löytynyt.

Kaarle Suuri vs. Antti Rokka

Kotimatkalle ostin aseman kioskista perinteisen matkalukemiseni Economistin. Organisaatiokulttuurinen The new organisation -teema kiinnosti. Monessakin paikassa voitaisiin pohtia lehden siteeraamaa kodinkonefirma Philipsin strategiajohtajan G. Ruizendaalin tokaisua: "Whenever it (company) creates a new organisation, it creates a new problem".

Kuten länsimaissa nykyään on muodissa, Economistkin näyttää ihailevan kaikkea japanilaista. Toyotan menestystekijäksi hehkutetaan "genchi genbutsu" - ajattelutapaa, joka pohjimmiltaan on sama kuin oman kulttuurimme jykevimpään peruskiveen eli kristillis-humanistiseen ideologiaan suurin kirjaimin hakattu "ad fontes", mutta tietenkin paljon coolimpi japanilaisen alkuperänsä vuoksi.

On kuitenkin asioita, joissa Economistkaan ei noudata omia oppejaan. Yksi on näkemys Iranin tilanteesta. Lehti kirjoittaa laajasti Iranin uraaninrikastuskiistasta mm. aina kärkkään Charlemagnen sanoin. Iran on kuitenkin yksikantaan aina vaarallinen, fanaattinen ja paha, koska se on vaarallinen, fanaattinen ja paha.

Tähän saakka mielenkiintoisimman Iran-analyysin olen lukenut Suomen Sotilas -lehden viime vuoden viimeisimmästä numerosta. Pitkiä perinteitä kantava sotilasalan lehti pitää sisällään usein varsin mielenkiintoisia turvallisuuspoliittisia artikkeleita, joissa pienen maan strategialle ominaisesti joudutaan katsomaan asioita monelta kannalta eikä luottamaan yhteen "totuuteen".

Suomen Sotilaan lehden Iran-artikkelissa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtoportaaseen kuuluva T. Hellenberg haki syitä Iranin käytökselle syvemmältä kuin määritelmällisestä fanaattisesta uhosta. Hellenberg toi esiin sen, miten Iranin väestöpyramidi on päinvastainen EU-maihin nähden - väestöstä 60 % on alle 30-vuotiaita ja 40 % alle 20-vuotiaita - eikä kyseessä ole suinkaan mikään siunaus maalle, joka ei kykene osoittamaan yhteiskunnastaan paikkaa läheskään kaikille nuorille kansalaisilleen. Tilannetta eivät ole ainakaan parantaneet Yhdysvaltain ja Venäjän interventioiden tieltä Afganistanista ja Tsetseniasta virranneet hallitsemattomat pakolaislaumat, joiden integraatio iranilaiseen yhteiskuntaan on sujunut ylipäätään huonosti. Pakolaiset ovat tuoneet muassaan Iraniin poliittiset opit, joiden rinnalla maan oma islamismi on vielä kevyttä tavaraa. Kaukasian islamilaisten pakolaisten peruja on esimerkiksi ajatus muinaisten kalifaattien uudesta nuoususta. Hellenbergin mukaan afgaani- ja tsetseenipakolaisten opit ovat syvässä ristiriidassa Iranin omien mullahien oppien kanssa. Tätä taustaa vasten presidentti Ahmadinejadin uhoamista on helppo pitää yrityksenä sisäisen yhtenäisyyden säilyttämiseen. Rääväsuiset lausunnot tyydyttävät radikaaleja pakolaisia ja tarjoavat niin heidän kuin omien mullahienkin hampaisiin vaikkapa perinteisen perivihollisen Israelin, jolloin näiden ei tarvitse ainakaan välittömästi nokitella toisiaan. Eri asia on se, että viisaalta tuntuva sisäpolitiikka ei ole välttämättä viisasta ulkopolitiikkaa.

Joka tapauksessa asioilla on yleensä syynsä.

Talvea pihamaalla

Puolisoni ikuisti vekkuleita siivekkäitä vieraita pihamaalta. Vaikka peltoaukeiden laitamilla asummekin, emme ole aiemmin nähneet peltopyitä näillä kulmin. Peltoaukeita suojaisine ojanvarsien pensastoineen ja latoineen suosiva peltopyy on käynyt harvinaiseksi nykymaatalouden myötä. Pohjanmaalla sekä kapeahkolla Suomi-neidon helmaa viistävällä kaistaleella niitä vielä esiintyy. Tämän vuosikymmenen alussa näitä sympaattisen näköisiä siivekkäitä pesi Suomessa arvion mukaan noin 4000 paria.

Työpäivän jälkeen uudet lumityökalut pääsivät käyttöön pitkästä aikaa. Vuodenvaihteen tienoilla hankimme uuden lumikolan torpan kaupanpäällisinä saamamme vähitellen risaiseksi käyneen tilalle. Vanha oli kevyesti luistava alumiininen malli, joita ei enää taida saada. Uuden muovinen rakenne herätti kovasti epäilyksiä, mutta hyvin sekin tuntuu luistavan. Jotain sentään osataan tehdä nykyään melkein yhtä hyvin kuin ennen. Työmaalta joululahjaksi saatu turvaliivi tuntuu asialliselta varusteelta maantien laidalla kolatessa.

Lumisade alkoi sopivasti uudelleen juur, kun olin saanut työn tehtyä. Päätimme lähteä ladulle kokeilemaan suksen luistoa. Keli oli raskas ja lenkki jäi lyhyeksi.

Meemilaaksokaan ei ole talviunessa

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana
Ratapiha
ESD-pöytä
Konehuone
Katederi

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Halko-Hv:n matkassa Parikkalasta Savonlinnaan
Lapinlahden soraralli
Ruokatunti
Museojunia Suomessa 2004

Neljä paikkaa, joissa olen asunut
Kerrostalo
Rivitalo
Omakotitalo
Kasarmi

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
En katso televisiota.

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Museossa
Hiihtoputkessa
Kaljalla
Urjalassa

Neljä suosikkiruokaani
Kesäkurpitsakeitto
Perunamuusi
Papupata
Ruisleipä

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin
Opetushallitus
SurfManager
vaunut.org
Blogilista

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Höyhensaarilla
Nukkumassa
Sängyssä
Petissä

Neljä blogia, joita mainostaa
Maalainen - the blogist
Näkymä rannalta - the artist
Cybbis - the cybbist
Se blogi, jonka Esko suunnitteli aloittavansa.

Lainlukemista

Aamulehti uutisoi tänään siitä, miten lakitekstiä halutaan nykyistä helppolukuisemmaksi kansalaisen oikeusturvan vuoksi. Tavoite on hyvä.

Mutta sittenkin: onko kansalaisten hahmottamiskyky - jollei lukutaito, niin pitkäjänteisyys - heikentynyt siten, että oikeusturvan voi katsoa heikentyvän, jos lakitekstiä ei voi sisäistää samanlaisella pintavilkaisulla kuin mainoksen iskulausetta tai jotain muuta "one-lineria"?

Vuoden synkin päivä?

Brittitutkimuksen mukaan tänään pitäisi olla vuoden synkimmän päivän.

Säätilan puolesta ei käy vastaan väittäminen. Kauniiden pakkaspäivien jälkeen harmaa iltapäivä tuntui kovin hämärältä. Muuten talvi on kyllä erinomaista vuodenaikaa.

