Vielä yksi nekrologi

Monet weblogistit kirjoittavat nekrologeja Gösta Sundqvistille. Niissä on usein melko minimalistinen sävy. Artisti itse sovitti monet raidat niin täyteen kuin mahtui. Aleksis Kiveä, Väinö Linnaa, Reino Helisvaaraa, Beatlesia, Eppu Normaalia, Dieter Bohlenia, Den Harrowia, Pet Shop Boysia, kolminaisuutta Stock & Aitken & Waterman ja ties keitä tunnettuja ja tuntemattomia lauluntekijöitä omassa tuotannossaan risteyttänyt muusikko oli täkäläisessä ilmapiirissä hyvin omanlaisensa ilmiö. Luulisin, että suurimmalle osalle ainakin oman ikäpolveni edustajista Gösta Sundqvist jäi kuitenkin tajunnan peräkamariin sporttisimman mahdollisen musiikkikappaleen tekijänä. Tuhannen markan seteli.

Kasiaisille huutia

Poikkesimme iltapäivällä puolisoni ystävättären luona. Naiset puhuivat kulttuurista, urheilusta ja tyttöjen asioista. Minä lunastin tarpeellisuuteni nitistämällä Lovsanin tietokoneelta ja paikkaamalla käyttöjärjestelmästä madon mentävän aukon. Kaikki tämän varmaankin jo tietävät, mutta Lovsanin poistamiseen sopii tämä F-Securen työkalu. Microsoftin palvelin, josta paikkausuretaania jaetaan, näyttää olevan nyt epäkunnossa. Suomenkieliselle Windows XP:lle soveltuvan paikan saa akuuttiin tarpeeseen haettua vaikkapa veturitallin pajalta. Muita versioita korjaustiedostosta en ikävä kyllä pysty tarjoamaan.

Siperiankuusen suojissa lähes miehen mittaan ehtineet auringonkukat alkoivat tervehtiä jo turhan syvään kumartaen. Kevyt keppijumppa tukikepin pystyttämisen muodossa paransi ryhtiä huomattavasti. Avoimemmalla paikalla kasvaneiden lajitoverien varret näyttävät vahvemmilta. Tosin ne kasvavat korkeammiksikin, eikä monenkaan vartta vielä kuormita komea kukka.

Kauneuskilpailu

Hyvät lukijat, mikä on mielestänne kaunein 1900-luvun aikana käytössä ollut VR:n liikemerkki (Resiina 3/1985)? Kuten jokainen historiaa tunteva ymmärtää, kuvasta puuttuu yksi, joka tosin ei suuresti eroa edeltäjästään. Suomen itsenäistyessä vuoden 1907 liikemerkistä pudotettiin keisarinkruunu pois, mutta tasavallan rautatiet odottivat kokonaan uutta merkkiä vuoteen 1921 saakka.

Oma mielipiteeni askaroi vuosikertojen 1936, 1940 ja 1960 kesken. Ensinmainittu näyttää ilmailuhenkiseltä ja ehkä sotaisaltakin. Luftwaffe? Vuoden 1940 merkki on jotenkin amerikkalaisvaikutteinen. Oma kantani taitaa kallistua vuoden 1960 liikemerkkiin. Kuten graafisen suunnittelun piirteitä itseäni paljon paremmin ymmärtävä puolisoni totesi, vuoden 1960 liikemerkki on kotimaisen pelkistetty. Siinä on jotakin samaa kuin Kaj Franckin, Göran Hongellin tai Tapio Wirkkalan taideteollisissa innovaatioissa. Viimeksimainittu tosin siirtyi tuon VR:n liikemerkin vuosikymmenellä Ultima Thulessa ankarasta geometriasta näkyvän luonnon rosoisuuden tunnustavaan näkemykseen.

Liikemerkkiä kutsutaan usein logoksi. Termi on hieman väärä, koska logo - kuten taustalla oleva kreikankielen sana "logos" kertoo - tarkoittaa kirjoitusasua. Yrityksen logoon kuuluu mm. se, millaisella kirjasintyypillä ja -tyylillä yrityksen nimi kirjoitetaan. Liikemerkki sen sijaan voi olla kuva ilman tekstiä, kuten joissakin VR:n liikemerkeissä onkin. Liikemerkki voi sisältää myös logo-osan eli tekstin, kuten on laita esimerkiksi VR:n vuonna 1940 käyttöönotetussa liikemerkissä ja periaatteessa kaikissa niissä liikemerkeissä, joissa esiintyvät kirjaimet VR.

Lumikki ja seitsemän äly(kästä)kääpiötä meet locomotive

Tänäkin lauantaina tie vei Keski-Suomeen. Tällä kertaa tosin rautatien sijasta maantie (jopa kotimainen versio Route 66:sta), niin paradoksaalista kuin se olikin Museoveturiseuran aktiivien - yksi Charlien enkeleistä oli lähtenyt seitsemän miehen turvalliseen seuraan - retken ollessa kyseessä. Ikävä kyllä fakta on se, että matka tuli halvemmaksi vuokratulla minibussilla kuin junalla.

Haapamäen Höyryveturipuisto oli tutustumisen kohteena. Osalle matkalaisista tutustuminen tuohon viitisentoista vuotta toimineeseen nähtävyyteen oli ensimmäinen, osa taas oli käynyt siellä ennenkin. Itse puistosta en osaa kirjoittaa mitään erityistä. Ehkä siksikin, että veturipaljous, jossa edustettuna ovat Valtionrautateiden lähes kaikki 1900-luvun merkittävät höyryveturit, ei ole jälkeenpäin tehnyt sellaista vaikutusta kuin ensimmäisellä kerralla puistossa käydessäni alun toistakymmentä vuotta sitten.

Sään armoilla vuodesta toiseen säilytettävät veturit ovat hieman surullinen näky. Liituuntunut maali antaa kulahtaneen vaikutelman. Maan ainoaan säilyneeseen Tv2-sarjan "Wilsoniin", kulkuominaisuuksiltaan aikanaan ylistettyyn Yhdysvalloissa rakennettuun rahdinvetäjään, oli töherretty graffiti. Surullista. Jotkut pitävät vielä entisöimättömiä mustanpuhuvia raskaiden sarjojen teräsjärkäleitä kummitusmaisina. Minulle tuli taas mieleen viime lauantaisessa verkkopäiväkirjamerkinnässäni siteeraamani vanhan veturinkuljettajan kirjoittama runo.

Mennyt ja tuleva kohtasivat mielenkiintoisella tavalla väsyneiden veturien vierellä, kun Marko pyynnöstä esitteli omien ja kollegoidensa aivojen työtä: jokusen ajan päästä myyntiin tulevaa kotimaisen valmistajan uuden sarjan matkapuhelinta. Puhelimeen sisältyvän digikameran kuvanlaatu vaikutti hämmästyttävän hyvältä jo esikatseluruudussa.

Perinteisten järjestelmäkameroiden ja digikameroiden suhde joukossamme oli vielä ensinmainittujen eduksi. Itsekin tuli räpsittyä filmille muutamia kuvia. Esimerkiksi surullisenkuuluisasta Pr2-paikallisliikenneveturin tulipesästä (vuonna 1949 tälle veturityypille sattui Suomen rautatiehistorian ainoa linjalla tapahtunut kattilaräjähdys) tuli otettua yksi. 28 mm ei tosin kunnolla tuntunut riittävän polttoväliksi veturin hytissä.

Höyryveturipuiston perustamisessa ja toiminnan alkupuolella Keuruun kaupungilla on ollut huomattava merkitys, mutta jo pitkään puistotoiminta on ollut vuokrattuna yrittäjille. Nykyään toimintaa vetää pitkänmatkan juoksijana aikanaan kuuluisuutta saavuttaneen Martti Vainion johtama yritys. Jutellessamme hänen kanssaan hyvän tovin kaikenlaisista rautateitä sivuavista asioista hän kertoi, että kaksi kolmasosaa alueen hieman yli 30 000 vuosittaisesta kävijästä tulee rautatiehistoriaan suoranaisesti liittymättömien tapahtumien, kuten tunnettujen iskelmälaulajien tähdittämien tanssien vuoksi. Tämä ei varmasti ollut kenellekään yllätys.

Haapamäellä toimii myös vapaaehtoistyötä vanhan rautatiekaluston säilyttämiseksi tekevä Haapamäen Museoveturiyhdistys ry. Höyryveturipuiston yrittäjätoiminnan ja yhdistyksen työnjako on eriytyneempi kuin Veturimuseon kohdalla kaupungin ja Museoveturiseuran välinen työnjako Toijalassa, mutta on Haapamäellä toiminnan mittakaavakin suurempi. Yhdistys majailee lähinnä veturitallilla, jonne osa retkikunnastamme siirtyi autolla, osa Martin osoittamaa oikopolkua pitkin.

Veturitallilla Niemen Teppo ja Niemelän Timo näyttivät paikkoja, jotka kiinnostivat kovasti varsinkin ennen paikalla käymättömiä. Edelleen ajokuntoiset Hr- (eli Dr)-sarjan raskaat dieselveturit Hr12 "Huru" ja Hr13 "Alsthom" olivat erityisen mielenkiinnon kohteina. Vastako siitä on kolmisen vuotta, kun "Alsthomit" jättivät maamme rataverkon? Rosenlewin Seikun sahan (Pri) Move51h-tyyppinen veturi oli entisöity kauniisti. Omalta kannaltani hyvin nostalginen kone. Parikymppiselle untuvikolle ei ollut itsestäänselvyys neuvotella kyseistä konetta säilöön, kun sahan edustajat lähes kärsimättömästi halusivat päästä siitä eroon. Tallin pihalla yhdysvaltalaisvalmisteinen Vr4-sarjan "Kalkkuna" ja "pedon lukua" järjestelmällisen arvoneutraalisti kantava Vr1-sarjan "Kana" oli maalattu kauniisti. Omanlaistaan huumorintajua osoittivat "Jonnaksi" ja "Eriniksi" ristityt dieselveturit. Meiräm miähet nokittivat IRL-Jonnalla ja -Irinalla.

Haapamäen veturitalli on rakennettu kolmessa vaiheessa. Alkuperäinen, edelleen harjakattoinen osa on valmistunut Pohjanmaan radan rakennustöiden yhteydessä 1880-luvun alussa. Tallia laajennettiin viidellä nyt jo pulpettikattoisella veturisijalla eli "pilttuulla" vuonna 1938. kun Haapamäestä tuli neljän radan risteysasema Poriin johtaneen "Mierontien" valmistuessa. Viimeiset viisi mielenkiintoisia teknisiä innovaatioita, kuten paineilmatoimisen pyöräkerran pudotusmontun, sisältävää veturisijaa rakennettiin vuonna 1948 jälleenrakennusajan kiireessä rautatieliikenteen kultakaudella.

Teppo kyseli paluumatkamme reittiä ja aikataulua, ja sen kuultuaan Eskon ja Jukan maakunnassa asusteleva mies päätti hypätä kyytiimme säästäen julkisen liikenteen kustannukset. Minibussissa kun oli sopivasti yksi paikka vapaana.

