Catalogus et ordinaria successio episcoporum Finlandensium 2003

Espoon uuden hiippakunnan piispan vaalin ensimmäinen kierros käytiin tänään. Helsingin tuomiorovasti Mikko Heikka oli melko ylivoimainen. Naisehdokas, kirkkoherra Marjatta Laitinen tippui toiselta kierrokselta, kun kakkoseksi pääsi kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Simo Peura. Tohtorismiehinä Heikka ja Peura ovat Laitista pätevämpiä, mutta aivan hyvin kirkon piirissä voi - mielestäni valitettavasti - olla vielä henkeä, joka ei mielellään näe naista piispana. Espoon rovastikunnassa Laitinen menestyi huomattavasti paremmin kuin Tuusulan tai Lohjan rovastikunnissa. Toisin kuin seurakuntien kirkkoherran vaalit, piispan vaali ei ole demokraattinen kirkon jäsenten toteuttama vaali vaan melkoisen meritokraattinen sikäli, että äänioikeutetuista puolet on teologeja ja toinen puoli maallikkoja.

Vaikka Pyhän Henrikin aloittamalle uralle ei nyt naista saatu, Laitinen tekee historiaa päätymällä todennäköisesti uuden hiippakunnan tuomiorovastiksi. Siinäkin virassa hän on ensimmäinen nainen Suomessa. Vanhan kunnon Paavali Juustenin Piispainkronikan kuvaukset lienevät jo kouluhistoriankin puolesta niin laajalle levinneitä, että piispa Henrikin 1150-luvulle ajoittuvan tarinan useimmat suomalaiset tietävät. Sen sijaan ensimmäinen tuomiorovasti -tai itse asiassa mies, josta sittemmin tuli ensimmäinen tuomiorovasti - tavataan asiakirjoissa vasta vuonna 1292. Mielenkiintoinen, hyvin mielenkiintoinen vuosi maamme historiassa useiden asiakirjalähteiden kannalta. Vuosi, jolloin Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoo "urhojen menneen ruhtinaan sotapäälliköiden kanssa sotimaan jäämien maahan". Mutta takaisin rovastiin. Kyseinen herra, Raision Elaus, toimi Raision kirkkoherrana ja virkaurallaan kohosi Turun tuomiorovastin tehtävään. Hän on samalla ensimmäinen suomalainen, jonka tiedetään suorittaneen akateemisia opintoja.

Kirkkoherra on muuten erityisesti naispappeuden aikana hassu käsite. Samaa tyyliä kuin armeijan viestimiehet tai merenkulun perämiehet (näistä muuten kirjoitti armoitettu verkkokeskustelija Tuomas Viljanen hauskoja huomioita joskus sfnetin kultaisina vuosina; missä nyt vaikuttaneekaan). Kirkkoherra-sanan etymologia kuitenkin palautuu paimeneen viittaavaan ruotsin kielen sanaan kyrkoherde.

Mehr Licht

Tänään oli ensimmäinen aamu, kun sai puhdistaa uunin pesän. Tulen rätinä toi tunnelmaa eilisiltaan. Sähkölämmitys ei ole vielä päällä kuin kosteiden tilojen lattiassa. Lämmin syksy säästää.

On myös aika vaihtaa lamppuja ehjiin. Työpöytäni yli 16 vuotta palvellut ja äskettäin toimintansa lopettanut uskollinen valaisin sai antaa tilaa uudelle lähes samanlaiselle. Hyvä, että asialliset klassikkomallit eivät juuri muutu. Toivottavasti tämä on yhtä kestävä kuin vanha. Kommuunista ei löytynyt yhtään E10-kierrekantaisia hehkulamppuja, joten jääköön portaikko vielä hämäräksi.

Lieneekö isävainaan opetuksia, kun vanhasta pöytävalaisimesta tuli otettua kaikki ruuvit, prikat ja mutterit talteen. Ajatuksen "jos niitä joskus tarvittaisiin" lopputuloksena luultavasti kertyy huomattava määrä erikoiskokoisia tai -kantaisia ruuveja yms., joille voi olla vaikea keksiä asiallista käyttöä. Mutta jos näitä sittenkin tarvittaisiin.

Lyhyt puutelista

Päivällä teimme Ilkan ja Simon kanssa puutelistan Dr12:sta päällisin puolin. Joitakin vipujen nuppeja, avaimia, jousia ja muuta pientä puuttuu. Samoin akut, jotka eräänä viime vuosikymmenen helteisenä kesäpäivänä kannettiin VR:n autoon ja sitä tietä ongelmajäteleitokselle. Tuo fyysinen harjoitus tulee mieleen edelleen muuatta "Hurun" luukkua katsottaessa.

Iltapäivällä puolisoni ja minä suuntasimme Tampereelle eräänä ajatuksena hankkia jouhikolla soitettua perinnemusiikkia nolliksi ja ykkösiksi optiseen muotoon koodattuna. Yritys Anttilassa epäonnistui pääasiallisesti mustiin pukeutuneen nuorisojoukon ja heidän paikalla esiintyneen, meille tuntemattoman, idolinsa vuoksi. Vähemmän suositun musiikin hyllyrivi oli markkinatalouden periaatteiden mukaan aivan oikein varattu nimikirjoituksen hakijoiden kulkuväyläksi.

Kalevankangas oli ohi ajettaessa kaunis ruskan sävyissään. Prisma nimensä mukaisesti näytti elämän koko kirjon.

Leuto tuuli

Olen tullut parissa edellisessä tekstissäni kirjoittaneeksi varsin yksipuolisesta aihepiiristä. Olen kiitollinen muille aiheesta kirjoittaneille, joiden omistani poikkeavat näkemykset laajensivat ajatusmaailmaani tervetulleella tavalla. Kauniiksi lopuksi on siteerattava oppineen miehen verkkopäiväkirjatekstiä: "Time to move on. Etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon." Noissa sanoissa on suuri viisaus.

Työmaalla oli vaihteeksi ongelmia verkkoyhteyksien kanssa. Uudet julkiset IP-aliverkot eivät suostu tekemään tehtäviään. Kotiin tullessa otin muutaman minuutin torkut linja-autossa. Säpsähdin hereille aika tarkalleen Valkeakosken radan kilometrillä 154. Rata ja maantie nimittäin kulkevat pitkän matkaa vierekkäin, seututeiden 303 ja 304 risteyksestä aina 304:n ja Lempäälän tien eli 3041:n risteykseen saakka.

Väsymys haihtui kotona pian, kun päästiin mukavan perjantaipuuhastelun pariin: siivoamaan. Mattoja tampatessa naapurin vanha isäntä kävi juttelemassa. Lupasi ystävällisesti viedä aidan meidänkin puolelta pihlajanmarjakoilta säästyneen mutta tuulen turhan aikaisin maahan pudottaman omenasadon lemmikkipeuroilleen. Hyvää ruokahalua bambeille, ja varokaa metsästäjiä!

Yhteistyöprojektina toteutettava pyykin ripustelu leudossa tuulessa, syysillan jo hiljettyä, on hyvin romanttinen hetki :-)

Koulukeskustelu jatkuu

Keskustelu peruskoulusta näyttää ilahduttavasti poikivan erilaisia kannanottoja verkkopäiväkirjoissa. Peruskoulun aikainen ikävaihe voidaan kokea hyvin monella tavalla. Aikaisemman kirjoitukseni tarkoitus ei missään tapauksessa ollut vähätellä koulukiusaamisen ongelmaa.

Miten ollakaan, tänään töihin lähtiessäni paikallisen yläasteen pihalta lähti kotiin suuri joukko koululaisia. Yökoulun viettäminen syyslukukauden alkupuolella on ollut täällä tapana joitakin vuosia. Voisikohan tuollainen osaltaan vahvistaa koululaisten yhteishenkeä ja vähentää kiusaamistapauksia?