Acrobatiaa

Lienen joskus tullut kirjoittaneeksi, että atk-perusosaamisen suhteen työelämässä aletaan olla tultu saturaatiopisteeseen. Ehkä ei sittenkään. Yhä näytetään julkaistavan aivan kuin kiusaksi PDF-"lomakkeita", joiden tarkoitus on sama kuin sata vuotta sitten painettujen lomakkeiden: ne on tarkoitus täyttää esimerkiksi käsin tai kirjoituskoneella. Adoben mainio Acrobat tarjoaisi hienot työvälineet erilaisten lomakekenttien tekemiseen ja määrittämiseen niin, että lomakkeen täyttäjältä säästyy paljon vaivaa.

Työmaalla törmäsin työhallinnon lomakkeeseen, joka oli selvästikin tarkoitettu kirjoituskoneella tai käsin täytettäväksi. VR-Osakeyhtiön lomakkeessa oli yritystä, mutta aivan kuin kiusaksi oli sieltäkin jätetty pari kenttää kone- tai käsinkirjoituksen varaan. Äkkiä ne oli korjattu, ja korjauksessa palveli hyvin vielä Acrobatin vanha nelosversio.

Vai mahtaako syy Acrobatin ominaisuuksien hyödyntämättä jättämiseen olla yhtäältä ilmaiset tai muihin ohjelmistopaketteihin sisältyvät PDF-tulostusohjelmat, joilla voi luoda helposti jaeltavan PDF-tiedoston, mutta ei mitään muuta? Tai Acrobatin kuutosversiosta alkanut käyttäjäepäystävällinen hinnoittelupolitiikka, jolla jo sinänsä hintavahkon Standard-tulostusohjelman (jollaisia siis saa ilmaiseksikin) yläpuolelle tuli Professional-versio, jolla vasta kenttien määrittäminen onnistuu?

Lauhtuvaa

Illansuussa ladulla oli oikein mukava keli. Puolisoni on opiskellut vapaan hiihtotavan tekniikkaohjeita ja kiisi kevyesti. Kunpa oma koordinaatiokykyni ja fyysinen omaksumiskykyni olisi edes vähän samantasoinen. Parempi käteni taisi lauantaina ottaa itseensä. Suoraksi taivuttaminen sattuu kyynärtaipeeseen vietävästi.

Mutta putket ovat kovilla. Toivottavasti täkäläiset vesiputket eivät nopean lauhtumisen seurauksena innostu matkimaan suuren maailman suuria putkia.

Terässinfonia

Olen yrittänyt kirjoittaa erästä pyydettyä tekstiä, mutta pyöritän työasemani DVD-asemassa yhä uudelleen ja uudelleen muuatta ääniraitaa. Milloinkahan olisin jäänyt näin kiinni yhteen kappaleeseen. Kyseessä on Katoava veturin ääni -CD:n viides raita, vuonna 1984 nauhoitettu Dr13:n vetämän pikajunan lähtö Kontiomäeltä. Täysikokoisen kuudentoista sylinterin terässinfoniaorkesterin solistiksi on kiinnitetty peippo. Äänityspaikassa juna on jo vauhdissa, eikä Alsthom-kuljettajille matkustajajunan kanssa liikkeelle lähdettäessä tyypillistä nopeaa päämoottorin kierrosluvun nostoa ole kuultavissa.

Kaikkineen hieno äänite yhtä hyvin työnteon taustamusiikiksi tai vaikka romanttisiin hetkiin :-)

(Veturien äänet voivat olla romanttisiakin. Puolisoni tuli poikkeamaan työhuoneessani kummastelemassa kaiuttimista kuuluvaa jurnutusta ja muistutti, miten vuosia sitten olin kirjoittanut hänelle nimenomaan Dr13:n lähtöäänistä, jotka silloin tapasivat kuulostaa kovin melankolisilta.)

Viileitä hiihtokelejä

Ei hiihdetty Tampereella tänäänkään. Pakkanen teki SM-kisojen järjestävälle seuralle Pyrinnölle, kilpailijoille, taustajoukoille ja yleisölle tepposensa. En ole aktiivinen penkkiurheilijakaan, mutta tuntuu siltä, että tämän talven tempoileva pakkanen on peruuttanut kisoja tavanomaista enemmän. Ensi viikonloppuakin itätuuli ja pakkasukko näyttäisivät väijyvän tämän hetken ennusteiden mukaan - tosin ei niin ankarasti kuin viime päiviä.

Kunpa eivät nyt aikatauluttaisi nyt väliin jääneiden hiihtojen uutta yritystä maaliskuun Salpausselkä- ja Wasa-viikonloppuun, kuten jossain on annettu ymmärtää.

Tämän torpan talvenystävät lähtivät päivänpaisteessa suksille. Luistelu-ura alkaa olla paikoin niin jäinen, että meno on hataraa. Yhden kerran menin nurin ja vieläpä aivan tasaisella. Ei ollut muita näkemässä.

Nätin talvipäivän haircuttia

Eilen illalla menimme ajoissa petiin, ja unta riitti 11 tunniksi siihen saakka, kun Vilma tuli kertomaan, että aamupala voisi maistua. Näillä keleillä kissaneiti ei ole välittänyt harrastaa ulkoilua, eikä ruokahalukaan siten ole ollut iso.

Oli oikein mukavaa heräillä hyvin nukkuneena kauniiseen talviaamuun. Puolisoni laittoi uuniin tulen ja minä aamiaisen kahdelle söpöläiselle ja itselleni. Uunin, kahvikupin ja paahtoleivän lämmössä oli vaikea kuvitella parempaa aamua.

Pienen ansiotyövelvoitteen jälkeen aurinkoinen sää houkutti ladulle. Tosin teimme puoliksi tamperelaiset ja vaapuimme vain puolet normaalista lenkistä. Kuntosalin lämpö veti puoleensa. Lieneekö ollut syynä pakkanen vai tammikuinen elämänparannuskausi, kun salilla oli lauantaiseksi varsin paljon väkeä.

Aivan kuin hiihtely olisi vahvistanut käsivarsien ojentajalihaksia ja selkää - tosin vatsa- ja rintalihakset ovat jääneet aika heikolle. Punnerrus kulmatangolla ranskalaisittain tuntui suhteessa helpommalta kuin vastaava penkistä. Kotona venyteltiin J.-M. Jarren kolmenkymmenen vuoden takaisten sävelten säestyksellä ja keitettiin kaakaota.

Illalla, kun yrttiperunat, salaatti ja vissy oli saatu tuulensuojaan, soi ovikello. Sellainen tahtoo yllättää, kun sitä näillä kulmilla ja varsinkin lauantai-iltaisin kovin harvoin tapahtuu. Luettavaksi tarjottiin Vartiotorni-lehteä. Hyvin kelpasi, kiitos vain.

On mielenkiintoista, että Jehovan todistajat jaksavat uskollisesti tuoda tarjolle julkaisujaan tähän torppaan, joka jo puolisoni ammatin vuoksi tiedettäneen pienellä paikkakunnalla varsin perusluterilaiseksi. Ehkä sen voisi ottaa jonkinlaisena kvasi-ekumeniana.