Paluumatkalla nälkä kurni jo kovin, joten pistäydyimme teemaan sopien Lylyn liikennepaikan vanhaan vesitorniin rakennetussa pizzeriassa. Tämän erittäin omaperäisen ja miellyttävän paikan jokainen pizza on tyypiltään "fantasia", eli täytteet valitaan itse. Yhdeksänpäisen retkueen ruokien valmistuminen oli nopeaa, mutta retkemme aiheen kuultuaan yrittäjäpariskunta kehotti odotellessa tutkimaan vesitornin ylös saakka. Välikerroksiin oli sisustettu kodikkaita huoneita, joissa oli esillä paikallisten taiteilijoiden töitä. Jatkossa niihin on tarkoitus rakentaa majoitustiloja. Jokunen meistä kiipesi pystytikkaita kattotasanteelle saakka. Sieltä avautuivat konkreettisesti sanottuna valokuvaukselliset maisemat. Palvelu paikassa oli niin ystävällistä, että sellaiseen en liene koskaan törmännyt. Lämpimät suosittelut!

Kotioloissa on illalla lämmin tunnelma :-)

Työpäivä venähti pitkähköksi. On mielenkiintoista, miten kaksi samaa standardia noudattavaa ja neuvottelutaitoista, joskin eri valmistajan linjalta lähtöisin olevaa, kuitumuunninta eivät kykene kommunikoimaan keskenään. Alexanderille paljon kiitoksia avusta.

Illalla himoitsin lenkille sateeseen. Sade lakkasi jo alkumatkasta. Soramontulla oli paljon miehenalkuja mopoineen. Tuntuu turvalliselta, että on asioita, jotka eivät hevin muutu.

Naapurin Jussi oli ottanut urakakseen urheiluampujien hirvitaulujen pienentämisen radalle sopiviksi. Lomalaisena oli ehtinyt käydä tänäänkin Jämillä putkihiihtämässä.

Tällä miehellä on kunnon asennetta.

Ärräpäitä

Näiden päivien aikana tutuksi tullut ärräpää on lyhyt ja ytimekäs. Se sisältää r:n, p:n ja c:n. Ei muuta. Töissä sen paremmin kuin kotonakaan ei tuota ärräpäätä ole onneksi tarvinnut sadatella, mutta muiden viiteryhmien kautta se näkyy tunkeutuvan omaankin elämään. Ei sillä, ettei töissä riittäisi muutoin reipasta puuhailtavaa.

Ärräpäät tulevat ja menevät, mutta pitäisiköhän olla oikeasti huolissaan, kun harrastuksen elämänalueelle tunkeutuvat termit "EU-projekti" ja "ohjausryhmä"? Vuonna 1953 valmistuneen ja pari vuosikymmentä täysin käyttämättä olleen VR:n vesitornin kunnostustyö näkötorni- ja museokäyttöön on melko iso projekti edellyttäen tietysti, että kuntotarkastuksessa rakennus yleensä todetaan kunnostuskelpoiseksi. Hankalia ovat olleet valmistelemattomat julkisuuteen esitetyt lausunnot, joiden perusteella monet - sinänsä aivan oikeutetusti - ovat olleet huolissaan kunnan varojen kohdentamisesta. Tällaisessa tapauksessa villejä visioita parempaa tiedottamista on esimerkiksi se, että vesitorneja ei kukaan ole ostamassa kunnan haltuun ja että mahdollisen kunnostusprojektin päärahoittaja on aivan muu taho kuin kuntasektori.

Riihessä ropsautellaan

Elokuu on puimisen aikaa. Vaikka nykyaikaiseen mielenmaisemaan kuuluukin erityisesti puimakoneiden naksutus, on riihipuinti toisinaan hyvä vaihtoehto ainakin aivoriihen muodossa. Ja ROPS on muutakin kuin Rovaniemen Palloseura.

Eilen kirjoittelin HOPSista eli henkilökohtaisesta opiskeluohjelmasta. Niin arvokas asia kuin opiskelun pitkälle viety henkilökohtaisuus onkin, siinä on joitakin varjopuolia. Tärkein niistä on se, että työelämässä ei henkilökohtaistamista sinällään kovin suuressa määrin korosteta. Työtehtäviä ei ensisijaisesti muokata työntekijää varten, vaan työntekijän on kohtuullisessa määrin sopeuduttava tehtävien vaatimuksiin. Opiskelun ja työelämän välisiin eroavuuksiin henkilökohtaistamisen problematiikassa ovat kiinnittäneet huomiota ainakin ammatillisista oppilaitoksista työvoimaansa rekrytoivat työnantajat. Tämä on tullut esiin mm. kesäkuun alkupäivinä Opetushallituksen järjestämässä Aikuiskoulutuksen henkilökohtaistaminen -projektin teemaseminaarissa.

Toinen liiallisen henkilökohtaistamisen ongelma liittyy sosiaalisten valmiuksien kehittämismahdollisuuksien heikkenemiseen. Perinteistä koululaitosta on toisinaan aivan aiheesta syytetty ihmisten kasvattamisesta samaan muottiin. Tasapäistäminen ja liiallinen yhdenmukaistaminen ei ole hyvä asia. Mutta toisaalta hyvä asia ei ole sekään, jos ihmisen kasvattamista normaalin, sosiaalisessa ympäristössä toimivan ihmisyyden muottiin ei pidetä edes tavoiteltavana. Opiskelun tulisi antaa valmiuksia toimia yhteistyössä muiden ihmisten kanssa jo siksi, että lähes minkä tahansa työn menestyksellinen hoitaminen edellyttää yhteistyökykyjä, normaaleista arkielämän ja muiden ihmissuhdekuvioiden vaatimuksista puhumattakaan.

Yltiöhenkilökohtaistamisen ja samaan muottiin valamisen eräs suhteellisen uusi välimuoto ovat ryhmäkohtaisiin opiskeluohjelmiin eli ROPSeihin pohjautuvat koulutusjärjestelyt. Tätä menetelmää ei ole vielä virallistettu samalla tavalla viranomaisten määräyksiksi kuin esimerkiksi HOPS- ja HOJKS-käytänteitä. ROPSin avulla voidaan laatia opiskeluohjelma pienryhmälle tai pienten luokkakokojen ollessa kyseessä vaikka koko opetusryhmälle.

ROPSien laatimisen avulla koulutustoiminnassa päästään valmiiksi laadituista jäykistä opetussuunnitelmista siihen, että opiskelijat itse pääsevät vaikuttamaan opetuksen aihealueisiin ja painopisteisiin. Tätä asiakas- eli oppijakeskeistä näkökulmaa kutsutaan joissakin sitä soveltavissa oppilaitoksissa termillä "instruction on demand". Tulkoon samalla mainituksi, että perinteiset opetussuunnitelmatkin ovat tarpeen, jotta niiden avulla voidaan selvittää opiskelijoille koulutuksen tavoitteita ja antaa virikkeitä ROPSien laatimiseen. Epäilemättä eri oppilaitosmuodoissa on myös koulutusaloja ja opetusryhmiä, joissa ROPS-ideaa ei voida järkevästi soveltaa, vaan opetusaiheet annetaan valmiina. Esimerkiksi toisen asteen ammatilliset perustutkinnot ovat luonteeltaan tällaisia: eihän perustutkintoa suorittamaan tulevan opiskelijan voi ajatella tietävän paljonkaan siitä, millaista osaamista ammatissa todellisuudessa vaaditaan. Toisella asteella sen sijaan esimerkiksi ammattitutkinnot ovat ROPSeille soveltuva kohde, koska opiskelijoilla on pääsääntöisesti taustalla alan perustutkinto ja/tai kohtuullinen työkokemus.

ROPSin laatimisessa voidaan käyttää lähes mitä hyvänsä osallistavia ryhmätyömenetelmiä, joilla voidaan taata tasapuolinen mielipiteiden ja näkemysten esille tuleminen.

Yksi soveltuva tapa ROPSin ideointiin on nimeltään hiljainen aivoriihi. Se ei useiden muiden ryhmätyömenetelmien tapaan suosi puheliaita, sosiaalisesti erityisen lahjakkaita, manipuloivia tai autoritatiivisia persoonia, koska ideoijat eivät saa neuvotella keskenään ideoiden arvosta tai muista vastaavista seikoista. Ideoijilta ei kuitenkaan vaadita laajoja kirjallisiakaan taitoja, koska ideat on tarkoitus kirjata mahdollisimman lyhyesti ilman perusteluja. Pyrin seuraavassa kuvaamaan hiljaisen aivoriihen työskentelymenetelmää. Sitä voi muuten menestyksellisesti hyödyntää myös erilaisissa tiimijohtamisen käytännöissä.

Hiljainen aivoriihi

Hiljainen aivoriihi on tehokas ja nopea ideointimenetelmä aiheeseen, josta ideoijilla on jo valmiiksi ennakkotietoja. Se vaatii vain vähän materiaalisia edellytyksiä tai valmistelutyötä. Koska menetelmä on melko nopea, on toivottavaa, että ideoitavista asioista on etukäteen keskusteltu virikkeitä herättävässä mielessä esimerkiksi edellisenä päivänä, jolloin aivoriihen jäsenillä on ennakkovalmiuksia tuottaa ideoita. Täysin vieraan aiheen ideointiin hiljainen aivoriihi ei kovin hyvin sovellu.

Hiljaisen aivoriihen ideointimenetelmää varten opiskelijaryhmä jaetaan muutaman hengen pienryhmiin. Ryhmien lukumäärä määräytyy sen mukaan, montako eri aihetta on ideoitavana. Tarkoitus on, että yksi ryhmä vuorillaan ideoi yhtä aihetta. Pienryhmät voivat työskennellä keskenään samassa tilassa, koska työskentelytapa ei aiheuta tarpeettomia hälyääniä. Työtilan koko määräytyy pienryhmien koon ja lukumäärän mukaan. Riittää, kun jokaisen pienryhmien kaikilla jäsenillä on riittävästi tilaa kirjoittamiseen. Ryhmän jäsenten on lisäksi sijoituttava niin, että he voivat vaihtaa papereita keskenään äänettä, nopeasti ja helposti.

Hiljaisen aivoriihen ideointimenetelmässä on kaksi päävaihetta:
A) Ideointivaihe
B) Arviointivaihe


A) Ideointivaihe

Ideointia varten aivoriihen vetäjä on kirjoittanut jokaisen ideoitavan kohteen omalle paperilleen. Toisin sanoen papereita on yhtä monta kuin ideoitavia kohteita. Koska myös ryhmiä on yhtä monta kuin ideoitavia kohteita, tulee jokaiselle ryhmälle kerrallaan vain yksi paperi. Paperien sekaantumisen välttämiseksi paperit voivat olla eri värisiä tai muutoin helposti erotettavissa toisistaan. Muutoin paperit voivat olla tyhjät, jotta ideoijille jää riittävästi tilaa ideoiden kirjaamiseen ja arviointiin.

1. Ideoinnin aluksi aivoriihen vetäjä antaa toimintaohjeet. Ohjeen antamiseen riittää suullinen neuvonta. Työskentelytavasta kerrotaan sen pääpiirteet sekä ajankäyttö. Erityisesti on korostettava sitä, että pienryhmien jäsenten ei tule neuvotella keskenään eikä muiden ryhmien jäsenten kanssa ideoitaessa. Tässä mielessä hiljainen aivoriihi eroaa suuresti tavanomaisista ryhmätyömenetelmistä. Ideoijia on myös rohkaistava ennakkoluulottomaan ideointiin korostamalla sitä, että aivoriihessä esitettyjen ideoiden joukossa ei ole oikeita tai vääriä ratkaisuja vaan lähtökohtaisesti kaikki esitetyt ideat ovat yhtä hyviä. Mikäli ideoitava aihe ei ole ideoijille hyvin tuttu, ei kannattane painottaa suuresti myöskään aiheen rajausta. Aivoriihen vetäjän antamissa työskentelyohjeissa on myös hyvä painottaa työmenetelmän johdettua luonnetta. Toisin sanoen vetäjä määrää, milloin ryhmät vaihtavat papereita keskenään ja milloin työskentely lopetetaan.

