Sotilaskotilauantai

Päiväohjelmassa oli pelkkää sotkua. Tai ei sitä sillä nimellä enää 1980-luvun lopussakaan kutsuttu. Jo pitkään talon toinen puoli on ollut komeasti Vaakunasali, ja siellä pidettiin tämänvuotinenkin panssariseminaari. Aamulla poimin Ilkan kyytiin, ja käytiin kuuntelemassa esitelmät, joista kaksi käsitteli sotahistoriaa ja kolme liittyi nykyisin käytössä olevaan tai siihen iän puolesta rinnastettavaan kalustoon tai sen käyttämiseen.

Lounaaksi saatiin spagettilaatikkoa varuskuntaravintola Rubenissa ja sen päälle puoli tuntia ulkoilua kalustoesittelyssä entisen Panssariviestikomppanian, nykyisen Sotilaspoliisikomppanian, pihamaalla.

Iltapäivän viimeisen, äärimmäisen mielenkiintoisen, esitelmän piti Panssariprikaatin komentaja, joka on käynyt viime kuukausina Panssarikillan lehdessä mielenkiintoista taktiikkaan ja taistelutekniikkaan liittyvää mielipiteenvaihtoa Hämeen Panssaripataljoonan komentajan kanssa. Myös keskustelun toinen osapuoli oli tilaisuudessa mukana, ja molemmat komentajat sanoivat toivovansa, että näkemysten vaihto jatkuu edelleen kriittisenä, koska tavoitteena on yhteinen etu: suomalaisten panssarijoukkojen taistelutekniikan ja taktiikan kehittyminen. Aihepiiriä korkeintaan pintapuolisesti tuntevan on vaikea sanoa muuta kuin että prikaatinkomentajan ja pataljoonankomentajan välinen rakentavassa hengessä käytävä julkinen väittely antaa armeijasta kuvan kaikkea muuta kuin vanhanaikaiseen johtamiskulttuuriin perustuvana organisaationa. Moniko siviilimaailman yritys tai julkisen sektorin toimija tuo tai haluaa tuoda esiin organisaation sisäisiä perusteltuja näkemyseroja myönteisenä, toimintaa kehittävänä, asiana? Yleensä moinen kunnia jää tiedeyhteisöille, jos niillekään. Ehkä uskallan jo kirjoittaa julki viime vuosina toisinaan mieleeni nousseen ajatuksen, että tänä päivänä johtamisen malleja voisi hakea jälleen myös sotaväen piiristä. Voitaisiin päätyä piinkovien siviilioppien mukaan johdettuja organisaatioita inhimillisempiin työyhteisöihin.

Seminaarin lopuksi kävin kättelemässä pataljoonankomentajaa. En siksi, että osaisin olla mitään mieltä hänen näkemyksistään mainituissa kiistakysymyksissä vaan siksi, että satuimme viettämään kesän 1988 samassa alokaskomppaniassa silloisessa Hämeen Jääkäripataljoonassa. Jos oikein muistan, nuoressa miehessä oli jo tuolloin selvästi havaittavaa sotilaallista särmää. Everstiluutnantin kädenpuristus oli luja ja ystävällinen.

Esimerkki seminaarin annista liittyköön aihepiirin historialliseen puoleen. Seminaarin vakioesiintyjä, diplomi-insinööri E. Muikku piti esitelmän panssarivaunujen ja perinteisen linnoitustekniikan suomalaisesta konstellaatiosta:

Salpalinjan teräspesäkkeet - panssariaseistusta linnoitteina

Salpalinjan teräspesäkkeiden ansiosta Suomessa on tänä päivänä enemmän neuvostoliittolaisvalmisteisia BT-sarjojen panssarivaunuja kuin missään muualla.

BT-vaunut perustuvat yhdysvaltalaiseen J. Walter Christien 1920-luvun lopussa kehittämään nopeaan Model 28 -panssarivaunuun, jonka valmistuslisenssin Neuvostoliitto osti. Vaunu toimi sekä tela- että pyörävetoisena. Polviakseleille asennetut telapyörät olivat erillisjousitetut. Jousitus perustui pystyihin säädettäviin kierrejousiin.

Neuvostoliitossa Christie-vaunuista kehitettiin kuusi erilaista päämallia. Näistä pyöreätorninen BT-2 oli varustettu 37 mm:n tykillä ja pikakiväärillä tai vaihtoehtoisesti kolmella pikakiväärillä. BT-5:n niittaamalla koottu runko oli samanlainen kuin BT-2:ssa, mutta BT-5 oli varustettu 45 mm:n tykillä. BT-5:n tornista oli kaksi erikokoista versiota. BT-7 m/35:ssä oli uudelleen muotoiltu ja hitsaamalla koottu runko, mutta torni oli sama kuin BT-5:ssä. BT-7 m/37:ssä käytettiin uutta viistoseinäistä tornia, mikä aiheutti muutoksia myös vaunun rungossa.

Salpa-asema eli Suomen Salpa oli Suomen itärajan pituinen linnoitusvyöhyke, joka on osittain kantalinnoitettu rannikolta Savukoskelle ja kenttälinnoitettu siitä pohjoiseen. Linja rakennettiin Moskovan rauhan aikana vuosina 1940-1941 ja sitä täydennettiin teräspesäkkeillä jatkosodan aikana vuonna 1944.

Salpalinjan teräspesäkkeiden edeltäjiä olivat jo talvisodan aikana pesäkkeiksi maahan kaivetut vanhentuneet Renault-panssarivaunut. Myös neuvostoliittolaiset käyttivät linnoitteissaan maahan kaivettuja vanhentuneita panssarivaunuja, mutta toisin kuin suomalaisilla, ne eivät muodostaneet varsinaista linnoitusketjua.

Teräspesäkkeet muodostuvat ylijäämäpanssarivaunujen, yleensä BT- tai T-26-vaunujen, torneista ja sen alla olevasta rungon osasta. Näiden vaunutyyppien panssarointi ei enää vuonna 1944 tarjonnut suojaa vihollisen aseistukselta, joten teräspesäkkeet sijoitettiin betonisten kantalinnoitteiden suojaan. Pesäkkeet sijoitettiin suojattuun sivustatuliasemaan ja sen tulialueena olivat panssari- ja piikkilankaesteet. Sota-arkistossa nykyään säilytettävissä linnoituskartoissa teräspesäkkeet esiintyvät tykkiä tarkoittavalla taktisella merkillä ja hyökkäysvaunutornia tai -tykkiä tarkoittavalla lyhenteellä HVT.

BT-vaunuja jäi sotasaaliiksi runsaasti talvisodassa, mutta traktorikaluston puutteen vuoksi niitä ei saatu evakuoitua korjattaviksi omaan panssarivaunukäyttöön. Partiot noutivat niistä 45 mm:n tykit, joilla korvattiin Vickers-vaunujen 37 mm:n vanhat panssarivaunukanuunat, jotka oli todettu heikkotehoisiksi Honkaniemen panssaritaistelussa. Täten Vickersien 37 mm:n tykit jäivät toistaiseksi käyttämättömiksi.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset saivat runsaasti lisää sotasaalisvaunuja. Täysin tuhoutuneet vaunut käytettiin mahdollisuuksien mukaan varaosiksi ja romutettiin. T-26-vaunut käytettiin Panssariprikaatin varustamiseen, ja niiden pikakivääri- ja liekinheitinversiot muutettiin tykkivaunuiksi. BT-vaunuista 18 kpl muutettiin BT42-rynnäkkötykeiksi. Lisäksi 20 BT-vaunua varattiin kuljetuspanssarivaunujen rakentamista varten. Pääosa lopuista sotasaalisvaunuista hyödynnettiin teräspesäkkeissä.

BT-2-vaunujen torneihin tehtiin panssariteräksinen uloke tykkiasennusta varten. Niihin asennettiin omista Vickers-vaunuista poistetut 37 mm:n tykit, mutta ei kuitenkaan Vickersien konekiväärejä.

BT-5:n torneja käytettiin teräspesäkkeisiin sellaisinaan. Niiden 45-milliset tykit olivat mallia PsvK/32, PsvK/34 tai PsvK/38.

BT-7 m/35-vaunujen tornit käytettiin myös sellaisinaan. Yksittäisessä tapauksessa teräspesäkkeeseen asennettiin myös BT-7 m/37:n torni.

 

Teräspesäkkeitä oli pääaseen mukaan kolmea eri tyyppiä:

• Teräspesäke 45
• Teräspesäke 37
• Pk-torni.

Teräspesäke 45:n pääase oli BT- tai T-26-vaunun 45 mm:n tykki. Tykissä käytettiin vain sirpalekranaatteja, koska 45 mm:n panssarikranaatit oli varattu panssarivaunukanuunoissa ja panssarintorjuntatykeissä käytettäviksi. Tehokas ampumaetäisyys oli 600-800 m ja tulinopeus 10 laukausta minuutissa. Torni suunnattiin käsin, koska ylijäämävaunujen sopivat suuntauskoneistot tarvittiin mm. sotasaalisvaunujen korjaamiseen käyttökuntoisiksi.

Teräspesäke 37:n pääase oli 37 mm:n tykki. Ampumatarvikkeena voitiin käyttää sirpalekranaatteja tai panssariammuksia. Ampumaetäisyys oli noin 1 000 m. Torni suunnattiin koneellisesti. Ilmeisesti käytettävissä olleiden panssariammusten vuoksi 37:n mm:n tornit suunniteltiin käytettäväksi vesistöille ampuviin tuliasemiin.

Pikakivääripesäkkeinä käytettiin ainakin T-37- ja T-38-vaunujen torneja (kuvassa jälkimmäinen), mahdollisesti myös T-28:n pikakivääritorneja. Tornit eivät olleet pyöriviä, Aseistuksena oli 7,62 PsvPk DT suunnattavassa pallokalotissa.

Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tarjosi Päämajan linnoitusosastolle jo syyskuussa 1942 ylijäämäpanssarivaunujen torneja käytettäväksi linnoitustöissä. Tämä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Kesäkuussa 1943 ministeriön taisteluvälineosasto teki selvityksen sotasaalisvaunujen kunnosta ja sen pohjalta esityksen jatkokäsittelystä. Tämäkään ei johtanut käytännön toimiin, koska ajalliset korjaamoresurssit haluttiin käyttää ensisijaisesti panssarivaunujen korjaamiseen ja taistelukunnossa pitämiseen eikä linnoitteiden pesäkkeiden rakentamiseen.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Päämajan linnoitusosasto viimein pyysi romutettavien vaunujen torneja Salpa-linjan linnoitteisiin. Aluksi 45 mm:n tykkitorneja oli määrä luovuttaa linnoitusosastolle 45 kpl ja pikakivääritorneja 50 kpl. Myöhemmin linnoitusosasto pyysi lisää torneja niistä T-26-panssarivaunuista, joita oli suunniteltu muutettaviksi vetovaunuiksi. Vaunujen muutostyö ei kuitenkaan toteutunut.

Linnoitustyöt päättyivät rintamatilanteen vakiinnuttua elokuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä kaikkia torneja ei oltu vielä ehditty asentaa paikalleen.

