Sotilaskotilauantai

Päiväohjelmassa oli pelkkää sotkua. Tai ei sitä sillä nimellä enää 1980-luvun lopussakaan kutsuttu. Jo pitkään talon toinen puoli on ollut komeasti Vaakunasali, ja siellä pidettiin tämänvuotinenkin panssariseminaari. Aamulla poimin Ilkan kyytiin, ja käytiin kuuntelemassa esitelmät, joista kaksi käsitteli sotahistoriaa ja kolme liittyi nykyisin käytössä olevaan tai siihen iän puolesta rinnastettavaan kalustoon tai sen käyttämiseen.

Lounaaksi saatiin spagettilaatikkoa varuskuntaravintola Rubenissa ja sen päälle puoli tuntia ulkoilua kalustoesittelyssä entisen Panssariviestikomppanian, nykyisen Sotilaspoliisikomppanian, pihamaalla.

Iltapäivän viimeisen, äärimmäisen mielenkiintoisen, esitelmän piti Panssariprikaatin komentaja, joka on käynyt viime kuukausina Panssarikillan lehdessä mielenkiintoista taktiikkaan ja taistelutekniikkaan liittyvää mielipiteenvaihtoa Hämeen Panssaripataljoonan komentajan kanssa. Myös keskustelun toinen osapuoli oli tilaisuudessa mukana, ja molemmat komentajat sanoivat toivovansa, että näkemysten vaihto jatkuu edelleen kriittisenä, koska tavoitteena on yhteinen etu: suomalaisten panssarijoukkojen taistelutekniikan ja taktiikan kehittyminen. Aihepiiriä korkeintaan pintapuolisesti tuntevan on vaikea sanoa muuta kuin että prikaatinkomentajan ja pataljoonankomentajan välinen rakentavassa hengessä käytävä julkinen väittely antaa armeijasta kuvan kaikkea muuta kuin vanhanaikaiseen johtamiskulttuuriin perustuvana organisaationa. Moniko siviilimaailman yritys tai julkisen sektorin toimija tuo tai haluaa tuoda esiin organisaation sisäisiä perusteltuja näkemyseroja myönteisenä, toimintaa kehittävänä, asiana? Yleensä moinen kunnia jää tiedeyhteisöille, jos niillekään. Ehkä uskallan jo kirjoittaa julki viime vuosina toisinaan mieleeni nousseen ajatuksen, että tänä päivänä johtamisen malleja voisi hakea jälleen myös sotaväen piiristä. Voitaisiin päätyä piinkovien siviilioppien mukaan johdettuja organisaatioita inhimillisempiin työyhteisöihin.

Seminaarin lopuksi kävin kättelemässä pataljoonankomentajaa. En siksi, että osaisin olla mitään mieltä hänen näkemyksistään mainituissa kiistakysymyksissä vaan siksi, että satuimme viettämään kesän 1988 samassa alokaskomppaniassa silloisessa Hämeen Jääkäripataljoonassa. Jos oikein muistan, nuoressa miehessä oli jo tuolloin selvästi havaittavaa sotilaallista särmää. Everstiluutnantin kädenpuristus oli luja ja ystävällinen.

Esimerkki seminaarin annista liittyköön aihepiirin historialliseen puoleen. Seminaarin vakioesiintyjä, diplomi-insinööri E. Muikku piti esitelmän panssarivaunujen ja perinteisen linnoitustekniikan suomalaisesta konstellaatiosta:

Salpalinjan teräspesäkkeet - panssariaseistusta linnoitteina

Salpalinjan teräspesäkkeiden ansiosta Suomessa on tänä päivänä enemmän neuvostoliittolaisvalmisteisia BT-sarjojen panssarivaunuja kuin missään muualla.

BT-vaunut perustuvat yhdysvaltalaiseen J. Walter Christien 1920-luvun lopussa kehittämään nopeaan Model 28 -panssarivaunuun, jonka valmistuslisenssin Neuvostoliitto osti. Vaunu toimi sekä tela- että pyörävetoisena. Polviakseleille asennetut telapyörät olivat erillisjousitetut. Jousitus perustui pystyihin säädettäviin kierrejousiin.