2. Kun ohjeet on annettu, aivoriihen vetäjä jakaa paperit ryhmille, yhden paperin kullekin. Paperin ensiksi saanut pienryhmän jäsen kirjoittaa yhden mielensä tulevan paperin aihepiiriin liittyvän idean, mikäli sellaisen keksii ja sen jälkeen luovuttaa paperin seuraavalle. Tämä kirjoittaa yhden oman ideansa ja antaa paperin seuraavalle ryhmän jäsenelle jne. Ryhmän jäsenen ei kannata miettiä kovin pitkää aikaa, vaan paperin on hyvä kiertää melko nopeasti ryhmän sisällä. Paperi voi työskentelyajan puitteissa kiertää ryhmässä useammankin kerran. Liian monta kierrosta yhden ryhmän sisällä on kuitenkin varottava, jotta aihetta ei "puristeta" kuiviin heti ensimmäisessä sitä käsittelevässä ryhmässä. Tarvittaessa vetäjä voi puuttua paperin kierrätysnopeuteen ja kierrosten määrään. Selkeitä suosituksia ajankäytöstä on vaikea antaa. Tämän vuoksi ideoijille annettavassa ohjeistuksessa ei kannata liiaksi painottaa käytettävissä olevaa aikaa. Aivoriihen vetäjän on tehtävä ajankäyttöratkaisut ideoitavien aihepiirien ja ryhmän toiminnan mukaan.

3. Kun paperit ovat kiertäneet pienryhmien sisällä riittävästi, vetäjä määrää paperit vaihdettavaksi ryhmien kesken. Tämän jälkeen kukin ryhmä menettelee saamansa uuden aihepiirin suhteen samalla tavalla kuin vaiheessa 3 on kuvattu. Lopuksi papereita vaihdetaan jälleen ryhmien kesken niin kauan, kunnes jokainen paperi on kiertänyt jokaisessa ryhmässä. Sekaannusten välttämiseksi vetäjän on hyvä määrätä paperien kiertosuunta ryhmältä toiselle. On luonnollista, että kunkin aihepiirin viimeiseksi käsiinsä saanut ryhmä tuskin on enää kovin tuottelias, mutta aivan lopussakin voidaan saada arvokkaita ideoita. Voi jopa käydä niin, että alussa kirjatut ideat toimivat vielä loppuvaiheessa uusien ideoiden lähteenä.


B) Arviointivaihe

Arviointi suoritetaan ideoijien omana vertaisarviointina. Aivoriihen vetäjän ei tule ottaa arvioivaa roolia, vaikka hän muutoin toimiikin ideointitilanteen johtajana.

Ennen arviointivaiheen alkamista aivoriihen vetäjän kannattaa merkitä jokaiseen paperiin tulleet ideat juoksevalla numeroinnilla ja merkitä samat numerot myös paperin alalaitaan tai kääntöpuolelle. Tämä esimerkiksi pienen tauon aikana tehtävä työ helpottaa arvioijien työtä.

Arviointiohjeet annetaan esim. suullisesti ennen arviointivaihetta. Arviointimenetelmä muistuttaa ideointimenetelmää, joten ohjeiden antamiseen ei kulu kauaa. Tärkeintä on kertoa, monelleko idealle kukin arvioija voi antaa ääniä sekä se, miten annetut äänet merkitään. Esimerkiksi jos jokaisen arvioijan tarkoitus on antaa ääniä kahdelle idealle aihepiiriä kohti, voidaan sopia, että arvioija kirjoittaa kaksi rastia parhaana pitämänsä idean ja yhden rastin toiseksi parhaana pitämänsä idean numeron kohdalle. Liian monimutkaiseksi arviointia ei kannata tehdä lisäämällä annettavien äänien määrää suureksi. Vetäjä voi myös korostaa arvioinnin subjektiivisuutta ja sitä, että jokainen annettu arvio on yhtä tärkeä. Myös arvioinnin hiljaista työskentelytapaa on hyvä korostaa, jotta turhia neuvotteluja arvioiden validiudesta ja tarpeetonta itsekriittisyyttä ei ryhmän jäsenten kesken synny.

Tämän jälkeen paperit lähetetään kierroksille ryhmiin samaan tapaan kuin ideointivaiheessa. Erona ideointiin on se, että arvioitaessa ryhmän sisällä riittää yksi kierros, jonka aikana jokainen antaa omat äänensä parhaina pitämilleen ideoille.

Kun jokainen paperi on tehnyt arviointikierroksen jokaisen ryhmän sisällä, on arviointi valmis. Aivoriihen vetäjä laskee annetut äänet ja laatii ainakin eniten ääniä saaneista ideoista koosteet aihepiireittäin esimerkiksi piirtoheitinkalvolle tai tussitaululle.

Riippumatta siitä, mitä tarkoitusta varten aivoriihi on pidetty, on ideoijien tärkeää saada tietää ideoinnin tulokset ja suosituimmat ideat. Mikäli jokin idea on esimerkiksi käytännön resurssien puolesta selvästi mahdoton toteuttaa - mitä ei välttämättä tapahdu, kun aihepiirit ovat ideoijille riittävän tuttuja - on tämä hyvä mainita tässä vaiheessa, mutta korostaen idean arvokkuutta sinänsä.

Hopsista ja höpsistä

Koulumaailmassa lyhenne HOPS tarkoittaa henkilökohtaista opiskeluohjelmaa. Sellainen laaditaan yhä useammissa koulutusmuodoissa. Esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa siitä säädetään Opetushallituksen määräyksessä nro 47/011/2000.

Lyhenne HOPS juontaa juurensa termistä "henkilökohtainen opetussuunnitelma". Tuota termiä lakattiin käyttämästä sen jälkeen, kun tajuttiin, että tämän päivän koulutusjärjestelmä ei käytännössä millään järjellisesti saavutettavissa olevilla resursseilla mahdollista opetuksen henkilökohtaistamista normaalissa koulussa. Hyvä niin. Oppimisen henkilökohtaistuminen onkin kokonaan toinen asia.

Rohkenen väittää, että tiedekorkeakouluissa HOPSin tarkoitus on itsestään selvä, vaikka termi kuulostaisikin vieraalta. Opinto-oppaiden ja opetusohjelmien avulla ja omia tavoitteita ja ajankäyttömahdollisuuksia pohdiskellen itse kukin laatii itselleen opiskeluohjelman, joka ei liene kovinkaan virallisen oloinen paperi. Näin toimittaneen ainakin sellaisilla "akateemisen vapailla" aloilla, joissa opintoja ei ole sidottu kovin tiukasti vuosikursseihin.

Erityisopetuksessa, jossa pyritään antamaan edes kohtuulliset kansalaisvalmiudet erilaisista oppimis- ja käytöshäiriöistä kärsiville, on pienryhmien opetus ollut varsin henkilökohtaisella tasolla jo pitkään. Kun tällaista EHA- (kehitysvammaisten opetus), EMU- (mukautettu erityisopetus, suom. apukoulu) tai ESY-opetusta (sopeutumattomien oppilaiden erityisopetus, suom. tarkkailuluokat) järjestetään, ei kuitenkaan sekaannusten välttämiseksi puhuta HOPSista vaan HOJKSista eli henkilökohtaisen opetuksen järjestämistä koskevasta suunnitelmasta.

Tietääkö muuten kukaan, miksi tarkkailuluokista tehtiin ESYjä? Ei niinkään siksi, että sanassa "tarkkailuluokka" olisi ollut jotain erityistä vikaa, mutta piti keksiä lyhenne, jota käyttäen olisi säästetty tallennustilaa kouluhallinnon silloisissa atk-järjestelmissä. Samalla saatiin sitten koko termiäkin modernisoitua. Samasta tietotekniikkaan liittyvästä syystä ainakin ennen äidinkielen virallinen lyhenne oli AI (eihän tietojärjestelmissä silloin ääkkösiä ollut). Opetusalan ammattilyhenteet ovat mukavia, eikö? Näiden rinnalla joku CPU, DIMM, UDP, LDAP, SMTP tai vaikka klassinen ATM (sic!) ovat vielä melko järjellisiä.

Kuten todettu, nyt HOPS on tullut käyttöön yhä useammissa koulutusmuodoissa. Esimerkiksi luokattomassa lukiossa sellainen on varmasti mitä tarpeellisin, jotta nuoret opiskelijat osaavat opinto-ohjaajan avulla valita itselleen järkevän opinto-ohjelman. Samalla tavalla HOPS on hyvä apuneuvo ammatillisissa oppilaitoksissa toiselta asteelta ammattikorkeakouluihin, joissa opiskelijat voivat tehdä opintoihinsa vaikuttavia valintoja.

Myös aikaisempien opintosuoritusten hyväksilukujen seuraamiseen HOPS on hyvä työkalu. Tästä on iloa sellaisissakin koulutusmuodoissa, joissa valintamahdollisuuksia on vähän.

Oli HOPS sitten ylioppilaskunnan ilmaiskalenterin takakanteen omatoimisesti raapustettu suunnitelma tai oppilaitoksen viralliselle monisivuiselle kaavakkeelle yhdessä opettajien ja opinto-ohjaajien kanssa laadittu asiakirja, se on vain ja ainoastaan opiskelun apuväline.

Huhujen mukaan joissakin oppilaitoksissa HOPSin tekeminen lasketaan opintoviikkojen arvoiseksi opintosuoritukseksi. Jos opiskelun suunnittelua painotetaan liiaksi varsinaisen opiskelun sijasta, on vaarana että oppilaitokset alkavat tuottaa työmarkkinoille ihmisiä, jotka osaavat laatia hienoja HOPSeja, asettaa tavoitteita ihmisenä kasvamisessa, erilaisuuden sietämisessä ja muissa erilaisiin näkemiini HOPSeihin sisältyvissä kauniissa asioissa, mutta eivät hallitse ammattialansa työtehtäviä. HOPS on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Uuden lukuvuoden alku

Tänään alkoi koulutyö monilla paikkakunnilla. Oppimisen iloa ja menestystä kaiken ikäisille oppijoille.

Itselläni lukuvuosi menee opetustyön osalta tietokoneasentajan ammattitutkintoon valmistavan koulutuksen parissa. Ensivaikutelmaltaan asiallisen oloinen ryhmä. Ikäjakauma vaihtelee parikymppisestä lähemmäs viittäkymmentä, ja kuten sähköalaan kuuluvissa koulutuksissa yleensä, ryhmä on hyvin miesvaltainen. Enemmistö koostuu nuorista miehistä. Melko monella on taustallaan jokin elektroniikka-alan ammatillinen perustutkinto, ja lisäosaamista on tultu hakemaan nimenomaan tietotekniikasta. Kyseessä on niin sanottu aikuisten ammatillinen lisäkoulutus eli omaehtoinen koulutus. Opiskelijat ovat tulleet omasta halustaan eivätkä esimerkiksi työvoimaviranomaisten pakottamina (mitä harvoin tietotekniikka-alalla muutenkaan tapahtuu). Asiasisällön ja järjestelykysymysten puolesta voinen soveltaa aikaisempia kokemuksia kesäkuussa päättyneestä vastaavasta koulutuksesta. Mutta muutama viikko varmasti menee ennen kuin ryhmään tutustuu kunnolla.