Teräspesäkkeiden aseistus evakuoitiin pois vuoden 1945 alussa, mutta tykkitornit jäivät pääosin paikoilleen. Pikakivääritornit poistettiin kahta lukuunottamatta kokonaan. Maastossa on edelleen myös asentamatta jääneitä tykkitorneja. Sotahistoriallisia kenttätutkimuksia linnoitteissa on tehty vuodesta 1986 alkaen.

Valokuvatorstain oranssi

Valokuvatorstai-blogi tarjoilee tällä viikolla väriä talveen, kun aiheena on oranssi.

"Porkkanoiksi" kutsuttiin aikanaan iloisen oransseja VR:n Dm8- ja Dm9-kiitojunia. Kiitojunakonsepti oli VR:lle tärkeä imagonkohottaja jo 1940-luvun lopusta alkaen, jolloin Valmetilta ryhdyttiin tilaamaan Dm3- ja Dm4-sarjan moottorikiitojunia. Harmaasävyiset kiiturit eivät teknisesti vastanneet niihin kohdistettuja odotuksia, vaikka junia käytettiinkin 1970-luvun alkuun saakka.

Uuden yrityksen moottorikiitojunien parissa VR teki 1960-luvun alussa tilaamalla Valmetilta uuden tyyppisiä junia. Nämä Dm8:ksi nimetyt junat oli varustettu kahdella italialaisperäisellä 12-sylinterisellä Breda-vastaiskudieselmoottorilla. Vaihteistona oli neliportainen tehonsäädön ja ajonopeuden perusteella ohjautuva automaattivaihteisto. Voimapaketti antoi Dm8:lle selvästi paremman suorituskyvyn kuin saksalais- ja sittemmin yhdysvaltalaislaisperäiset ratkaisut Dm3- ja Dm4-kiitojunissa. "Porkkanan" suurin sallittu nopeus oli 140 km/h, joten se jakoi VR:n nopeimman kaluston tittelin yhdessä ranskalaiseen tekniikkaan pohjautuneen Hr13/Dr13-dieselveturin ja 1970-luvulla käyttöön tulleen ja edelleen radoillamme aktiivisesti humistelevan neuvostoliittolaisperäisen Sr1-sähköveturin kanssa (toinen juttu on se, että suurimmat sallitut nopeudet on monen kalustotyypin kohdalla ylitetty erilaisissa enemmän tai vähemmän virallisissa nopeuskokeiluissa: kerrotaanhan P1- eli Hr1-höyryveturilla, kuuluisalla "Ukko-Pekalla", rikotun jopa 160 km/h:n nopeus, vaikka veturityypin suurin sallittu nopeus oli 110 km/h).

Sulavasti muotoillut "Porkkanat" olivat VR:n imagon keihäänkärki ainakin koko 1960-luvun, mikä näkyi mainoskuvissa. Vaikka 1970-luvulla käyttöön tuli paljon uutta kalustoa, viihtyi linjakas "Porkkana" vielä pitkään poseerauksissa tasapaksuja ja tummasävyisiä sähkövetureita ja sähkömoottorijunia paremmin.

Ongelmia oli Dm8-9-sarjallakin. Talvien 1965 ja 1966 pakkaset jäädyttivät porkkanat paitsi kellareissa myös kiskoilla. Valmetin valmisteet kärsivät talviongelmista, joiden rinnalla nyky-Pendolinojen kylmävaivat ovat pientä nuhaa. Porkkanavuoroja jouduttiin korvaamaan kohtuullisen talvivarmoiksi osoittautuneiden Sr12-veturien (nykyinen Dv12) ja jopa "Ukko-Pekkojen" vetämillä junilla.

Samaan aikaan Dm8:n kanssa suunniteltiin vastaava pääkaupunkiseudun lähiliikennekäyttöön soveltuva nopea junayksikkö korvaamaan hyvin palvelleita mutta hitaiksi käyneitä Dm7-sarjan "Lättähatuja". Tämä Dm8:n kanssa samanlaiseen tekniikkaan perustunut ja sitä myös ulkoasultaan muistuttanut juna sai tyyppimerkinnän Dm9. Dm9:n erot Dm8:aan liittyivät lähinnä ovijärjestelyihin ja matkustamojen sisustukseen, jotka Dm9:ssä oli suunniteltu nopeatempoista lähiliikennettä silmälläpitäen. Kun pääkaupunkiseudun lähiliikenne sähköistyi, siirrettiin Dm9-junat eräiden sisustukseen liittyneiden muutostöiden jälkeen palvelemaan kaukoliikenteen kiitojunina Dm8-sisartensa rinnalle.

Sähköistyksen edetessä rataverkolla ja ja oman tekniikkansa ikääntyessä Dm8- ja Dm9-sarjojen käyttö väheni 1980-luvun mittaan. Viimeinen Dm8 poistettiin käytöstä vuonna 1987, ja Dm9 ajoi viimeisen vuoronsa toukokuussa 1990 Turun ja Uudenkaupungin välillä.

Kuvassa eletään jo museoliikenneaikaa, kun syksyllä 1998 Rautatiemuseopäiville Hyvinkäälle matkaava Dm9 on lähtenyt Toijalasta kohti määränpäätään. Juna on juuri ohittanut paikan, jossa sijaitsi 1970-80-lukujen taitteessa käytöstä poistettu Kilsan tasoristeys.

Hapuilua kiinan aikavyöhykkeellä

Eilen illalla oli tunnustettava, että kiinankielen opiskelu tökkäsi pahemman kerran. En ole onnistunut selvittämään itselleni shì ... de -rakenteen (是... 的) ja le-modaalipartikkelin (了) käyttötapojen eroa, kun kysymys on menneessä ajassa tapahtuneesta.

Ensinmainittu rakenne suomennetaan usein samaan tapaan kuin suomen kielen perfekti. Esimerkiksi lause Tā shì yī jiǔ liù jiǔ nián shēng de (他 是 一 九 六 九 年 生 的) suomennetaan Hän on syntynyt vuonna 1969. Mutta vaikka suomessa voidaan sanoa lähes sama asia myös imperfektissä: Hän syntyi vuonna 1969, kiinassa ei voida sanoa: Tā yī jiǔ liù jiǔ nián shēng le. (他 一 九 六 九 年 生 了).

Olisi mukavaa, jos voisi yrittää opiskella säännön imperfektin muodostamiseksi ja säännön perfektin muodostamiseksi. Mutta kiina ei näemmä taivu meikäläiseen aikamuotokäsitykseen.

Hahmotusvaikeuteni ja värinymmärrykseni on sitä luokkaa, että todennäköisesti tämäkin selostus on päin puksipuuta kirjoitettu. Saa nauraa vapaasti, mutta ei ole pakko.

Kemikaalintuoksuinen automatka

Työpäivän jälkeen noudin auton automaalaamolta, missä se oli viettänyt kolme päivää ruostesuojauskäsittelyssä. Autossa on nyt vähäistä voimakkaampi kemikaaliaromi.

Kaksi ensimmäistä autoani - "Tippa-Renu", jonka hankin ajan tavan mukaan puolisen vuotta ennen ajokortin saamista, ja sitten paljon myöhemmin, opiskeluvuosien autottomuuden jälkeen, Subaru joka tuli lapsellisuuden puuskassa hankittua nelivedon ja tehokkaan moottorin innoittamana - olisivat saattaneet olla parhaimmillaan jopa välttäviä kulkupelejä, elleivät ne olisi olleet pohjistaan läpiruostuneita. Niiden jälkeen autoihin on tullut teetettyä suositusten mukaiset ruosteenestokäsittelyt, ja korroosio-ongelmilta ja niiden loputtomalta korjaamiskierteeltä on saanut välttyä. Ikävä kyllä autoilun hintaa nuokin nostavat - tosin nykytaksat tietäen luultavasti vähemmän kuin peltityökierteen alulle päästäminen.

Harmaa ja tuulinen sunnuntai

Talon kauniimmalla asukkaalla oli työaamupäivä ja minulla kevyet lumityöt.

Päivän mittaan ilmalämpöpumpun suodattimien puhdistusta, hiihtolenkkiä vaihteeksi vapaalla tyylillä ja nihkeällä kelillä, auton pesukoneessa käyttämistä ja pienimuotoisia yhdistyshommia.

Nälkää vastaan laitettiin ohrasuurimoita ja linssimuhennosta, kylmää vastaan tuli uuniin ja pimeää vastaan pari lyhtyä pihamaalle.

Rautatieharrastevuosi alkuun

Pari aamupäivätuntia meni mukavasti leipomispuuhissa. Museoveturiseuran hallitus piti perinteisen tammikokouksensa meillä, ja kahvin keralla pantiin tarjolle kinkkupiirakkaa ja funktiopiirakkaa. Jälkimmäinen on ruispohjainen puolukkapiiras, jota jonkin ravinto-opin mukaan voisi kutsua funktionaaliseksi ruoaksi.

Kokous sujui rutiininomaisissa merkeissä. Ihasteltiin tuhannen euron ylijäämää viime vuodelta, ja säästeliäästi suunnittelivat päätöksentekijät alkaneenakin vuonna elettävän. Hiljaiselo ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. Työkohteita on tarjolla niin paljon kuin vain talkoointoa riittää.

Kuten tapana on, juttu kulki paljon myös esityslistan vieressä. Oma elo tuntuu verkkaiselta lipumiselta, kun kuulee nuortenmiesten toimista. Yksi on taas vaihteeksi pariutunut, toinen muuttanut naapurikuntaan.

Kokouksen jälkeen enemmistö lähti veturitallille. Isäntäväki joi kahvin loppuun, vaihtoi vaatteet ja lähti hiihtämään. Lenkin jälkeen sauna ja ilta-ateriaksi loput kinkkupiirakanpalat.

Halpa turpeenostomatka

Oli taas se aamu, kun linja-auton seutulippuun piti ladata seuraavat 30 päivää. Lipun hinta on 78,50 euroa, mutta kuljettaja antoi kahdeksastakymmenestä eurosta takaisin kaksi. Huomasin asian vasta hetken päästä, ja kävin viemässä hänelle viisikymmensenttisen. Etten jää yhtiölle velkaa, perustelin.

Sama kuljettaja oli ajoi vuoroa, jolla lähdin iltapäiväksi Tampereelle kokoustamaan. Ei halunnut myydä kertalippua, vaan pyysi laittamaan seutulipun kortinlukijaan. Eihän Etelä-Pirkanmaan seutulipulla virallisesti Tampereelle asti pääse, Lempäälän Vuorekseen korkeintaan. Itse asiassa näin on käynyt muutamia kertoja ennenkin. Ilmeisesti pitkäaikaisen vakioasiakkaan etuja.

Kokous kesti sen verran pitkään, että palasin Tampereelta junalla suoraan kotikylään. Kävellessäni asemalle poikkesin ekokaupassa ostamassa suihkusaippuaa. Tai shampoota oikeastaan, millä en vähähiuksisena mitään tee, mutta maitopohjaisena ja vailla voimakkaita keinotekoisia hajusteita tuote palvelee erinomaisesti varsinkin talvisaikaan. Kun hyllyssä ei ollut suosikkiani turpeella höystettyä, kysyin leikilläni myyjältä, onko turpeennosto jo niin pahoissa kirjoissa, että ekokaupassa ei voi saippuaakaan myydä. Huono vitsi ei uponnut, kun turpeen hiilijalanjälkikeskustelu tuntui olevan myyjälle täysin vieras aihe. Ehkä Maaseudun Tulevaisuuden tai Luonnonsuojelijan kaltaiset perinteiset mediat ovat ajastaan jäljessä, ja ekopiireissä puhutaan nykyään jostain aivan muusta?