Toivon lukijoilta ymmärtämystä ja huumorintajua esittäessäni vekkuliin sfnet-terminologiaan pohjautuvan kysymyksen: Jos nuorten koulutus eriytettäisiin omien mielenkiinnon kohteiden mukaan ammatillisesti suuntautuvaksi jo jossakin 10 ikävuoden tienoilla, tuottaisiko jokin "eliittikoulu" yhdistelmätutkintoa YO+ATM?

Työviikko voiton puolella

Väsyttää. Opetusta on ollut viikon parhaina(?) päivinä 12 tuntia. Fyysisesti tuo tosin ei ole lainkaan raskasta.

Vapaailtaisin on ollut kokouksia. Ei työasioita, mutta kolmannen sektorin toimintaan liittyviä. Niissä on ollut syystä tai toisesta aina synkkä pohjasävy. Tämän iltaisesta yksi tärkeä osallistuja oli poissa. Aina ystävällinen Jukka-suursnautseri oli siirtynyt koirien taivaaseen kesän aikana. Eloisa vanhaherra, vaikka ovensuussa yleensä viihtyikin, oli ollut monen mielestä kuin kuka tahansa pitkän pöydän ääressä istuneista.

Olin myöhästyä kokouksesta, kun menin matkalla poikkeamaan veturitallilla ja unohduin selailemaan valokuva-arkistoa. Valmetin tehdashalli on ollut vaikuttava paikka niinä vuosina, kun siellä rakennettiin suuria linjavetureita.

Koulutuspolitiikkaa taas kerran

Ilkka Kokkarinen kirjoitti eilen näkemyksiä peruskoulusta ja yleensä yhtenäiskulttuurista opetustoimessa. Luonnollisesti me jokainen olemme mielestämme niin ainutlaatuisia, että juuri meidät ja oma viiteryhmämme tulisi huomioida opiskelussa, jotta ulkoryhmä ei voisi toimillaan hämmentää ja sotkea elämäämme. Peruskoulu on toki yhtenäiskoulu, mutta aikaisempaa yksilöllisempään suuntaan sitä, kuten muutakin koulutusta, ollaan siirtämässä muun muassa henkilökohtaisten opiskeluohjelmien muodossa. Kun jokaiselle pyritään tarjoamaan opiskelua juuri omista vahvuuksista lähtien, ollaan tilanteessa, jossa opiskelun sisältö yhdelle on runojen kirjoittamista, toiselle sitä samaa symbolisella konekielellä, kolmannelle kynsien lakkaamista ja neljännelle jalkapallon pelaamista. Yksilön tuottavuuden ja sitä kautta kansantalouden kannalta täysin vapaa suuntautuminen on kohtalokasta. Mutta vaikka suuntautumisvaihtoehdot rajattaisiinkin yhteiskunnan kannalta hyödyllisille alueille, liian pitkälle vietynä tämä haittaa nuorten kasvua sosiaalisessa ympäristössä.

Hyvin harva meistä on niin erityinen oppija, että hän todellisuudessa hyötyisi erityiskoulusta. Mukavampaa toki saattaisi olla elää pumpulissa kaltaistensa joukossa. Kokkarisen esittämä ajatus erityiskouluista joka kunnassa on kestämätön jo siitä syystä, että Suomen kokoisessa maassa vain harvassa kunnassa on riittävästi väestöpohjaa edes yhteen erityiskouluun. Kun tuo Päivölän kansanopistokin viitetekstissä vilahti, en malta olla mainitsematta, että useammankin kerran ollaan istuttu Päivölän rehtorin ja opettajakunnan kanssa saman pöydän ääressä kehittelemässä yhteistyömuotoja matematiikkalukion ja erään a-kirjaimella alkavan oppilaitosmuodon välillä ;-) Päivölän tiivistä opiskelutahtia ja nopeaa valmistumista selittää enemmänkin kesälukukausi ja tehokkaat lukujärjestykset (harkitsemisen arvoisia asioita muuallakin) kuin yleissivistävien aineiden puuttuminen. Vaikkapa historiaa opiskellaan Sääksmäen pelloilla aikuislukion tapaan neljä pakollista kurssia siinä, missä tehtaanpiippujen juurella niitä on vain yksi enemmän.

Peruskoulu vielä yläasteella osuu ikäkausiin, jolloin ammatillisia valmiuksia tärkeämpää on hankkia yleisiä elämisen taitoja. Toimiminen erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä ja erilaisten ihmisten kanssa on näistä tärkeimpiä. Kukaan tuskin tosissaan kuvittelee, että hyvin erilaisten ryhmien kohtaamiset olisivat luonteeltaan kovin rakentavia. Tärkeämpää on oppia sietämään paitsi muita, myös omaa asemaansa muiden joukossa.

Elämässä toimitaan mitä moninaisimmissa suhteissa muiden ihmisten kanssa, ja uskallan väittää, että myöhemmässä elämässä parhaiten menestyvät ne, jotka menestyivät kokonaisvaltaisesti jo peruskouluiässä. Peruskouluikäisten keskuudessa suosituimpia eivät suinkaan ole räyhääjät. Heillä vain sattuu olemaan näkyvä ja äänekäs, joskin pieni viiteryhmä. Suosioltaan he lienevät samaa tasoa erilaisten ressukoiden ja hissukoiden kanssa. Peruskoulussa(kin) menestyjiä ovat ahkerat, asialliset, sosiaaliset, ulospäinsuuntautuneet ihmiset. Tyttöjen osalta en osaa sanoa, mutta tämän rumemman sukupuolen edustajista menestyjät ovat niitä poikia, jotka keräävät hyllylle niin hymypoikapatsaan kuin urheilupokaaleitakin, saavat todistuksiin hyviä arvosanoja, ovat suosittuja kaveripiirissä ja joista tytötkin tykkäävät. Armeijassa nämä hankkivat paljon rautaa kaulukseen ja menestyvät myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Tietenkin on myös tuhkimotarinoita, joissa hissukasta tulee voittaja, tai räyhääjä aikuistuu ja löytää itsestään menestyjän. Onneksi elämä ei ole determinististä sikäli, että lapsuudessa tai nuoruudessa hankittu luuserin leima ei välttämättä säily koko elämän. Mutta keskimäärin elämä ei ole kovin reilua. Jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on :-(

Peruskoulun jälkeen eriytyminen erityyppisiin ammatteihin ennemmin tai myöhemmin valmistaviin oppilaitoksiin on selviö. Mutta suomalaiset siirtyvät työelämään keskimäärin liian vanhoina. Jos henkisen murrosiän alkaminen aikaistuu vielä nykyisestäkin, voidaan hyvin harkita koulujärjestelmän eriyttämistä jo aikaisemmassa ikävaiheessa ammatillisen suuntautumisen mukaisesti. Tehokkaampi vaihtoehto kuitenkin lienee turhien välivuosien karsiminen ja erityisesti korkea-asteen opintojen nopeuttaminen. Viime viikolla pääsin sopivasti kuulemaan, miten niin Fortumin henkilöstöpäällikkö kuin SAK:n koulutuspoliittinen sihteerikin korostivat moniosaamisen ja dynaamisten ammattikuvien merkitystä tulevaisuuden työelämässä. Haaveet heikosti koulutetusta suomalaisesta paarialuokasta tulisi haudata. Pieneneviä ikäluokkia ei ole varaa jättää sekatyömiehiksi ja vielä vähemmän työttömiksi. Motivaatio kunnon koulutukseen pitää kaivaa esille vaikka puoliväkisin. Molemmat mainitut herrat kuulostivat rivien välistä heristävän jo keppiäkin, jos yhteiskunnan tarjoamat koulun porkkanat eivät nuorisolle maistu.

