Lapin lumoista kotikonnuille

Pohjoisen joulunvietosta palailtiin kotipuoleen viime yönä. Yhdistetty joulu- ja hiihtoloma oli onnistunut ratkaisu. Ylläsrinnettä voi kokemuksen perusteella suositella Ylläksen alueelta hotellimajoitusta hakevalle, joka viimeisimmän luksuksen, laskettelurinteiden läheisyyden tai yöelämän rientojen sijasta arvostaa toimivaa kokonaisuutta, rauhallisuutta, maastohiihtolatuja, ystävällistä henkilökuntaa ja hyvää ruokaa. Kaamosaikaan Ylläsjärven puoli on maastohiihdon ystävälle harkinnan arvoinen vaihtoehto valaistujen latujensa ansiosta. Reissua varten hankittuja otsalamppuja ei tarvittu kertaakaan.

Viihdyttiin matkalla ehkä liiankin hyvin. Ainakin niin, että jo paria päivää ennen lähtöä tehtiin keväthankia ajatellen viikon varaus Äkäslompolon puolelle rivitalonpätkään ja verkko-ostettiin junaliput.

Pyhien jälkeinen arkipäivä, torstai, oli lumisadepäivä, mutta ei se ladulle lähtöä haitannut. Hiukan vihreää tervavoidetta pohjiin ja menoksi. Hiihtäminen olikin sitten toinen juttu, ainakin suoaukeilla vastatuuleen. Lenkiltä palatessa päällysvaatteet sai ripustaa suoraan kuivaushuoneeseen.

Perjantaiksi pakasti jälleen, keli oli hyvä ja latukoneiden kuljettajat olivat jo varhain ahkeroineet reitit hyvään kuntoon. Käytiin yläreittiä pitkin Luosujärvellä syömässä munkit (aiempi arveluni vain kahden latukahvilan avoinnaolosta oli väärä - ainakin Luosujärvi oli Aurinkotuvan ja Kesänginkeitaan ohella auki myös joulusesongilla). Jos Aurinkotupa on erikoistunut vohveleihin ja Kesänginkedas lättyihin - joita kumpaakaan ei tällä reissulla maisteltu - saa Luosujärveltä täysin sotilaskotistandardin täyttäviä ellei sen ylittäviäkin munkkeja.

Lähtöpäivänä lauantaina tyydyttiin pakkaamaan sukset pussiin ja huoneen luovutuksen jälkeen lähtemään kävelylle. Käytiin katsomassa Ylläsjärven puolen laskettelukeskusta, missä ei talvisesonkikausina olla juuri poikettu. Puolisoni on jo vuosia sitten ehdottanut Yllästunturiin nousua paikallisella köysiratasovelluksella eli gondolihissillä, mutta korkeanpaikankammoisena en ole ollut moiseen halukas. Sen kerran kun eräällä kesäreissulla tulin ylipuhutuksi, ei hissi ollut käytössä. Viime kesänä tuli harjoiteltua sen sortin köysiradalla, että umpikorinen gondoli ei enää pelottanut, ja käytiin ostamassa lippu ylös ja takaisin. 

Reilun seitsemänsadan metrin korkeudessa oli paljon lämpöisempää kuin alhaalla, ja kameraakin tarkeni viimasta huolimatta käsitellä pitkään ilman hansikkaita. Äkäslompolon puolelta katsottuna aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa reiluun kahteen viikkoon.

Alppihiihto näytti päältä katsoen - köysiradalta kirjaimellisestikin - hauskalta puuhalta. Se on laji, jota ei ole koskaan tullut kokeiltua. Syitä on helppo keksiä: se on kallista (niinkuin tavalliset maastohiihtovälineet eivät nykyään olisi), siinä voi satuttaa polvensa (niinkuin niitä ei olisi jo satutettu aikanaan tatamilla tai väärällä luisteluhiihtotekniikalla), eikä se ole edes sinivalkoista (niinkuin olympiamitaleita ei olisi viime aikoina tuotu enemmän mutkamäestä kuin maastosta). Itse asiassa syitä olla joskus kokeilematta moista on yhä vähemmän. Yleinen laiskuus taitaa olla merkittävin.

Pikajuna P270 lähti vain kymmenen minuuttia myöhässä, ajoi matkansa VR-standardien talvi- ja kaukojunatoleranssit huomioon ottaen melko hyvin aikataulussaan - Seinäjoelta lähdettiin vain minuutin aikataulusta jäljessä - ja toi kotiasemalle ennen aamuseitsemää, ei puoltakaan tuntia myöhässä.

Jotta vieroitusoireet kotona eivät olisi olleet liialliset, käytiin kuntoradalla luistelemassa tuttu lenkki. Onneksi on lunta täälläkin. Vielä ainakin: tihkusade ei tunnu kovin talviselle. Tosin yhtä hyvistä hangista joulun molemmin puolin ei näillä seuduin ole saatu nauttia yli puoleentoista vuosikymmeneen, ja sopii olla siihen tyytyväinen.