Naapurikylässä suksimassa

Pyhäpäivän toimet sai aloittaa kevyillä lumitöillä. Edellisistä olikin ehtinyt kulua melkein kaksi viikkoa.

Iltapäivällä päätettiin vaihteeksi lähteä Kylmäkoskelle hiihtämään. Arveltiin latujen olevan siellä lumisateenkin jälkeen hyvässä kunnossa tai ainakin paremmassa kuin kotikylässä, ja oikeassa oltiin. Yhdyslatua nykykunnan läntisiin osiin ei kotoa kuitenkaan ole, joten siirtymä tehtiin varman päälle autolla. Oli ajatus mennä kiertämään Veikkojen kuntorataa, mutta jätettiinkin auto jo seurakuntatalolle ja lähdettiin peltolatua pitkin pienelle kotiseutukierrokselle. Jatkoimme suoraan Lumijärvelle ja paluumatkalla kierrettiin yksi lenkki rataa. Ennen autolle palaamista katsastettiin vielä kirkonkylän kuntorata. Puolisollani oli mukanaan GPS-sykemittari, joka kertoi lenkin pituudeksi 17,7 kilometriä.

Oli mukavaa hiihtää vaihteeksi latuja, joilla tulee harvemmin sauvottua. Varsinkin Lumijärven lenkki vaikutti sellaiselta, että sinne olisi hauska suunnata joskus pimeään aikaan otsalampun kanssa.

Lepolauantai

On mukavaa havahtua naksaukseen, kun herätyskellon viisari ohittaa arkisen herätysajan. Sitten hapuilla mieleen ajatus, mikä päivä nyt on ja tilanteen toteamisen jälkeen palata unten maille.

Aamupäivä otettiin rauhallisesti uunin eilisiltaisen lämmön lopuista nautiskellen. Kulta luki kiinaa ja minä Husserlia ja taustalla soi radio. Jossain välissä käväisin liiterissä hakemassa klapeja iltaa varten, tarjoamassa linnuille päivän jyväannoksen ja kytkemässä autonlämmityksen päälle.

Iltapäivällä käytiin kuntoradalla hiihtämässä peruslenkki. Kohoava lämpötila teki perinteisen tyylin menosta hiukan lipsuvaa. Kauppareissun yhteydessä poikkesin veturitallilla. Markokin sattui paikalle, ja pääsin tutkailemaan piakkoin kauppoihin tulevaa Lumia-puhelimen uusinta versiota. On luultavasti kustannustehokas vaihtoehto, jos tarvitsee uusimmalla puhelin-Windowsilla varustetun mallin.

Kotona pantiin taas radio soimaan ja innostuttiin kokkailemaan. Illaksi valkosipuliperunoita ja fetasalaattia ja huomiselle kasvispyöryköitä kikherneistä, sipuleista sekä porkkana- ja kesäkurpitsaraasteesta. Suuri osa raaka-aineista on vielä tässä vaiheessa talvea kotipihasta korjattuja.

Kylmä katsastuspäivä

Aamupäivällä töiden lomassa käväisin katsastuskonttorilla. Lähiseudulla on tiettävästi hinnaltaan edullisempiakin katsastusasemia, mutta logistisesti helpoimmin asia hoituu hevostallin ja kesantopellonmitan päässä työpaikalta.

Oli jo aikakin. Edellisvuoden syksyllä kävin hakemassa niinsanotun pitkän leiman, joten viime vuonna ei katsastusmiehille tullut asiaa. Pakkaspäivä ei ollut paras pakokaasutestiä ajatellen. Moottori ei ollut ehtinyt lämmetä edes kotikylästä työmaalle ajaessa, vaikka oli saanut nauttia aamiaisekseen sähkölämmöstä. Toki raja-arvoissa pysyttiin, mutta selvästi enemmän tuli päästöjä kuin edellissyksyisessä mittauksessa. Jarrujen mitta-arvot sen sijaan olivat kuivana pakkaspäivänä lähes täydelliset. Voi olla tyytyväinen jo kuusi vuotta hyvin palvelleeseen menopeliin.

Työpäivän jälkeen kotiinpäin ajellessa lämpömittari näytti vielä 24:ää pakkasastetta. Ladulle teki mieli. Peruspakkanen ei haittaa, kun joulun tietämissä tuli harjoiteltua kylmän paikan leirillä pohjoisessa. Oltiin kuntoradan ainoat hiihtäjät.

Kolme päivää koululaisena

Olen viettänyt alkuviikon opiskelijaelämää, kun kolme työpäivää on tullut käytettyä Työterveyslaitoksen Tampereen yksikössä työsuojelupäällikön perustietokurssin ensimmäisellä osalla.

Taannoin kirjoitin lyhyt- ja täsmäkurssien turhuudesta laajempien kokonaisuuksien opiskelussa, mutta ainakin Työterveyslaitoksen työsuojelukoulutustarjonnan kohdalla pitää mainita, että molemmat tähän asti käymäni, viimekeväinen peruskurssi ja nyt tämä päällikkökurssi, ovat olleet myönteinen poikkeus.

Tosin täytyy todeta, että ilman viisipäiväistä peruskurssia kolmipäiväisen päällikkökurssin anti olisi ollut ohut, kun sisällöllisiin asioihin ei ehditä perehtymään kuin pintapuolisesti. Peruskurssin ollessa pohjalla päällikkökurssi toimii hyvänä perusasioiden kertauksena ja tarjoaa niihin nimensä mukaisesti työsuojelupäällikön näkökulman.

Koulutus pidettiin Teiskontiellä sijaitsevassa valtion virastotalossa eli Hippostalossa, jota joku on joskus sanonut Tampereen rumimmaksi suureksi rakennukseksi. Tiettävästi kannattajansa on myös ainakin Hervannan Mikontalolla ja hotelleilla Ilves ja Rosendahl. Koulumatkat hoituivat mukavasti taajama- tai pikajunilla. Asemalta ehti mainiosti kävellä kurssipaikalle ja siinä ohessa nauttia euron aamukahvikupillisen sähköverkkoasentajien ja kiinteistönhoitajien suosimassa Pörriäisessä. Koulupäivän jälkeen turvauduin jatkoyhteyden takia bussilinjaan 16.

Sekin täytyy todeta, että koulunpenkillä istuminen on raskasta. Varsinkin eilen, kun työsuojeluasioiden päälle tuli vielä kiinan tunnit työväenopistolla. Hiihtolenkki muina iltoina on puolestaan ollut terveellistä vaihtelua. Paitsi toissapäivänä, kun pidettiin peesaamista yrittäneiden takia turhan kovaa vauhtia (sellainenkin suksimiestyyppi on edelleen olemassa, joka havaitessaan tulleensa palmikkopään ohittamaksi ryhtyy pyrkimään väen vängällä takaisin edelle, vaikka oltaisiin menossa ylämäkeä).

530 vuotta

Kotiseurakunta juhli tänään, ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina, 530-vuotispäiviään. Täällä syvässä Hämeessä seurakuntaelämällä on melko vanhat juuret. Kaikki on tosin suhteellista. Nykyisen Suomen alueella on noin sata vanhempaa seurakuntaa.

Iltapäivällä hiihtolenkin jälkeen löysin itseni seurakuntasalista kuuntelemassa esitelmiä ja syömässä voileipäkakkua. Emeritusrovasti ei taaskaan pettänyt. Hänen lähihistoriakatsauksensa alkoi Pähkinäsaaren rauhasta.

Oli käynyt niin, että paikallinen reserviläisyhdistys oli lupautunut auttamaan eräissä kirkonmenoihin liittyvissä tehtävissä. Hämeessä kypärä sopi papinkin päähän jo varhaisella keskiajalla, ja ylipäätään näiden seutujen seurakuntaelämällä tiedetään ollen ajoittain sotainen varhaishistoria. Sain kunnian liittyä joukkoon, koska ilmeisesti minulla kirkon työntekijän puolisona oletettiin olevan jonkinlainen tuntuma päivän agendaan.

Kirkon leivissä työskentelevä puolisoni ei kylläkään tullut tilaisuuteen, koska ei olisi kestänyt katsella miehensä toimintaa protokollaosaamista vaativissa tehtävissä. No, äijien kanssa sovittiin, että se, mitä kirkossa sattui, jää kirkkoon. Ja että minä se en aikanaan ollut.

Kuvassa on kotikirjahyllyn kokoelmista Akaan seurakunnan perustamisasiakirja, jonka piispa Konrad Bitz allekirjoitti vuonna 1483. Samana vuonna syntyi uskonpuhdistaja Martti Luther ja kuoli Ranskan kuninkaanvallan häikäilemätön pönkittäjä, Victor Hugon synkkäsävyisestä "Pariisin Notre Dame" -romaanistakin tuttu Ludvig XI.

Perustamisasiakirja on tallennettu kuuluisaan Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan eli Registrum ecclesiae Aboensikseen, jonka facsimilepainoksen sain aikanaan hankittua kotihyllyyn. Ei sillä, että uhkeaa teosta tulisi ahkerasti lueskeltua. Teksti on kuin yrittäisi lukea kiinaa. Paitsi että kieli on vieras, ilman paleografista osaamista jo pelkkä vanhojen käsialojen, niin länsimaiseen kirjaimistoon kuin perustuvatkin, lukeminen vastaa haastavuudeltaan vierasta kirjoitusjärjestelmää.

Akaan seurakunnan perustamisasiakirja on lajiaan yksi harvoja keskiaikaisista nykypäivään saakka säilyneistä. Se kertoo varsin hyvin asian taustat. Suomentamisessa turvauduttakoon joitakin vuosia sitten edesmenneen professori S. Suvannon apuun:

Me Kort, Jumalan armosta Turun piispa, teemme tiettäväksi kaikille niin jälkeentuleville kuin nykyään eläville. että vuonna 1483 Jumalan syntymän jälkeen niinä päivinä, jolloin me pidimme pappeinkokousta Turussa rakkaan papistomme kanssa, tuli eteemme muutamia huomattavia ja valituita talonpoikia Akaan pitäjästä, joka vanhastaan on kuulunut Sääksmäkeen, mitkä talonpojat yhteisen Akaan pitäjän lähettäminä hartaasti pyysivät meiltä ja rakkaalta kapituliltamme vakinaista pappia heidän kirkolleen Akaaseen, erittäinkin sen suuren sielunvaaran vuoksi, jota heidän edesmenneet sukulaisensa ovat kärsineet papinpuutteen tähden, pappi kun asui liian kaukana heistä. Tämän heidän hartaan pyyntönsä johdosta, josta me saatoimme huomata, että se johtui todella suuresta tarpeesta, lähetimme me akaalaisten luo muutamia kunnon pappejamme ja maallikoita, jotka ovat herra Jop Hollolasta, herra Olavi Vanajasta, herra Olavi Hauholta, herra Jöns Kyröstä, kirkkoherroja, maallikot Laurens Tolainen, Jöns Olavinpoika, Laurens Ylhäinen, Olavi Reko, Laurens Niilonpoika, Abraam Sillilasta, Perttu Tapaninpoika, Kauppi Riippa, Matti Löpare, Vilppu Ottenpoika ja Olavi Sontula, ulkopitäjäläisiä ja vieraita kunnon talonpoikia katsomaan, tarkastamaan ja tutkimaan papin virkatalon Akaassa ja siihen kuuluvan pellon, niityn, metsän, ulkomaan ja kalaveden ja kaiken muun lainmääräämän, mikä talonpojilla on tapana tässä maassa kirkkoherroilleen suorittaa niinkuin laki osoittaa. Nämä samat edellämainitut kunnon papit ja talonpojat tarkastivat mainitun papintilan ja havaitsivat, että papit voivat siinä hyvin olla niinkuin heille tarpeellista on. Siitä syystä olemme me nyt rakkaan kapitulimme suostumuksella lähettäneet heille vakinaiseksi papiksi herra Laurens Perkon ja erottaneet mainitun Akaan kirkon ja pitäjän asujaimet edellämainitusta Sääksmäestä ja kaikella tavalla käyttämään ja nauttimaan niitä laillisia oikeuksia , kuten tapana on kaikkialla muualla yli maan. Erittäinkin ovat mainitun Akan pitäjän asukkaat meille luvanneet ja vannoneet meidän johdollamme koolla olevan pappeinkokouksen edessä, että he tahtovat panna pappilansa täydelleen ja kaikin puolin kuntoon sen mukaan kuin laki määrää ja tapana on koko meidän hiippakunnassamme ja että he haluavat ikuisiksi ajoiksi pitää voimassa sen tavan, jonka kyröläiset vanhastaan ovat pitäneet ja vielä pitävät, mitä papinveroon ja muihin ulostekoihin tulee ja että he maksavat jokaiselta kuninkaankoukulta kolme papinkoukkua ja tämän veron mukana on heidän maksettava jokaisen heidän koukkunahkansa sijasta yksi äyri rahaa joka valkonahalta. Samoin he ovat myös luvanneet tuoda kirkkoherralle avuksi halkoja, kauraa ja olkia sinä aikana, jolloin piispa toimittaa täällä virkaanasettajaisen ja tarkastuksen. Vielä ovat he luvanneet antaa pappilan alaiseksi 60 kuormanalaa niittyä, niin myös luvanneet polttopuumetsää ja laidunta sen mukaan kuin pappi tarvitsee. Lisäksi ovat pitäjänmiehet vielä luvanneet ja vannoneet tahtovansa, niinkuin heidän tuleekin, pitää kirkkoherransa arvossa ja kaikissa laillisissa oikeuksissa, niinkuin kaikkialla tässä maassa kunnon miesten kesken tapana on. Päivätty Turussa vuonna, päivänä ja paikassa, kuten yllä.

Perustamiskirja on hyvä esimerkki keskiaikaisesta käytännöstä koskien julkisen viran perustamista. Tärkeä osuus asiakirjassa on sillä, miten virka "rahoitetaan". Malli voisi sopia nykypäiväänkin, jossa kansalaiset ovat tottuneet pyytämään julkisen sektorin organisaatioilta yhtä ja toista ja työntekijätarvetta nähdään monenlaisissa askareissa. Keskiajalla ilmoitettiin suoraan, mikä on pyydetyn uuden työntekijän kustannusvaikutus tavalliselle ihmiselle.

Seurakuntaa ei perustettu tyhjästä. Perustamisasiakirja kertoo, että seudulla oli jo kirkko. Vain pappi puuttui. Kirkko oli ajan tavalle ominainen puukirkko, joka muutama vuosikymmen seurakunnan perustamisen jälkeen sai rinnalleen nykyäänkin pystyssä olevan kivisakastin. Ehkä tarkoituksena oli rakentaa puukirkon tilalle kokonainen kivikirkko, mutta kuten monessa muussakin etenkin hämäläisessä seurakunnassa, myös Akaassa hankkeen tulos jäi pieneen sakastiin. Syitä oli monia: jo koulun historian tunneilta muistetaan uskonpuhdistus, joka siirsi kirkon varoja valtiolle ja suhtautui muutoinkin kielteisesti kaikenlaiseen koreiluun kirkon piirissä. Muistetaan myös 1400-luvun loppuvuosien raskas ja varoja kuluttanut sota Venäjää vastaan. Mutta tärkein syy lienee ollut ilmastonmuutos. Keskiajan lämmintä kautta seurasi 1400-luvulta alkaen ilmastotieteilijöiden pieneksi jääkaudeksi kutsuma, aina 1800-luvun puoliväliin kestänyt kylmä kausi. Kasvuolosuhteiden heikkeneminen tapahtui verkkaisesti, mutta maan tuottavuus väheni vähenemistään ja seurakuntalaisten köyhtyessä myös seurakunta köyhtyi. Suuriin rakennushankkeisiin ei ollut enää varaa.

Vanha puukirkko purettiin 1800-luvun alkuvuosina, kun nykyisin käytössä oleva kirkko valmistui. Säästeliäs seurakunta myi hirret paikalliselle tilalliselle, joka käytti niitä uuden päärakennuksensa rakennusaineina - kartanorakennus muuten on edelleen asuinkäytössä ja sijaitsee peltotietä pitkin vajaan kilometrin päässä siitä, missä tätä tekstiä parhaillaan naputtelen. Hirret on sittemmin tutkittu dendrokronologisin menetelmin ja päädytty siihen, että ne on veistetty vuoden 1450 tienoilla kaadetuista puista. Ikivanhan Sääksmäen seurakunnan kappelina ilman omaa pappia ehdittiin siis toimia kolmisenkymmentä vuotta.

Sen verran tämän päivän kekkereissä historiaa oikaistiin, että joku puhujista sanoi 530-vuotispäivää juhlittavan lähes päivämäärän tarkkuudella, vain yhden päivän etuajassa. On totta, että vanhaan suomalaiseen pyhimyskalenteriin on tammikuun 14. päivän kohdalle jälkeenpäin lisätty tieto Saarioisten kirkon vihkimisestä. Seurakunnallisen ja maallisen hallinnon välinen väljä rajanveto johti siihen, että ajoittain seutukuntaa kutsuttiin Saarioisten nimellä myös kirkollisessa hallinnossa. Kyseessä ei kuitenkaan tuolloin ollut seurakunnan perustamistilaisuus vaan edellämainitun, jo ennen seurakuntaa olemassa olleen, kirkon vihkiminen 1450-luvulla.

Lähteet:

Hiekkanen, Markus: Suomen kivikirkot keskiajalla. 2. painos (1. painos 2003). Otava, Keuruu 2005.

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1117. Tampere 2007.

Registrum ecclesiae Abonsis. Codices medii aevi Finlandiae. Photographice edidit. Societas Finlandiae Historica vol. I. Hafniae, A.D. MCMLII.

Suvanto, Seppo: Akaan historia I. Vammala 1954.

Kirjoja hyllyyn

Kirjojen hankkiminen omaksi on epäekologista, tilaavievää ja kirjastojen maassa vieläpä tyhmää. Kulttuurisnobbailustakaan se ei käy, kun alkukielisten sijasta tyytyy suomennettuihin.

Silti sorruin taas Akateemisen kirjakaupan alennusmyyntiin. Vuosien saatossa sieltä on tullut hankittua lähinnä antiikin ajattelijoiden, kirkkoisien, kiinalaisten klassikkojen ja uudempien länsimaisten filosofien teosten käännöksiä: sellaista kirjallisuutta, jonka olen ajatellut olevan sisällöllisesti pidempikestoista kuin päiväkohtaisen tieto- tai kaunokirjallisuuden. Nyt mukaan tarttui viisi kirjaa: kreikkalaista talousosaamista Ksenofonin muistiinmerkitsemänä, keisari Augustuksen omaelämäkerta ja kooste Husserlin fenomenologiaa. Kaksi muuta olivat yhdysvaltalaisprofessori J. Haldonin tiivis Bysantin historia ja brittihistorioitsija A. Robertsin tuoreehko toisen maailmansodan kokonaisesitys. Viimeksimainittu aihe ei kuulu omassa kiinnostuskategoriassani kovin korkealle, mutta ajattelin, että täytyy hyllyssä olla edes yksi tuota loppuunkalutulta tuntuvaa aihetta kansainvälisestäkin näkökulmasta tarkasteleva teos. Tosin poikasena ahmin lapsuudenkotini kirjahyllystä K. von Tippelskirchin toisen maailmansodan historiaa oikeastaan ymmärtämättä, miten erikoislaatuinen tuo kaksiosainen jättiteos lähtökohdiltaan oli. Sen oli kirjoittanut hävinneen osapuolen kenraali vain muutamia vuosia sodan päättymisen jälkeen.

Perusteltakoon käännetyn kirjallisuuden hankkimista vaikka sillä, että se saattaa pieneltä osaltaan ehkäistä eilen uutisoitua kansan jakautumista kahteen kerrokseen kielitaidon mukaan. Jos hyvin suomennettua ja sisällöltään hyvää tietokirjallisuutta ostetaan, sitä myös kannattanee tuottaa, jolloin ainakaan kielten osaamattomuus ei tule esteeksi tiedollisen sivistyksen hankkimiselle.

Voi olla, että jonakin päivänä sähköinen kirja lyö paperimuotoisen, mutta tuolloin kyse on vain muodosta, ei esimerkiksi kielellisen saavutettavuuden kysymyksistä.

Tähän saakka kokeilemieni laitteiden perusteella en olisi valmis vaihtamaan paperista sähköiseen muotoon. Tosin en ole päässyt tutustumaan tarkoitukseen vartavasten tehtyihin Amazonin Kindlen tyyppisiin laitteisiin.

Kuvia näytölle

Olen jaksanut jo pitkään olla vaikuttunut Lumia-puhelimen saumattomasta integraatiosta työmaan Exchange-järjestelmään. Ainakin Nokian omalla Mail-sovelluksella sähköposti ja kalenteri toimii hienosti, enkä usko, että Outlookin ystävilläkään on ongelmia.

Työkäyttöön tarkoitetut ominaisuudet eivät välttämättä ole päällimmäisenä mielessä älypuhelinten kuluttajakaupassa. Hauskat ja näyttävät sitäkin enemmän.

Ilmainen Photobeamer on ainakin vähän aikaa näyttävänhauska. Täytyy tunnustaa, että ohjelmaa kokeillessani ihmettelin hetkisen, miten tuo on teknisesti mahdollista: eihän pöytäkoneessa, jolla puhelimessa olleita kuvia katselin, ollut minkäänlaista langatonta tiedonsiirtosovitinta. Olen selvästikin nauttinut vielä liian vähän pilveä tai muuten vain jumittunut vanhanaikaiseen näkemykseen tietokoneen olemuksesta.

Valokuvatorstain kolmetoista

Valokuvatorstai-blogin vuoden 2013 ensimmäisenä aiheena on sopivasti kolmetoista.

Rautateiltä löytyy tämänkin valokuvatorstain kuva-aiheeni. Kaunislinjainen ranskatar, väkivahva ja upeaääninen Dr13-diesel, olisi helppo valinta, mutta jospa ison kauneuden sijaan tällä kertaa jotain enemmän petite.