Kokkarisen ehdotus humanististen tiedekuntien ja ammatillisten oppilaitosten opetusryhmien integroinnista oli hauska. Itse asiassa luokassani olisi pari vapaata paikkaa. Mielelläni luennoisin vaikkapa Suomen veturiteollisuuden historiasta Windows XP:n palautuskonsolikomentojen lomassa :-)

Mutta lopuksi, hyvät ystävät ja toverit, tiedämmehän, että kaikissa meissä asuu pieni luuseri. Yritetään pitää se hiljaisena.

Uusi viikko, uudet kujeet

Tämä viikko näyttäisi olevan pitkästä aikaa puhdas opetusviikko. Vaihtelu virkistää. Aloitettiin Windows XP:n kanssa touhuaminen asentamisella ja tutustumalla MMC-hallintakonsoleihin levynhallinnan muodossa. Ne ovat näppäriä pikku työkaluja. Vielä reilu vuosi sitten olin sitä mieltä, että vakavaan Windows-maailman työasemakäyttöön 2000 Professional silloisilla huoltopäivityksillä varustettuna olisi luotettavampi vaihtoehto kuin vastaavasti varusteltu XP Professional. Nyt olen kyllä valmis asettamaan XP:n samalle viivalle 2000:n kanssa.

Työpäivän jälkeen jouduin henkilökohtaisiin muinaismuistoihin liittyvässä roolissa kokoukseen, jossa en välttämättä olisi halunnut olla. Ihmisten eduksi olisi mukava puoltaa päätöksiä, joilla varmasti olisi laajakantoisempaakin etua kuin esityksen tehneen oma hyöty, mutta jokin realismi asioissa tulisi olla. Raha ei kasva puissa. Toinen ikävämmän luonteinen, joskin toiseen aihepiiriin kuuluva, kokous sijoitti itsensä kalenteriin hieman myöhemmäksi. Viikko ei näiltä osin alkanut lupaavasti.

Illalla kävimme pitkästä aikaa hölkkäämässä. Nolottavan pitkästä aikaa. Ennen lenkkiä ballerina verrytteli sellaisella koreografialla, että meikäläinen hengästyi pelkästä katsomisesta. Lämpimässä hämärtyvässä syysillassa oli oikein mukavaa lenkkeillä sopivan rauhalliseen tahtiin. Moni muukin oli saanut saman idean, useimmat heistäkin pariskuntia.

Pikku huomioita arkipäivästä: Luomukurkku on vielä hinnaltaan siedettävää tavalliseen kurkkuun verrattuna. Sähköpostiohjelma taitaa olla dementoitumassa. Se oli hukannut itsekseen SMTP-palvelimen porttiasetuksen.

Viime yönä näin levottomia unia. Tai itse asiassa näin unta, jonka tapoihini nähden hyvin poikkeuksellisesti muistin herättyäni joskus hieman jälkeen kahden. Olen nimittäin kuullut joskus väitettävän, että kaikki ihmiset näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä herättyään muista. Psykologian tuntijat voinevat sivistää asiassa. Muutkin tällä seutukunnalla näemmä ovat nähneet viime yönä outoja asioita. Hui. Minä olin löytämässä rautatieaseman roskalaatikosta kuollutta miestä, joka oli kääritty mattokääröön. Jotenkin oli käsitys, että mies oli surmattu aseman entisessä miehistöhuoneessa tai laituriautojen ja trukkien tallissa. Poliisit saatiin paikalle, ja heitä tulikin kokonainen jalkapallo- tai muu joukkueellinen peliasuissa. Pahoittelivat tilannetta, kun oli tärkeä turnaus menossa. Jostain syystä matkapuhelin vaihtui yhden poliisin kanssa. Hänen uutuuttaan kiiltävään laitteeseensa alkoi tulla tiheään tahtiin tekstiviestejä, myös sellaisilta tahoilta, joilta en viestejä välittäisi saada. Helpotuin tajutessani, että se ei ollut oma puhelimeni.

Että sellaista. Väkivalta on minusta vastenmielisimpiä ihmiselämään liittyviä asioita, enkä oikeastaan koskaan ole ravinnut mielikuvitustani mättöviihteellä, lyhyttä Doom-innostusta lukuunottamatta. Jostakin nuo vain unikuviin tulevat. Seuraavaksi yöksi hieman miellyttävämpää viihdettä, kiitos.

Ääni menneisyydestä

Sunnuntai on tosiaan vakiintumassa työpäiväksi. Tietokoneella on tullut naputeltua tekstiä lähinnä loppuviikon työmatkan tiimoilta. Täytyy oikeastaan kiittää heitä, jotka halusivat esitelmäni alunperin CorelDrawilla tehdyt luentokalvot ehdottomasti Word-tiedostona. Nyt on pakosta tullut tutustuttua tuohonkin ohjelmaan vähän aikaisempaa syvällisemmin. Kyllä siinäkin on mukavia grafiikkatoimintoja, vaikka tositoimiin valitsisin tekstureista silti edelleen wanhan kunnon WordPerfect + Acrobat -yhdistelmän.

Peruskouluajan luokkakaveri soitti yllättäen. Hämmästyin ja samalla ilahduin, että hän muisti edelleen. Peruskoulun jälkeen olimme kolme vuotta eri kouluissa, sitten taas varusmiespalveluksen loppuajat samassa perusyksikössä, ja sen jälkeen pidimme yhteyksiä vielä pari vuotta ennen kuin tiet erkanivat eri tahoille. Totesimme, että kumpikaan ei ole tavannut peruskouluaikojen luokkatovereita kovinkaan montaa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Sukunimensä hän oli muuttanut naimisiin mennessään. Taitaa olla melko harvinaista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Ihailtavaa ennakkoluulottomuutta. Tällä miehellä oli jo nuorukaisena suuri sydän. Pitkän puhelun aikana sain huomata, että se seikka ei ollut muuttunut. Ylpeyttä omista lapsista, arvostusta luottamustoimia kohtaan, ylipäätään elämäntaitoa. Hieno ihminen.

Kotona taas

Laivaseminaarimuotoinen reissu meni periaatteessa ihan mukavasti. Tavan mukaan tuli syötyä liikaa. On helppo yhtyä niihin näkökantoihin, joiden mukaan laivaseminaarit ovat tehokkuudeltaan heikkoja. Toisena päivänä esitelmien kuulijoiden määrä oli noin puolet ensimmäisen päivän yleisöstä monien toipuessa illan tapahtumista. Fakta vain on se, että laiva on seminaaripaikkana edullisempi kuin moni maalla sijaitseva paikka. Ilmeisesti laivayhtiö luottaa osallistujien kartuttavan yhtiön kassaa omilla ostoksillaan ja voi tarjota tapahtuman järjestäjälle hyvin kilpailukykyisen hinnan.

Oma esitelmävuoroni osui perjantai-iltapäivään, ja kuulijoita tosiaan oli noin puolet etukäteen ilmoittautuneista. Toisaalta nämä kokeneet teknisten alojen ammatinopettajat ja oppilaitosten yhteistyötahojen edustajat olivat aidosti kiinnostuneita. Aiheenani oli valtakunnallisen näyttötehtäväpankin merkitys tutkintojärjestelmässä, ja siinä sivussa pääsin kiivailemaan mieliaiheeni puolesta, siitä miten ammatillisten tutkintojen arvostus nostettaisiin niille kuuluvalle tasolle, vähintään samantasoiseksi ylioppilastutkinnon kanssa. Kun aikuisten toisen asteen ammatillinen koulutus ja pian nuortenkin vastaava toteutetaan näyttötutkintopohjaisesti, valtakunnallinen tehtäväpankki toimii tarpeellisena laadunvarmistajana järjestelmässä samaan tapaan kuin ylioppilaskirjoitusten valtakunnallisesti yhteiset tehtävät.