Oikeissa töissä oli melkoisesti puuhaa häntäkuitujen kanssa tai oikeastaan sopivien löytämisessä kulloiseenkin paikkaan. MTRJ-, SC- ja ST-liittimiä voi olla verkon laajennustöiden yhteydessä tarpeen yhdistellä melkoisen moninaisilla tavoilla. FC-liitäntöjä emme sentään löytäneet. Vielä jäi uupumaan muutama MTRJ/SC-laitekaapeli.

Illalla kulta houkutteli hölkkäämään. Sää oli oikein miellyttävä kyseiseen toimintaan. Vuosia sitten puretun pienen talon villiintyneellä pihamaalla koulua vastapäätä omenapuu jaksaa yhä tehdä hedelmää. Syksyn tuoksu oli voimakas.

Kiskojen kolketta ja faunaa

Kävimme puolisoni kanssa eilen Ähtärin eläinpuistossa. Teimme matkan junalla. Molemmat pidämme junassa matkustamisesta. Matkalukemistakin hankimme: kulta ristikkolehden ja minä Mikrobitin (miten mielikuvituksellista), mutta itse syvennyin enemmänkin radanvarren maisemiin kuin sinänsä mielenkiintoiseen lehteen.

Matkustaminen erityisesti Tpe-Hpk-Sj -radan (VR:n liikennepaikkalyhenteet tarkoittavat Tamperetta, Haapamäkeä ja Seinäjokea) kaltaista modernisoimatonta rataa on rentouttava kokemus. Jatkuvakiskoraiteeton (vekkuli termi mukailtu Ratahallintokeskuksen eli RHK:n verkkoselostuksesta) rata antaa perinteiseen junamatkaan kuuluvan aidon äänimaailman. Lisää menneen ajan tuntua sähkövetovoimaan tottuneelle tarjoavat Dv12-veturin Tampella-MGO-moottorin vaunujen ilmanvaihdon kautta sisään pyrkivät dieselin maustamat tuoksut.

Rata Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle ja edelleen Vaasaan on jo toista vuosisataa tunnettu Pohjanmaan ratana. Rata valmistui vuonna 1883. Se kuuluu aktiivisen rautatieliikenteen puolestapuhujan J.V. Snellmanin hahmottelemaan runkorataverkkoon, mutta aivan Snellmanin suunnittelemalla tavalla Pohjanmaan rataa ei rakennettu. Snellmanin suunnitelma oli toteutunutta suoraviivaisempi, mutta toisaalta se jätti merkittävän kasvukeskuksen, Jyväskylän talousalueen, kauemmas rautatiestä. Jyväskylä pääsi rautatieliikenteen piiriin vuonna 1897, kun rata Haapamäeltä Jyväskylään valmistui. Kun vielä vuonna 1938 valmistui "Mierontieksi" kutsuttu synkkiä Satakunnan korpimaisemia halkonut rata Haapamäeltä Poriin Pohjois-Satakunnan liikenneolojen järjestäjäksi ja runkorataverkon täydentäjäksi Elisenvaarasta länsirannikolle johtaneen yhdysradan loppuosuudeksi, tuli Haapamäestä neljään suuntaan johtaneiden rautateiden risteysasema, selvästi eräs Suomen merkittävimmistä.

Nyt Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoen suuntaan (tai päinvastoin) matkustava joutuu vaihtamaan junaa Haapamäellä. Jos menneitä aikoja muistellaan, niin ihmekös tuo, että suurella risteysasemalla junaa vaihdetaan. Mutta onhan yhteys Tampereelta Seinäjoelle ollut suora alusta alkaen. Ja mikä iso risteysasema tämä enää on? Ratapiha on kyllä pitkä ja asemarakennus iso ja komea. Näyttää tosin olevan suurelta osin tyhjillään. Veturitalli on suuri, mutta se toimii Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n museovarikkona täydentämässä Höyryveturipuistoa. Asemalaiturin betoni on halkeillut ja sieltä täältä pistää esiin rikkaruohoja. Ilme on kaukana pääradan asemalaiturien moderneista rakennelmista laatoituksineen kaikkineen.

Yleisilmeeseen sopien ratapihan valtiaita ovat vuosikymmenien takaiset rataverkon valtiaat: "Ukko-Pekat", "Ristot" ja muut suuremmat tai pienemmät höyryveturit. Aikanaan käytöstä poistuttuaan kriisiaikoja varten säilötyt ja sittemmin kriisivarastojen purkamisen jälkeen romutukselta säästyneet työjuhdat eivät enää liiku omin konein. Näkymää on vaikea kuvata. En ole mikään runopoika, mutta puhukoon tämä puolestaan:

Kiertokanget pysähtyneet
tulipesä jäähtynyt.
Ruoste verhoaa lempeästi
kuluneet pyörät.
Kuhmuinen rahdinvetäjä näkee
lyhdyillään unta
veturielämänsä päivistä
ja öistä.
Höyryä tutisten kilometrejä
vetokoukussa tuhannen tonnin paino.
(Aarre Savolainen: Väsyneet veturit. Kokoelmasta Veturit, oi veturit. Mikkeli 1972)

Haapamäen merkitys risteysasemana väheni voimakkaasti 1970-luvun rautatierakennustöiden seurauksena. Vuonna 1971 valmistui alkuosaltaan Snellmanin kaavailuja noudatellut, aikanaan hyvin nopea ja moderni, rata Tampereelta Parkanon kautta Seinäjoelle. Vuonna 1978 valmistui aikaisempaa suorempi yhteys Tampereelta Jyväskylään ja sitä kautta edelleen Savon radalle, kun 1950-luvun alussa Orivedeltä Jämsänkoskelle lähinnä paperitehtaiden kuljetuksia varten rakennettua rataa jatkettiin Jämsänkoskelta Jyväskylään. Lapsuudestani muistan vielä junasuorittajan kuulutukset, joissa vuorottelivat "pikajuna Haapamäen kautta Seinäjoelle" ja "pikajuna Parkanon kautta Seinäjoelle", mutta silloin Haapamäen alamäki oli jo alkanut. Poriin johtaneen "Mierontien" liikenne oli ollut hiljaista jo pitkään, kunnes henkilöliikenne radalla loppui kesän korvalla 1981 ja koko radan mittainen tavaraliikennekin vuoteen 1985 mennessä. Nyt rata on suurimmalta osin liikennekelvottomassa kunnossa, paljolti purettukin.

Junan nopeus ei juuri nouse yli 80 km/h. Kiirekös tässä. RHK:n verkkoselostuksen mukaan radan suurin sallittu nopeus on 100 km/h. Radalla on käytössä liikenteenohjausjärjestelmä eli junasuorittajia ei asemarakennuksissa normaalioloissa enää toimi, mutta radan varressa on vielä paljon myös nopeusrajoitus- ja muita merkkejä.

Rautateiden pyöreät nopeusrajoitusmerkit muistuttavat maantieliikenteen vastaavia, mutta värit ovat hieman erilaiset: kehys on punainen ja numero musta, mutta keskusta on valkoinen. Rautateiden merkeissä on lisäksi nolla jätetty nopeusmerkinnästä pois, jotta numeroista saataisiin mahdollisimman suuret ja helposti havaittavat. Rautateillä esimerkiksi nopeusrajoitusmerkki 8 tarkoittaa 80 km/h. Eräitä Junaturvallisuussäännössä (Jt) mainittuja poikkeustapauksia lukuun ottamatta 1200 metriä ennen varsinaista nopeusrajoitusmerkkiä on kolmion muotoinen etumerkki, joka kertoo nopeusalueen alkamisesta hetkisen kuluttua. Olisiko muuten nopeusrajoitusalueiden etumerkkien käyttäminen myös maantieliikenteessä ihan hölmö ajatus? Jos niitä käytettäisiin samaan tapaan kuin Jt rautateillä määrää, ei olisi vaaraa siitäkään, että kuljettajat kiihdyttäisivät jo etukäteen valmistautuessaan suurempaan nopeusrajoitukseen, koska yksi Jt:n määrittämistä poikkeustapauksista kertoo, että etumerkkiä ei käytetä peräkkäisistä nopeusrajoitusalueista jälkimmäisellä, jos sillä sallittu nopeus on suurempi kuin edellisellä alueella.

Myös vinoneliön muotoisia punavalkoisia vihellysmerkkejä on radan varressa paljon. Vihellysmerkin kohdalla veturinkuljettajan on annettava viheltimellä äänimerkki. Vihellystä vaaditaan esimerkiksi ennen vaarallisiksi todettuja tasoristeyksiä.

Pienten asemien veturitalleja on vielä pystyssä. Noissa 1800-luvun vetureille tarkoitetuissa pilttuissa eivät mahtuneet yöpymään enää 1930-luvun raskaat höyryhevotkaan. Nykyään ne saavat tarjota suojaa vaikkapa metsä- ja maansiirtokoneille. Niitä talleihin mahtuu runsain mitoin. Sellainenkin harvinaisuus kuin kampiasetinlaitteen vaijeririvistö on vielä nähtävissä.

Pitkiä matkoja radan varressa kulkee myös VR:n oman televerkon avojohdinlinja. Aikanaan nuo lukuisat johtimet ovat kuljettaneet tuhansia lennätinsanomia ja myöhemmin puheluita. Vieläköhän nuo toimisivat jollakin ehjän näköisellä välillä? Olisi nostalgista lähettää johonkin johtimeen pieni signaali.

Usein muistetaan, miten puutarhanhoito ja koristeistutukset levisivät kansan keskuuteen pappiloiden hyvin hoidetuista puutarhoista. Rautatiepaikkakunnilla samanlainen vaikutus oli myös asemien puistoilla. Siinä missä pappiloiden säntilliset puutarhat korostivat kirkon valtaa luterilaiseen moraaliin perustuvassa yhteiskunnassa, asemien puistot muistuttivat keisarin ja sittemmin oman eduskunnan maallisesta vallasta. Niitä on vielä nähtävissä useillakin maamme radoilla, mitkä paremmin, mitkä huonommin hoidettuina. Villiintyneemmänkin asemanpuiston voi erottaa vanhojen jykevien jalopuiden muodostamasta rivistä tai kujasta, vaikka liikennepaikkarakennukset olisikin jo purettu.

Tämä kaikki on sitä rautatieperinnettä, jota 1990-luvun suurten modernisointitöiden jälkeen ei ole enää eteläisen Suomen rintamailla tavannut.

Eläinpuisto näyttää olevan tänään erityisesti kahdenlaisten matkailijoiden suosiossa. Yhtäältä ovat perheet, joissa on pieniä, usein juuri ja juuri kouluikäisiä lapsia. Toisaalta ovat lapsettomat pariskunnat. Mitähän tämä yhden päivän otos kertoo puiston kävijäprofiilista vai kertooko mitään?

Junallakin sinne on helppo mennä, koska Eläinpuisto-Zoo-nimen saanut seisake sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä itse puistosta.

Eläimillä on tilaa käytössään paljon enemmän kuin esimerkiksi Korkeasaaren eläintarhassa. Huippusuosittuja karhuja lukuun ottamatta eläimet näyttivät melkoisen levollisilta. Ovat ehkä tyytyväisiäkin.