Koulutuspolitiikkaa: sairaaladraamaa ammattikoulusta saakka?

Iltapäivän pienen koulutuspoliittisen kokouksen sivujuonteena nousi keskustelun kohteeksi erikoinen asia. Eräässä huomattavassa väestökeskittymässä toimiva toisen asteen ammatillinen oppilaitos aloitti sosiaali- ja terveysalan perustutkintoon eli lähihoitajatutkintoon valmistavan koulutuksen, joka oli tarkoitettu yksinomaan miehille. Taustalla oli samankaltainen ajattelutapa kuin vaikkapa Etelä-Pirkanmaalla viime keväästä saakka toteutetussa Naiset metalliin -koulutuksessa, jonka ideana on ollut houkutella työvoimapulasta kärsivälle metallialalle naisia niin, että metallialan ammatilliseen tutkintoon valmistava koulutus on räätälöity pelkästään naisille.

Miehille tarkoitetusta lähihoitajakoulutuksesta eivät kaikki kuitenkaan pitäneet. Alan ammattiliitto oli ankarin sanoin moittinut oppilaitosta tällaisesta menettelystä. Ehkä ammattiliiton kanta on se, että perinteiset naisten ja miesten ammatit on edelleenkin pidettävä erillään? Kun oppilaitos sitkeästi piti kiinni tavoitteestaan, ryhdyttiin vaatimaan, että opiskelijaksi hakeutuvat esittävät Laissa lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä (504/16.6.2002) tarkoitetun rikosrekisteriotteen. Koska normaalisti lähihoitajakoulutukseen ei ole tällaista pääsyvaatimusta, koulutuksesta vastaava pitkän linjan terveydenhuollon opettajarouva oli omiensa puolesta ymmärrettävästi tuohtunut ja kummasteli, kun opiskelijat eivät halunneet nostaa asiaa esiin tasa-arvon loukkauksena. Omana mielipiteenäni arvelin, että ennakkoluulottomasti tällaiselle alalle lähteneet miehet ovat ainakin kolmen j:n äijjjiä eivätkä ihan pienestä hätkähdä ja näin ollen antoivat asian olla.

Vaikka miespuolisia lähihoitajia eivät kaikki näytä alalle haluavankaan, on alan työvoimapula tunnustettu ongelma. Niinpä samainen oppilaitos on värvätty täyttämään sitä kouluttamalla - nyt sukupuoleen katsomatta - lähihoitajiksi eri tavoin yhteiskuntaan sopeutumattomien ryhmää. Tarkoittamatta loukata ketään, ei voi olla tulematta mieleen sananlasku sokeaa taluttavasta sokeasta, kun koulutuksen kohderyhmässä on muun muassa mielenterveyspotilaita.

Tiedotuspolitiikkaa: katastrofidraamaa arkielämässä?

Eilen kirjoitin, miten viranomaiset ja muut tärkeät tahot mielellään rauhoittelevat kansalaisia, kun jotain vähänkään poikkeuksellista on ilmassa.

On myös tahoja, joissa kolkko sana sanotaan niinkuin se on. Tämänpäiväistä Kotimaa-lehden lintuinfluenssan varautumistoimia koskevaa ykkösuutista siteeraten:
"Hautaukset onnistuvat isossakin mittakaavassa
Halttusen mukaan seurakunnat pystyisivät huolehtimaan hautauksista, vaikka suomalaisten kuolonuhrien määrä nousisi pahimpien uhkakuvien mukaisesti yli kymmeneen tuhanteen.
Tarvittaessa hautojen kaivamisessa voitaisiin käyttää ostopalveluja, vapaaehtoisia tai viranomaisten virka-apua."

Toki pääosa artikkelista samoin kuin toisaalla lehdessä oleva ansiokas juttu lapsia ja nuoria painavasta pandemiapelosta ja sen rauhoittamisesta ovat viranomaistyyppisellä tyynnyttelevällä linjalla. Hyvä niin, mutta hyvä, kun tuo toinenkin puoli tuodaan esiin.

Pakkasukkona

Isossa maailmassa tapahtuu, mutta kotikulmilla on hiihtäjän hyvä hiihdellä. Sää on viileää, mutta se on pääasiassa pukeutumiskysymys. Ensimmäiset kilometrit ovat kylmimmät, mutta pian elimistön oma verikeskuslämmitys pääsee vauhtiin. Kuntoradalla oli rauhallista, ja puolisoni ja minä ainoat vapaan tyylit vaappujat. Pakkasesta ja lämpimämmän kelin parafiinista huolimatta luisti kohtuullisesti.

Partani sai komean huurun, ja puolisoni hiustenlatvat myös. Siitä tuli mieleen, kun aamulla koulubussiin odottavissa nuorissa huomiota kiinnitti säätilaan nähden yllättävän yleinen paljaspäisyys. Joskus 80-luvulla, jolloin oltiin varmasti tyhmempiä kuin nyt, sellaista tapahtui, mutta että vieläkin. Ei se pitkäkään karri varmasti niin paljon lämmitä, että pääkoppa olisi turvassa.

Mittari pyörii

Sähkönjakelun kantaverkkoyhtiö Fingridin antama tehopulavaroitus päättyi klo 21. Sopinee siis blogata.

Radiossa haastateltiin Fingridin edustajaa ja kysyttiin mm. sitä, sopiiko tehopulan aikana saunoa sähkösaunassa. Vastaus oli, että samaan malliin vain kuin ennenkin. Kotitalouksien osuus maan sähkönkulutuksesta on "vain" viidenneksen luokkaa, ja niin viranomaiset kuin muutkin tärkeitä resursseja hallitsevat tahot ovat tottuneet harjoittamaan viisasta tiedotuspolitiikkaa, jossa kansaa ei suotta pelotella. Hyvinvointiyhteiskunnan kansalainen tuntuu saavan paniikinomaisia reaktioita kovin pienestä. Mutta minusta Fingridin mies olisi hyvin voinut vaikka pelkän asennekasvatuksen nimissä ehdottaa, että jospa sähkösaunomista mahdollisuuksien mukaan kuitenkin yritettäisiin välttää.

Ei kai olisi ihan huono idea miettiä ainaisen tuotannon kasvattamisen sijaan myös kulutuksen vähentämistä. Tottakai se samalla saattaa olla myös hyvinvoinnin vähentämistä, mutta mikä sitten on kenellekin riittävää ja mikä ei-riittävää hyvinvointia, on hankalampi kysymys. Tuli vain mieleeni, että ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan talvella 1987 oli varsin kylmää (muistan hyvin tuon talven, kun useammankin kerran palellutin korvalehteni hiihtolenkillä). Kuitenkin kokonaissähkönkulutus oli tuolloin koko vuonna luokkaa 56 TWh (linkin takana Tilastokeskuksen Excel-taulukko), kun se vuonna 2004 oli luokkaa 87 TWh. Kulutuksen huomattavin nousu on luonnollisesti tapahtunut teollisuustuotannossa, mutta ovat kotitaloudetkin innostuneet tuhlaamaan lähes puolet innokkaammin kuin mitä oli niiden kulutus vuonna 1987.