Väliraskas vaihtoveturi Vv13 oli oikeastaan ensimmäinen onnistunut VR:n hankkima dieselveturimalli. Nykyään joitakin ulkomaalaisvalmisteisia kalustotyyppejä arvostelevat ja kotimaassa valmistettuja haikailevat yleensä unohtavat, että kotimaiseen veturituotantoon perustunut Suomen rautateiden dieselöinnin alkuaika oli tuskien taivalta.

Vv13, niin 13 kuin olikin, oli onnen luku keskellä pitkää epäonnistumisten sarjaa: Dm3, Dm4, Vv12, Sv11, Vr11, Hr11...

Sodan jälkeen siiviltä kiskoille laskeutunut Valmet Oy Lentokonetehdas kehitti laajan malliston moottorivetureita teollisuuslaitosten käyttöön. Mallit tunnetaan moottoriveturia tarkoittavalla Move-nimellään. Suurin näistä oli Move5, joista ensimmäisen kappaleen Valmet teki Salon raakasokeritehtaalle vuonna 1949. Tuo Suomen veturiteollisuuden kannalta merkittävä kappale, jota historian pieniä linjoja oikaisten voisi sanoa ensimmäiseksi kelvolliseksi Suomessa valmistetuksi dieselveturiksi, on nykyisin museoituna Veturimuseossa (ja asiaa enemmän tai vähemmän läheltä katsoneena voinee ounastella sen olevan joskus ehkä jopa liikkeellä).

Veturissa on yhdysvaltalaisperäinen 12-sylinterinen kaksitahtidieselmoottori, jonka teho on 350 hevosvoimaa. Kyseessä on General Motorsin kuuluisan 71-moottorisarjan tyyppi 12V-71, sylinteritilavuudeltaan 852 kuutiotuumaa. Syystä tai toisesta moottori esiintyy suomalaisissa lähteissä yleensä mallimerkinnällä 12107.

Usein kuulee väitettävän, että kyseessä olisi sama moottori kuin sota-aikaisen länsiliittoutuneiden massatuotantopanssarivaunun M4 Shermanin eräässä mallissa. Väärinkäsitys johtunee siitä, että M4A2:ssa käytettiin samaan jo vuonna 1938 kehitettyyn moottoriperheeseen kuulunutta moottoria, mutta se oli suomalaisessa veturissa käytetyn pikkuveli, kuusisylinterinen ja 426-kuutiotuumainen 6V-71. Näitä moottoreita panssarivaunussa oli kaksin kappalein, jolloin sylinterimäärä ja kuutiotilavuus ovat lähellä veturinmoottorin mittoja.

Takaisin rauhan aikaan ja Detroitista suomalaisille raiteille. Epäonnisten dieselkokeilujensa kanssa kamppailleella VR:llä katsottiin kateellisena teollisuuslaitosten ratapihoilla hyvin toimivia Move-sarjalaisia. Kun Valmet vielä varusti lippulaivamallin raskaaseen vaihtotyöhön mekaanista vaihteistoa paremmin sopivalla hydraulisella vaihteistolla ja lihotti veturin 40-tonniseksi, ei VR enää voinut vastustaa kiusausta. Kaikessa olympiavuoden huumassa rautatiehallitus ehti solmia tamperelaistehtaan kanssa kaupat kahdesta uudesta Move51h-tyyppisestä veturista. VR risti koneet oman nimeämiskäytäntönsä mukaan Vv13:ksi, veturi kun oli vaihtotyöhön tarkoitettu ja sen akselipaino kun osui väliraskaaseen 11,1-15 tonnin välille.

Kolmastoista Vv veturista tuli suunnilleen samalla periaatteella kuin kuuluisasta Eerikistä muinoin neljästoista nimeään kantanut Ruotsin kuningas: edeltäjä muistettiin hyvin, vaikka ei välttämättä olisi ollut väliksi - potkut saaneesta Eerik XIII Pommerilaisesta jäi 1400-luvun ruotsalaisille suunnilleen yhtä ikävä muisto kuin Vv12-veturista vuosisatoja myöhemmin entisen Itämaan rautatieläisille - eikä kukaan enää jaksanut tarkkaan laskea kuinka monta Eerikkiä tai Vv:tä oli sitä ennen ehtinyt olla.

Kaksi ensimmäistä Vv13:a osoittautuivat valtion töissä vähintään odotusten arvoiseksi, ja 1960-luvun alkuun tultaessa niitä työskenteli ratapihoilla 37 kappaletta.

Vuonna 1972 VR uudisti vetokaluston nimeämiskäytäntöään. Tässä yhteydessä Vv13 ja sen kokeilukäyttöön hankittu mekaanisella vaihteistolla varustettu, vain viiteen kappaleeseen jäänyt Vv14-rinnakkaismalli nimettiin Tve3-sarjaksi, jossa T tarkoittaa työkonetta ja ve veturia.

Kuvassa edelleen ajokuntoinen Vv13 nro 1763, sittemmin Tve3 nro 464, pärisyttää kaksitahtiäänimaisemaansa Suolahden Höyrytapahtuman vieraiden iloksi kesäkuussa 2011.

Tietokonesähellystä

Olen käyttänyt Windows 8:aa työmaalla elokuusta saakka. Nyt se alkaa tulla tutuksi. Päätellen siitä, kun Vista-kotikoneella pysähdyin hetkiseksi ihmettelemän, miksei työpöytänäkymä vaihtunut, vaikka klikkasin hiirellä vasenta alakulmaa.

Töissä aamupäivän askareena oli toimintajärjestelmän päivitys. Tällaista tulee tehtyä nykyään luvattoman harvoin. Vähän aikaa piti ihmetellä sitäkin, miksi VMware-virtualisoituun palvelimeen ei voinut mountata paikalliselta tietokoneelta niinkään yksinkertaista asiaa kuin USB-muistitikkua. No eipä tietenkään voinut ennen kuin virtuaalikoneelle oli virtuaaliasennettu USB-ohjain.

Ohjelmistotoimittajan tapaan melkein kaikki tiedostot uusittiin, vaikka kyseessä ei ollut kuin servicepack-tyyppinen huoltopäivitys. Ensiksi varmuuskopiot vanhasta ohjelmistoinstanssista ja tietokannasta, sitten palveluiden pysäytys ja lopuksi päivitys käyntiin. Alkuun päästyä homma meni rutiinilla.

Sitten kun piti päästä testailemaan, alkoivat ongelmat. Järjestelmä ei näyttänyt hyväksyvän sisäänkirjautumista sen paremmin pää- kuin peruskäyttäjätunnuksilla. Pari sähläystä oli tullut tehtyä: tietokanta-ajuri kopioitua väärään kansioon ja sovellukselle annettua väärä käyttäjänimi kantaan kiinni pääsemiseksi. Nämä oli helposti havaittu ja korjattu. Mutta vaikka kuinka tavasi conf-tiedostoja ja uudelleenkäynnisteli Tomcat-palvelinta, päivitetty toimintajärjestelmä ei suostunut päästämään käyttäjiä sisään. Alkoi pelottaa, että käyttäjätietokanta on vaurioitunut. Soitin ohjelmistovalmistajan tukeen, ja puoli tuntia käytiin läpi lokeja, kansioita, tiedostoja ja asetuksia. Vain huomatakseni lopulta, että päivitys oli tehnyt järjestelmästä muiden tietoturvaparannusten ohessa niinsanotusti "case-sensitiivisen". Toisin kuin Windows-maailmassa yleensä, käyttäjätunnuksessa olevat isot ja pienet kirjaimet piti todella kirjoittaa isoina ja pieninä. Olisi ehkä kannattanut lukea tarkkaan, mitä kaikkea päivitys korjaa. Tietokoneiden harrastajat usein naureskelevat kotikäyttäjille tarjottavan puhelintuen kysymyksille, joissa halutaan varmistaa, ovatko kaikki johdot kiinni ja virta päällä. Työelämälle suunnatussa puhelintuessa ne simppeleimmät asiat kai pitäisi ensin varmistaa.

Uudenvuodenaatto

Vuoden viimeinen päivä oli taas työpäivä. Vajaa sellainen tosin. Polttelin ylityötunteja ja palailin kotiinpäin jo 13 jälkeen lähtevällä linja-autolla. Kotimatkalla lapsetti sen verran, että poikkesin ostamassa pienen pussillisen ilotulitusraketteja ja tuhdilta näyttävän ilmapommin.

Illan pimettyä laitettiin lyhtyjä pihamaalle. Suojakeli salli lumilyhdynkin tekemisen. Mutta edes öljykynttilä ei suostunut sen sisällä palamaan ennen kuin sai verhokseen lasikuoren.

Vanhaa blogiperinnettä noudatellen tehköön vuoden tilinpäätöksen virkaa luettelo asioista, joita on tullut tehtyä ensimmäistä kertaa päättyvän vuoden aikana:

Äänestin presidentinvaalin eri kierroksilla kahden eri puolueen ehdokasta

Ihastuin älypuhelimen käyttömahdollisuuksiin.

Suoritin työturvallisuuskortin.

Totesin, miten mainio kulkuneuvo raitiovaunu on pääkaupungissa asioidessa.

Kävin toisessa maanosassa.

Opiskelin kiinan kieltä.

Olin joulun poissa kotikulmilta (armeija-aikana tosin vietin joulun kasarmilla, mutta silloinkin joulupäivänä lähikunnissa asuneet saivat muutaman tunnin lomanpätkän kotona käydäkseen).

Yksinkertaisia asioita meitillä yksinkertaisilla ihmisillä, kuten Pohjantähden Preeti sanoisi.

Vuoden kohokohtaa kartoittaessa hyvä arki kotioloissa on tärkein asia. Mutta jos erityisesti mieleen jääneitä tunteja haetaan, niin kai niitä oli kahdessa erässä.

Kesäkuinen lempeänlämmin iltayö Beijingissä käveltäessä rautatiekuvauskohteista kohti majoituspaikkaa. Ja seuraava päivä, omenapuupäivänvarjolla varustautuneen kaunokaisen seurassa metromatkaillessa.

Toinen oli elokuinen MVS-aktiivien virtuaalinen käsienpäällepaneminen. Silloin kun päätettiin, että on kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus. Mentiin puolitoistavuosisataisen päivänsankarin talkoisiin sinne, missä miehiä tarvittiin.

Lapin lumoista kotikonnuille

Pohjoisen joulunvietosta palailtiin kotipuoleen viime yönä. Yhdistetty joulu- ja hiihtoloma oli onnistunut ratkaisu. Ylläsrinnettä voi kokemuksen perusteella suositella Ylläksen alueelta hotellimajoitusta hakevalle, joka viimeisimmän luksuksen, laskettelurinteiden läheisyyden tai yöelämän rientojen sijasta arvostaa toimivaa kokonaisuutta, rauhallisuutta, maastohiihtolatuja, ystävällistä henkilökuntaa ja hyvää ruokaa. Kaamosaikaan Ylläsjärven puoli on maastohiihdon ystävälle harkinnan arvoinen vaihtoehto valaistujen latujensa ansiosta. Reissua varten hankittuja otsalamppuja ei tarvittu kertaakaan.

Viihdyttiin matkalla ehkä liiankin hyvin. Ainakin niin, että jo paria päivää ennen lähtöä tehtiin keväthankia ajatellen viikon varaus Äkäslompolon puolelle rivitalonpätkään ja verkko-ostettiin junaliput.