Hirvien kanssa samassa tarhassa elelee komeasarvinen kuusipeurauros. Sopeutuvainen kuusipeura viihtyy hyvin muiden hirvieläinlajien kanssa samoilla alueilla. Hirvillä on parhaillaan ruoka-aika. Lapiosarvinen uros syö hetkisen naaraiden ja vasojen kanssa, mutta siirtyy sitten hieman syrjemmälle toiselle ruokailupaikalle. Kuusipeura tallustelee perässä. "Syödään me miehet täällä, touhutkoot naiset omia juttujaan", taitaa ajatella tuo hyvin kasvanutta hirvenvasaa pienempi kaveri :-)

Sudet katselevat ihmistä kuin koirat. Ystävällisen näköisiä ja rauhallisia otuksia näissä oloissa hurjasta maineestaan huolimatta. Muuten, yksinäinen susi on hieno ja paljon käytetty ilmaisu kuvaamaan tietyn tyyppistä ihmisolemusta. Luonnossa se tarkoittaa useimmiten naarasta, joka epätoivon vimmalla etsii puolisoa itselleen.

Mielestäni Suomen luonnon kauneimpia eläimiä ovat vasta jokunen vuosikymmen sitten tulleet maahanmuuttajat: valkohäntäpeurat. Noiden bambi-sadun esikuvien olemusta ja liikehdintää voisi katsella miten kauan vain. Kotiseudulla niitä on paljon, monen mielestä riesaksi asti, mutta omaan pihaan näitä ei ole vielä vieraaksi saatu. Yhdellä eläinpuiston bambirouvalla on kaksosvasat. Niille maittaa vielä emon maito.

Junamatka takaisin on samanlainen nautinto kuin mennessä. Eläinpuisto-Zoo-seisakkeella juna pysähtyy vain tarvittaessa. Nyt ei mieleen tarvinnut muistutella Jt:n mukaista oikeaoppista seis-käsiopastetta (kädet ojennettuina ylös tai milloin molempia käsiä ei voi käyttää, toinen käsi liikutettuna hitaasti ylhäällä edestakaisin), kun juna hiljensi jo hyvissä ajoin kuljettajan nähtyä seisakkeella odottelevat kymmenkunta ihmistä.

Tampereella jää aikaa puolitoista tuntia, koska lauantai-illan liikenteestä puuttuu mm. yksi paikallisjuna arkeen verrattuna. Hyvää aikaa maistella viileän ja sateisenkin ulkoilmapäivän päälle hieman viskiä asemaravintolassa. Savuttomat puolen pöydät sijaitsevat takaosassa. Ohi kulkee WC-tiloihin menevien tie. Hieman enemmänkin maistellut naisihminen tulee viereeni ja nojaa pöytäämme. "Olen selvännäkijä. Tarjoatko paukun, niin kerron tulevaisuudesta. Pina colada on halpa." Kultaa naurattaa. Vastaan, että selvemmin näkisi ilman sitä paukkua. Nainen tuohtuu ja tivaa suoraan, tarjoanko sen paukun vai en. "En", on vastaus. Mieluusti en kiellä pientä apua sitä kaipaavilta, mutta tässä tapauksessa naisen tilan huomioon ottaen kieltäytymistä voinee perustella itselleen vaikkapa sosiaalisella vastuulla. Hetken päästä säikähdän, kun luulen vieressä nojailleen naisen vieneen lompakkoni housun taskusta. Onneksi olinkin laittanut sen takin taskuun. Onpa minulla ennakkoluuloisia asenteita :-(

Röyhkeyttä ja parisuhteita (ei mielellään yhdessä nautittuna)

Joskus kuulee sanottavan, että työelämässä tietynlainen röyhkeys olisi eduksi. Itse kannatan tätä ajatusta vain tiedonhankinnan näkökulmasta. Työtehtävien suorittamisen kannalta hyödyllistä tietoa saadakseen kannattaa joskus olla hieman röyhkeä: vaivata ihmisiä kyselemällä asioita tai osallistua kutsumatta neuvotteluihin. Tämänkaltaisella menettelyllä voidaan hiljalleen muokata organisaation toimintakäytänteitä myönteiseen suuntaan. "Ai niin, tästäkin olisi pitänyt ilmoittaa ajoissa", on tulevaisuutta ajatellen yleensä positiivinen ahaa-elämys.

Tänään töiden jälkeen on tullut syötyä liikaa. Lounaita ei saisi jättää väliin, vaikka olisi olevinaan kiire. Röyh.

"Portti naisten maahan" -verkkopäiväkirjan ylläpitäjä kirjoitti tänään mielestäni hyviä ajatuksia siitä, miten ihmiset saataisiin nykyistä helpommin löytämään toisensa ja solmimaan - niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin: yhteiskunnan perustana olevia - hyviä parisuhteita. Vaikka sensuurilinjalle ei tarvitsisikaan lähteä, niin asennekasvatuksella (kuten alkuperäisen idean esittäjäkin toteaa, kyseessä on eri asia kuin aivopesu) luultavasti voitettaisiin jo paljon. Mallit ja ihanteet parisuhde-elämästä omaksutaan yhä nuorempina, mikä väistämättä vaikuttaa asennekasvatuksen toteuttamisen mahdollisuuksiin.

Mistä nuoret ihmiset saavat käsityksensä ja odotuksensa parisuhteista? Kaikki eivät - valitettavasti - saa sitä kotoaan. Kovin paljon tällaisia henkisen puolen asioita ei kai käsitellä muodollisen opetustoiminnankaan parissa. Koulussa etusija lienee edelleen turvaseksivalistuksella, mikä sekin on tärkeää. Mediakulttuurin viihteellisillä osa-alueilla on yhä suurempi merkitys käsitysten muodostumisessa. Kertakäyttökulttuurin ilmapiirissä ihminen ei ehkä edes viitsi keskittyä etsimään hyvää, vaan sitä, joka näyttää hyvältä.

Vaikka rippikoulu koskettaa vain osaa nuorista, sitä kautta voisi ainakin yrittää. Sama koskee soveltuvin osin luonnollisesti prometheus-toimintaa ja mitä tahansa arvokeskeistä nuorille ihmisille tarkoitettua yhteisöllistä toimintaa. Nykyään rippikoulun parisuhdevalistuksen sisältö kun ei enää keskittyne aiheeseen "ei seksiä ennen avioliittoa" (lukuun ottamatta joidenkin herätysliikkeiden ja vastaavien vaikutusalueita), voitaisiin ehkä keskittyä parisuhteiden rakentamisen henkiseen puoleen ja ennen kaikkea tarjoamaan jotakin mediakulttuurin suoltamien ihanteiden vastineeksi. Omasta rippikoulukirjastani pian kahden vuosikymmenen takaa muistan, että jonkin tätä aihepiiriä käsittelevän luvun nimi oli "Ihmisen ei ole hyvä olla yksin". Enää en muista, mitä luvussa käsiteltiin (ihan oikeasti, mopon moottori kiinnosti enemmän kuin tytöt, vaikka toki jo tuolloin ymmärsin, että nekin luontokappaleet olivat uskomattoman viehättäviä), mutta syvä viisaus ihmisten enemmistön kannalta tuohon ilmaisuun kätkeytyi.

Luomusta puheenjohtajakisaan

Kesällä ei kaupasta haettu pääosin luomupitoinen ruokakori ole juurikaan sen kalliimpi kuin tavallinen. Ystävällinen kassaneiti haki vielä kurkkuun oikean hinnan.

Weblogistit suunnittelevat kilvan T-paitoja. Meikäläisellä on jo päällään tämän blogin joihinkin aihepiireihin sopiva. Siinä on tämä Korhosen Joukon tyylittelemä kuva, tosin yksivärisenä eli signaalipunaisena veturinvihreällä pohjalla.

Päivän tapahtumiin liittyvää tajunnanvirtaa seuraten: pienissä kuvioissa näennäisesti arvostettujenkin(?) yhteisöjen puheenjohtajakisa tapahtuu käytännössä niin, että potentiaaliset ehdokkaat kilpailevat siitä, kenellä on yleisen katsantokannan mukaan hyväksyttävimmät syyt kieltäytyä kunniasta. Absolvere: tällä huomiolla ei ole mitään tekemistä junien kanssa.

Työt ovat alkaneet

Eilinen keskiviikko oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Noin kaksi ja puoli viikkoa on mielestäni varsin optimaalinen loman pituus. Se on riittävän pitkä niin ,että ehtii tehdä tarpeeksi mukavia asioita ja rentoutua. Toisaalta se ei ole niin pitkä, että mieli ehtisi liiaksi vieraantua työkuvioista: toisin sanoen töihin palaaminen ei ole mikään kulttuurishokki. Loman optimaalinen pituus on varmaankin henkilökohtaisesti koettavissa oleva asia.

Silti ensimmäinen työpäivä oli väsyttävä. Onneksi saimme puolisoni kanssa taisteltua toisemme ja itsemme pienelle lenkille illansuussa. Raitis ilma virkistää aina.

Kalenteri alkaa pikkuhiljaa saada lisää täytettä syksyn päivien kohdalle. Kokouksia, kokouksia ja taas kokouksia. Jossain välissä ehtii kyllä opetustoimeenkin. Veljesoppilaitokseen tietotekniikkalukion puolelle tarvittaisiin muuten väliaikaista tietoliikennetekniikan ja Java-ohjelmoinnin opettajaa. Kiinnostaisiko ketään? Tietoliikennepuolella olisi lähinnä Ethernet- ja TCP/IP -juttuja käytännön asennuksiin painottuen. Javasta ymmärtääkseni monenlaista alkaen perusteista ja päätyen sockettien väsäämiseen TCP/IP-puolelle. Älkää kysykö sen enempää - en tiedä Javasta mitään, paitsi että se on hyvä mutta turhan kallis maitokahvivalmiste.

Olen tapani mukaan ilmaissut itseäni epäselvästi 4.8. kirjoittamassani merkinnässä, jossa mietiskelin Tommi Perkolan verkkopäiväkirjan aikahyppyjen melankoliaa. Kyseiset aikahypyt ovat todellakin neutraalisti ja toteavasti kirjoitettuja. Melankolia tässä tapauksessa syntyy tekstin ja tulkitsijan vuorovaikutuksena. Proosan, kuten muidenkin taiteen muotojen, merkitys ja viehätys perustuu suurelta osin juuri tulkittavan ja tulkitsijan vuorovaikutukseen, joka on hyvin subjektiivinen ilmiö. Tietysti myös tiedottavan asiatekstin ja sitä lukevan tulkitsijan välille syntyy subjektiivinen vuorovaikutus, mutta sitä ei voine kutsua taide-elämykseksi. Sopivampi nimi (tilanteesta riippuen) voisi olla vaikka oppiminen.

Alakulotetun tunnelman yksi osatekijä lienee se, että aikahyppyjen kaltainen teksti pakottaa miettimään omaa suhdettaan omaan ja ympäristönsä aikaperspektiiviin. Esiin nousevat kysymykset siitä, miten tietyissä elämänvaiheissa pitäisi toimia omien ja ympäristön todellisten tai kuviteltujen odotusten mukaan. Hienon "Näkymä rannalta" -verkkopäiväkirjan ylläpitäjä on kiinnittänyt huomiota eteenpäin katsomisen vaatimukseen, jollainen huolimattomasti muotoillusta tekstistäni on luettavissa. Itse asiassa en ole varma, missä määrin nykypäivän sosiaalisessa ympäristössä tuollaista vaatimusta todellisuudessa on. Vai liittyykö monessa yhteydessä manattu suorituspakko enemmänkin välittömään menestymiseen? Pitäisikö edes vaatimuksen tulevaisuuspainotteisesta ajattelutavasta kuulua elämänkaaressa erityisesti joihinkin tiettyihin vaiheisiin? Vai onko optimitilanne sellainen, jossa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden perspektiivit kohtaavat toisensa suunnilleen tasa-arvoisina?