Fingridin verkkopalvelusta näkee varsin reaaliaikaisen selosteen kulloisestakin sähkön tuotanto- ja kulutustilanteesta. Palvelu lienee ollut pystyssä jo pitkään, mutta itse törmäsin siihen reilut kolme vuotta sitten, kun tammikuun alun 2003 kovilla pakkasilla puhuttiin myös ajoittaisesta tehopulasta. Silloin taisi kulutushuippua nostaa myös vuodenvaihteen tauolta ylös ajettava prosessiteollisuus.

Vanha atk-vinkki

Työmaalla tuli puheeksi, että kaikilla nimekkäidenkään firmojen IT-kursseilla ei kerrota ihan kaikkea. Ahkerasti julkaiseva Windows-asiantuntija ei kuulemma taannoin ollut osannut sanoa, mikä avuksi, kun Windows-palvelimen Active Directoryn ryhmäkäytännöt tai suojausasetuksiin tehdyt muutokset tulevat voimaan pelottavan verkkaista vauhtia.

Kerrotaan yksi keino, jos siitä jollekulle olisi joskus apua. Komentokehotteessa ajetaan käsky gpupdate /force ja se on siinä.

Ei tehrä tästä ny numeroo

Ajattelin osallistua suosittuun viisi outoa tapaa -muumiin, vaikka kukaan ei liene minua haastanutkaan. Koska olen itse jäävi arvioimaan tapojeni outoutta, kysyin konsultointiapua puolisoltani. Hän totesi, että yksikään oudoista tavoistani ei ole julkaisukelpoinen. Se siitä sitten.

Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi tehnyt mieli sanoa: "Näytän mallisuorituksen", mennä lyömään päätä tukevaan viisikymmenlukulaiseen tiiliseinään ja pyytää valikoituja läsnäolijoita tekemään sama perässä.

Mutta ulkona sentään on hyvä sää. Työpäivän jälkeen ladulla oli mukavasti tilaa ja tunnelma raikas.

Kolme kerettiläistä ajatusta

1. Segregaatio vai integraatio

Opetusalan ammattijärjestön Opettaja-lehden viime numerossa käsiteltiin laajasti erityisopetuksen kysymyksiä. Pääkirjoituksesta alkaen takasivujen työpaikkailmoituksiin saakka linja tuntui korostavan riittämättömiä resursseja. Ei ihme: esimerkiksi Vantaalla kerrotaan erityisopetukseen siirrettyjen lasten ja nuorten määrän kolminkertaistuneen vuosina 1995-2005. Espoon 39 ilmoitetusta opettajanvirasta 21 oli erilaisia erityisopetuksen tehtäviä. Joensuun kymmenestä auki olevasta virasta yhtä lukuunottamatta kaikki olivat erityisopetuksen puolella.

Erityisopetuksen kasvavan tarpeen perusteluna todettiin muun muassa se, että Kansaneläkelaitos on laskenut työelämästä syrjäytyneen kansalaisen maksavan yhteiskunnalle 29 000 euroa vuodessa.

Ruotsalainen kasvatustieteilijä T. Husen kirjoitti aikanaan koulutuksella olevan neljä yhteiskunnallista tehtävää: (1) kvalifikaatiotehtävä eli yhteiskunnan edellyttämän osaamisen tuottaminen, (2) selektiotehtävä eli paikan määrittäminen yhteiskunnan hierarkoissa, (3) integraatiotehtävä eli sosiaalistaminen olemassaolevaan kulttuuriin ja (4) varastointitehtävä eli työvoimareservin ylläpito. Husenin teksti on kaunistelematonta ja enemmänkäytännön koulumiehen kuin tutkijankammion ajattelijan saarnaa. Ensimmäistä tehtävää ehkä lukuunottamatta tämänkaltaisille näkemyksille löytyy ankaraa kritiikkiä muun muassa frankfurtilaisten kriittisestä teoriasta. Varsinkin viimeisen kohdan ajattelutapaa vastaan Marcuse hyökkäsi kirjoituksessaan "Viettirakenne ja vapaus" ("Trieblehre und Freiheit").

Jos ajatellaan Husenin mallia ja erityisopetuksen kasvavia opiskelijamääriä, lyövätkö nyky-yhteiskunnassa toinen ja neljäs tehtävä toisiaan korville? Kauniiden ajatusten hengessä erityisopetusta perustellaan syrjäytymistä ehkäisevillä ja yhteiskuntaan integroivilla vaikutuksilla. Koulumaailman sisällä näin voi olla, kun koulun selektiotehtävä halutaan unohtaa. Mutta koulun ulkopuolisessa yhteiskunnassa joku muu taho voi ottaa tai on jo ottanutkin selektiotehtävän hoitaakseen. Erityisopetukseen siirto ei ehkä lyö leimaa otsaan koulun sisällä, mutta sen ulkopuolella näin voi käydä. Uskon, että erityisopetuksen herkkä käyttö voi olla paitsi syrjäytymistä ehkäisevä myös siihen johtava tekijä.

Erityisopetukseen turvaudutaan mielestäni liian helposti kulttuurissa, joka sietää yhä vähemmän erilaisuutta. Omalta kouluajaltani muistan sellaisia tapauksia, jotka tänä päivänä armotta päätyisivät erityisopetuksen ryhmiin, mutta jotka silloin 1970-80-luvuilla vaihtelevalla menestyksellä sinnittelivät peruskoulun läpi ja päätyivät aivan kunnon kansalaisiksi. Miten olisi mahtanut käydä erityisopetuksessa eli keskittymässä, jossa virikeympäristö ja vertaisryhmän mallit olisivat olleet jotakin muuta kuin yleisopetuksen ryhmässä?

Integraation uskottiin tuolloin tuottavan segregaatiota paremman tuloksen, eikä kai määrärahojakaan ollut muunlaisiin ratkaisuihin. Tänä päivänä määrärahoja on laajamittaiseen karsinointiin. Ja tuloksena näyttää olevan se, että niitä tarvitaan yhä lisää.

Väitän, että pitäisi harkita nykyistä tarkemmin se, milloin erityisopetukseen siirto on perusteltua. Patenttilääke kaikkiin oppimismenestys-, työrauha- ym. ongelmiin se ei ole.

2. Viimeiset mohikaanit

Samaisessa lehdessä niin pääkirjoittaja kuin yleisönosastokirjoittajakin kritisoivat oppilaiden vanhempien kärkkäyttä puuttua koulutyöhön ja opettajan ammattiin liittyviin asioihin.

Suhde ei ole helppo. Opettaja on niitä harvoja nyky-yhtesikunnan ammatteja, joihin edelleen liittyy konkreettinen priimusasema. Vanhan yhteiskunnan statuksellisista ammateista ovat omalla vuorollaan siirtyneet asiakaspalvelijan asemaan papit, lääkärit, hallintovirkamiehet. Opettajan ammatissa on yhä sisäänrakennettu status, joka perustuu muun muassa yhteen ammatin perustehtävään: toisen ihmisen suoritusten määrälliseen ja laadulliseen arviointiin. Jo tämä voi synnyttää tiedostamatonta vastahankaa.