Fortumin edustaja totesi omassa puheenvuorossaan asian, josta olen kai tälläkin web-foorumilla joskus kirjoittanut: ammatillisen koulutuksen tehokkuudessa tuottaa ammattinsa osaavia ihmisiä on kehittämisen varaa. Yritys toki perehdyttää uudet työntekijät työhönsä, mutta yritysten päätoimiala ei kuitenkaan ole opetustoiminta. Ammattikoulujen opetussuunnitelmissa ammattialan ydinosaamisen jää joskus yleissivistyksen kauniiden tavoitteiden varjoon, ja varsinainen työnopetus sysätään yritysten niskoille.

Tukholma oli seminaarilaisille vapaana perjantaiaamupäivänä täynnä poliiseita ja hienoja diplomaattiautoja kaupungintalolla pidetyn ulkoministeri Lindhin muistotilaisuuden vuoksi. Kansa muisteli surmattua ministeriä NK-tavaratalon edustalla. Tungoksesta huolimatta pääsin kirjaamaan omankin muistosanaseni kukkameren keskelle asetettuun kirjaan. Ihmiset käyttäytyivät tungoksessa arvokkaan hillitysti, ja surun aitouden saattoi tuntea. Pieni särö syntyi varttuneiden suomea puhuneiden, ilmeisesti matkailijoiden, käytöksestä, jotka katselivat tilaisuutta kuin ihmeellistä nähtävyyttä. Edes lippalakkia ei Suomi-äijä saanut päästään otettua. Hävetkää!

Laivan irrotessa laiturista lämmin syyssade vihmoi suruliputettua kaupunkia. Luonnonkin puolesta kaunista suruaikaa.

Eilisellä juhlaillallisella tuli nostettua liian monta maljaa milloin millekin asialle. Hävetti käydä päivällä vain kääntymässä veturitallilla tovereiden jatkaessa puusavottaa ja pidentäessä yhtä piha-alueen raidetta. Jokioisten Museorautatien aina tunnelmallinen syysajo pimenevässä illassa saa myös jäädä tältäkin vuodelta.

Hämärät huoneet

Työpäivä kului rattoisasti NTFS-tiedostojärjestelmän suojausten parissa. Viimeinen opetustyöpäivä tällä viikolla.

Vielä on olemassa kivitalojen ummehtuneita huoneita, joissa synkänsävyiset Svinhufvud ja Mannerheim katsovat tuimasti maakuntavaakunat taustallaan ja joissa turkislakkisilla miehillä on nuoren avoin katse kädessä lepäävästä Ukko-Mauserista huolimatta. Iltaisin saatetaan puhua asioista, joiden taustalla vaikuttavia mahdollisia asiantiloja vain harva haluaisi ajatella.

Huomenna lähden parin päivän työmatkalle, joten uskolliset lukijat, pahoittelen päivittämättömyyttä.

Unattended syksyn saapuminen

Työmaalla touhuttiin vielä vanhan kunnon työasema-NT:n parissa. Sinänsä erinomainen idea eli ns. unattended-asennus ei toimi enää niin hyvin kuin alunperin on tarkoitettu johtuen pääasiassa käyttöjärjestelmän vaatimattomasta tuesta nykyisille oheislaitteille. NT on kuitenkin niin paljon menneen talven lumia, että "uniqueness database" -tiedostojen skripteillä ei lähdetä kikkailemaan asian parantamiseksi. Varsinainen unattended-vastaustiedostohan syntyy Windows-tyyliin helposti Setup Manager -ohjelmalla, jonka saa kaivettua asennuslevyltä. Siinä sivussa osaava opiskelija keksi, miten tarjota nopeasti NT:lle suora levynhallinta FAT-tiedostojärjestelmässä.

Tuttava/kollega lähetti varsin mielenkiintoisen uudempiin Windowseihin soveltuvan ipsec-käytännön hallintaskriptin. Kiitokset, Anne!

Ilta kului kotitöiden merkeissä. Syksyn haravointikausi alkoi samalla, kun ruohonleikkuukausi on lopuillaan. Nurmen parturoinnin päätarkoitus on helpottaa koivujen ja hopeapajujen tarjoamaa haravointiurakkaa. Taannoisten viileiden öiden kaltoin kohtelemien koristekukkien elvytys ei onnistunut, joten ne saivat tehdä tilaa kanerville. Vetäessämme lakanoita mankelointia varten piti sisällä sytyttää jo valo. Päivän lämpöisestä tuulesta huolimatta selviä syksyn merkkejä havaittavissa.

Merkintöjen otsikot näemmä hämärtyvät vähitellen kuin syyskuun ilta. No, syksy saapuu, vaikkem mää oo sen etteen mittään tehny! Mitenhän tuo "unattended" pitäisi suomentaa, niin että sen ymmärtäisi? Windowsin kanssa puhuimme vain automatisoidusta asentamisesta. Mistä taas tuli mieleen, että muuan Hannu Mäkelän runo alkaa sanoilla "Syksy tuli kutsumatta".

Tuhlaan aikaa

Töissä käytiin läpi vanhempia Microsoftin työasemakäyttöjärjestelmiä Windows 98:n ja NT 4.0:n muodossa. Jonkinlainen peruskäsitys noidenkin perusominaisuuksista ja soveltuvuudesta eri tarkoituksiin saa tietokoneasentajalla olla. Esimerkiksi NT 4.0:n asennusvaiheessa käytössä olevan FAT-tiedostojärjestelmän kanssa saa olla tarkkana, jos on tottunut uudempiin NT-pohjaisiin Windowseihin. Pikkupalvelimiin ja työasemiin perustuneen NT 4.0 -järjestelmän suuri suosio yritysten pienissä verkoissa oli helppo ymmärtää. Teknisesti ei mikään state-of-art eikä edes kovin halpa, mutta riittävän vakaa ja ylläpidoltaan yksinkertainen, yleisimpien ohjelmistojen kanssa hyvin yhteensopiva järjestelmä. Kuin nakit ja muusi.

Hitto. Nenä vuotaa ja pitäisi kirjoittaa pikku esitelmää perjantaiseen tilaisuuteen, mutta parempaa kulttuuria taas vaihteeksi vieroksuvana olen nytkin tuhlannut kaistanleveyttä 15-20 vuoden takaisen hömppämusiikin siirtoon kiintolevylle. Kiitokset kulttuurilähihistoriatietoiselle toverille, joka valisti, että eilisen merkintäni otsikossa olisi saanut mieluummin komeilla herrojen Mauro Farinan ja Giuliano Crivellenten nimet.

Olisikohan weblog-listan kärkipäässä tänään esitelty runollinen sanataide edes hieman jalompi harrastus?

En oikeastaan tiedä, mille kaikelle sopisi hymyillä, mutta tämäniltainen kierros weblog-maailmassa on ollut aika hulvaton. Minähän perjantai-iltana me lähdetään tämän jätkän kanssa heittämään kylänrinksaa aurinkolasit silmillä ja kyynärpää ulkona lasista. Sitten me huudellaan nörteille "Fuck off!" tai jopa "Pukoos!" (myös viimeksi mainittu on tosielämässä kuultua) ja kaikki ihailee meitä. Me ollaan vähän kuninkaita!
Viikset? - On. Karvanopat? - Hankitaan. Tupakkaa? - Hankitaan, ja Wunderbaum samalla. Musiikkia? - Tulossa, tulossa.