Pyhien jälkeinen arkipäivä, torstai, oli lumisadepäivä, mutta ei se ladulle lähtöä haitannut. Hiukan vihreää tervavoidetta pohjiin ja menoksi. Hiihtäminen olikin sitten toinen juttu, ainakin suoaukeilla vastatuuleen. Lenkiltä palatessa päällysvaatteet sai ripustaa suoraan kuivaushuoneeseen.

Perjantaiksi pakasti jälleen, keli oli hyvä ja latukoneiden kuljettajat olivat jo varhain ahkeroineet reitit hyvään kuntoon. Käytiin yläreittiä pitkin Luosujärvellä syömässä munkit (aiempi arveluni vain kahden latukahvilan avoinnaolosta oli väärä - ainakin Luosujärvi oli Aurinkotuvan ja Kesänginkeitaan ohella auki myös joulusesongilla). Jos Aurinkotupa on erikoistunut vohveleihin ja Kesänginkedas lättyihin - joita kumpaakaan ei tällä reissulla maisteltu - saa Luosujärveltä täysin sotilaskotistandardin täyttäviä ellei sen ylittäviäkin munkkeja.

Lähtöpäivänä lauantaina tyydyttiin pakkaamaan sukset pussiin ja huoneen luovutuksen jälkeen lähtemään kävelylle. Käytiin katsomassa Ylläsjärven puolen laskettelukeskusta, missä ei talvisesonkikausina olla juuri poikettu. Puolisoni on jo vuosia sitten ehdottanut Yllästunturiin nousua paikallisella köysiratasovelluksella eli gondolihissillä, mutta korkeanpaikankammoisena en ole ollut moiseen halukas. Sen kerran kun eräällä kesäreissulla tulin ylipuhutuksi, ei hissi ollut käytössä. Viime kesänä tuli harjoiteltua sen sortin köysiradalla, että umpikorinen gondoli ei enää pelottanut, ja käytiin ostamassa lippu ylös ja takaisin. 

Reilun seitsemänsadan metrin korkeudessa oli paljon lämpöisempää kuin alhaalla, ja kameraakin tarkeni viimasta huolimatta käsitellä pitkään ilman hansikkaita. Äkäslompolon puolelta katsottuna aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa reiluun kahteen viikkoon.

Alppihiihto näytti päältä katsoen - köysiradalta kirjaimellisestikin - hauskalta puuhalta. Se on laji, jota ei ole koskaan tullut kokeiltua. Syitä on helppo keksiä: se on kallista (niinkuin tavalliset maastohiihtovälineet eivät nykyään olisi), siinä voi satuttaa polvensa (niinkuin niitä ei olisi jo satutettu aikanaan tatamilla tai väärällä luisteluhiihtotekniikalla), eikä se ole edes sinivalkoista (niinkuin olympiamitaleita ei olisi viime aikoina tuotu enemmän mutkamäestä kuin maastosta). Itse asiassa syitä olla joskus kokeilematta moista on yhä vähemmän. Yleinen laiskuus taitaa olla merkittävin.

Pikajuna P270 lähti vain kymmenen minuuttia myöhässä, ajoi matkansa VR-standardien talvi- ja kaukojunatoleranssit huomioon ottaen melko hyvin aikataulussaan - Seinäjoelta lähdettiin vain minuutin aikataulusta jäljessä - ja toi kotiasemalle ennen aamuseitsemää, ei puoltakaan tuntia myöhässä.

Jotta vieroitusoireet kotona eivät olisi olleet liialliset, käytiin kuntoradalla luistelemassa tuttu lenkki. Onneksi on lunta täälläkin. Vielä ainakin: tihkusade ei tunnu kovin talviselle. Tosin yhtä hyvistä hangista joulun molemmin puolin ei näillä seuduin ole saatu nauttia yli puoleentoista vuosikymmeneen, ja sopii olla siihen tyytyväinen.

Tapanin tunturinkierros

Tapaninajelulle lähdettiin omin voimin. Sääennuste lupasi tuuletonta, joten päätettiin kiertää koko tunturi. Ennen lähtöä piti lisätä hiukan pitovoidetta pohjiin. Ensimmäinen kerta tällä reissulla, vaikka joka päivä on suksilla oltu. Joulukuun pakkaslumi ei ole voiteita hiovaa laatua.

Yläreittiä Kellostapulinkurun kautta ei ole vielä avattu, joten valittiin Kesänkijärven rantojen kautta kulkeva alareitti. Järven suunnalta henkäili niin kylmästi, että nollaa näyttäneeseen ilmatieteenlaitoksen tuuliruusuun oli vaikea uskoa. Keitaan, taitaa olla Aurinkotuvan lisäksi ainoa avoinna oleva latuasema tähän vuodenaikaan, pihamaallakin oli sen verran viileää, että hörpättiin vain nopeasti kupilliset termoksesta ja jatkettiin matkaa Äkäslompoloon. Isometsännousu tuntui jyrkentyneen tai ainakin pidentyneen sitten maaliskuun. Silloin tosin oli hiihtokilometrejä alla reilusti enemmän. Tunturijärvi on sen verran korkealla, noin 300 metrissä, että siellä oli selvästi lämpöisempää kuin alhaalla, ja nautittiin kaikessa rauhassa mehua ja matkaeväänä ollut banaani ja piparkakut. Kolmisenkymmentä kilometriä tuli päivän lenkin pituudeksi.

Tapanintanssit olisi tarjolla kylällä, mutta saavat jäädä. Vaikka musiikkitarjontaakin mainostettiin entisille nuorille sopivaksi. Mutta kun illanviettomahdollisuuksiin kuuluu niinkin harvinaista herkkua kuin televisio, on mukavampi pysytellä kämpässä. Ja matkalukemiseksi ottamani Scotuksen Ordination kvestiot odottavat yhä lukijaansa.

Hyvää joulua

 

Lapin pakkasia

Myöhään perjantai-iltana puolisoni ja minä pakkasimme itsemme, reppumme, suksipussin ja kaksi isoa kassia kotiasemalla junaan. Makuuvaunussa nukutti yllättävän hyvin. Oulussa olin pariin otteeseen sen verran hereillä, että ymmärsin junan seisseen siellä aika paljon kauemmin kuin sähköveturin vaihtaminen dieselveturiin olisi vaatinut. Kolariin saavuttiin tunnin verran myöhässä. Ennen lähtöä olimme käyneet kotikylässä hampurilaisella, joten aamupalan aikaan ei vielä ollut nälkä.

Tällä reissulla jätimme auton kotiin, joten asemalta jatkettiin linja-autokyydillä. Auto kiersi Äkäslompolon kautta. Perille ehdittiin kaamospäivän alkaessa jo hämärtää. Autottomina liikkeellä ollessa mukana kuljetettava varustemäärä on rajallinen, joten majoituksena on tällä kertaa hotelli.

Kolarissa oli kuulemma 30 astetta pakkasta, mutta suksille piti vielä päästä. Pysyteltiin valaistuilla laduilla. Ilma lämpeni sitä mukaa kuin latu nousi ylemmäs tunturinrinnettä. Toisin alas laskettaessa palelsi senkin edestä.

Kuuman suihkun jälkeen päivällisbuffetpöytään, missä tuli hotkittua syömättä jääneen aamiaisenkin edestä: sienikeittoa, salaatteja, perunaa, siikaa ja leipää. Ravintola on sangen laadukas. Sen huomaa siitä, että ruokajuomaksi on tarjolla piimää ilman eri pyyntöä.

Illan syömingeistä huolimatta runsas aamiainen kaurapuuroineen, leipineen, juustoineen ja vihanneksineen maistui. Ruoan laskettua taas ladulle. Ehdittiin lenkin korkeimmalle kohdalle parahiksi kaamospäivän valoisimpaan aikaan, kun taivaanrannan alapuolella pysyttelevä aurinko maalasi tykkylumisen maiseman violetin sävyihin. Loppumatka alaspäin sujui taas viileämmissä merkeissä.

Kotipuolessa ei muutamaan vuoteen ole ollut kireitä pakkaskelejä ja jos on ollut, on yleensä jätetty menemättä ladulle. Yllättävän hyvä lisälämmitin oli ylimääräinen puuvillainen T-paita sisä- ja ulkovaatekerran välissä. Toinen hyvä suojavaruste pakkasta vastaan on ollut puolisoltani lainaksi saamani Varusteleka-kaupanpäällinen, putkihuivi.

Pian hotellille palattua keksittiin, että vaikka ruokahuolto pelaa viimeisen päälle, joitakin paheita, kuten suolapähkinöitä ja suklaata voisi lähipäivinä tehdä mieli. Niinpä sitten hiihdettiin vielä yhdeksän kilometrin kauppareissu Eelille tienvarteen ja takaisin.

Saunaan menoa harkittiin, mutta kuuma suihku sai taas riittää. Ja eikun ruokapöytään.

Jänisten perässä

Kuntoradan parkkipaikka oli täynnä iltalenkkeilijöiden autoja. Hyvin väkimäärä tasoittui kahden ja puolen kilometrin pituiselle radalle, kun vain muutama suksija nähtiin.

Ensimmäisellä kierroksella saatiin kirittämään ihka oikea jänis. Se loikki edellä noin kilometrin matkan. Näytti olevan enemmän perinteisen kuin vapaan tyylin jänis, kun latu-ura maistui luistelubaanaa paremmin.

Mutta jänöjussin mäenlasku ei sujunut kovinkaan vauhdikkaasti. Alamäessä saatiin kirittäjä kiinni, kun suksissa tuppaa olemaan parempi luisto kuin jäniksenkäpälissä. Pelokas eläin ryhtyi väistelemään kuin takana olisi tullut nälkäinen saalistaja kahden huvittuneen hiihtäjän sijasta, mutta keksi sitten poiketa turvaan ummessa olleelle oikoladun uralle.

Aamulla töihin mennessä olin pannut merkille, kun lajitoveri loikki maalaistiellä kelpo matkan linja-auton valokeilassa. Aurattua uraa on tietysti mukavampi kulkea kuin umpihankea, mutta mikä saa eläimen pysymään takana tulevan uhkan tiellä?

Ensi kertaa junalla Espooseen

Espoo on niitä eteläisen Suomen isoja kaupunkeja, joissa olen käynyt aniharvoin. Tänään taisi olla kolmas kerta tällä vuosituhannella.

Tutkintotoimikunta kokoontui Omniassa. Oppilaitos ei järjestä varsinaisesti meidän toimialaamme kuuluvia tutkintoja, mutta ottaa mielellään vastaan vierailijoita. Puitteet kun ovat sen laatuiset, että niitä kelpaa vieraille esitellä. Itse asiassa edellinen Espoon-käyntini muutamia vuosia sitten oli benchmarking-retki samaan paikkaan vaiheessa, jossa oman työmaan uusin rakennusvaihe oli arkkitehdin työpöydällä. Nyt meille oli järjestetty talon puolesta ohjelmaakin: omatoiminen QR-koodeihin perustuva rastirata oli mielenkiintoisempi tapa tutustua oppilaitoksen toimintaan kuin perinteinen diaesityksenkorvike. Ja niin herkullista possua tuotiin lounaalla eteen, että piti soveltaa joulupaaston artiklaa "Jos tarjotaan, ei nirsoilla".