Opettajan on tärkeää osata toimia statuksensa kanssa. Oma reseptini on pitää se täysin taka-alalla mutta riippumattomuus ja status säilyttäen. Liian tiivis koulun ja kodin välinen yhteistyö johtaa koulun riippumattoman aseman heikkenemiseen ja oppilaiden itsenäisten valmiuksien ja yleisen yhteiskuntakelpoisuuden kehityksen hidastumiseen.

No, olen kyllä sitä mieltä, että niin omani kuin erityisesti lapsukaisten herkkien vanhempien onni on, että meikäläisen kaltainen tapaus ei työskentele oppilaitoksessa, jossa operoitaisiin koulu-koti-rajapinnassa samassa määrin kuin esimerkiksi peruskoulussa ;-)

3. Pääoma vs. kulttuurinen pääoma

Koulun yhteydessä puhutaan mielellään osaamisesta, "human capitalista" tai kulttuurisesta pääomasta, jotka halutaan nähdä taloudellista pääomaa arvokkaampana.

"Human capitalin" korostaminen taloudellisen sijasta on osaamisen ja vastaavien arvojen tuottajien ehdollistamista siihen, että he eivät arvostaisi taloudellisia palkkioita. Opetusalan ammattilaisiin tämä uppoaa hyvin, koska he yhä tunnistavat primus interpares -asemansa. Siinä asemassa toimivan ei ole arvoon käypää puhua rahasta, koska heidän työssään kyse on jostakin arvokkaammasta. Samaa politiikkaa käytetään ehkä vielä kärkevämmin moniin muihin ammattiryhmiin, joihin verrattuna - se myönnettäköön - opetusalalla työskentelevien taloudellinen asema on erinomainen tai ainakin hyvä.

En kirjoittanut edellistä kritisoidakseni opettajien palkkausta yleisellä tasolla. Eräissä ryhmissä, kuten perusopetuksen ala-asteella, palkkaus on epäilemättä jäljessä työn vaativuudesta, mutta opetusalalla on paljon tehtäviä, joissa palkkaus lienee aivan kohdallaan. Ongelma on kulttuurisen pääoman liturgiassa, jonka kaikkia merkityksiä ja vaikutuksia ei välttämättä osata tunnistaa.

Hylätyille äänille huono paikallinen menestys

Menihän se harmaa sunnuntaipäivä vaalilautakunnassakin istuessa. Antoivat peräti sihteerin tehtävän. Luulen, että keskusvaalilautakunta kieltää toimimiseni sihteerinä jatkossa: pöytäkirjat tehdään edelleen käsin, ja käsialani on vaikealukuinen.

Koska tieto on julkista, tulevaisuuden historiantutkijoille Internetin kätköihin ehkä arkistoituvaksi mikrohistorialliseksi tiedonmuruseksi kerrottakoon, että yhden pienen työläiskaupungin rautatie-esiripun läntisen puolen äänestysalueella ehdokkaat saivat ääniä tasavallan presidentin vaalin 2006 ensimmäisessä vaalissa varsinaisena vaalipäivänä seuraavasti:
Bjarne Kallis 31
Sauli Niinistö 391
Timo Soini 53
Heidi Hautala 40
Henrik Lax 6
Matti Vanhanen 173
Arto Lahti 2
Tarja Halonen 659
Hylättyjä 4
Yhteensä 1359.

Hylättyjen vaalilippujen osuus oli sangen pieni, eikä siellä ollut havaittavissa perinteisten ennakkosuosikkien menestystä. Neljästä yksi oli kirkkovene, yksi oli uusi haastaja: lauseke a_t × b_t²-y, kolmas oli vanha kestosuosikki viiva ja neljäs yllättävän vähälle äänisaaliille jäänyt tyhjä vaalilippu.

Olisi mielenkiintoista kuulla vaikkapa se, millaisen saaliin saivat ja millaisella kokoonpanolla olivat liikkeellä länsirannikon kollegan piirissä hylätyiksi tulleet.

Porkkanan ja koulutuspolitiikan palasia

Päivän käyntikohteet olivat suutari ja veturitalli. Moottorijunan penkki on hyvä istuin (linkin takana on Dm9, mutta veturitallin miehistöhuoneen penkit taitavat olla peräisin kaukoliikenneporkkanasta eli Dm8-mallista). Viime aikoina on tullut kulutettua penkkejä enimmäkseen vähemmän mukavissa kokouksissa, mutta "Porkkanan" tutut ja turvalliset takapuolenaluset eivät koskaan petä. Hyvä vuoden aloitustapaaminen hyvässä porukassa. Se ei haittaa mitään, että kahvi- ja teevesi on talvisaikaan tuotava kanisterissa tai että suojakelienkin jälkeen on paikoin puolen saappaanvarren korkeudelta lunta.

Tämä uutinen ei ole minusta mikään uutinen. Opiskelupaikka (tiede)korkeakoulussa tuntuu nykyisin olevan – vastoin realiteetteja – arvo sinänsä, joka halutaan uhraamatta ajatuksia sen järkevyydestä. Pettymysten tullessa on helppo kritisoida koulutusta. Opiskeluaikojen pakkomielteenomainen lyhentämisvaatimus tuskin parantaa tilannetta.

Huomisesta päivästä taitaa tulla pitkästyttävä.

Ei jaksa

Tämä ei liene ihan uusi juttu. Vaikuttaa (teekkari)vitsiltä tai Tietoisuuden vapautuksen sukulaiselta, mutta onko sittenkään sellainen? Jos ei ole, ei voi kuin hämmästellä, miten omassa elämässä merkityksellisiltä tuntuvat pikkuasiat voivat saavuttaa käsittämättömät mittasuhteet ääriyksilöllisessä eli äärihumanistisessa kulttuurissa, jollaisesta ”cyberkulttuuri” on esimerkki.

Kiehtovia tekniikan alueita on historiassa ollut tietotekniikan lisäksi muitakin, mutta ilmeisesti vasta tieto- ja viestintätekniikka näyttäytyy niin omana maailmanaan, että se addiktoivuudessaan kykenee vääristämään asioiden mittasuhteet. Oma väitteeni on, että tieto- ja viestintätekniikan ymmärrys ja hallinta antaa epätodellisen tunteen potentiaalista ymmärtää ja hallita asioita. Asiasta taidettiin tehdä Nörttien valtakunta -niminen kirjakin joskus viime vuosituhannen lopulla.

Jossain epäilemättä voi näyttää siltä, että yhteiskunnan pahin epäkohta on uusi tekijänoikeuslaki. Jospa kuitenkin pidettäisiin ne Sims-maailmat ja oikea maailma erillään?

Tai ehkä muutan huomisen kokouksen kiskoliikennepuolueen perustamiskokoukseksi.

Ei vaan, kokous mahdollisimman nopeasti pakettiin. Se on tavoite. Työmaan kokousputki on ollut väsyttävä. Illalla meinasin nukahtaa ladulle. Mutta keli oli liukas, ja puolitoista peninkulmaa taittui yllättävän nopeasti.

Samba-karnevaalit

Työmaalla on ollut muutaman päivän käynnissä Samba-karnevaalit. Opiskelijat, joille Linux-maailma vaikuttaa läheisemmältä kuin aikaisemmille ryhmille, ovat olleet sangen kiinnostuneita; en muista, että tätä ohjelmistoa olisi aikaisemmin tutkittu näin paljon omatoimisesti. Vaikka kuinka vieroksuisikin vanhoja Windowseja, on Samba aina yksi hyvä syy tutustua NetBIOS-tekniikkaan.