Kiitokset muuten Ihmissuhteet" ja "Näkymä rannalta" -weblogien kirjoittajille huomiosta. Luen ahkerasti myös teidän mielenkiintoisia tuotoksianne.

Ruokatauko ohi ja lounaaksi on nautittu puoli litraa sitruunalla maustettua kevytcolajuomaa. Terveellistä? :-(

Ukkosta ja asiavirheiden korjailua

Viime yönä saimme seurata upeaa luonnon näytelmää, kun ukkonen raivosi melkoisella voimalla jossakin idän ja itäkaakon suunnalla. Ehkä jossakin Sääksmäen tai Tyrvännön seudulla. Puimme tuulipuvut päälle ja menimme tien varteen niityn laidalle katselemaan salamien tanssia pimeällä taivaalla. Seisoimme siinä siihen saakka, kun hopeapajut ilmoittivat levottomuudellaan sateen olevan kohta päällä. Ukkosrintama ei kuitenkaan yöllä siirtynyt aivan kohdalle. Aamulla heräsin jälleen ukkosen jyrinään, mutta isoa ukkoskuuroa ei ole päälle vielä osunut. Nytkin itäisellä taivaalla on synkkiä pilviä ja kaukaa kuuluu kuminaa.

Kiitos tarkkasilmäisen kollegan, sain ensimmäistä kertaa sähköpostipalautetta tästä verkkopäiväkirjasta. Kertoillessani 29.6. kirjoittamassani verkkopäiväkirjan merkinnässä aloittavani kolmiviikkoisen opetusjakson datanomitutkintoon valmistavassa koulutuksessa olin virheellisesti maininnut opiskelijoiden jo suorittaneen Käytön tuki -osan erään näytön. Näin ei suinkaan ollut, vaan mainitsemani, 13.6. pidetty, näyttö oli Laitteistojen ja ohjelmistojen käyttöönotto -jaksoon liittyvää perusosaamista mitannut näyttö. Tutkintojen sisältöjä tunteville tämä tekee kirjoittamani rinnastuksen sähköalan perustutkintoon ja tietokoneasentajan ammattitutkintoon hyvin ontuvaksi. Pahoittelen huolimattomuudestani johtunutta virhettä ja kiitän Saria huomiosta!

Minusta tuntuu, että omalla nimellä kirjoittaminen ja kaikenlainen henkilöllisyytensä salaamatta jättäminen edistää myös virheellisten kirjoitusten korjailua. Nimellisen voi ajatella olevan sanomisistaan - ja virheistään - enemmän vastuussa kuin anonyymin.

Mäen takana jyrisee

Kävin pihalla kastelemassa istutukset. Varmuuden vuoksi, koska päivä oli tänäänkin kuuma. Kaukana etelän suunnalla jyrähteli harvakseltaan ukkonen.

Tommi Perkolan aikahyppyjä lukiessa minulle tulee hieman surumielinen olo. Mielelläni kirjoittaisin joskus vastaavan kaltaisia itsekin, jos osaisin. Mutta se melankolia. Lienemme melko lailla ikätovereita. Olemme 30 (ja kenties risat) -sukupolvea, eikö niin? Meidänhän kai pitäisi katsoa nimenomaan eteenpäin, ja tietenkin tarpeen vaatimalla tavalla nykyhetkeen. Taaksepäin katsomisen aika olisi sitten joskus. Epäilen, että emme ole ainoita laatuamme. Onko meidän sukupolvemme edustajien jostakin syystä edeltäjiämme runsaslukuisemmin palattava menneisyyteen, jotta ymmärtäisimme nykyisyyttä? Jos on, niin miksi? Ikätoverit ja muutkin toverit, onko mielipiteitä?

Kaatopaikalle

Päivän urakkana oli autotallin ja ulkovaraston siivous. Paljon tarpeetonta roinaa sieltä kertyikin. Eki tuli Sami-poikansa apumiehenään iltapäivän lopulla pitkän peräkärryn kanssa, ja kävimme nappaamassa anoppilasta hieman lisää siivousjätettä kärryyn ja sitten kippaamassa rojut kaatopaikalle. Ei toki noin vain kippaamassa, koska eri tyyppiset jätteet on lajiteltava eri pisteisiin. Uusi kaatopaikanhoitaja on tarkka sääntöjen noudattamisesta, ja hyvä niin. Hän myös neuvoo mielellään ja on muutoinkin avulias. Vuosikymmeniä paikkaa ylläpitänyt vanha hoitaja oli myös mukava, mutta hän ei ollut kovin tarkka viimeisinä työvuosinaan voimaan tulleiden yhä kiristyvien kierrätyssääntöjen noudattamisesta. Kuorman vienti maksoi vain kuusi euroa. Verovaroinhan jätehuoltoakin kai suurelta osin pyöritetään.

Tullessaan Ekillä oli kuormassa kangaspuut. Niitä on anoppi tyttärineen kierrättänyt keskenään aina itse kunkin tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Nyt oli sijoituspaikkavuorossa meidän kommuunimme. Kullan ateljeekämppään nuo sopivat mainiosti.

Auringonkukat alkavat pikkuhiljaa kukkia. Tomaatin raakileet ovat aika isoja. Ehkä näistä ilman lavan suojaa kasvatetuista yritelmistä tulee vielä syötäviä. Basilikakaan ei sitten kokonaan kuollut alkukesän kylmiin öihin. Siitä saattaa jopa saada jotain kuivatettavaa.

Nyt olen blogitilaaja

Kulta sai unen vasta aamuyöstä. Vatsatauti on onneksi enää muisto. Kohtapuoliin menen tekemään aamiaista. Jospa sitten tohtisin suukotella kullan hereille kahvin ja paahtoleivän tuoksuun. Hetki blogimaailmaa sitä ennen.

Nyt opin tilaamaan blogeja. Rastitin lähinnä sfnetistä tuttujen kirjoittajien tuotoksia (Minna Hapuli, Panu Höglund, Markku Jantunen, Ilkka Kokkarinen, Tommi Perkola jne.). Taattua laatua. Toki paljon muitakin mielenkiintoisia on, joihin myös klikkasin rastin. Huomasin, että BlogiWikissä on mielenkiintoisia blogiryhmiä. Mihin minä mahtaisin kuulua? Blogiäijät?

Juuri kun eilen sain kirjoitettua harrastelijamaisen näkemyksen historiantutkimuksesta, sain sähköpostiin viestin, jossa Pyrhösen Kimmo pyysi kirjoittamaan loppuvuodesta ilmestyvään Resiina-lehteen Sr1-sähköveturien hankinnasta Valtionrautateille. Tämä on se pian 30 vuotta uskollisesti palvellut kantikas neuvostovalmisteinen työjuhta, "Siperiansusi", "Kaalihäkki" tai mitä nimiä rakkaalle lapselle onkaan aikojen saatossa annettu. Pidin pyyntöä melkoisena kunnianosoituksena, mutta ikävä kyllä jouduin tarjoamaan eioota. Valmista aineistoa asiasta minulla ei ole, ja aiheen tutkiminen primaarilähteiden tasolla edellyttäisi venäjän taitoa, mitä sitäkään minulla ei ole. Sinänsä Sr1:n hankintaprosessi on varmasti mitä mielenkiintoisin pala historiaa, joka liittyy paitsi tekniikan ja teollisuuden historiaan, myös taloushistoriaan ja kenties jopa suurvaltapolitiikkaankin. Jokin yhteinen nimittäjä saattaa löytyä myös Atomenergoexportin rakentamalle Loviisan ydinvoimalalle ja "Kaalihäkkien" hankinnalle. Toivottavasti Kimmo löytää asiantuntevan, motivoituneen (ja tämänkaltaisen aiheen kyseessä ollen myös ilman suurempia poliittisia ennakkonäkemyksiä asioita tarkastelevan) kirjoittajan. Suluissa kirjattu toive ei liene vaikea toteuttaa potentiaalista kirjoittajakuntaa ajatellen.

Mikrohistoria ja historia(tiede)

Verkkopäiväkirjaa aloitellessani lupasin olla puuttumatta tieteenfilosofiaa ja tiedepolitiikkaa koskeviin kysymyksiin, koska kompetenssini ei niihin riitä. Nyt kuitenkin kiusaus on tullut liian suureksi, ja joudun lipeämään lupauksestani. Henki tosin on vahva, mutta liha heikko, vai miten se menee?

Kiitos puolisoni, sain monenmoisten kiertoteiden kautta sattumalta käsiini Mia Aholan laatiman Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella alkuvuodesta hyväksytyn kandidaatintutkielman nimeltä "Mitä tapahtui Elmalle ja Paulille. Mikrohistoriallinen koe". Tutkielma käsittelee kahden nykyajan mittapuulla sanottuna nuoren aikuisen elämää ja kuolemaa itsenäisyyden ajan alkuvuosina hämäläisessä Kylmäkosken kunnassa. Rahvaan Romeo ja Julia -tyyppisen kertomuksen (tekijän itsensä käyttämä termi) kautta tarkastellaan ajan sosiaalihistoriaa maalaiskulttuurissa myös poliittista historiaa - erityisesti sisällissodan vaikutuksia - sivuten.

Korkealla arvosanalla hyväksytty työ herätti mielessäni ajatuksia, joita lukiessa pyydän arvoisaa lukijaa huomaamaan, että itselläni ei ole mitään tieteellistä kompetenssia arvioida tutkielmia. Ajatukseni ovat vain mielipiteitä mielipiteiden joukossa ja kohdistuvat mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen yleisesti, ei missään tapauksessa Mia Aholan tutkielmaan, joka on valitun metodin puitteissa mielestäni erinomainen.

Kuten tutkielman otsikko kertoo, työ on rakennettu historiantutkimuksessa yhä suositumpaa mikrohistoriallista menetelmää hyödyntäen. Mikrohistoriallinen menetelmä tarkoittaa yksinkertaisten sitä, että tutkittavaa aihetta tarkastellaan yksittäisten ihmisten kautta. Mikrohistorian tavoitteena on nostaa tavallinen ihminen esiin historian virrasta, ja sen eräs tunnuslause kuuluu "Less is more".