Neuvostoliitossa Christie-vaunuista kehitettiin kuusi erilaista päämallia. Näistä pyöreätorninen BT-2 oli varustettu 37 mm:n tykillä ja pikakiväärillä tai vaihtoehtoisesti kolmella pikakiväärillä. BT-5:n niittaamalla koottu runko oli samanlainen kuin BT-2:ssa, mutta BT-5 oli varustettu 45 mm:n tykillä. BT-5:n tornista oli kaksi erikokoista versiota. BT-7 m/35:ssä oli uudelleen muotoiltu ja hitsaamalla koottu runko, mutta torni oli sama kuin BT-5:ssä. BT-7 m/37:ssä käytettiin uutta viistoseinäistä tornia, mikä aiheutti muutoksia myös vaunun rungossa.

Salpa-asema eli Suomen Salpa oli Suomen itärajan pituinen linnoitusvyöhyke, joka on osittain kantalinnoitettu rannikolta Savukoskelle ja kenttälinnoitettu siitä pohjoiseen. Linja rakennettiin Moskovan rauhan aikana vuosina 1940-1941 ja sitä täydennettiin teräspesäkkeillä jatkosodan aikana vuonna 1944.

Salpalinjan teräspesäkkeiden edeltäjiä olivat jo talvisodan aikana pesäkkeiksi maahan kaivetut vanhentuneet Renault-panssarivaunut. Myös neuvostoliittolaiset käyttivät linnoitteissaan maahan kaivettuja vanhentuneita panssarivaunuja, mutta toisin kuin suomalaisilla, ne eivät muodostaneet varsinaista linnoitusketjua.

Teräspesäkkeet muodostuvat ylijäämäpanssarivaunujen, yleensä BT- tai T-26-vaunujen, torneista ja sen alla olevasta rungon osasta. Näiden vaunutyyppien panssarointi ei enää vuonna 1944 tarjonnut suojaa vihollisen aseistukselta, joten teräspesäkkeet sijoitettiin betonisten kantalinnoitteiden suojaan. Pesäkkeet sijoitettiin suojattuun sivustatuliasemaan ja sen tulialueena olivat panssari- ja piikkilankaesteet. Sota-arkistossa nykyään säilytettävissä linnoituskartoissa teräspesäkkeet esiintyvät tykkiä tarkoittavalla taktisella merkillä ja hyökkäysvaunutornia tai -tykkiä tarkoittavalla lyhenteellä HVT.

BT-vaunuja jäi sotasaaliiksi runsaasti talvisodassa, mutta traktorikaluston puutteen vuoksi niitä ei saatu evakuoitua korjattaviksi omaan panssarivaunukäyttöön. Partiot noutivat niistä 45 mm:n tykit, joilla korvattiin Vickers-vaunujen 37 mm:n vanhat panssarivaunukanuunat, jotka oli todettu heikkotehoisiksi Honkaniemen panssaritaistelussa. Täten Vickersien 37 mm:n tykit jäivät toistaiseksi käyttämättömiksi.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset saivat runsaasti lisää sotasaalisvaunuja. Täysin tuhoutuneet vaunut käytettiin mahdollisuuksien mukaan varaosiksi ja romutettiin. T-26-vaunut käytettiin Panssariprikaatin varustamiseen, ja niiden pikakivääri- ja liekinheitinversiot muutettiin tykkivaunuiksi. BT-vaunuista 18 kpl muutettiin BT42-rynnäkkötykeiksi. Lisäksi 20 BT-vaunua varattiin kuljetuspanssarivaunujen rakentamista varten. Pääosa lopuista sotasaalisvaunuista hyödynnettiin teräspesäkkeissä.