Vanhoistakin opiskelijoista kuulee silloin tällöin. Mikäs sen mukavampaa. Viime keväänä valmistuneista nuorista miehistä yksi kotiutui juuri sotaväestä. Toinen jatkaa kesään saakka ja sai alkuviikosta uusia tulokkaita johdettavakseen. Arvelen, että hyvin menee sekin pesti. Niin, valmistuneilta alkukesällä saatu kirsikkapuu nukkuu tyytyväisenä talviuntaan pihassa hyvällä paikalla. Valokuva jäi viime vuonna ottamatta, mutta keväällä sitten.

Työpäivän päälle oli ohjelmassa hiukan mikrotukea sukulaisille ja tuttaville. Yksityiskäytössä ilmainen ja oman kokemukseni mukaan paikkansa hyvin täyttävä AntiVir löysi ja nitisti pari troijanhevosta. Odysseus taitaa harharetkeillä verkossa vaihteeksi hieman tavanomaista vilkkaammin.

Ladulta palatessa puolisoni ja minä olimme melko märkiä. Hiihtäminen vesisateessa on mielenkiintoista. Tulisi nyt vain lunta ja pakkasta niinkuin oikeaan talveen kuuluu.

Lisää politiikkaa

Tulevana sunnuntaina kutsuvat taas paikallisen vaalilautakunnan velvoitteet. Tänä iltana kaupungintalolla oli asian valmistelukokous. Nuo tehtävät eivät ole poliittisille ryhmille tai muillekaan kunniavirkoja, vaan mukaan revitään, keitä saadaan. Edelleen on mukana 30 vuotta sitten aloittaneita.

Mutta tärkeitä osataan tuollakin olla. Joidenkin tärkeänä itseään pitävien suhtautuminen uuteen vt-hallintovirkailijaan oli havaittavissa sen verran alentuvaksi, että minua hävetti olla paikalla. Luulen, että monia muitakin. Esittelykierroksella tunnelma ei juuri kohonnut. Puolueen lyhenteen kuultuani sekunnin ajan kansandemokraatiksi luulemani esitteli itsensä epiteetillä ”senjasen vaimo”. "Jumal' auta!" olisi tuntunut melkein asialliselta kommentilta tuohon.

Sanomalehtien liiton ilmoituskilpailussa menestynyt äänestysaktiivisuuteen kehottava juliste ”Min röst är Din framtid” alkaa minusta lähennellä hyvän maun rajoja. Esiintyykö nuorten mielissä demokraattinen päätöksentekojärjestelmä nykyäänkin nollasummapelinä, jossa määritelmällisesti ovat "ne" vastaan "me"?

Pula-aika?

Työmaalla on ollut jo hyvän aikaa kokouksen perään kokousta, joiden osanottajat arvatenkin tekisivät mieluummin jotakin muuta kuin istuisivat neuvotteluhuoneessa. Mutta tätä on nyt ilmassa.

Illalla latu oli kitkaisempi kuin luistelu-ura. Monen suksiparin alla uran keskusta on jo noussut ”sianharjaksi”, jossa kaltaiseni huonolla tekniikalla etenevän harrastelijan suksi lähtee helposti poikittaisliukuun. Mukavaa silti.

Marketissa oli monta tuttua, mutta näytti kuin elettäisiin pientä pula-aikaa. Leipä- ja pakastehyllyt tuntuivat tyhjiltä. Silti valikoima oli luultavasti runsaampi kuin parhaassakaan kauppalan marketissa 30 vuotta sitten. Nousi vaihteeksi mieleen vanha kysymys, mikä on riittävästi. Sitä on paha muiden puolesta mennä sanomaan.

Politiikkaa

Sunnuntaiksi pitäisi varmistua omasta presidenttisuosikista. Olen ollut äänioikeutettu valtionpäämiehen vaaleissa tätä ennen vain kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla suosikkini on ollut melko selvä. Iän myötä maailma taitaa saada lisää harmaan sävyjä ja ääriviivat himmenevät. Istuvassa presidentissä ei mielestäni ole kovin pahoja puutteita (maamiinakiellon läpiajo oli minusta naiivi probagandateko, joskaan - toivottavasti - ei käytännössä kovin tärkeä asia), mutta toisaalta vaikea hänelle on keksiä erityisiä konkreettisia ansiotakaan. Vielä vähemmän hyvää tai pahaa särmää löytyy haastajista, tietenkin. Toisaalta värittömyys luo turvallisuutta. Sopisiko nykyaika sittenkään svinhufvudeille tai kekkosille?

Lisää politiikkaa. En oikein ymmärrä, mitä tällä yrityksellä ajetaan takaa. Mitä varsinaista etua mahdetaan saavuttaa kulttuurin syvimpiin perusteisiin jo historiallisista syistä liittyviä instituutioita ja käytäntöjä purkamalla? Paraneeko kulttuuri siitä jollakin oleellisella tavalla?

Jos kerran erilaisilla uskonnoilla ja maailmankatsomuksilla on tärkeä kulttuurinen merkitys, eikö yhteiskunta saisi pitää etusijalla niitä, joihin se itse perustuu? Vai lieneekö kysymys siitä ikiaikaisesta traditiosta, jossa kulloinkin itseään fiksuina ja suvaitsevaisina pitävät julistavat, miten hävettäviä omat juuret ovat?

Vetoomuksia

Tommi linkitti addressiin, jolla kerätään kannatusta Roi-Kjä-radan liikenteen ylläpitämistä ja perusparannusta varten. Kuten kommentissani kirjoitin, uskon kyseessä olevan ensisijaisesti aluepolitiikan. Täältä Vanajan-Hämeestä katsoen asia ei kuitenkaan näytä yhtä relevantilta kuin vaikkapa lappilaisen maansiirtoliikkeen toimistosta käsin. Leikittelin hetken ajatuksella, kysyisinkö virkamieheltä, kannattaako tuollaiseen addressiin laittaa nimeään. Mutta se olisi ollut noloa. Ei addresseja siksi kerätä.

Verkossa muistelen allekirjoittaneeni yhden addressin. Se oli markkinatalouden puoltamiseksi. Nimittäin pari vuotta sitten Suomen Elintarviketyöläisten Liitto keräsi kannatusta vaatimukselleen pitää alkuperämaamerkinnät elintarvikepakkauksissa. Vapaaseen talousjärjestelmään ei kuulu se, että nomenklatuura päättää, mitä asiaa kuluttaja saa pitää tärkeänä ostopäätöstä tehdessään tai mitä informaatiota häneltä lain voimalla pimitetään, joten allekirjoitin tuolloisen vetoomuksen.

Reaalimaailmassa muistelen laittaneeni nimeni pari kertaa vastaavanlaiseen kaavakkeeseen. Yhdessä vastustettiin prostituutiota ja toisessa Malmin lentokentän purkamista. Jälkimmäisessä kyse oli puhtaasti tunneseikasta. Teknilliset harrasteet ja erityisesti sellaiset, joihin liittyy historiallisia perinteitä, ovat minusta arvokkaita.

Kahvilakkoon?