Mikrohistoriallisen tutkimusotteen ensimmäisiä kansainvälisesti tunnettuja teoksia on sydänkeskiajan kansanelämää ja uskonnollisia kiistoja käsitellyt Emmanuel le Roy Ladurien vuonna 1975 julkaistu teos "Montaillou, village occitan de 1294 à 1324", joka on suomennettu nimellä "Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324". Suomennoksen otsikko on sinänsä mielenkiintoinen, korvataanhan siinä määrite "oksitanialainen" paljon yleisluonteisemmalla määritteellä "ranskalainen". Suomalaista lukijaa ajatellen nimi on ymmärrettävä, mutta se jättää pois jotakin Oksitanian historian ja kulttuurin ja erikoisluonteisuudesta. Le Roy Ladurien teos on hyvin erityyppinen kuin hieman vanhemman maanmiehensä ja kollegansa Fernand Braudelin niin ikään välimerellistä (myöhäis)keskiaikaa koskeva, vuonna 1949 ilmestynyt massiivinen teos "La Méditerranée et le monde méditerranéen à l'époque de Philippe II". Se edustaa päinvastaista suuntausta, kokonaisvaltaiseen kuvaan pyrkivää makrohistoriaa. Kuitenkin nämä kaksi tutkijaa halutaan usein niputtaa samaan ns. Annales-koulukuntaan hyvin erityyppisestä lähestymistavastaan huolimatta. Molemmat kyllä käsittelevät historiaa myös poliittisen historian kapean piirin ulkopuolella. Aikanaan jo se oli melko vallankumouksellista.

Mikrohistorian johtohahmoja nykyään tuntuu olevan Bolognan yliopistossa vaikuttava ja Suomessakin esiintynyt Carlo Ginzburg, jonka näkemykset ovat toisinaan herättäneet ankaraakin keskustelua siitä, millainen historiantutkimus ansaitsee tieteen nimityksen.

Suomessa mikrohistoriallinen harrastus on melko vanhaa. Kukapa muu olisi sen keulakuvana ellei vanha kunnon Väinö Linna, joka aikanaan itse totesi, että hänen Tuntematon ja Pohjantähti-kirjansa ovat kaunokirjallisuutta eivätkä tutkimusta. Silti suuri yleisö on intoutunut pitämään niitä historiallisina esityksinä. Tutkijat ovat sitten pyrkineet vastaamaan Linnan asettamiin haasteisiin omaksumalla samankaltaisen tavallisten ihmisten elämää kuvaavan otteen käyttäen kuitenkin oikeita asiakirja- ym. lähteitä. Varsinkin Suomen sisällissota vuonna 1918 on tuntunut mikrohistorioitsijoille antoisalta innoittajalta, onhan sen ajoista jo melko paljon tavallisten ihmistenkin elämää kuvaavia luotettavia lähteitä. Kaikuja tästä voi nähdä niin hyvin Heikki Ylikankaan kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä "Tie Tampereelle" -teoksessa kuin vaikkapa tähän kirjoitukseeni innoittaneessa Mia Aholan kandidaatintutkielmassa.

Mikrohistoriallinen ote on kiistämättä lukijan helposti mukaansa tempaava. Se on erittäin hyvä tapa popularisoida historiaa vaikkapa museoiden näyttelyissä tai puolitieteellisten julkaisujen artikkeleissa. Menestykselliselle harjoittajalleen se saattaa avata taloudellisestikin antoisan uran, jollainen ei liene kovinkaan helposti saavutettavissa historiantutkimuksen piirissä.

Mikrohistoriallinen menetelmä on erittäin tehokas, kun halutaan tutkia yksittäisten henkilöiden elämänhistoriaa. Silloin koko ideassa ei ole mitään uutta. Päinvastoin, kyseessä on vain uudenaikaistettu toisinto ikivanhasta elämänkertojen kirjoittamisen perinteestä. Mutta nykyaikainen historiantutkimus ei tyydy olemaan vain yksittäisten henkilöiden elämänkertaa, eikä siihen pidäkään tyytyä. Historiantutkimuksen tulisi antaa kuva menneisyydestä jonkinlaisena järjellisenä ja totuudenmukaisena kokonaisuutena, wie es - Leopold von Ranken klassisia sanoja lainaten - eigentlich gewesen.

Entä mikrohistoriallisen tutkimusotteen vaarat? Minusta suurin vaara on aikakauden ilmiöiden redusointi yksittäisten henkilöiden elämään. Ilmiöiden vaikutusta tutkimuskohteena olevien henkilöiden elämään voidaan toki perustellusti tarkastella, mutta jos ja kun lähdetään tekemään johtopäätöksiä laajoista kehityslinjoista yksittäisten henkilöiden elämän kautta, ollaan heikoilla jäillä. Saatan olla hyvinkin harhaoppinen mielipiteeni kanssa, mutta minusta yksittäisten ihmisten elämän tutkimisen kautta ei voida tehdä yleisiä kehityslinjoja kuvaavia johtopäätöksiä. Mikrohistoriallinen ote ei mielestäni näin ollen kelpaa kovinkaan hyvin historiallisten kehityslinjojen hahmottamiseen ja teorianmuodostukseen.

Paljon epämuodikkaampaa - nykyään joskus marxilaiseksi sanottua tai muuten vain halveksittua - on tutkia historiaa hakemalla kvantitatiivisesti analysoitavaa dataa johtopäätösten pohjaksi. Mutta kumpi antaa paremman käsityksen vaikkapa maalaispitäjän yleisistä elinolosuhteista: parin ihmisen elämänkaaren tarkastelu vai pitäjän taloudellisten tuotantoa ja kulutusta kuvaavien tunnuslukujen analysointi?

Keskiajan tai yleensä vanhempien aikojen tutkimus Suomen vähäisten kirjallisten lähteiden oloissa vaatii tietenkin omanlaisensa tutkimusotteen, jossa arkeologisiin menetelmiin ja arkeologian tutkimustuloksiin tukeutumisella on huomattava painoarvo. Lisäksi esimerkiksi Seppo Suvanto on osoittanut, että keskiajankin historiaa on mahdollista tutkia keräämällä analyysin pohjaksi huomattavia määriä dataa (esim. "Knaapista populiin. Tutkimuksia erilaistumisesta Satakunnan talonpojistossa vuosina 1390-1571". Historiallisia Tutkimuksia 142. Suomen Historiallinen Seura. Vammala 1987 sekä "Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle". Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia Tutkimuksia 193. Jyväskylä 1995.). Vielä noidenkin tutkimusten datamäärät huomioiden Suvanto varoo liiallisten yleistysten tekemistä. Tällainen pedanttinen tutkimusote tosin lienee työläämpää ja monesta ainakin kuivempaa kuin uppoutuminen muutaman yksilön elämään.

Kaikkea uudempaakaan historiaa - esimerkiksi poliittista tai aatehistoriaa - ei voida tutkia pelkästään taloushistoriaan painottuvin tunnusluvuin, vaikka näinkin on uskottu ainakin joissakin radikaaleissa neuvostoliittolaisissa koulukunnissa ja näiden yhdysvaltalaisissa 1950-luvulla kehitetyissä new economic history -vastineissa. Mutta sosiaalisia oloja ja juuri tavallisen kansan elämää kuvaamaan erilaiset tunnusluvut ovat omiaan. Historiantutkijan ammattitaitoa on sitten avata luvut kuvaamaan elinoloja. Apuna voidaan toki käyttää esimerkinomaisesti jotakin case-tyyppistä esitystä, mutta analyysi ei mielestäni saisi perustua yksittäistapauksiin vaan laajempiin datamääriin. Toisin kuin usein väitetään, luvut eivät ole elotonta datamassaa vaan hyvinkin eläviä ja kuvaavia jäänteitä ihmisten elämästä. Tutkijan ystäviä paremminkin kuin hänen vihollisiaan.

Tunnuslukuihin pohjautuvissa analyyseissa on sellainenkin tieteen kannalta mukava piirre, että analyysit ovat melko helposti toistettavissa ja mahdollisesti uudelleen tulkittavissa. Tai aineistoon voidaan käyttää muita analyysimenetelmiä ja saada esiin uudenlaisia tulkintoja. Toki mitä hyvänsä ei-kvantitatiivistakin lähdeaineistoa voidaan tarkastella uusista tulkinnoista käsin, mutta tällöin on vaarana, että uudet tulkinnat ovat pohjimmiltaan vain uusia mielipiteitä. Tämä pätee Suomessa erityisesti senkaltaisten tutkimuskohteiden kuin sisällissodan tai toisen maailmansodan tapahtumiin, joita tulkitaan erilaisten poliittisten ideologioiden kausilla aina uudelleen. Vastaavaa tapahtuu ja tulee tapahtumaan varmasti kaikkialla, kun puhutaan merkittävistä ja mielipiteitä jakavista (poliittisista) tapahtumista.

Mikrohistoriallisen otteen tyyppinen ongelma ei ole pelkästään historiatieteen asia. Muissakin yhteiskuntaa tutkivissa tieteissä erilaisiin kvalitatiivisiin menetelmiin painottuva tutkimus tekee herkästi yleistyksiä muutamien yksittäisten henkilöiden kokemusten pohjalta. Erityisen suuri tämä ongelma mielestäni on yhä yltiöyksilöllistyvässä kasvatustieteessä. Mutta tästä enemmän joskus toiste, kun lupaus karttaa tällaisia asioita verkkopäiväkirjassa kerran tuli rikottua.

Häärin tämän päivän veli hento valkoisena (no, hento on kyllä aika huonosti valittu termi meikäläisen reaalimaailman olemusta kuvaamaan), kun kulta on ollut vatsataudissa. Lienemmekö syöneet reissussa jotakin sopimatonta.

Ennustin taannoin väärin nurmikon leikkaustarpeen. Kahdeksi viikoksi parturointiväli ei suinkaan venynyt runsaiden sateiden ja lämpimien säiden vuoksi. Asia on hyvä, koska se kertoo samalla nurmen juuriston vahvistumisesta.

On jo elokuu. Joel Lehtonen piti "Lintukodossaan" elokuun kuutamoa kylmänä ja pelottavana heinäkuun lämpöisenpehmeään kuutamoon verrattuna.

Matkalla Suomessa: tuulimyllyjä, uraanin halkaisua ja linnoja

Köyhät ihmiset matkustavat vaatimattomasti. Lounaisen Suomen kierros riittää mainiosti kesälomamatkaksi. Kunnon kesämatkan tunnelma on taltioitu lauluun, jossa lauletaan "Lada ajaa kylän raitilla, Lada ajaa ja stereot soittaa". Kaksi yötä tuli reissussa oltua. Hyvä matka. Hyvän parisuhteen eräitä edellytyksiä lienevät samankaltaiset kiinnostuksen aiheet. Tämän retken käyntikohteet edustivat melko hyvin tämän kommuunin asukkaiden mielenkiinnon kohteita tällaisella reissulla.

Ensilumilta talviturkin heittoon

Otsikon mukainen toiminta näyttää kauniissa kotomaassamme onnistuvan yhden päivän sisällä heinäkuun lopun helteissä ainakin itseni kaltaiselta huonolta uimamieheltä. Hyödynsimme eräällä talvisella laturetkellä Jämin Lumimaailmaan saamamme vapaaliput ja kävimme hiihtämässä kymmenisen kilometriä putkessa. Ladulla oli paljon väkeä. Osa lienee ollut nuorten edustusvalmennettavia, osa taas kaltaisiamme kesän helteisintä päivää pakoon lähteneitä sunnuntaihiihtäjiä. Ja muut siltä väliltä.

Hiihtoputki kuumana kesäpäivänä on eräänlainen konkreettinen virtuaalitodellisuus. Näkymä putken ikkunoista horsmien koristamalle paahteiselle hiekkakuopalle oli jo tätä. Siirtyminen (liian) nopeasti noin 30 celsiusasteen lämmöstä -2,7 asteen pakkaseen tuntui aluksi repivän hengityselimiä, varsinkin kun vapaan tyylin hiihto tuntui taas niin raskaalta. Millaista juhlaa parin asteen pikkupakkanen keväthangilla onkaan.