Jos Espoossa on tullut käytyä harvoin, niin junalla vielä harvemmin. Tänään oli ensimmäinen kerta. Ennakkolipun mukaan Pasilassa olisi pitänyt vaihtaa IC²:sta E-junaan, mutta aikataulunäytöt kertoivat, että mitään E-junaa ei ole aikeissakaan kulkea pitkään aikaan eikä varsinkaan silloin kuin ennakkolippu lähtöajaksi ilmoitti. A-junia oli peruttu, mutta E-junien peruutuksista ei ainakaan ilmoitettu. Päättelin että juna kuin juna, kunhan Espooseen pääsee, ja nousin S-junaan. Ja pääsihän sillä. Viimeksi S-kirjaimellista junamatkailua on tainnut tulla harrastettua Hampurissa kesällä 1987.

Kotiin päin palatessa Espoon aseman automaatti halusi välttämättä myydä matkan Turusta tulevalla IC²:lla ensin Pasilaan ja sieltä Tampereen IC²:lla kotiin. Ajattelin alkumatkan osalta, että juna kuin juna, ja kun nyt sattui E-juna olemaan tulossa parin minuutin sisään, matkasin sillä Pasilaan ja ehdin nauttia kupillisen sitruunateetä nimeään ja sisustustaan sitten viime näkemän vaihtaneessa asemakahvilassa.

Menomatkalla ajettiin pääradalla jostakin syystä pitkä pätkä menneiden vuosikymmenten nopeudella, mutta Pasilassa oltiin jo melkein aikataulussa. Siitä edelleen ei, koska junankuljettajaksi itseään tituleerannut veturinkuljettaja kuulutti matkustamoon, että valitettavasti ei ole mitään tietoa, milloin päästään jatkamaan matkaa Helsingin päärautatieasemalle. Tuossa tilanteessa kiireinen keskustaan menijä olisi saattanut harkita kiskoliikennekulkuneuvon vaihtamista toiseen: ainakin pari raitiotielinjaa kun kulkee aseman kupeesta.

Paluumatkalla IC² lähti vartin verran myöhässä, ja monet asemalaiturilla arvuuttelivat, mahtaisiko ajallaan kulkeva, pari minuuttia ennen IC²:ta lähtenyt, R-juna olla nopeampi yhteys Tampereen suuntaan. Oma veikkaukseni oli kieltävä, koska R joutuu pysähtelemään IC²:ta tiheämmin ja mitä todennäköisimmin päästämään jollakin liikennepaikalla nopeamman ohitseen.

Pääkaupunkiseudulla lumisade oli päivän mittaan lakannut. Kotipuolessa ei aamulla satanut, mutta nyt taitavat olla lumityöt odottamassa.

Umpihangen suojassa

Iltapäivän hiihtolenkin jälkeen käväisin pitkästä aikaa veturitallilla. Jäljistä tai niiden puutteesta päätellen ei siellä muitakaan ole vähään aikaan liikkunut. Talli nukkuu talviunta. Parkkipaikoille ei ollut autolla asiaa, ja vahvaa kinosta oli tuuli tehnyt myös tallikaaren puolelle. Hanki on hyvä suoja asiattomilta kulkijoilta. Siihen saakka, kun kulkuväylät taas jonkin riennon takia täytyy avata.

Seinäkalenteri oli pysähtynyt marraskuun 25. päivään ja seinäkello yhdeksään. Laitoin molemmat ajan tasalle ja panin viikolla postilokeroon tulleet Raition ja Veturimiehen uusimmat numerot paikalleen lehtiarkistoon.

Pehmeä latu

Lunta on kertynyt sen verran, että iltapäivällä avattiin perinteisen tyylin hiihtokausi. Kovin hyväksi ei latua voinut kehua. Tuore lumi takasi sen, että meno oli pehmeähköä ja pidon kanssa oli ongelmia. Ehkä tervavoide olisi ollut parempi valinta kuin synteettinen.

Lenkin jälkeen pantiin joulusiivousurakka alkuun pesuhuoneen kokonaisvaltaisella kuurauksella.

Julkistalousoikeuden tenttikysymyksiä

Kun kiinan alkeiskurssi työväenopistossa jäi joulutauolle jo marraskuussa, ajattelin että jotain olisi vielä mukava opiskella ja menin vuoden tauon jälkeen julkisoikeusoppiin avoimen yliopistoon. Tässä tapauksessa tosin raja avoimen ja oikean yliopiston välillä oli nimellinen. Luennot, aiheena julkistalousoikeus, pidettiin päiväsaikaan yhteisesti tutkinto-opiskelijoille ja avoimen yliopiston opiskelijoille.

Aihepiiri liittyy tiiviisti leipätyöhöni, ja työnantaja tuli vastaan niin, että sain istua luennoilla palkallisesti. Hyvä työpaikka, saa sanoa. Luentoja oli viisi kertaa, joista kolmelle ehdin työn puolesta osallistumaan. Aika vähän vuorovaikutusta yliopiston luento-opiskeluun edelleenkään sisältyy. Spontaanit puheenvuorot tulivat lähinnä meitä vanhempaa kaartia edustavilta, jotka olivat työn puolesta törmänneet johonkin luennolla käsiteltyyn seikkaan. Nuoret tutkinto-opiskelijat kuuntelivat kiltisti.

Ammatillisena täydennyskoulutuksena arvostan avoimen yliopiston opintojaksoja enemmän kuin niinsanottuja täsmäkoulutuksia. Päivän intensiivikursseista ensin tunti tai puolikas kuluu siihen, kun kurssinpitäjä eri tavoin päivittelee, miten näin laajasta aiheesta ei näin lyhyessä ajassa saada kokoon kuin pintaraapaisu. Ja hyötykäyttöön jäävästä ajasta reilusti kuluu yleisön viihdyttämiseen, jotta he tulisivat toisenkin kerran ja toisivat lompakkonsa tai työpaikkansa laskutusosoitteen mukanaan. Jos hyvin käy, onkeen voi tarttua jotakin jossakin tilanteessa hyödyllistä. Avoimen yliopiston tarjonnan tyyppisillä kursseilla taas ei yleensä edes yritetä antaa käteen valmista onkea saati kalaa, vaan pyrkiä opettamaan, miten hyvä onki tehdään ja miten ja missä sitä kannattaa käyttää.

Olen erehtynyt käymään työn puolesta joitakin eri tahojen järjestämiä koulutuksia, jotka ovat käsitelleet työtehtävien kannalta oleellista lainsäädäntöä. Luennoijien substanssissa tai pedagogiikassa ei ole ollut moitteen sijaa. Vika on ollut täsmäkoulutuksen jo valmiiksi epäonnistuneessa ideassa. Ne eivät olleet koulutuksia, vaan kysy asiantuntijalta -tilaisuuksia. Uskallan väittää, että taannoin käymäni avoimen yliopiston oikeusjärjestyksen tai oikeusteorian peruskurssit tarjosivat paljon enemmän kuin täsmäkoulutuspäivät, vaikka niiden aikana ei opiskeltu yhtäkään lakitekstiä. Teksti on kaikkien luettavissa vaikka Finlex-palvelusta. Sen soveltamista käytännön virkatehtävissä helpottaa huomattavasti, jos tietää lisäksi jotakin tekstin suhteesta muihin oikeuslähteisiin ja ylipäätään oikeuslähteiden käyttämisestä. Tuollaisiin asioihin en ole yhdelläkään täsmäkurssilla törmännyt – mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisiakin kursseja voisi olla.

Julkistalousoikeuden kurssi oli itselleni pieni pettymys – tosin vain välittömän hyödyn näkökulmasta. Luennoilla käsiteltiin lähinnä valtiontaloutta, kun kunnallistalous on lähempänä omaa sydäntäni. Ymmärrän painotuksen, koska kyseessä oli aineopintokurssi eikä mikään erikoistumisjakso. Painotus saattaa liittyä siihenkin, että luennoitsijana toimi eduskunnan paljon käyttämä julkisoikeuden asiantuntija, lehtori Wacker.

Tänään kesken työpäivän käväisin Tampereella tentissä. Luentojen lisäksi tentittävänä oli hiukan säädöksiä (perustuslain ja kuntalain taloutta koskevat osat, valtion talousarviolaki ja -asetus sekä kunnan peruspalvelujen valtionosuuslaki) ja kirjallisuutena osia A. Myllymäen kirjasta "Finanssihallinto-oikeus" ja eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisusta "Valtion omistajaohjauksen valvonta ja raportointi eduskunnalle".

Kysymyksiä oli kolme. Ensimmäisessä piti lyhyesti selittää viisi käsitettä: finanssipolitiikka, finanssivalta, talousarvion tasapainoperiaate, kunnan tilintarkastus ja korotettu valtionosuus.

Kaksi muuta oli esseetehtäviä. Toisessa piti kertoa, mitä lainsäädännöllisiä toimia pitäisi tapahtua siinä tilanteessa, jos opintotukilain mukaista opintorahan määrää muutettaisiin. Tehtävä oli kenties kontrolli luennoilla istumiselle (tai sitten pikku jäynä: opetukseen oli kuulemma ilmoittautunut niin runsaslukuinen joukko tutkinto-opiskelijoita, että luentosaleja oli pitänyt muuttaa, mutta silti paikalla ei ollut koskaan väenpaljoutta). Kyseessä oli täysi analogia eräästä luennolla läpi käydystä vastaavasta esimerkistä. Tuli mieleen lähes vuosikymmen sitten käymäni olio-ohjelmoinnin peruskurssi, jossa yksi tenttitehtävä oli laatia samanlainen linkitetty lista kuin oli juuri ollut jossakin harjoitustehtävässä.

Kolmannen tehtävän aiheena oli valtion omistajaohjaus ja sen parlamentaarinen valvonta.

Täytyy sanoa, että olisin mieluummin kirjoittanut esseen vaikka kunnan tilintarkastuksesta. Asiat kun olivat tulleet töissä tuoreeltaan kerratuksi, kun eilisiltana oli kuntayhtymän tarkastuslautakunnan kokous, jossa tilintarkastaja antoi katsauksensa. Nyt olin vastauksissani enemmän kirjanoppien varassa.

Aulassa opiskelijoiden kuoro lauloi Santa Luciaa.

Maaseudulla

Työpäivän jälkipuoliskolla oli pitkästä aikaa kollegan kanssa reissu isojen peltojen keskelle, Kiipulan ammattiopistolle. Oppilaitos tekee arvokasta työtä muun muassa erityisopetuksen ja kuntoutuksen parissa.

Iltapäivän teema liittyi tällä erää kuitenkin vuoden päästä koittavaan uuteen EU:n rakennerahastojen ohjelmakauteen. Euromääristä ei vieläkään puhuta, mutta asioita on jäsentynyt sitten viime kevään. Oli virkistävää kuulla Hämeen maakuntaliiton näkemys siitä, että Euroopan aluekehitysrahaston toimintalinja 3:n eli vähähiilisen talouden edistämisen kohdistus kaupunkialueiden strategioihin johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikesta citypropagandasta huolimatta ainakin Suomessa kaupunkien hiilijalanjälki on suunnaton maaseutuun verrattuna.