Turatti ja Chieregato täällä taas

Muistaako kukaan 1980-luvun jälkipuoliskolla vaikuttanutta monien silloisten nuorten suosimaa musiikkityyliä nimeltä italo-disco? Sitä äänitettiin vinyylilevyiltä kaseteille, joita soitettiin kierrettäessä torin ja rautatieaseman väliä Corolloilla, Taunuksilla tai isien Sierroilla (minä olin muuten erilainen nuori, minulla oli - "pienen laittamisen" vuoksi jo sopivasti ennen ajokortti-ikää, kuten kansan tapa vaati - Tippa-Renu eli Renault 4; siinä oli maastovarustus kattaen maastonvihreän värin, maastokuvioidut penkinpäälliset ja jykevän kattotelineen, mutta radiota tai muuta soitinta siinä ei ollut).

Otsikossa mainitut herrat taisivat ansaita spagettinsa ja vähän muutakin tuottamalla kyseistä musiikkia. He olivat samantyyppinen, mutta jos mahdollista vielä tuotteliaampi teollista tuotantoa lähentelevä kokoonpano kuin hieman myöhemmin brittien Stock-Aitken-Waterman-kolmikko tai Itävallan ihmemies Dieter Bohlen. Kotoinen vastine voisi olla nykyäänkin vaikuttava Risto Asikainen.

Italo-disco ja siihen enemmän tai vähemmän väljästi liittyvät keskieurooppalaiset kerrannaiset on helppo leimata pinnallisimmaksi mahdolliseksi pop-musiikkityyliksi. Sitähän se olikin, helpon rahan ja kimalluksen 80-lukulaista kulttuuria ilmentävä tyyli. Toisaalta se oli omalla tavallaan rehellistä. Esiintyjät olivat - ja varmaankin tiesivät olevansa - tuotteita, eikä mitään rockiin verrattavaa erityistä tähtikulttuuria syntynyt. Koneilla tehty musiikki sai kuulostaa koneilla tehdyltä, englantia sai lausua omalla korostuksella eikä tarvinnut yhdistää viihteeseen kantaaottavuutta ja tiedostamista. Reilu peli.

Tiedostojen muokkaamisen takaamiseksi on oikein, että käytetään yhteisesti sovittuja ohjelmistoja. Wordilla, tuolla itselleni melko vieraalla teksturilla, olen tämän vuoksi kirjoitellut tänään niin Valkeakosken kuin Helsinginkin työasioihin liittyviä tekstejä. Sunnuntaista on uhkaavasti tulossa työpäivä. Mutta hetken mielijohteesta ja Googlen suosiollisella avustuksella löysin tämän, ja Wordilla naputtelun taustalla on yksi jos toinenkin digitaaliseen muotoon tallennettu saapasmaan tuotos liukunut iltapäivän aikana kiintolevylle. Homman, ja varsinkaan tämän linkin, laillisuuden osalta minulla on hieman hutera olo, mutta poistetaan linkki, jos tarpeen. Tarjolla olevaa kehityskaarta kuunnellessa huomaa, miten musiikkityyli kehittyi 70-luvun amerikkalaisperäisestä "oikeasta" discosta omaksi tyylilajikseen vuosien saatossa. Joku Flowchart kuulostaa varsin groovelta, kun taas joku Den Harrow on sitä itseään.

Mielenkiintoista on se, miten tyylilajin suosio on säilynyt erityisesti Itä-Euroopassa. Jugoslaviasta tuli jo aikanaan alan tekijöitä, eikä itänaapurimme TATU ole kauaksi puusta pudonnut.

Kulta kutoo kangasta ja tuntuu kuuntelevan Maija Vilkkumaata. Taitaisin saada lähinnä paheksuntaa, jos menisin kertomaan, että omassa työpisteessä now playing Mr. Ziwago ;-)

Auto on ihmistä varten

Autoilu oli vielä 1980-luvun alussa kai melko laajalti hyväksyttävänä pidetty vapaa-ajan viettämisen muoto. En tarkoita autoilulla mitään erityiseen päämäärään suuntautunutta harrastetta, kuten mobilismia tai autourheilua, vaan ihmisten omaksi ilokseen harrastamia autoajeluita, joilla ei välttämättä ollut sen suurempaa tarkoitusta kuin katsella maisemia.

Saatan olla aivan hyvin väärässä, ja mielelläni olenkin, mutta minusta tuntuu, että nykyisin autoilun merkitys satunnaisena vapaa-ajan viettotapana on vähäisempi kuin ennen. Taustalla on osaltaan hyvien vihreiden arvojen nousu, onhan polttomoottorin varaan perustuva yksityisautoilu niin ekologisesti kuin maailmantaloudellisestikin pitkällä tähtäimellä kestämätön liikennemuoto. Syyttävä sormi kohdistukoon kirjoittajaan itseensä: huvin vuoksi maisemienkatselumielessä ajaminen on vielä tuomittavampaa kuin työmatkaliikenne.

Autoilu on tehty entistä suorituspainotteisemmaksi. Moottoritiet tarjoavat nopeita suoria yhteyksiä paikasta toiseen maisemissa, joissa virikkeet on haettava tuulilasista avautuvien näkymien sijasta vaikka radiokanavilta. Autojen yhä madaltuvat muodot ja kasvavat tehot (nyt ei puhuta harvojen saavutettavissa olevista Saksan moottoriteiden kiitäjistä, joiden suorituskykyä on ns. turvallisuussyistä keinotekoisesti rajoitettu) suosivat ajattelutapaa, jonka mukaan aina tavoiteltavaa on siirtyä nopeasti perille. Autojen ajo-ominaisuudet ja mukavuus ovat toki kehittyneet vähintään samassa määrin kuin suorituskyky, mutta itse matkanteko lienee silti vain sivuasia.

Työnsä vuoksi paljon ajava voi löytää paljon kritisoitavaa edeltävästä tekstistäni, ja auliisti myönnänkin, että sen on kirjoittanut mies, joka käyttää työmatkoillaan lähes poikkeuksetta linja-autoa (kuluvana vuonna olen käynyt töissä useammin jopa polkupyörällä kuin omalla autolla) ja muutoin matkustaa mielellään kiskoja pitkin. Itselleni henkilöauto on enimmäkseen vapaa-ajan kulkuneuvo. Puolisoni kyllä tarvitsee sitä töissään lähes päivittäin.

Autoilun merkitystä vapaa-ajanviettotapana mietiskelin, kun kävimme tänään Iittalan lasitehtaalla aikomuksena lounastaa siellä. Moottoritie olisi vienyt sinne vartissa, mutta valitsimme reitin maaseudun ja pienten kylien kautta, osin sorateitä pitkin. Taljalan kylä Kalvolassa (Iittala on muuten Kalvolan kunnan keskustaajaman nimi, ei itse kunta; varmasti yksi niistä paikoista, joissa tietty taajama on varsinaista kunnan nimeä tunnetumpi) on syntynyt Niemen kartanon, muutaman isomman maatalon ja näiden torppien ympärille. Asutus on ympärivuotista, mistä kertoi ilahduttavalla tavallaan hyväkuntoinen koulurakennus.

Lasitehtaan alueen ravintolaa oltiin poikkeuksellisesti sulkemassa jo päivällä, joten tyydyimme katselemaan myymälän tarjontaa. Iittalan lasitavaran ystäville tuttu tosiasia lienee se, että monista päivittäistavarakaupoista ostettuna merkkilasi on edullisempaa kuin kakkoslaatu tehtaanmyymälässä. Näiden kauppojen valikoimissa tavara vastaa yleensä tehtaanmyymälän kakkoslaatua, vaikka onkin paketoitu samoin kuin tehtaalla ykköslaatu. Kokonaan toinen seikka - anteeksi, puhdasoppiset taideteollisuuden ystävät - on se, että ykkös- ja kakkoslaatuja ei aina edes erota toisistaan sen jälkeen, kun molempia on muutaman kerran tiskattu.