Olen viime päivinä juonut liikaa kahvia. Pitäisiköhän tammikuinen tipattomuus ulottaa myös tuohon nautintoaineeseen, kuten meillä on tapana kirkkovuoden paastokausien aikana. Luulen raskaalta tuntuneen hiihtolenkin olleen kofeiiniyliannostuksen syytä. Syke nousi monin paikoin lähelle 180:ä. Ladulla oli kuuma ja nyt paleltaa.

Taitaa olla hyvä hetki käydä ripustelemassa pyykit ja käväistä samalla ulkona viemässä viimeinen juhlapyhiltä jäänyt kynttilänpätkä jäälyhtyyn pihavaloksi.

Memento mori

Joulukuusen riisuminen koristeista kävi nopeammin kuin koristaminen kaksi viikkoa sitten. Ulkona nakuttelin vesurilla niin että oksat pois ja sitten sahalla pätkiksi. Vielä kerran, arvatenkin jossakin talven ja kevään rajapinnassa, kuusi pääsee takaisin sisään. Silloin se lienee riittävän kuiva pala(a)maan luonnon kiertokulkuun uunin kautta.

Kyntteliköt ja pyrstötähti valaiskoot vielä nuutinpäivään. Ehkä mautonta, mutta tammikuun yöt eivät ole yhtään liian lyhyitä tai valoisia.

Soivatko kellot myös huumoriblogeille? Mihin niitä enää tarvitaan, kun niiden kaikkien ilmeinen esikuva on yhdessä persoonassaan muuttanut Blogistaniin.

Epifania

Turun arkkihiippakunta sai uuden piispansa ja Lappeenrannassa laulettiin. Puolisollani oli työpäivä kellon ympäri. Jäin kotimieheksi, mutta en raaskinut riisua vielä joulukoristeita pois. Huomennakin ehtii.

Ajattelin hoitaa pois muutaman tylsän harrastusluonteisen pakkopullan. Paperitöitä saa tehdä leipätyönkin puolesta tarpeeksi, ja alkuun pääseminen oli vaikeaa. Tokihan piti ensin päivittää työaseman Java-ajoympäristö. Mietin, mihin sitäkin tarvitsisin, ja sitten päätin päivittää myös OpenOfficen versioon 2.0.1.

Windowsiin ei löytynyt uusia päivityksiä, joten kirjoitustyö oli aloitettava. Niinsanottuihin oikeisiin töihin käytän vuoden 1994 mallia olevaa WordPerfectiä tarvittaessa Adobe Acrobatilla täydennettynä. Jos tiedostomuodon vuoksi on pakko, on vaihtoehtoinen työkalu ollut Microsoftin Word. Nyt ajattelin kokeilla OpenOfficen Writeria. Versio 1.1 oli minusta vielä sangen vaatimaton (blogin kirjoittamiseen kyllä omiaan), mutta tämä kakkonen vaikutti ihan oikealta tekstinkäsittelyohjelmalta. Mikään state-of-art ei sekään ole; asetteluominaisuuksiltaan ja vakaudeltaan kaukana jäljessä 16-bittisestä ja 12-vuotiaasta WP:stä. Mutta varustettuna suomenkielisellä oikoluvulla se on Wordin 2003-versiolle vakavasti otettava kilpailija. RTF-tiedostomuodosta ei uusikaan OpenOffice tämänpäiväisten käyttötarkoitusteni puolesta selvinnyt kunnialla, mutta muuten se on kelpo työkalu.

Illansuussa Esko, Ilkka ja Jukka poikkesivat kahville ennen kuin huomenna seuraavat lakeuden kutsua. Kuunneltiin Lappeenrannan laulukilpailua ja keskusteltiin mm. tästä tapauksesta. Eskon kertoman perusteella maassamme toteutetaan rautatieonnettomuuksien raivauksia aika mielenkiintoisilla tavoilla kalustopuutteita uhmaten (tapauksesta olisi helppoa viisastella, mutta en viisastele, koska hurjina nuoruusvuosinani uhmasin fysiikan lakeja kolmiodraamassa, jonka osalliset olivat menohaluinen 12 tonnin painoinen esine, 75 tonnin painoinen esine petollisine lepokitkoineen sekä 60 senttimetrin vahvuinen seinä, joista viimeksimainittu jäi kolmiodraaman häviäjäksi suorastaan murtuen).

Illan mittaan on polteltu kynttilänpätkiä pois pihamaan jäälyhdyissä.

Porkkanoita pötsiin

Marleena haastoi kertomaan, kenen tunnetun ihmisen toivoisin kirjoittavan blogia. Minusta voisi olla kiva lukea Kuopion hiippakunnan piispan Wille Riekkisen ajatuksia.

Vuodenvaihteen jälkeen hiihtoladulla on viihtynyt paljon väkeä. Kevään edetessä tarpeeksi pitkälle voi yleensä jo parkkipaikan autoista tunnistaa, että paikalla on vain Petteri tai Kaale tai Pellervo. Ehkä väki tykkää hiihtää pimeässä. Tai sitten vuodenvaihde innostaa suuremmat joukot elämänparannukseen ulkoilemalla.

Kasvisten syöntikin on hyvää elämää. Torpassamme on tapana kutsua erästä forssalaista yritystä Matkun porkkanasorvaamoksi. Siellä pakataan porkkanaa ja näemmä hieman muotoillaankin. Viime vuosi oli hyvä porkkanavuosi, ja porkkanasorvaamonkin tuotteet maistuvia jopa porkkana-allergikon suussa.

Tiettävästi hirvetkin pitävät porkkanasta.

Siie

Töistä lähtiessä linja-autopysäkillä odotteli vanhan, vähitellen poistuvan "keskustakampuksen" koululaisia, arvatenkin yläastelaisia. Pojat keskustelivat tietokonepeleistä. En tunne lajityyppiä, mutta arvelin kyseessä olevan verkossa pelattavan moninpelin. Tuntui aika jännältä, että nuoret kölvit ympäri maailman voivat jakaa saman lohikäärmeenmetsästysmatkan. Vaikka ei tuossa ideana taida olla mitään erikoista verrattuna vaikka vanhaan kunnon Usenetiin, jossa melkein reaaliajassa on ollut jo pitkään mahdollista jakaa samaa atk:hon, harrastuksiin tai mihin vain liittyvää tekstipohjaista virtuaalimaailmaa. Nykypäivän Ircistä ja chateista puhumattakaan.

Se, mikä varsinaisesti kiinnitti huomioni poikien jutustelussa, oli ensinnäkin se, että he kertoivat suunnilleen joka toisen lauseen englanniksi - kuvaillessaan, mitä olivat sanoneet tai kuulleet virtuaalimaailmassaan - ja toiseksi se, että englannin ääntämys kuulosti maallikon korviin hyvin osaavalta.