Kotona odottanut Maaseudun Tulevaisuus horjutti lisää vankkoja uskomuksia referoimalla Aalto-yliopiston tutkimusta. Jos lihasvoimaa ei huomioida, maaseudun kulkupelinä henkilöauto on yleensä ekologisin. Linja-auto ei käytännössä pärjää sille, koska iso auto 5-10 matkustajan täyttöasteella hiilestää pikkuautoa enemmän. Ruuhkattomuuden ja maisemien lisäksi tuli uusi syy suosia Saarioispuolen reittiä työmatkaliikenteessä. Onpahan linja-auto ainakin yhden hyödynnetyn penkin verran ekologisempi vaihtoehto.

Iltalenkillä hiihtokeli oli paras tänä talvena. Tyyli on edelleen vapaa, ja nyt luisto riitti paikoittain vauhdin huumaan. Nopeuskestävyys onkin sitten toinen juttu.

Jouluruuhkaa

Aika moni oli päättänyt lähteä hiihtämisen merkeissä nauttimaan aamupäivän pikkupakkasesta ja silloin tällöin pilkahtelevasta auringosta. Perinteisen latua, ainakaan kunnollista, ei edelleenkään ole, mutta vapaan tyyli ura tamppautuu päivä päivältä jämäkämmäksi.

Iltapäivällä autoiltiin uhmaamaan jouluostosruuhkaa Lempäälään Ideaparkiin. Kovin usein sinne ei ole asiaa, onneksi. Nyt piti käydä Partiokaupassa hakemassa kaksi otsalamppua. Joulunaikaa on tarkoitus viettää hämärissä olosuhteissa.

Samalla tuli poikettua marketissa päivittäistavaraostoksilla ja ties miten moneen vuoteen Kotipizzassa syömässä. Vegetariana oli yhtä hyvää kuin muistin, ja kauniimpi osapuoli ihastui kreikkalaisittain maustettuun kotzoneen. Kotipizzan annokset ovat tyyriin puoleisia ja hinta-määrä-suhteeltaan häviävät useimmille kilpailijoilleen. Mutta niissä on yksi hyvä puoli, jos asian niin haluaa nähdä: ne jaksaa yleensä syödä yhdeltä istumalta. Pizzeriaherkkuja nauttiessamme ohi kulkenut tuttavapariskunta tiesi kertoa, että sunnuntairuuhka oli pientä lauantaiseen verrattuna.

Lumitöitä ja suksihuoltoa

Aloitin lauantaiaamun lumitöillä samaan aikaan, kun puolisoni lähti töihin. Eilisillan ja viime yön aikana oli saatu viitisen senttiä lisää. Pakkaslumi oli kevyttä kolattavaa.

Jatkoin autotallissa siklaamalla varastorasvan pois perinteisen suksista ja laittamalla luistovoiteet tilalle. Toiveikkaasti odottelen, milloin perinteisen ladut olisivat näillä main hiihdettävässä kunnossa. Pari vuotta sitten löytämäni Startexin Eco on ollut miellyttävä tuttavuus. Laajan kelialueen yleisluistona se ei varmasti täytä himohiihtäjien tai kilpailijoiden vaatimuksia, mutta harrastelijalla se toimii yllättävän hyvin. Mikä mukavinta, luistovoitelua ei tarvitse uusia aina kelin muuttuessa.

Illalla kotikylän kuntoradalla oli paljon saunalenkin hiihtäjiä ja mäessä pieniä pulkkailijoita. Perinteistäkin oli joku uran reunalla mennyt, mutta useimmilla tyyli oli vapaa.

Itsenäisyysjuhlintaa kerrakseen

Eilistä itsenäisyyspäivää saatiin viettää vaihteeksi talvisissa merkeissä. Vuosi sitten oli kovin eri näköistä. Aamupäivällä lähdettiin vaihteeksi Kylmäkosken kuntoradalle hiihtämään. Aika moni muu oli saanut saman idean. Oli eri-ikäisiä ja erivauhtisia. Kollegakin puolisoineen suksi vastaan. Kylmäkosken baana on jyrkkine mäkineen kotikylän rataa haastavampi, ainakin näin alkukaudesta ja vapaalla tyylillä. Tusinan verran kilometrejä jaksoimme lykkiä.

Iltapäivällä käytiin poimimassa Ilkka ja Marko kyytiin ja mentiin porukalla yhteiskoululle kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlaan. En muista, että olisin ennen käynyt moisessa. Jos pari kertaa onkin joku pönötysjuhla kohdalle sattunut, ne ovat olleet tavalla tai toisella sotaisemman puoleisia.

Museoveturiseuran väellä oli juhlaan asiaakin. Kaupunki oli myöntänyt yhdistyksellemme tämän vuoden kulttuuripalkinnon, vaikka Museoveturiseura ei ole oikein tottunut pitämään itseään kulttuuriyhdistyksenä.

Veturimuseon hoito on jo vuosikausia ollut ensisijaisesti seuran vastuulla kaupungin tosin vastatessa suurimmista kulueristä: veturitallin vuokrasta ja kesäkauden museonhoitajan eli lipunmyyjä-oppaan palkkaamisesta. Samoin kaupungin väki käy kesäisin isoilla koneilla leikkaamassa suurimmat nurmikkoalueet. Muut veturitallin työt on hoidettu talkoilla rakennuksen kunnossapidosta kirjastonhoitoon ja esineistön entisöinnistä yleisötapahtumiin. Työväkenä me olemme itsemme nähneet, emme kulttuuriväkenä. Mutta kyllä huomionosoitus mieltä lämmitti. Yllätykseksemme saimme kuulla, että palkinto ei ollut pelkästään mainetta ja kunniakirjaa, vaan lisäksi satoja euroja riihikuivaa yhdistyksen kassaan.

Emme tehneet samaa tempausta kuin edellissyksynä toisen yhteistyökumppanimme Panssarikillan huomionosoituksen vastaanottaessamme, jolloin koko museoveturiseuralaisdelegaatio astui estradille pokkaamaan. Silloin se oli ennalta harkittu etikettivirhe. Halusimme silloin osoittaa meitä pääosin tuntemattomalle kutsuvierasjoukolle, että Museoveturiseura on tiimi. Nyt ei moiseen ollut tarvetta, kun paikallislehdessä toimintaideologiaamme oli edeltä käsin hyvin selostettu. Marko kävi yleisön edessä vastaanottamassa kättelyt ja halaukset.

Juhlan ohjelma koostui lähinnä neljän paikallisen kuoron esityksistä. Perinteistä isänmaallista ja hengellistä, mutta myös kansainvälisiä ja jopa maailmanmusiikin aineksia. Pienestäkin kylästä löytyy musiikkiosaamista moneen lähtöön.

Juhlapäivälliselle mentiin tietysti Iskhmetille. Taisivat katsoa jokseenkin pitkään, kun yleensä työhaalareissa tai muutoin käytännöllisesti pukeutuneena aterioimaan tuleva tuttu väki olikin tummissa puvuissa tai juhlamekossa.

Jotta juhlakiintiö tuli varmasti täyteen, pääsin puolisoni siivellä liberaalimman seurakuntaväen illanviettoon pappilaan. Iskhmetin ranskalaisannoksen jälkeen pikkupurtava ei oikein maistunut, mutta ilta meni mukavasti suntion kanssa jutellessa ja puolukkamehua nautiskellessa. Naisväki katseli televisiosta intensiivisesti presidentinlinnan juhlavastaanottoa.

Valokuvatorstain voima

Valokuvatorstai-blogin itsenäisyyspäiväviikon aikeena on voima.

Kuvassa nähdään suomalaista vetovoimaa talvisissa maisemissa, Kolarissa maaliskuussa 2009. 

Veturi on viimeistä Suomessa valmistettua linjaveturityyppiä edustava Dr16 nro 2812. Tämä yksilö on valmistunut Tampereella Transtech Oy:n, aiemmin Valmet Oy:nä tunnetun merkittävän suomalaisen veturinvalmistajan vuonna 1991. 

Moottorin teho on 2 280 hevosvoimaa. Moottoritehossa jäädään selkeästi vanhemmalle Sr1-sähköveturillemme ja tehokkaimmalle dieselveturillemme Dr13:lle.

Mutta sitä varsinaista veturin voimaa, vetovoimaa, tässä on 270 kilonewtonia. Se on vain 10 kN vähemmän kuin Sr1:n maksimi ja reilusti enemmän kuin sen jatkuva vetovoima, varsinkin kuumana ajettaessa.

Pakkasta, adventtipaastoa ja hiihtokauden avaus

Vaikka pidän talvesta, tänä vuonna se tuli hiukan liian hätäisesti. Oli hiukan hankaluuksia sopeutua yhdessä viikonlopussa lämpöasteista parinkymmenen pakkapakkaspuolelle laskeneeseen lämpötilaan. Varsinkin sunnuntaina lumitöissä meinasi tulla tosissaan kylmä. Kissaveljetkään eivät ole juuri viiksiään ulos laittaneet.

Minut pimeys ja pakkanen ovat houkuttaneet nukkumaan uunin lämpöön monena iltana jo iltakahdeksalta. Kun nukkuakaan ei jaksa määräänsä enempää, on sitten tullut heräiltyä viimeistään aamuneljältä. Ja illalla jälleen väsyttää.

Adventista jouluun olemme tavanneet pitää eräänlaista paastoaikaa. Pois saavat jäädä turhat nautintoaineet, kuten kahvi, kaikkinaiset alkoholipitoiset juomat ja makeiset. Lihan syönnistä pidättäydytään myös, mutta ei nirsoilla, jos sellaista ainoana vaihtoehtona jossain tarjotaan. Jonkin ikivanhan perinteen mukaan olemme katsoneet myös kananmunan paastoruokavalioon soveltumattomaksi. Eilisiltana, kun asia tuli puheeksi, päädyimme pohdiskelemaan kananmunapaaston mielekkyyttä. Jos ideana on jonkinlainen elämän kunnioituksen tuominen ruokavalioon edes hetkeksi, lienee emonsa ulkopuolella vasta eläimen alkuasteelle kehittynyt munasolu reilumpaa ruokaa kuin vanhoihin perinteisiin sopiva kalan syöminen. Eväkäs kun on tullut tapetuksi jo kalaksi kehittyneenä eläimenä ja nimenomaan ruokapöytään. Järjellä ajatellen lihan syönnin lopettaminen olisi luultavasti kaikkein elämää kunnioittavin valinta. Eikä vain siksi, että söpöt ja karvaiset eläimet säästyisivät lahtipenkistä vaan siksi - viisaammat sanovat - että pallomme hedelmällisyys riittäisi edes ihmiskunnan ruokkimiseen.

Tänään avattiin oma hiihtokausi kotikylän kuntoradalla, kun iltaa kohden lämpötila oli noussut viidentoista pakkasasteen tietämiin. Lunta oli ohuenlaisesti, mutta se oli jyrästetty välttäväksi, paikoin ihan mukavastikin luistavaksi, vapaan tyylin baanaksi. Lenkille lähdettäessä säikähdin pahemman kerran housuja pukiessani. Näinkö paljon olen pulskistunut sitten viime talven? Helpotuin, kun tajusin yrittäneeni jalkaan puolisoni S-kokoisia oman M:n sijasta. Kuten keski-ikäiselle pariskunnalle sopii, meillä on kokoeroa lukuun ottamatta samanlaiset tuulipuvut.

Tänä iltana on yritys valvoa kymmeneen. Ja huomenaamuna keittää kananmunia.