Vanhaa kolmostietä pitkin suuntasimme sitten Sääksmäen Siltaan, joka rakennuksena aina yhtä miellyttävä muisto ajoista, jolloin monet uskoivat, että jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ei tyydyttäisi enää autoilemaan, vaan kehityksen eksponentiaalista käyrää seuraten harrastettaisiin kaiken kansan avaruuslentoja.

Ennen reissuun lähtöä tuli käytyä parturissa. Hiuslaatuuni ja olemukseeni parhaiten soveltuvasta leikkauksesta 0,00 euroa on sopuhinta :-) Millin terällä kaikki vähä pois, eikä jonossa olevien tarvitse kauaa odotella. Nykyään näyttäisi olevan jo omassakin ikäluokassani kaljuja miehiä suhteessa enemmän kuin 30+ ikäisissä oli vielä vuosikymmen sitten. Joiltakin osin kyse voi olla muoti-ilmiöstä, mutta olisiko miesten hiuslaatu ylipäätään heikentynyt syystä tai toisesta?

Uusia weblog-tulokkaita Pinserin listalla on paljon. Tätä lukiessa tulee kylmiä väreitä. Rohkeutta kirjoittajalle! Tällaista olen jo odotellutkin, mutta toivottavasti juttu ei jää yhden vitsin varaan. sfnet-pohjainen weblog-maailma taitaa tosiaan elää joissakin suhteissa ihan omaa elämäänsä ;-) Ja ettei tätä tulkittaisi väärin, tunnustan omienkin Internet-juurieni johtavan sfnetiin, joskin tutustumisesta siihen maailmaan tulee tänä syksynä kuluneeksi vasta 10 vuotta.

Vielä lyhyt merkintä

Tommi Perkola kirjoittaa tänään hyvin ihmiselon rajallisuudesta. Väittäisin, että requiemia - sielunmessua - soveltuvampi nimitys näkemykselle olisi danse macabre. Termi requiem kun sisältää implisiittisesti apostolisen uskontunnustuksemme viimeiset sanat. Ja kyllä, ne edeltävätkin sanat voin omasta puolestani lausua täydestä sydämestä.

Tiimi ja työskentely

Sanaan "tiimi" liitetään usein myönteisiä, tehokkaaseen toimintaan liittyviä, mielikuvia. Joskus nämä ammennetaan joukkueurheilusta. Tiimin toiminnan tehokkuutta kuvataan mieluusti sellaisin käsittein kuin "tahtotila" tai "päämäärätietoisuus". Nämä lienevät enemmän tai vähemmän yksilö- ja sosiaalipsykologisia käsitteitä. Yksi erittäin tärkeä ja maalaisjärjellinen käsite on tiimin koko. Urheilussa lukumääräisellä ylivoimalla pelaava joukkue on yleensä vahvemmassa asemassa kuin lukumäärällisesti alivoimaisempi, mutta tiimityöskentelyssä pienuus voi olla suuri voimavara.

Tänään rakkaani tekee sitä, mitä hänen ei ikinä uskoisi tekevän: täyttää vuosia. Asian kunniaksi lounastamme kuitenkin vasta huomenna. Kukkasen ja pienen retro-henkeä, tuhannen vuoden takaista sellaista, edustavan korun sain ojentaa jo tänään.

Koskivene vai ajopuu?

Menossa virran mukana:

1. Are you male or female?
Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

2. Describe yourself
Hölmö nuori sydän.

3. How do some people feel about you?
Apinaorkesteri.

4. How do you feel about yourself?
On kaikki niinkuin ennenkin.

5. Describe your boy/girlfriend
Enkeli.

6. Where would you rather be?
Kuun maisemissa.

7. Describe what you want to be
Pitkä juna.

8. Describe how you live
Alla kiireisten tähtien.

9. Describe how you love
Mä olen sinun.

10. Share a few words of wisdom
Do the kaivinkone.

Biisien tekijä ei esittelyjä kaivanne.

Nilken, Lennart Nilken

Työmaalla piti esitellä organisaatiota nyt ja tulevaisuudessa esittäviä kuvia. En osannut kokea samanlaista riemua kuin Nilken, yksi B. Virtanen -sarjakuvan antisankareista, vastaavassa tilanteessa.

Elokuussa ollut tentti oli mennyt sittenkin läpi. Tänään Hakaniemen rannan herrat muistivat opetushallinnon tutkinnon todistuksella. Se näyttää vanhan hyvän ajan todistukselta: ei paksua kiiltopaperia eikä värillisiä liikemerkkejä tai logoja. Ohut valtion virallinen leijonavesileimapaperi ja siinä lyhyt teksti allekirjoituksineen ja leimoineen. Kaunis, joskaan tuskin kovin hyödyllinen paperi.

Tämä ilta on kommuunimme asukkaiden harrastusilta, jollaisia reippaiden nuorten ;-) elämään tuleekin kuulua. Selvisin tatamilta satuttamatta itseäni sen pahemmin, vaikka Manun kanssa annoimme palaa välillä aika iloisesti. Viimeisessä vapaassa otteluharjoituksessa oli takki jo aika tyhjä. Paitsi kosteudesta.

Ballerinakin saapuu kohta, joten aika laittaa sauna lämpiämään.

Valkeakosken radan varresta

Lämpöisen kauniissa syyspäivissä ei harmita kuin se, että viime viikon alun hallayöt veivät auringonkukat ja tomaatin. Nyt niiden olisi kelvannut paistatella päivää.

Syksyn tulon huomaa viileiden aamujen lisäksi pitkistä varjoista, kun palaa töistä kotiin. Luistelulenkillä metsä huokui koleita henkäyksiä pyörätielle. Matka vei nyt Metsäkansan vanhalle rautatieasemalle. Asema sijaitsee kilometrin verran Toijalaan päin alkuperäisestä paikastaan, kun paikallinen maatilamatkailuyrittäjä osti vuosia tyhjillään olleen rakennuksen ja siirrätti sen omalle tilalleen lokakuussa 1995. Rohkea yritys siirtää noin 65 tonnin painoinen asemarakennus kokonaisena epäonnistui ensimmäisellä yrittämällä, kun paikalle tilattujen nosturien teho ei riittänyt nostamaan rakennelmaa VR:n Oc-suurkuormavaunun päälle. Reilu viikko myöhemmin uusittu yritys onnistui, kun nostokapasiteettia oli enemmän. Aseman alkuperäinen alue toimii edelleen raakapuun kuormauspaikkana, mutta itse rakennus on valjastettu suoramyynti-, näyttely- ja ravintolatiloiksi.

Naapurin pihakoivussa on kauniit alkavan ruskan värit. Meille samanlaisia, kiitos.

Tulevaisuudennäkymiä

Tommi Perkola kirjoitti hauskan tulevaisuudennäkymän Internetin jälkeisestä ajasta. Oikeastaan teksti kiinnosti minua erityisesti analogiana rautatieliikenteeseen, mutta koska olen taas kerran liian laiska miettimään mitään hienoa, kirjoitan vain tylsiä asioita.

