Halpa turpeenostomatka

Oli taas se aamu, kun linja-auton seutulippuun piti ladata seuraavat 30 päivää. Lipun hinta on 78,50 euroa, mutta kuljettaja antoi kahdeksastakymmenestä eurosta takaisin kaksi. Huomasin asian vasta hetken päästä, ja kävin viemässä hänelle viisikymmensenttisen. Etten jää yhtiölle velkaa, perustelin.

Sama kuljettaja oli ajoi vuoroa, jolla lähdin iltapäiväksi Tampereelle kokoustamaan. Ei halunnut myydä kertalippua, vaan pyysi laittamaan seutulipun kortinlukijaan. Eihän Etelä-Pirkanmaan seutulipulla virallisesti Tampereelle asti pääse, Lempäälän Vuorekseen korkeintaan. Itse asiassa näin on käynyt muutamia kertoja ennenkin. Ilmeisesti pitkäaikaisen vakioasiakkaan etuja.

Kokous kesti sen verran pitkään, että palasin Tampereelta junalla suoraan kotikylään. Kävellessäni asemalle poikkesin ekokaupassa ostamassa suihkusaippuaa. Tai shampoota oikeastaan, millä en vähähiuksisena mitään tee, mutta maitopohjaisena ja vailla voimakkaita keinotekoisia hajusteita tuote palvelee erinomaisesti varsinkin talvisaikaan. Kun hyllyssä ei ollut suosikkiani turpeella höystettyä, kysyin leikilläni myyjältä, onko turpeennosto jo niin pahoissa kirjoissa, että ekokaupassa ei voi saippuaakaan myydä. Huono vitsi ei uponnut, kun turpeen hiilijalanjälkikeskustelu tuntui olevan myyjälle täysin vieras aihe. Ehkä Maaseudun Tulevaisuuden tai Luonnonsuojelijan kaltaiset perinteiset mediat ovat ajastaan jäljessä, ja ekopiireissä puhutaan nykyään jostain aivan muusta?