Pomarkussa ravitsimme itseämme paikallisella grillillä. Maalaistaajamien grillikulttuuri lienee vähitellen katoamassa ihmisten liikkuvuuden lisääntyessä ja kansainvälisten tai kansallisten pikaruokaketjujen vallatessa markkinat vähänkään suuremmissa taajamissa. Pomarkkulainen-niminen porilaisen muunnos on varmasti kalorinlaskijan kauhistus, ja Pikku-Pietarin pihaa muistuttava ruokailupaikka lukuisine kärpäsineen kaikkineen taitaa olla kaukana trendikkäästä. Mutta paikka oli viehättävä.

Jatkoimme Poriin, jonka keskusta-alueen liikenne tuntui oudokseltaan vaikealta valo-ohjattujen risteysten vähäisyyden vuoksi. Puolisoltani oli suuri luottamuksen osoitus antaa minun ajaa näinkin vieraassa kaupungissa. Itselläni ei ole mitään vaikeuksia myöntää sitä, että puolisoni on huomattavasti parempi autoilija kuin minä.

Reposaareen mennessä sijaitsevat Hyötytuuli Oy:n tuulivoimalat ovat majesteetillinen näky. Eihän noiden hyötysuhde kovin ihmeellinen ole, mutta vaikea on olla samaa mieltä niidenkään kanssa, jotka sanovat tuulivoimaloiden pilaavan rannikoiden maisemat. Ja onhan saasteettoman ja sivutuotteettoman energiantuotannon kokeilu aina hyvä asia.

Reposaaren pieni kirkko hautausmaineen on hyvin viehättävä. Linnake tulenjohto- ja tykkiasemineen, majoitus- ja huoltotiloineen sekä niitä yhdistävine yhdyshautoineen taas on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Itsenäisyyden alkuvuosina yksityisin varoin Porin sataman suojaksi alulle saatettua linnaketta laajennettiin syksyn 1939 yleisten kertausharjoitusten aikana, mutta taisteluun se ei joutunut. Jatkosodan aikana linnakkeen Vickers-tykit siirrettiin operatiiviselta kannalta keskeisemmille alueille Ahvenanmaalle. Linnake on mielenkiintoinen, osin unohdettu, kappale Suomen sotahistoriaa.

Talviturkki tuli heitettyä Yyterissä. Vaikka Jaakon kivenheitosta oli jo kulunut aikaa, merivesi oli lämmintä. Hassua, että näinkään hauskaa toimintaa kuin uiminen on, ei ole tullut tämän enempää harrastettua. Kuuluisaa Yyteri yöllä -postikorttia emme myyntipisteistä löytäneet ;-(

Keskiaikaromantiikkaa ja ydinvoimaa

Eurajoella sijaitseva Liinamaan tai Linnamaan, miten nimi milloinkin sanotaan, linna ei ole perimätiedon mukaan koskaan ollut paikallisten asukkaiden suosiossa. Edelleenkään sinne ei opasteta yleiseen tapaan hannunvaakunoilla koristetuin virallisin viitoin, vaan jonkun asianharrastajan käsintehdyin muurikruunusta tyylitellyin (sinänsä aiheeseen hyvin sopivin) puurakenteisin opastein.

Tuo pohjoismaisen unionin aikana 1300-luvun lopulla rakennettu, ajan asiakirjalähteissä nimellä Vreghdenborch tunnettu linna tuotti alueen asukkaille kohtuuttomia verorasituksia. Linnan rakentamisen taustalla oli kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen (vallassa 1364-1389) pyrkimys tehostaa kruunun hallintoa Suomessa. Tuohon aikaan rakennettiin useita pikkulinnoja, joista yksikään ei ole kovin hyvin säilynyt. Liinamaan sydänkeskiaikaisen linnan jäänteitä on maallikon maastossa vaikea erottaa Sääksmäen Rapolan kaltaisista esihistoriallisten muinaislinnojen jäänteistä. Asianharrastajalle muinaislinnoja vähäisempi maaston hyväksikäyttö (Albrektin ajan pikkulinnoilla oli vähäisempi sotilaallinen merkitys kuin esihistoriallisilla muinaislinnoilla) ja rakenteiden selvemmin maastosta erottuvat geometriset kuviot paljastavat ikäeron. Pikkulinnat lienevät palvelleet enemmän päälliköidensä etuja kuin keskushallintoa, ja ne päätettiin hylätä jo vuonna 1396. Eurajoen linna on tavallaan allekirjoittaneen paikallishistoriaakin. Albrektin ajan tarinoiden pohjalta alettiin vuosisatojen saatossa kertoa tarinoita vanhojen aikojen kansalle raskaista pikkulinnoista siellä täällä. Akaassa kierteli vuonna 1843 ylioppilas F. M. Perden (kuulu J. L. Runeberg ei suinkaan ollut ainoa laatuaan) keräämässä kansantaruja. Miten ollakaan, Perdenin haastattelulähdekin oli muuan Suomen sodan veteraani, mutta sotamuistojen sijaan Perden tallensi paljon vanhempaa perimätietoa Akaanlinnasta (Perden, F. M: Traditionen om Aksborg. Litteraturbladet 1851). Arkeologisia kaivauksia tämän tiimoilta vanhan Akaan pitäjän alueella ei ole tehty, mutta elleivät perimätiedot liity johonkin esihistorian ja historian rajaseutujen hämäläisten keskinäisiin kahinoihin, Akaanlinnan (kuten Kannaksen Kuolemanjärveltäkin tallennetun perimätiedon mukaisen linnan) tarut voivat hyvin olla toisintoja Albrektin ajan rannikkoseutujen pikkulinnojen historiasta. Linnan puolustajat olivat kyllä vihaisia odottamattomia tunkeilijoita vastaan. Paljaissa ihonkohdissa oli käynnin jäljiltä kiitettävä määrä hyttysenpuremia.

Sen sijaan Olkiluodon ydinvoimala on hyvinkin nykypäivää. Teollisuuden Voiman hyvään tiedotuspolitiikkaan kuuluu avoimuus. Voimalaan johtavalta tieltä ovat kadonneet 1980-luvun (silloisen television jännityssarjan nimeltä "Pimeyden ytimessä" mieleen tuovat) varoituskyltit. Päinvastoin: portilla on kehotus soittaa sisäpuhelimella vartijoille, jos haluaa päästä alueelle. Turvallisuustarkastus ja -seuranta on luonnollisesti tehokasta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää tämän kaltaisella teollisuusalueella. Vierailijoille on tarjolla mm. erinomainen esittely ydinvoiman tuotannosta ja jätteiden huollosta. Onpa alueella pari lyhyttä luontopolkuakin. Polun varrella mittalaitteen paneeli kertoi ilman lämpötilan olevan 32 celsiusastetta ja meriveden 34,5 celsiusastetta. Tuossa tarkenisi jo uida... ? Jos viidennen ydinvoimalan vastustajat aikanaan olisivat panostaneet paniikin lietsonnan sijasta asialliseen tiedotukseen samalla tavalla kuin Teollisuuden Voima tekee oman näkökantansa puolustamiseksi, olisi voimapäätöskin saattanut olla heidän mielensä mukainen. Siitä ei päästä mihinkään, että ainakin muutaman kymmenen vuoden aikajänteellä tarkasteltuna ydinvoima on kokonaisedullisin energiantuotannon muoto myös ympäristövaikutukset mukaan lukien (kun oletetaan alueen geopoliittiset olot stabiileiksi). Mahdolliset ongelmat sijoittuvat henkilökohtaisen aikaperspektiivimme ulottumattomiin, kuten missä tahansa verrattain uudessa tuotantotavassa. Vaikea tässäkään kysymyksessä on lähteä juupas-eipäs-linjalle. Miettiköön hevonen. Sillä on iso pää.

Majoituimme seuraavaksi yöksi Salossa, mutta pistäydyimme vielä Tammisaaressa. Pitäisi sanoa ilmeisesti Ekenäsissä, koska kaunis kaupunki on leimallisesti ruotsinkielinen. Parahultaisesti ehdimme tutustumaan Hyvinkää-Hanko -radasta kertovaan näyttelyyn maakuntamuseossa. Kilpiön Olavi kehui näyttelyä joku aika sitten, ja oikeassa oli. Museaalisesti ja teknisesti erinomaisesti toteutettu pienimuotoinen näyttely. Tästä pitäisi Veturimuseollakin ottaa oppia. Yksityisrautatienä aloittanut rata on taloushistorian malliesimerkki siitä, miten rautatieliikenne on Suomen kaltaisessa maassa ollut luonnollinen monopoli raskaan kustannusrakenteensa vuoksi. Radan liikenne kääntyi voitolliseksi vasta, kun se liitettiin Valtionrautateihin - anteeksi tämä selkärankaan syöpynyt kirjoitusasu - eli Suomen Valtion Rautateihin. Näyttelystä jäi käteen loistava upouusi Jan-Erik Wiikin kirja "Kampen om spåret". Se on itse asiassa ensimmäinen yleisesitys Hangon radasta Tor Wideniuksen 1950-luvulla kirjoitetun lisensiaattityön jälkeen.

Raaseporin linna lienee maisemana useimmille suomalaiselle tuttu. Jykevän tornin - muoto on todellisuudessa vasta 1890-luvulla tehtyjen vahvistustöiden jäljiltä - hallitsema harmaakivinen, hyvin säilynyt raunio on ainutlaatuinen täkäläinen linna. Sijaitseehan se lisäksi riittävän kaukana huomattavammasta asutuksesta antaakseen niin valo- tai elokuvaajien kuin kaikenlaisten keskiaikaromantikkojenkin mielikuvitukselle siivet. Linnan historia noudattelee pääpiirteissään Eurajoen Liinamaan historiaa. Raaseporista tosin tehtiin suurempi, olihan sen tarkoitus houkutella kauppiaita Tallinnasta Suomenlahden pohjoispuolelle niin turvaa kuin jonkinasteista tuotteiden kysyntääkin tarjoamalla. Rakennustyön primus motorina hääri itse Bo Joninpoika Grip, valtaneuvos jonka kanssa tuskin kuningaskaan olisi tiukan paikan tullen pystynyt kilpailemaan. Taloudellisessa "nerokkuudessaan" idea on historiallisen jälkiviisauden näkökulmasta saman tasoinen kuin Hyvinkää-Hanko-radan idea oli vajaat 500 vuotta myöhemmin. Raaseporissa taisteltiinkin pohjoismaisen unionin viime vaiheiden aikana. Siellä koki loppunsa myös varsin eriskummallinen mies, piispa Hemming Gadh. Kustaa Vaasan hallituskaudella linna hylättiin. Sitä ei kuitenkaan aktiivisesti purettu, kuten kävi vuonna 1396 hylätyille pikkulinnoille ja Kustaa Vaasan aikana purettavaksi määrätylle Kuusiston piispanlinnalle. Hiljalleen raunioitunut Raasepori on jaksanut kiehtoa ihmisten mielikuvitusta. Kuvaavaa on, että 1800-luvun lopulla linnan läheisyyteen perustettiin maan ensimmäinen matkailijamaja, Slottsknektens stuga, joka nykyään toimii kahvilana.

Myönnetään. Tulihan siellä raunioissa suukoteltua. Ja taltioitua mustamekkoinen linnanneitokin filmille (valkoiset lenkkitossut kätkeytyivät ruohikkoon :-).