On totta, että massamuistien tallennuskapasiteetin kasvu on ollut huimaa. Esimerkiksi massamarkkinoille suunnatun - joskin täkäläisissä oloissa vielä melko harvinaisen - IBM:n Microdrive-pienoiskiintolevyn tallennustiheys on kolmessa vuodessa yli kolminkertaistunut. Tosin tietoliikenteessä sekä runko- että liityntäverkkoihin nykyisin sovellettavan Ethernet-tekniikan standardinmukainen huippunopeus kymmenkertaistuu muutaman vuoden välein. Käytännössä monen tietoliikenteen hyödyntäjän tie verkkoon kulkee silti vanhan kunnon PSTN-tilaajajohdon kautta, jossa yläkaistojakaan ei loputtomiin riitä. Niin kauan kuin tilanne säilyy sellaisena, että liityntäverkkojen käytössä oleva teknologia ei ehdi ahtaa runkoverkkoja pullolleen, voitaneen Perkolan visio välttää.

Mutta vaara on olemassa. Jos jokainen kotikäyttäjä himoitsee viimeisenkin taajuusalueen tilaajajohtonsa yläkaistalta ahmivaa DSL:ää ja yhä useampi yritys haluaa toteuttaa liityntäverkkonsa gigabitin Ethernetillä, huutavat runkoverkot apua, jos niiden kehitys ei pysy aimo askelen edellä liityntäverkkojen kehitystä. Tilannetta ei auta myöskään se, että reitittimiä tai ylemmän tason kytkimiä ylikuormitetaan niille suoranaisesti kuulumattomilla tehtävillä.

Teknologiat rungon tukkimiseksi ovat saatavissa kaupan hyllyltä auliin myyntimiehen hieroskellessa käsiään. Taitaa olla niin, että välittömät hyödyt yritystason it-infrastruktuurin uudistamisessa ovat suuremmat kuin hyödyt koko kansantalouden tason it-infran kehittämisessä. Yksityisasiakkaallekaan investointi ryhtyä runkoverkon tukkijaksi ei ole muuhun houkuttelevuuteensa nähden kovin kallis, jos tietokoneiden kanssa viihtyy.

Ajatusleikki kehityksen pyörän kääntymisestä logistiikan osalta takaisinpäin on viehättävä. Sen sijaan, että tiedon odotettaisiin matelevan eri tyyppisiä siirtoteitä pitkin sieltä jostakin omalle kuvaruudulle, katseltaisiin ikkunasta, milloin iloisen oranssi postiauto tulee tuomaan uusinta versiota tietolevystä :-)

Niin - syrjäseutujen rautatieliikenteen osalta tilanne muistuttaa yllättävän monessa suhteessa Perkolan visiota Internetin jälkeisestä ajasta tietoliikenteessä. Jo nyt ja jopa Suomessa, ainakin täällä. Asiaan liittyvä mainosluonteinen vinkki ihmissuhdeihmisille: tehkää daamiinne tai kavaljeeriinne - tai potentiaaliseen sellaiseen - lähtemätön vaikutus ja järjestäkää treffit tähän tapahtumaan. Kokemuksesta suosittelen :-)

Huutia niskakivuille

Kulta ratkaisi eilisen savottatyön aikaansaamien hartia- ja niskakipujeni ongelmat tehokkaasti ilmoittamalla iltapäivän ohjelmaksi luistelulenkin sauvojen kera. Aluksi oli tarkoitus käydä Metsäkansan kirkolla. Kaunis pieni kyläkirkko on rakennettu Sääksmäen pitäjän pohjoisen osan asujaimiston hengellisen elämän keskukseksi juuri ennen talvisotaa suurelta osin yksityisin voimin. Hiljattain valmistunut kevyenliikenteenväylä Metsäkansasta eteenpäin näytti niin houkuttelevalta, että jatkoimme Kärjenniemen kylän porteille, Lempäälän tien risteykseen saakka. Jäykät lihakset vetreytyivät huomaamatta noin kolmen ruotsalaisen peninkulman matkalla. Uusi hienorakeinen asfaltti on erinomainen alusta rullaluistelulle, minkä moni muukin oli todennut. Myös pyöräilijöitä oli liikkeellä parhaiden kesäpäivien tapaan.

Syyskuu, syyskuu

Elokuu vaihtui työhuoneessani syyskuuksi vasta tänään, kun seinällä Porvoon radan Sr1 säiliövaunuineen sai antaa tilaa alkavalle ruskalle ja Pietarin radan Sm2:lle.

Eilinen halkosavotta tuntuu hartioissa. En ihmettele, miksi 1950-luvun työnteosta kertovissa valokuvissa on usein kauniita miesvartaloita, Myronin idean konkretisoijia pohjoisen kansan arkipäivässä.

Ojasta noustaan" -verkkopäiväkirjassa kerrotun mainion linkin takaa löytyvän Macromedia Flash -esityksen tekijöissä taitaa olla atk-ammattilaisten sijasta/lisäksi oikeita elokuva-alan ammattimiehiä tai -naisia. Idea kokonaisuudessaan on hauska.

Metsurin koira

Talkoopäivä veturitallilla meni savotan ja pintakäsittelytöiden merkeissä. Tallin pohjoisreunustalta kaadettiin useita koivuja ja pihlajia tulevan vesitornin kunnostustyömaan tieltä. Esko käytteli moottorisahaansa - solistia, kuten hän itse sitä kutsuu - kuin taiteilija instrumenttiaan. Ei yhtään turhaa liikettä, ja puu kaatui tarkalleen siihen, mihin se oli tarkoitettu. Mistä tahansa roskapuusta ei ollut kyse, vaan arvokkaista museoesineistä. Puut nimittäin pätkittiin noin puolimetrisiksi, halkaistiin ja pinottiin museon perusnäyttelyn helmen, Tv1-höyryveturin tenderiin. Puun halkominen oli kovaa työtä pitkästä aikaa tehtynä. Siinä tuli tosissaan lämmin. Ja kirosanakin pääsi huuliltani vastoin tapojani (hittoja ei kai lasketa?) yhden rumemman virhelyönnin seurauksena. Henkilövahinkoja ei toki sattunut, mutta kirveen terä ei ihastunut kosketuksesta vuosikymmenien kovettaman tiilen kanssa.

Työkoneiden ääni on minusta yleensä miellyttävä äänimaisema. Paitsi turvallisen arkielämän työntekoa, se kuvaa abstraktimmalla tasolla inhimillisyyden voittoa pimeydestä. Valistuksen ääni. Jo vähän yli kilowatin tehoisen pienen sähkömoottorin pyörimisliike synnyttää voiman, joka teräslankoihin välitettynä hankaa ruosteen ja lian pois 90 vuotta vanhasta taoksesta. Rälläkkä laulaa.

Yksi museon kesäkauden Charlien enkeleistä, Irina, suoritti viimeisen näyttönsä matkaoppaan ammattitutkinnosta opastamalla kiertoajelun paikkakunnalla ja kierrokset museolla sekä suomeksi että englanniksi. Kotikentällä suoritettu näyttö oli lievästi arvioituna täysosuma, joka tosin oli aivan odotettu. Onnittelut myös näin weblogin välityksellä.

Entä metsurin koira? Joissakin weblogeissa on tapana kertoa taustalla soivasta musiikista. Minulla on soinut päässäni kyseisen niminen Sig-yhtyeen (joka tiettävästi ammentaa nimensä kyseisestä sveitsiläisestä teollisuusyrityksestä) kappale siitä saakka, kun Esko käynnisti solistinsa veturitallin takana. Koiraa ei kyllä tänään näkynyt.