Missä nuoret ihmiset oppivat hienon ääntämisen, joka jokseenkin suuresti eroaa samoilla kulmilla vielä 1980-luvulla opiskellun tankeroenglannin ääntämisestä? Englanninkielistä viihdettä korvilla kuunneltavaksi on tarjolla paljon, mutta aivan samoin oli parikymmentä vuotta sitten. Englanninkielisiä tekstejä voi, varsinkin Internetin ansiosta, olla tarjolla luettavaksi helpommin kuin ennen, mutta se ei kehittäne ääntämystä samoin kuin tuskin verkkopelitkään tekevät. Tulin ajatelleeksi, panostetaanko peruskoulun kielenopetuksessa ääntämiseen ja yleensä suulliseen kielitaitoon enemmän nyt kuin ennen? On toki totta, että 1980-luvulla kieliä opettivat monessa paikassa opettajat, joiden oma pohjakoulutus oli aivan toisen maailman peruja. Maailman, jossa formaalit seikat, kuten kielioppi, olivat arvostettuja.

Ei sillä, että formaalin osaamisen maailma olisi sinänsä sen huonompi tai parempi kuin käytännönläheisen osaamisen. Mutta erilaisia ne ovat.

Otsikossa esiintyvä "Siie" muuten oli omana peruskoulun yläasteaikanani käytetyn englannin kielen oppikirjan nimi.

Kadonneen varikon metsästys

Olen aiemminkin maininnut näkeväni unia vain hyvin harvoin - tai ainakin muistavani niitä vain harvoin. Viime yö oli poikkeus. Unista puhuminen ei liene kovin miehekästä, mutta sain taannoisesta sukupuolitestistä niin äijämäiset pisteet, että eiköhän tämän kerran ole varaa. Ei hienoon uneen tarvita kovinkaan erikoisia fantasia-aineksia, vaan sitäkin enemmän realismia. Tällainen oli viime öinen filminautinto:

Pahvilaatikosta, jonka sijaintipaikan identifiointi ei jälkikäteen onnistu, löytyi sinikopiolta vaikuttanut iso taiteltu paperi. Avattaessa kävi ilmi, että se oli sinikopion tyyliin tehty, mutta paljon uudempi. Kyseessä oli ilmeisesti VR:n 100-vuotisjuhlavuodeksi (1962) tehty juliste, koska siinä esiintyi ko. juhlavuoden logo.

Julisteessa oli kuvattu Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien asemia ja muita liikennepaikkarakennuksia kauniina piirroksina. Turussa oli aseman edessä "Ukko-Pekka" ja Toijalassa veturitallin edessä kääntöpöydällä "Ankka" 964 (pienissä ympyröissä elellään unimaailmassakin :-). Mutta Hämeenlinnaa esitti kuva, jonka tekstinä oli "Hämeenlinnan varikko". Kuvassa oli iso veturitalli, malliltaan hiukan Pasilan tallia muistuttava.

Reippaina indianajoneseina suunnilleen se iskujoukko, joka seikkailee unimaailman ulkopuolellakin, lähti yhden jäsenensä pakettiautolla Hämeenlinnaan tutkimaan asiaa. Samalla oli määrä käydä katsomassa toiselle jäsenelle kattopeltejä, tämä kun oli hankkinut talon ja aloittelemassa kattoremonttia. Säätilan perusteella elettiin melko varhaista kevättä. Lunta ei ollut enää maassa, mutta sää oli kostea ja viileä.

Hämeenlinnan varikko löytyi Poltinahon kaupunginosasta metsittyneen radan takaa (tässä kohden kriitikko antaa käsikirjoitukselle moitteet: retkikunnan siirtyminen suoraan oikeaan paikkaan Poltinaholle on melkein kuin Tarzan-kirjojen "heti selvittyään vesiputouksesta Tarzan..."). Oikeastaan raiteista oli jäljellä enää kapearaiteinen rata. Muuan retkikunnan jäsen totesi nähneensä videofilmin, jossa oli esitelty "Hämeenlinnan metsärataa". Hän ihmetteli, miksi filmille ammoin purettua rataa symboloimaan oli haluttu vauhdissa kuvattu Jokioisten Museorautatien Move21-moottoriveturin pyörästö, josta kamera liukui kuitenkin höyryveturin tulipesää kuvaamaan.

Varikkorakennus oli melko suuri, joskin pienempi kuin piirroksen mukaan odotimme. Mutta talli oli lähes ympyrä, eli kääntöpöydälle johtaneen raiteen paikka kulki kapeahkoa sektoria ympyrän keskelle (talli oli kuitenkin sen verran pieni, että ilmeisesti tosielämässä ei olisi mahdollista rakentaa leveäraiteiselle kalustolle kehältään niin lyhyttä tallia). Lattialla oli romua, joka ei herättänyt suurta mielenkiintoa. Panin merkille, että monissa öljyisissä sanomalehdissä oli vuoden 1997 päiväys. Ihmettelimme, jos rakennusta oli käytetty vielä niin myöhään. Yksi pulpettikattoa tukeva palkki näytti olevan häijysti vääntynyt. Sisällä ei tehnyt mieli olla kauempaa. Muuan retkueen jäsenistä esitti arvionaan, että talli on alunperin tarkoitettu Turkuun, mutta se on tullut vahingossa rakennetuksi Hämeenlinnaan. Se selvittäisi, miksi Turun olemassaoleva talli on tehty samoilla piirustuksilla kuin Toijalan talli. Vahingon tapahduttua Turkuun piti saada rakennettua veturitalli mahdollisimman nopeasti, joten käytettiin valmiita piirustuksia (jos joskus päädyn tutkimaan historiaa, taidan tehdä sitä nukkumalla, koska se näyttää johtavan edellä kerrotun kaltaisiin loistaviin analyyseihin - todettakoon, että Turun ja Toijalan vanhat veturitallit on rakennettu samoilla tyyppipiirustuksilla 1870-luvulla :-)

Kotimatkalla valitsimme kiertotien paikallisten markkinoiden tai jonkin muun yleisötapahtuman tukittua tulotiemme. Tie oli huonokuntoinen soratie, ja aina välillä jouduimme odottelemaan harjoittelevia sotilaita. Yhdessä kohdassa auto oli pysäytettävä, ja päätimme nousta ulos katselemaan. Minua harmitti kenkien kuraantuminen; sen verran keväistä rospuuttokautta elettiin. Päästyämme jatkamaan pysäytimme vielä taajaman keskustaan, jossa nähtiin lisää harjoittelevia joukkoja. Paikalla oli mm. kaksi Uaz-maasturia, joista toisen kuljettaja hypytti autoa varsin näyttävästi erilaisten esteiden yli. Katselijoita oli enemmänkin, mm. paperitehdaskaupungin paikallislehden valokuvaaja, joka tuli ohimennen toteamaan, että helmililjat kukkivat jo läheisten kerrostalojen pihassa. Helmililja-sanaan yhdistyi herätyskello.

Tällaisia unia olisi kiva katsella enemmänkin. Vaan mistä kertoo se, että Hämeenlinnan varikkoa lukuunottamatta melkein kaikki oli täyttä reaalimaailmaa? Mielikuvituksen puutetta?

Hitottaa

Hitottaa heti vuoden aluksi. Tuli tiskatessa rikottua kahvipannu hyvänä jatkona hiljattain tehdylle auton sivupeilin rikki peruuttamiselle.

Pohdin, laittaisinko työhuoneeni kalenterikuvaksi Dv12:n vuodelta 1985 vai Vanaja TB6-76:n vuodelta 1976. Päädyin ensinmainittuun. Toivottavasti viimeksimanitun nykyisiä lajitovereita ei näkyisi näillä kulmin.