BT-2-vaunujen torneihin tehtiin panssariteräksinen uloke tykkiasennusta varten. Niihin asennettiin omista Vickers-vaunuista poistetut 37 mm:n tykit, mutta ei kuitenkaan Vickersien konekiväärejä.

BT-5:n torneja käytettiin teräspesäkkeisiin sellaisinaan. Niiden 45-milliset tykit olivat mallia PsvK/32, PsvK/34 tai PsvK/38.

BT-7 m/35-vaunujen tornit käytettiin myös sellaisinaan. Yksittäisessä tapauksessa teräspesäkkeeseen asennettiin myös BT-7 m/37:n torni.

 

Teräspesäkkeitä oli pääaseen mukaan kolmea eri tyyppiä:

• Teräspesäke 45
• Teräspesäke 37
• Pk-torni.

Teräspesäke 45:n pääase oli BT- tai T-26-vaunun 45 mm:n tykki. Tykissä käytettiin vain sirpalekranaatteja, koska 45 mm:n panssarikranaatit oli varattu panssarivaunukanuunoissa ja panssarintorjuntatykeissä käytettäviksi. Tehokas ampumaetäisyys oli 600-800 m ja tulinopeus 10 laukausta minuutissa. Torni suunnattiin käsin, koska ylijäämävaunujen sopivat suuntauskoneistot tarvittiin mm. sotasaalisvaunujen korjaamiseen käyttökuntoisiksi.

Teräspesäke 37:n pääase oli 37 mm:n tykki. Ampumatarvikkeena voitiin käyttää sirpalekranaatteja tai panssariammuksia. Ampumaetäisyys oli noin 1 000 m. Torni suunnattiin koneellisesti. Ilmeisesti käytettävissä olleiden panssariammusten vuoksi 37:n mm:n tornit suunniteltiin käytettäväksi vesistöille ampuviin tuliasemiin.

Pikakivääripesäkkeinä käytettiin ainakin T-37- ja T-38-vaunujen torneja (kuvassa jälkimmäinen), mahdollisesti myös T-28:n pikakivääritorneja. Tornit eivät olleet pyöriviä, Aseistuksena oli 7,62 PsvPk DT suunnattavassa pallokalotissa.

Puolustusministeriön taisteluvälineosasto tarjosi Päämajan linnoitusosastolle jo syyskuussa 1942 ylijäämäpanssarivaunujen torneja käytettäväksi linnoitustöissä. Tämä ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Kesäkuussa 1943 ministeriön taisteluvälineosasto teki selvityksen sotasaalisvaunujen kunnosta ja sen pohjalta esityksen jatkokäsittelystä. Tämäkään ei johtanut käytännön toimiin, koska ajalliset korjaamoresurssit haluttiin käyttää ensisijaisesti panssarivaunujen korjaamiseen ja taistelukunnossa pitämiseen eikä linnoitteiden pesäkkeiden rakentamiseen.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesällä 1944 Päämajan linnoitusosasto viimein pyysi romutettavien vaunujen torneja Salpa-linjan linnoitteisiin. Aluksi 45 mm:n tykkitorneja oli määrä luovuttaa linnoitusosastolle 45 kpl ja pikakivääritorneja 50 kpl. Myöhemmin linnoitusosasto pyysi lisää torneja niistä T-26-panssarivaunuista, joita oli suunniteltu muutettaviksi vetovaunuiksi. Vaunujen muutostyö ei kuitenkaan toteutunut.

Linnoitustyöt päättyivät rintamatilanteen vakiinnuttua elokuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä kaikkia torneja ei oltu vielä ehditty asentaa paikalleen.

Teräspesäkkeiden aseistus evakuoitiin pois vuoden 1945 alussa, mutta tykkitornit jäivät pääosin paikoilleen. Pikakivääritornit poistettiin kahta lukuunottamatta kokonaan. Maastossa on edelleen myös asentamatta jääneitä tykkitorneja. Sotahistoriallisia kenttätutkimuksia linnoitteissa on tehty vuodesta 1986 alkaen.