Verkostoja

Riitta Köykkä ehdottaa vallankumousta esteiden raivaamiseksi naisten työuralta. En usko, että on olemassa mitään tarkoituksellisesti "jätkäkulttuuria" ylläpitäviä salaisia komiteoita tai muita organisaatioita, joiden tehtävänä on syrjiä naisia urakehityksen kannalta tärkeissä valinnoissa. Sukupuolesta riippumatta pätevyys ja lahjakkuus erilaisissa asioissa auttaa erilaisten ansioiden saavuttamisessa. Monille pettymyksen tuottava tosiasia on se, että parhailla arvosanoilla tutkinnon suorittaneet eivät välttämättä ole parhaita kandidaatteja valittaessa henkilöitä esimerkiksi johtaviin tehtäviin.

Perustuslaki ja sen tulkinta on hyvä ohjenuora, kun ajatellaan virkauralla menestymisen edellytyksiä. Lain 125 § määrää, että julkisiin virkoihin valittavilta vaaditaan kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto.

Kyvyllä tarkoitetaan yleisten tulkintojen mukaan sitä, mikä kapeassa katsantokannassa mielletään ainoaksi pätevyyden kriteeriksi: tutkintoja ja yleensä muodollista pätevyyttä.

Taito tarkoittaa käytännön pätevyyttä, erityisesti näyttöjä aikaisemmista tehtävistä. Nykyaikana käytännössä osoitettua osaamista arvostetaan vähintään yhtä paljon kuin korkeita tutkintoja (kunhan muodolliset kriteerit täyttyvät), koska hyviä tutkintoja suorittaneista alkaa jo olla ylitarjontaa.

Koeteltu kansalaiskunto voidaan tulkita paitsi yleiseksi nuhteettomuudeksi (hyvin tärkeä kriteeri), myös tehtävän kannalta riittäväksi suhdeverkostoksi. Verkostoituneessa yhteiskunnassa monien tehtävien hoitaminen edellyttää suhteita mitä moninaisimpiin tahoihin. Tämä lienee se seikka, josta virkojen ja vastaavien täytössä eniten kärsivät - sukupuoleen katsomatta - monet muutoin itsensä hyvin päteviksi kokevat, varsinkin nuoret. Asia on helppo leimata ikäväksi hyvä veli -järjestelmäksi, mutta se on paljon muutakin. Pätevinkään ihminen ei ole juuri mitään yksin tai omine alaisineen. Vaativassa työssä ei ole myöskään enää aikaa alkaa rakentamaan verkostoa tyhjästä.

Muodollisilla elämänalueilla toimivien verkostojen rakentamisessa eri sukupuolilla tietysti on omia vahvuuksia ja heikkouksia, mutta uskon että sukupuolesta riippumatta siihen on mahdollisuus jokaisella, kun muistetaan katsella maailmaa myös oman substanssialueen ulkopuolelta.

Omat verkostoni ovat hieman retuperällä: Puolisoni lähti naapurikaupunkiin avaamaan ystävänsä taidenäyttelyä. Minä en saanut puoliaktiivisista yrityksistä huolimatta vongattua kutsuvieraskorttia tilaisuuteen. Lähden paukuttamaan ruhoani tatamiin.

Syyskeräys

Aamulla viiden aikoihin lämpömittari näytti -4 astetta. Se näyttää olleen auringonkukkien menoa. Surullista.

Illalla järjestettiin paikkakunnalla Sotainvalidien Veljesliiton syyskeräys. Keräyksen suorittivat Panssariprikaatin varusmiehet, joiden paikallisina oppaina toimivat paikkakunnan eri yhdistyksistä värvätyt vapaaehtoiset. Oppaana on tullut oltua joinakin vuosina, ja nytkin kierrätin kahta mukavaa nuorta miestä keskustan alueella. Pienehkö alue saatiin kerättyä nopeasti kohtuullisella tuloksella. Kaksi vuotta sitten järjestetty vastaava keräystapahtuma jäi mieleen. Se sattui syyskuun 11. päivän illaksi. Silloiset kerääjät olivat vanhemman väen asuttaman keskusta-alueen monella ovella joutuneet selittämään, millä asioilla maastopukuiset nyt liikkuvat ja että maassa vallitsee rauha.

Tiettävästi tämä oli kolmanneksi viimeinen sotainvalidien syyskeräys. Invalidien - samoin kuin veteraanien ja rintamamiesten - rivit harvenevat. Heidän maanpuolustuksellisia ansioitaan arvostetaan nykyään, mikä on hyvä asia. Toivottavasti samalla muistetaan heidän ja koko tuon sukupolven vähintään yhtä merkittävä työpanos maan jälleenrakentamisessa sodan raunioilta hyvinvointivaltioksi. Eri aikojen suuria sotasankareita löytyy jokaisesta banaanitasavallasta ja vinku-intian nurkasta, mutta rauhan töiden sankareiksi paljon harvemmista on ollut siinä määrin kuin suomalaisista sotaveteraaneista.

Syksyä ja koulutuspolitiikkaa

Syyskuu alkoi viileissä merkeissä. Aamulla töihin lähtiessä piti varustautua hanskoilla ja päähineellä. Nyt alkaa olla katkolla se, ehtivätkö reilusti yli parimetrisiksi venähtäneet penkin pisimmät auringonkukat kukkia lainkaan. Lyhyydessä on etunsa :-)

Iltalenkillä syksy tuli tervehtimään kylmyytenä keuhkoissa. Piti lämmittää sauna, vaikka on vasta maanantai.

Eilen päättyneissä yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa Suomen menestyksessä ei ollut juuri hurraamista. Onneksi sentään aikaisemmin kesällä maan huippuosaajat keräsivät kunnioitettavan mitalisaaliin ammattitaidon MM-kisoissa Sveitsissä. Tällä seutukunnalla opiskelijoita riittää vielä mukavasti toisen asteen ammatilliseen koulutukseen, mutta laajassa mittakaavassa ajatellen tulee joskus mietittyä, miten ammattikoulu voisi antaa monelle ihmiselle paremmat eväät elämään kuin sinänsä tärkeä, mutta todellisuudessa yliarvostettu lukio. Tulevaisuuden ennakoitu työvoimapula tuskin kohdistuu suunnittelu-, hallinto- ja muuhun valkokaulustyöhön siinä määrin kuin käytännön tuotannolliseen ja palvelutyöhön - automatisoinnista ja tuotannon ulkomaille siirtämisestä huolimatta.

Ai niin, mutta pitääkö edellisen kaltaiset kirjoittelut lopettaa?. Nythän minusta tuli ihan akateeminen, kun posti toi ilmoituksen hyväksymisestä eräälle avoimen yliopiston atk-kurssille ;-) Joudunko nyt ottamaan kantaa weblogeissa aina niin suosittuun ihmistieteiden ja luonnontieteiden väliseen kisaan? Kumpaa tietojenkäsittelyoppi, anteeksi siis tietojenkäsittelytiede, on? Ei se kai mikään luonnontiede ole, vaikka soveltaa niiden tavoin formaaleja tieteitä, käytännössä matematiikkaa. Ei se oikein teknillinenkään soveltava tiede taida olla. Ammattikoulussa opiskellaan joissakin sähköalan ja tietojenkäsittelyn (sic!) tutkinnoissa enemmän ja syvällisemmin tietotekniikkaa kuin yliopiston tietojenkäsittelyopin maisteriohjelmissa. Mutta ei tuo kyllä ihmistieteelliseltä alaltakaan vaikuta, vaikka tutkimusaiheissa siihenkin viittaavaa löytyy, samoin kuin linkkejä kauppatieteisiin. Tampereella ovat keksineet hyvän kompromissin: tietojenkäsittelyoppi on informaatiotiede. Miksiköhän tamperelaisten perinteinen vahva alue, tiedotusoppi ei kuulu hallinnollisesti informaatiotieteisiin? Tiedekorkeakoululaitoksen perinteistä jäykkyyttä ja nurkkakuntaisuutta?